Part 7

Luvun lopussa tekijä, mainittuaan Seitsemän Veljeksen runouden olevan "viljelemättömien, riistarikkaiden salojen ja voitollisen uutisasutuksen runoutta", sanoo Kiven runoilleen veljeksiin "romanttisen yksinäisyydenkaipuun". Romaanin runouden määrittely tässä kohden on sangen sattuva, mutta kerrassaan väärin on minusta olettaa veljeksissä ilmestyneen romanttista yksinäisyydenkaipuuta. Kun ollaan seitsemän yhdessä, niin ei olla yksin! Oikeampi olisi ehkä sanoa, että heissä oli voimakas "vapaudenkaipuu", mutta sitäkin oikeampi on minusta käyttää sanaa "eristäytymishalu". Eristäytymishalu on yksi suomalaisen kansanluonteen omituisimpia, syvimpiä ja -- vaarallisimpia vaistoja. Se on tänä päivänäkin syynä kansamme hajanaisuuteen. "Erotaan pois!" huudetaan meillä liian helposti, milloin asiat eivät ole mielemme mukaisia. Jos me tähän tapaan käsitämme Seitsemän Veljeksen historian perusmotiivin, saa Kiven runoteos syvemmän kansallisen merkityksen kuin tähän saakka on aavistettukaan.

_Viidennessä luvussa_ tekijä on ottanut eritelläkseen "Seitsemän Veljeksen" huumoria, ja on se täynnä itsenäisesti tehtyjä huomautuksia. Epäillä saattaa kuitenkin onko runoilijan huumori suorastaan syntynyt hänen kärsimyksistään -- niinkuin tekijä näyttää olettavan -- noista kärsimyksistä, jotka todellisuudessa sekä henkisesti että ruumiillisesti musersivat hänet, vai eikö se oikeammin (niin ainakin minä luulen) ole kehittynyt (E. A. Forssellin ylempänä mainitsemasta) luontaisesta taipumuksesta huomata ja antaa arvoa elämän naurettaville ilmiöille. Tämän taipumuksen ihmeteltävä voima näyttäytyy siinä, etteivät raskaimmatkaan kokemukset voineet sitä tukehduttaa -- niistä se vain syventyi. Toiseksi olisi juuri tässä luvussa ollut oikea paikka selvittää romaanin pääaihe sillä humoristiseen elämänkäsitykseen soveltuvalla tavalla, jonka ylempänä olen esittänyt. Yksityiskohtaisempien huomautusten joukkoon olisi ollut lisättävä sekin tärkeä piirre, että Kivi ylipäätään aniharvoin antaa ilostelevan mielikuvituksensa kosketella eroottisia seikkoja. Meidän aikana, jolloin sekä mies- että naispuoliset kirjailijat kilpailevat rohkeudessa liikkua juuri sillä alalla, ansaitsee panna merkille Kiven mielikuvituksen puhtaus ja kainous. Epäilemättä johtui tämä kotoa saadusta hienotunteisuudesta, joka voitollisesti kesti sekä hänen oman elämänkokemuksensa että Shakespearen esimerkin vaikutukset.

_Kuudes luku_ on kaikkein ansiokkaimpia, siinä kun ensi kerran verraten seikkaperäisesti tehdään selkoa Kiven suorasanaisesta tyylistä. Pidän sitä erittäin tärkeänä sentähden, että runoilija juuri tyylinsä kautta on vaikuttanut kirjallisuutemme kehitykseen. Tyhjentävä tutkimus tosin ei ole, sillä aine olisi yksistään voinut täyttää useita lukuja, mutta silti se on tyydyttävä sekä perusteellisuuden että näkökohtien täydellisyyden kannalta. Siinä näet on otettu tarkastettavaksi mitä vertauksia, mitä sanoja, alkusointuja y.m. keinoja Kivi on käyttänyt koomillisessa tarkoituksessa, mitä sääntöjä on havaittavissa runoilijan poljennollisessa kielessä, hänen käyttämäänsä omituista sanajärjestystä sekä vihdoin hänen sanavarastoansa. Tässä ei voi tulla kysymykseen lähemmin selostaa tätä tutkimuksen osaa eikä myöskään esiintuoda niitä pikku muistutuksia, joita saattaisi olla tehtävänä. Ainoastaan se olkoon sanottuna, että tekijä tuskin on osannut oikeaan arvellessaan, että Kivi käyttäessään laajoja vertauksia koomillisessa tarkoituksessa samalla olisi tahtonut "suorastaan parodierata" sen tapaisia vertauksia Homeroksessa ja hänen jäljitteli joissaan. En luule Kivellä olleen enemmän edellytyksiä kuin haluakaan kirjalliseen ivailuun. Tutkimuksen merkillepantavana lopputuloksena on se, että "yksistään suomalaisen tyylin mestarina on Kiven sija kielemme suurimpien vakaannuttajien Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla. Hänen kauttansa voittaa suomenkieli romaanin ja näytelmän alalla 'äänenmurroskautensa'".

