Part 15

Kaikkiaan tapaamme Suomettaressa v:lta 1863 ja Luonnottaressa, joka eli ainoastaan yhden vuoden, kaksitoista pitempää tai lyhempää kertomusta.[44] Toinen puoli näistä on aivan vähäarvoisia kyhäelmiä, niin _"Ahkeruus ja laiskuus"_, joka oikean pyhäkoulukertomuksen tapaan opettaa, että "ahkeruus ja Jumalan pelko saattaa kunniaan, mutta laiskuus vie häpeään"; niin _"Houkuttelija"_ (= viettelijä), jossa elostelijan, parooni Leistin, irstas elämä ja surkea loppu todistaa, että "miten ihminen kylvää, siten saa hän myöskin niittää"; niin _"Juutalainen"_, jossa luultavasti saksalaisen alkuteoksen mukaan kerrotaan, miten köyhä, jalo nuorukainen saa rikkaan juutalaisen ja hänen tyttärensä kääntymään kristinuskoon, jonka kautta nuorten maallinenkin onni käy mahdolliseksi; niin _"Äidin rakkaus"_, jossa näemme äidin turhaan koettavan estää harhateille joutuneen poikansa tuomitsemista ja rankaisemista varkaudesta sekä tuskallisessa hädässään satuttavan itsensä niin että kuolee -- mistä kuitenkin on se onnellinen seuraus, että poika luopuu paheen tieltä; niin _"Muistin kukka haudalla"_, joka kuvaa, miten julkea rikoksentekijä Siperiasta kotimaahan karanneena vihdoin tulee synnintuntoon, kun näkee erään tuntemattoman naisen panevan muistokukan haudalle, jossa karkuri luulee surmaamansa lapsen ruumiin lepäävän; ja niin vihdoin _"Mitä koivu taitaisi kertoa"_, missä puhutaan aikoja sitten hävinneestä (!) koivusta, jonka juurella Ella istui sulhonsa kanssa illalla, ennenkuin tämä sai surmansa Juuttaan tappelussa.

Enemmän huomiota ansaitsevat toiset, laajemmat. Ensiksi mainittakoon _"Merimiehen morsian"_, joka nähtävästi on huolellisemmin sommiteltu kuin muut, vaikka aiheeltaan kovin sovinnaisromanttinen ja luonteenkuvaukseltaan heikko. Saarelan Ainan sulho, Maunu, lähtee merelle luvaten palata syksyksi, mutta ei tulekaan, joten surunpainaman morsiamen täytyy yksin kärsiä niitä kovan kohtalon iskuja, jotka häneen sattuvat. Markkinoilla annetaan hänen isälleen jyväkuormasta väärää rahaa, ja kun isä, petosta aavistamatta, tarjoo näitä rahoja kauppiaalle, hänet vangitaan. Silloin kunnoton nimismies koettaa vietellä turvatonta tyttöä, ja kun tämä ei ota häntä kuullakseen, niin kelvoton kostaakseen hankkii vääriä todistajia viattoman Saarelan tuhoamiseksi. Hädässään on Aina kuitenkin pappilan nuoressa maisterissa saanut jalomielisen puolustajan, joka, kun erään kuolevan tunnustus on paljastanut oikeat syylliset, pappilan renkien avulla ottaa nämä kiinni. Ainan isä vapautetaan, ja Maunu palaa terveenä. Sitä ennen on maisterinkin kohtalo täyttynyt tuoden surumieltä Ainan ilon maljaan: hän oli näet rakastunut neitoon saaden liian myöhään tietää tämän olevan toisen morsiamen; mielen järkytys ja vilustuminen konnien vangitsemisyönä veivät hänet hautaan.

Seuraavissa novelleissa huomaa hutiloimista sommittelussa ja esityksessä, joka nähtävästi johtuu siitä, että kertomusta on kyhätty numero numerolta. Ainoastaan siten on selitettävissä, että esim. novellissa _"Onnen sattuma"_ talon nimi, jossa pääosa toimintaa tapahtuu, on alussa Ollila ja loppupuolella Orpola! Aiheeltaan on sama kertomus romaanimainen. -- Parooni Edler on vastoin isänsä tahtoa nainut alhaissäätyisen Elinan. Sodan aikana Elina rouva pienen Antti poikansa kanssa katoaa tietymättömiin. Hän näet kätkeytyy ei ainoastaan muilta ihmisiltä, vaan mieheltäänkin, siten välttääkseen, että tämä hänen tähtensä karkotettaisiin isänsä kodista. Vasta kun poika on täysikasvuinen, äiti ennen kuolemaansa antaa hänelle todistukset hänen syntyperästään, kuitenkin kieltäen häntä ilmottautumasta isälleen niin kauan kuin tämän toisessa aviossa saama poika, Woldemar, elää. Antti palaa isänsä kotiseuduille, rupeaa siellä rengiksi Ollilaan, rakastuu talon tyttäreen Hannaan ja saa hänen vastarakkautensakin, mutta ylpeä lautamies Ollila ei mitenkään suostu antamaan tytärtään rengille, vaan tahtoo naittaa hänet papille, jota suuri talo houkuttelee. Pyhäaamuna, jolloin pappi ja Hanna ovat ensi kerran kuulutettavat, Antti mielenkiihotuksessaan tunnustaa lautamiehelle olevansa Riemulan paroonin poika. Ollila luulee häntä pettäjäksi ja panettaa hänet köysiin, mutta itse hän ajaa Riemulaan. Huolimatta siitä, että Woldemar makaa toivottomasti sairaana, rientää parooni Ollilaan. Mutta nyt Antti kieltää mitä ennen oli tunnustanut (sillä onhan Woldemar elossa!), ja seuraavana päivänä isäntä käskee hänen lähteä talosta. Ennenkuin Antti on ehtinyt käskyä noudattaa, tulee kuitenkin tieto, että nuori parooni yöllä oli kuollut. Olihan se "onnen sattuma"! Antti meni nyt suoraa päätä Riemulaan, parooni tunnusti hänet pojakseen, ja rakastavaiset saivat toisensa -- papin tyytyessä toiseen puoliskoon Ollilan taloa hyvittäjäisinä!-- Toista maata ja alkupuolelta todellisempi on sankari novellissa _"Minä tahdon kostaa, sanoo Herra"_. Varhain tultuaan orvoksi Jaakko kasvaa kunnon setänsä ottopoikana, mutta kehittyy salaa varkaaksi ja ilkiöksi. Mustasukkaisuudesta hän murhaa "Enkelin" (Angelika) sulhasen, karkaa pelastuakseen rangaistuksesta ja antautuu Ruotsin sotaväkeen, josta kumminkin aikaa myöten pakenee Venäjälle. V:n 1788 sodassa Jaakko kasakkajoukon päällikkönä (!) palaa entisille kotitienoilleen saadakseen surmansa samassa paikassa, missä muinoin oli murhan tehnyt. -- Lähempänä varsinaista kansankuvausta ovat _"Ilmaisen ukko"_ ja _"Noituri"_. Töllissä Kulojärven rannalla asuva salaperäinen Ilmaisen ukko on saituri, jolle raha-arkkunsa on kaikki kaikessa. Tuntien kuoleman lähenevän hän kaivaa sen maahan, mutta hänen poikansa vaimo on sattumalta nähnyt mihin ukko kätki aarteensa, ja niin se joutuu pojan käsiin tehden hänet yhtä armottomaksi saituriksi. Samoin olisi vielä pojanpojankin käynyt, jolleivät asiat olisi kehittyneet niin, että rahat hänen tahtomattaan jaettiin köyhille. -- Noituri nimeltä Klaaramuori on tavallista älykkäämpi kansannainen, joka edukseen käyttää ihmisten taikauskoisuutta ja muun muassa pakottaa ylpeän Pynnän isännän antamaan tyttärensä nuorelle rengille, joka on Klaaran pojanpoika. Kertojan tarkotus on osottaa, miten hämmästyttävillä näyillä ja muilla oudoilla ilmiöillä, joita luullaan noitien aikaansaamiksi, säännöllisesti on luonnolliset syynsä. -- Historiallisena novellina eroaa _"Katarina Ensimäinen"_ kaikista muista. Nojaten jonkun edelläkävijän romanttisoituun kertomukseen Gummerus siinä kuvaa, miten alhaissäätyinen tyttö kohosi Pietari I:n rinnalle Venäjän valtaistuimelle.

Yleensä on näistä kertomuksista sanottava, että ne ovat taiteellisesti heikkoja. Yhtä vähän kuin tekijä esim. perustelee sitä, miten Jaakko oli tullut kasakkain päälliköksi, yhtä vähän hän katsoo tarpeelliseksi sanoa, kuinka hän harharetkillään oli sisällisesti kehittynyt, ja kun on kerrottavana, kuinka Katarina pääsi tsaarin puolisoksi, on tekijästä riittävää tehdä hänet kauniiksi, hyväluontoiseksi naiseksi, joka kiltin koulutytön tavoin nöyrästi taipuu ympäristön ja tapausten mukaan. Mutta siitä huolimatta Gummeruksen jutelmat kieltämättä pystyivät tyydyttämään yleisöä. Hän kertoi sujuvasti ja luontevasti, ilman pitkäveteisyyttä, hänen elämänkäsityksensä oli kerrassaan kansanomainen, eikä koskaan tullut kysymykseenkään, että lukija olisi jäänyt epätietoiseksi siitä, mikä on hyvää, mikä pahaa. Kun tekijä näissä tärkeissä seikoissa oli lukijoilleen mieliksi, kuinka olisivat nämä, joista harva oli lukenut muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, moittineet kertomuksia, joissa ensi kerran kohtasivat heidän omalla kielellään luotuja hupaisia kuvauksia kirjavasta ihmiselämästä.

* * * * *

Vuosi 1863 on viimeinen, jolta äidin kirjeitä Kallelle on säilynyt. Joskus niissä kosketellaan pojan kirjailijatointakin, mutta miltei aina tavalla, joka ilmaisee, ettei äiti antanut sille suurta arvoa. Niin hän esim. kirjoittaa 18/2: -- "Kiitos riveistäsi! Kyllä lyhytkin kirje on tervetullut -- kun vaan saan kuulla, että olet terve. Varsinkin kun et ehdi kirjoittaa enemmän. Enimmin meitä ilahdutti, että niin ahkerasti käyt Enebergin luona -- totta kai sinä luet siellä -- niin että siitä on hyötyä tuleville ajoille. Sillä kirjoituspuuhaasi minä pidän sivuasiana." -- -- "Olen näinä päivinä tavaillut kertomustasi ['Minä tahdon kostaa, sanoo Herra'] Suomettaressa -- mutta huu -- kuinka sinä aina olet hirveä. Näytäpäs nyt vaan, ettei 'Merimiehen morsian', joka alkaa niin nätisti, myöskin pääty julmasti." Edelleen 28/3: "Viikko sitten kävivät meillä Yrjö Koskinen ja Caloander[45] -- he olivat täällä päivällisillä. Jutellessani Koskisen kanssa aloin puhua sinusta ja kysyin, eikö ollut esteeksi opinnoillesi, että sinä kirjoitat niin paljon? -- Tietysti, vastasi hän, sillä se vie liiaksi aikaa, varsinkin kun sinä olet liian tuottelias. Hän tarkotti, ymmärtääkseni, että aatteet loppuu ja mieli väsyy, kun niin paljon kirjoittaa. Hänestä olisi kylläksi, jos kirjoittaisit ainoastaan Luonnottareen -- mutta nyt on sinulla Suometarkin. Hän sanoi -- niinkuin Litteraturbladissakin lausuttiin -- että se on aikaa vaativaa ja kiittämätöntä työtä. Hän sanoi varottaneensa sinua, ettet kirjoittaisi itseäsi tyhjäksi, ja huomautti, että Litteraturblad ja Hämäläinen niinikään olivat sinua varottaneet -- hyväntahtoisuudessa, niinkuin tiedät. -- Minä pyysin häntä vielä varottamaan sinua suullisesti, sillä se koskee vähemmän kunniantuntoon, ja hymyillen hän lupasi niin tehdä. Hän odotti uteliaasti kuulevansa, kuinka hänen professorinviranhakemuksensa oli ratkaistu. Hyvä olisi, jos pääsisit Suomettaresta -- koeta [päästä siitä irti]." -- Kirjeestä 8/5 otan vain seuraavan pienen arvostelun: "'Äidin rakkaus' ei ollut juuri minkään arvoinen, semmoinen kuin se äiti olisin minäkin (!)"

Syyskuulla, jolloin keisari Aleksanteri II kävi Helsingissä avaamassa ensimäisiä valtiopäiviä, tekivät Gummeruksen isä ja Emmi sisar matkan pääkaupunkiin. Kumminkin he viipyivät niin lyhyen ajan, ettei heillä ollut juuri mitään kerrottavaa Kallesta äidille. "Emmehän me", oli isä sanonut, "ehtineet muuta kuin juosta keisarin jäljissä eikä häntä sittenkään oikein nähnyt."

Jo on ylempänä mainittu, että Gummerus tänä vuonna (1863) julkaisi suomennoksen eräästä Bunyanin pienestä teoksesta. Sitä hän lähetti tuttavilleen ympäri maata ja myöskin kotiinsa useita kymmeniä kappaleita myytäväksi, mutta menekki ei näy olleen loistava. Sen huomaa äidin kirjeistä: (30/10) "Voi kuin sinä mahdat olla köyhä ja rahan puutteessa! 20 kpl. kirjaasi toimitimme [V. A.] Bergrothille Pöytyälle, 10 Suoniemeen; [A. O.] Törnuddille Vintalaan ja (Jak.) Cederbergille Isoonkyröön pitäisi sinun lähettää. [J. F.] Silviukselle [Sieviin] lähetit liian paljon." -- (21/11) "7 tai 8 kpl. olemme myyneet. Voi kuinka tyhmä olit ryhtyessäsi koko asiaan." --

* * * * *

Suometar, joka 1863 oli ilmestynyt kaksi kertaa viikossa (sitä ennen vain yhden), ei semmoisena enää tyydyttänyt ajan vaatimuksia. Rohkeasti päätettiin, että se v:sta 1864 alkaen oli ilmestyvä joka arkipäivä; päätoimittajaksi kutsuttiin Viipurista silloin 50-vuotias kirjailija Pietari Hannikainen, ja Gummerus jäi edelleen toimitukseen. Kun samaan aikaan Luonnotar lakkasi, oli jälkimäisen huoli tästä lähtien kohdistunut yhteen ainoaan lehteen. Varsinaista kirjallisen työn supistusta ei se kuitenkaan tietänyt, sillä vaatihan Suometar nyt kolme kertaa niin paljon käsikirjoitusta kuin ennen. Siitä huolimatta Gummerus tänä vuonna ei kirjoittanut enempää kuin kolme uutta kertomusta, mutta yksi näistä oli kaikkia muita laajempi.[46]

Ensimäinen näistä novelleista, _"Palkinto eli turhallisuuden seuraukset"_, liittyy läheltä niihin edellisiin, jotka ovat luonteeltaan tarkotusperäisiä, etten sanoisi opettavaisia. Rehellisen Olli-suutarin turhamainen vaimo yllyttää 17-vuotiasta sievää tytärtään, Elsaa, virittämään ansojaan ensin rikkaan Mattilan pojalle ja sitte eräälle "herralle", joka tuntemattomana ilmestyy paikkakunnalle (toiminta tapahtuu Suoniemen kappelissa) ja sanoo olevansa Turun hovioikeuden virkamies, mutta todellisuudessa on kuuluisa varas ja rosvo, "Pitkä Pekka". Tämä varastaa Mattilasta isännän rahat, menetellen niin, että Olli perheineen, syyllisiksi luultuina, vangitaan. Suutarin oppipoika Kaarle, jonka rakkauden Elsa oli ylenkatsonut, onnistuu kuitenkin toimittamaan Pitkän Pekan ja hänen toverinsa kruununmiesten käsiin, mutta saa itse kahakassa kuolinhaavan. -- _"Laulajatar"_ kertomuksessa Gummeruksen mielikuvitus liitelee entistä laajemmalla. Muuan nuorallatanssija-seurue varastaa kaunisäänisen, pappilassa opetusta saaneen torpantytön ja vie hänet muassaan ulkomaille. Terveydellisistä syistä matkusteleva suomalainen herrasmies näkee Italiaan kulkevassa laivassa tytön, joka laulaen kerää rahoja kuljettajalleen, ilkeälle rouvalle, ja huomaa muutaman laulun sanoista, että hän on Suomesta kotoisin. Jopa tytön onnistuu herralle salaa ilmottaakin, että hänet on kodistaan varastettu, mutta ennenkuin herra on ennättänyt ottaa hänet turviinsa, ovat rouva ja tyttö kadonneet. Vuotta myöhemmin sama herra Parisissa jälleen tapaa tytön ja yhdessä erään ystävän kanssa pelastaa hänet rosvojen käsistä. Tuo ystävä toimittaa sittemmin tytölle hyvän kasvatuksen ja nai hänet. Everstiksi kohonneena mies kuitenkin saa surmansa sodassa, ja "laulajatar" kuolee surusta. -- Tuskin yhdessäkään toisessa novellissa on niin runsaasti sentimentaalisuutta ja niin kamalia seikkailuja kuin tässä. Luku, jossa kuvataan, miten ystävykset pelastaakseen tytön ajavat takaa rosvoja vanhan luostarin maanalaisissa käytävissä, muistuttaa Eugéne Suen ja Alex. Dumas vanh:n romaaneja. -- Kolmas kertomus, _"Johannes, töllin lapsi"_, on tekijänsä laajaperäisin yritys alallaan; se on nimittäin sama teos, jonka hän 1870 julkaisi eri kirjana nimellä "_Ylhäiset ja Alhaiset_. Alkuperäinen romaani kahdessa osassa." Kun vertaa kirjaa kertomukseen, semmoisena kuin se ensi kerran ilmestyi Suomettaressa, huomaa joitakuita muutoksia lukujen jaossa ja nimityksissä sekä kielellisiä ja muitakin vähäisiä korjauksia, mutta enimmäkseen on kertomus sanasta sanaan muuttamatta.

Nimi, jonka Gummerus antoi romaanilleen, kun hän julkaisi sen kirjana, saa ajattelemaan, että hän oli ottanut käsitelläkseen eri yhteiskuntakerrosten suhdetta toisiinsa, siis aihetta, joka oli tavallisimpia romanttisuuden aikana. Onhan se, melkein sanoisin, pysyvänä aiheena Topeliuksen Välskärin kertomuksissakin, missä tavantakaa kuvataan rakkautta alemmista säädyistä lähteneitten ja aatelis- taikka ruhtinaalliseenkin säätyyn kuuluvien henkilöitten välillä sekä niitä esteitä, joita sovinnaiset säätyrajat asettivat rakastavien onnelle. Toisia esikuvia Gummeruksella oli ruotsinmaalaisessa romaani- ja novellikirjallisuudessa, jota ahkerasti luettiin, sillä suurten sivistyskansojen kielet olivat silloin vähemmin tuttuja ja kirjojen saanti vaikeampaa kuin nykyaikana. Lähinnä johtuu mieleeni rva Schwartzin "Mannen af börd och Qvinnan af folket". Muuten oli hän itsekin, niinkuin ylempänä antamistani viittauksista novellien sisällykseen huomaa, jo usein kuvannut avioon vieviä lemmensuhteita erisäätyisten välillä, vaikkei asianomaisilla kuitenkaan ollut mainittavia vaikeuksia voitettavana. Todellisuudessa on "Ylhäiset ja alhaisetkin" vain näennäisesti probleemiromaani. Siinä on näet kyllä erisäätyisiä vastatusten: Johannes, töllin poika, nousee lukutietä herraksi ja saa omakseen majurin tyttären, kauniin Marian, jota paitsi parooni Klaus ja ompelijatar, Johanneksen serkku Anna, tulevat mitä läheisimpään keskinäiseen ystävyyteen, mutta näin tapahtuu ilman taistelua säätyennakkoluuloja vastaan. Sillä vaikka vanha parooni ja majuri pari kertaa väittelivät säätyerotuksista, eivät he kuitenkaan, kun Marian rakkaus Johannekseen oli heille selvinnyt, mitenkään olisi vastustaneet avioliittoa, jollei jälkimäinen itse arkatuntoisuudessaan olisi paennut paikkakunnalta ja maastakin. Saattaa siis sanoa, että tekijä, jos hän onkin aikonut kuvata säätyerotuksista johtuvia ristiriitoja, ei ole osannut niin suunnitella romaaniaan, että ne toiminnassa esiintyisivät. Tässä samoin kuin kaikissa edellisissäkin Gummeruksen kertomuksissa on huomattavana sama kanta kuin Topeliuksenkin omaksuma, nimittäin että jalo ihmisyys ei mitään välitä säätyerotuksista. Että sivuhenkilönä muiden muassa esiintyy elostelija-kreivi, joka viettelee maalaistytön ja haukkuu Johannesta "talonpojaksi" (ensi laitoksessa!), ei muuttane asiaa. Luonteenkuvaukseen nähden ovat Johannes ja Maria tekijän onnistuneimpia henkilöitä, ja me näemme kummankin kehittyvän niin, että toisen nousukas-arkuus ja toisen kevytmielinen uhmailu kuluu pois, mutta toiselta puolen on romanttinen välinpitämättömyys tosielämästä niin suuri, että sanomatta jää mitä Johanneksesta lopulta tuli ja millä hän vaimonsa ja perheensä elätti, vaikka nimenomaan mainitaan, että Maria Turun palon jälkeen oli yhtä köyhä kuin "töllin lapsi". Sujuva kertomistapa saavuttaa ehkä huippunsa Turun palon kuvauksessa. Esityksen pääansio on kuitenkin se, että lukijassa herää tunne siitä, että kaikki on lähtenyt sydämen vakaumuksesta. Tekijä on kuvattavistaan pitänyt, ja sentähden lukijakin myötätunnolla seuraa heidän kohtaloltaan. Olisihan helppo mainita nykyaikaisia romaaneja, joiden kirjoittajat halveksien kohauttavat olkapäitään vanhoille "romantikoille" ja joita arvostelijat kiittävät heidän sanataiteestaan, mutta joilta puuttuu tuo runouden ensimäinen ja viimeinen tunnusmerkki, että näet saavat sydämen värähtelemään myötätunnosta.

Paitsi novelleja tavataan Suomettaressa 1864 muutakin Gummeruksen kynästä lähtenyttä. Tammikuun 14 p:nä luettiin siinä kirje Karkusta, jossa hän ensin kertoo 80-vuotisen sotavanhuksen, Antti Kantin, kuolemasta. Kant (jonka kuoleman johdosta Gummerus myöskin on kirjoittanut paperiensa joukossa säilyneen kirkossa luettavan "siunauksen") oli oltuaan mukana Viaporin antautumisessa palannut kotiseuduille, mutta kohta jälleen pahasti paleltunein jaloin lähtenyt sotaan ja liittynyt Gyllenbögelin vapaajoukkoon. Toiseksi kirjeessä puhutaan joulun edellä Lavian kappelissa tapahtuneesta kauheasta murhasta, jonka uhriksi olivat joutuneet Majaveden uutistalon kaikki asukkaat, isä, äiti, poika ja tytär. Tästä tapauksesta Gummerus oli kuullut ollessaan joululomalla kotona; kun hän toukokuulla taasen tuli sinne, sai hän aihetta uudestaan ja laajemmin kertoa murhasta. Epäiltyinä rikoksesta oli näet sillä välin kaksi nuorukaista, serkukset Juho Tuomisaari ja Juho Seppä, pantu kiinni, ja kun heidät kuljetettiin murhapaikalle, seurasi Gummerus tuomaria ja nimismiestä ollakseen läsnä välikäräjillä syytettyjä tutkittaessa. Seppä oli jo ennen tunnustanut, että Tuomisaari ja hän olivat yhdessä murhanneet perheen ja ryöstäneet 80 ruplaa sekä että Tuomisaari oli hänet houkutellut kamalaan tekoon; mutta käräjissä tämä kielsi kaikki huolimatta siitä, mitä todistuksia häntä vastaan esitettiin. Kuvatessaan murhakohtausta Sepän tunnustuksen mukaan, yksinäistä Majaveden taloa ympäristöineen sekä tutkintaa on Gummerus kerran luonut novellin, joka kokonaan perustuu todellisuuteen. "Novellin", sanon, sillä verrattuna nykyaikaiseen reportterikertomukseen samantapaisesta asiasta ansaitsee kahteen numeroon (144 ja 155) jaettu selostein todella paremmin sen nimityksen.

* * * * *

Toukokuulla 1861 Gummerus oli luopunut päiväkirjansa jatkamisesta; tammikuulla 1865 sattui vihkonen hänen käteensä ja silloin hän kirjoitti siihen muutamia rivejä, täynnä itsensäsyyttämistä. Hän tunnustaa jälleen langenneensa syntiin, samoin kuin hänen entiset toverinsa paitsi Forsénia (joka vuoden alulla 1865 tuli mielisairaaksi ja joulukuulla s.v. kuoli keuhkotautiin). Olen suomalainen novellisti, joka kirjoittaa pötyä rahan edestä. Enköhän minä koskaan enää tule Jumalan yhteyteen? hän kysyy, samassa myöntäen että hän ei kykene voittamaan syntiä eikä aina yritäkään. Olin Jumalan lapsi, nyt olen paholaisen!

Uudenvuoden päivänä 1865 Gummerus alotti uuden päiväkirjan, jota hän ei kuitenkaan jatkanut kauemmas kuin helmikuun loppupuoleen. Siinä ei ole muistiinpanoja hänen sisällisestä elämästään, niinkuin tuossa edellisessä, vaan päivän puuhista ja tapahtumista. Me näemme, että Gummerus ollessaan kotona avusti isäänsä tämän virkatoimissa, luki itsekseen Möllhausenin romaania "Pakolainen" ja yhdessä muitten kanssa Runebergin kertomuksen "Tulipalo"; eräänä päivänä mainitsee hän myöskin lukeneensa Granfeltin dogmatiikkaa, mutta enin aika meni seurusteluun. Oudolta tuntuu "dogmatiikka" kaiken keskellä ja niin myös lause: "Keväällä tulen papiksi". Lukihan Gummerus v:sta 1863 alkaen filos. kandidaattitutkintoa varten, jonka hän todella myöhemmin suorittikin, kuinka oli nyt papintutkinto tullut mieleen? Luultavasti hän oli kahden vaiheella, mitä tehdä, mihin ruveta. Kenties oli äiti herättänyt hänessä ajatuksen viipymättä suorittaa papintutkinto, sillä, niinkuin ennestään tiedämme, kotona ei Kallen kirjailijatointa arvossa pidetty, ja vuodet kuluivat. -- -- -- Miten tämän lieneekään, ei tuumasta tullut sen enempää. -- Seurustelu Karkun pitäjän säätyläisten kesken oli vilkasta. Pappilassa oli usein vieraita, ja pappilan väki, varsinkin nuorempi osa, oli usein liikkeellä käymässä milloin missäkin herrasperheessä. Tammikuun 2 p:nä oli pappilassa paljo vieraita. Nuoret leikkivät, ja Santeri esiintyi amiraali Pikkolominina, lausuen Kallen sepittämiä säkeitä "huononlaisesti". -- Mielellään Gummerus merkitsi päiväkirjaansa mitä toinen tai toinen tapaamansa henkilö oli kertonut itsestään tai muista. Niin hän esim. on siltavouti Ålgrenin elämästä pannut muistiin seuraavaa: Hänen isänsä oli sotilas, joka Viaporin antautumisen jälkeen tuli kotia, mutta viivyttyään siellä ainoastaan yhden päivän lähti Pohjanmaalle, missä sai surmansa. Perhe jäi mitä suurimpaan kurjuuteen; sen oli elettävä pettu- ja survejauholeivällä ja mustikoilla. Pojat -- siltavouti Ålgren oli silloin 7-vuotias -- lähetettiin kerjuulle. Ålgren sai evääksi puuroa taskuunsa (!), jotta hänen ei tarvitsisi ensi nälkäänsä kerjätä, mutta tiellä he tapasivat poikia, jotka löivät kiekkoa, liittyivät heihin ja palasivat illalla kotia. Siellä heille annettiin selkään, ja heidän täytyi uudestaan lähteä matkaan. Muutamien päivien vaelluksen päästä tuli vanhin pojista sairaaksi, ja veljesten maatessa takanarinalla sairas, kylki kyljessä Ålgrenin kanssa, kuoli. Silloin tämä oli itkenyt. Sittemmin Ålgren meni suutarinoppiin, josta kumminkin puolentoista vuoden jälkeen karkasi. Hän oli silloin 9-vuotias. Hän suuntasi kulkunsa Turkuun, kuvitellen suuren kaupungin myymälöistä saavansa tarpeeksi rahaa, mutta hänelle annettiinkin kyynäräkeppiä. Kerjäten hän palasi Suoniemelle ja rupesi Kiparin rengiksi. Sieltä hän 14-vuotiaana joutui parooni Mellinille ja oli hänen palvelijanaan Pietarissa 7 vuotta. -- "Hyvin hauska mies", Gummerus lisää, "enemmän juttuja hänestä toisessa paikassa" (arvattavasti jutut jäivät kirjaan panematta). Novellistina Gummerus oli huvitettu tällaisista kertomuksista; hän sai niistä tosielämän piirteitä omiin jutelmiinsa.

Muutoin eivät muistiinpanot sisällä mitään merkillistä; mutta kuvaavathan ne sentään ylioppilaan elämää, jolta ei aikaa puuttunut. Otettakoon niistä sentähden vähän enemmän.

Tammikuun 19 p:nä Gummerus lähti Helsinkiin. Matkalla hän tapasi pari pohjalaista toveria, ja yhdessä yövyttiin Hämeenlinnan kievariin. Siellä oli paraikaa taiteilijaperhe Hagemeister, herra, rouva ja tytär, toimeenpanemassa soitannollista iltamaa. Neljä vuotta ennen Gummerus oli nähnyt perheen Pietarsaaressa, jossa se esiintyi toht. Cannelinin ja lukion laulunopettajan, Gestrinin, avustamana. Juodessaan totiaan Gummerus katseli karmista 15-vuotiasta nti Hagemeisteria, kuvitellen mitkä vaarat uhkasivat nähtävästi vielä viatonta tyttöä. Sitte hän meni levolle, mutta toverit esiintyivät pohattoina kutsuen perheen illallisille, joka maksoi 6 ruplaa. Aamulla jatkettiin Turenkiin, mihin jäätiin, syystä että Brusilassa ja Kerkkolassa oli tuttuja ylioppilaita. Näiden seurassa vietettiin hupaisesti koko päivä ja vasta seuraavana saavuttiin Helsinkiin.