Siihen hra Tarkiaisen tutkimus oikeastaan päättyy. _Viimeisessä_ luvussa hän näet vain kertoo, miten Kiven romaani aikoinaan otettiin vastaan, ja mainitsee lyhyesti, miten sitä on myöhemmin arvosteltu ja kuinka se on kirjallisuuteen vaikuttanut. Koska tässä puhutaan tutkimuksen edellisistä ajoista, olisi minusta oikeinta ollut sovittaa luvun sisällys kirjan alkuun. Silloin olisivat uudet tiedot ja johtopäätökset selvemmin esiintyneet Kiven-tuntemuksen, ajankin puolesta viimeisinä tuloksina. -- Mitä muuten esitykseen tulee on minusta tekijä erehdyttävästi, jopa ilmeisesti väärin kuvannut Kiven aseman 1880-lukua vanhemman polven tietoisuudessa. Hänen mukaansa oli Kivi silloin "pannajulistuksen" alaisena, josta hän pääsi vapaaksi vasta "kun 1880-luvulta lähtien sivistykseen nousee sukupolvi toisensa jälkeen umpisuomalaisista kodeista". Tässä tekijä on luopunut tutkijan tarkkuudesta ja umpimähkään ottanut omakseen nuoremmissa polvissa vähitellen kehittyneen uskonkappaleen, että he ovatkin löytäneet Kiven, ennen ei häntä ymmärretty eikä pidetty arvossa. Tosiasiat kuitenkin todistavat toista. Ahlqvistin hylkäävä arvostelu vaikutti ylipäätään vain Kiveä silloin niinkuin nytkin tuntemattomaan ruotsalaiseen yleisöön, jonka kielellä se ensiksi esiintyi, ja kenties myöskin -- niinkuin tekijä nimenomaan sanoo -- savokarjalaisiin ylioppilaihin, joiden inspehtori Ahlqvist oli. Varmaa on ettei se suurestikaan vaikuttanut suomenmielisiin yleensä, sillä näiden kesken pidettiin Ahlqvistin säälimättömyyttä Kiveä kohtaan ainakin osaksi ilmauksena siitä kasvavasta katkeruudesta, jolla hän samoihin aikoihin kohteli fennomaanien valtajoukkoa, jonka päämies Yrjö Koskinen oli. Erittäin tiedän Kiven olleen suositun pohjalaisten kesken, ja niiden piireissä kuultiin anivarhain käytettävän nimiä ja lauseita Kiven teoksista puheen höysteenä, ja tämä selittänee, että juuri pohjalaisessa osakunnassa jo ennen runoilijan kuolemaa pidettiin ensimäinen esitelmä hänen elämästään ja teoksistaan. Mutta ennen kaikkea on tässä huomioonotettava Suomalainen teatteri (jonka tekijä, ihme kyllä, on kokonaan unohtanut), sillä se on enemmän kuin mikään muu herättänyt rakkautta Kiveä kohtaan ja vakaannuttanut hänen mainettaan. Kihlaus liitettiin sen ohjelmistoon jo ensi syksynä 1872 ja Nummisuutarit 1875, ja sitten ne kauan olivat kaikkein suosituimpia kappaleita. Edellinen pikku komedia näyteltiin Bergbomin aikana 102 ja Nummisuutarit 122 kertaa, ja suurin osa näitä näytäntöjä kuuluu teatterin alkuaikoihin. Jokainen silloin mukana ollut muistaa vielä, kuinka ihailtiin Benj. Leinon Eskoa, Vilhon Topiasta ja Aapelia, Kallion Sepeteusta ja Eenokkia, Bruno Böökin Mikko Vilkastusta, rva Aspegrenin Herrojen Eevaa j.n.e. ja kuinka verrattomaksi Kiven huumoria arvosteltiin. Kun edelleen ajattelee, että teatteriseurue silloin kierteli ympäri Suomenniemeä eikä missään unohtanut esittää Kiven huvinäytelmiä, niin tuskin tahdotaan tyhjäksi tehdä väitettäni kansallisen näyttämön ansiosta Kiveen nähden. Jos kuitenkin halutaan huomauttaa, että tämä ei koske "Seitsemää Veljestä", niin vastaan: koskee kyllä. Kun teatteri oli opettanut runoilijaa ihailemaan, niin tahdottiin häntä lukeakin, ja jos kysytään silloisilta kirjastonhoitajilta, niin saadaan kuulla, että monella paikkakunnalla Kiven romaani oli enimmin luettuja kirjoja, usein aivan hajalle luettu! Tekijän esityksen mukaan Kivi pääsee "pannajulistuksestaan" 1880-luvulla. Hyvä! Kuinka on niin ollen ymmärrettävissä, että hänen mainitsemansa varhaisin esitelmä nuorten puolelta on vasta v:lta 1899 ja seuraavat viimeiseltä vuosikymmeneltä. Totta on, että näissä esiintyy uusi käsitys Kivestä. Hänestä tahdotaan nykyään tehdä kansallisrunoilija, joka on asetettava Runebergin sijalle. Jääköön sikseen kysymys, onko Kivellä ominaisuuksia (lähinnä ajattelen aatteellista kantaa) -- nerosta puhumatta --, jotka tekevät hänet sopivaksi siihen asemaan, muistutan vain, että tämä kehitysaste runoilijan arvostelemisessa on hyvin myöhäinen ja ettei se mitenkään kumoa sitä, mitä minä tässä olen koettanut todeksi näyttää -- nimittäin, että vanhempi polvi jo 1870-luvulla hyvin laajoissa piireissä on Kiveä kunniassa pitänyt ja ihaillut. Ennen, se on 1860-luvulla, hänen varsinaisena tuottamisaikanaan, valitettavasti harvat ymmärsivät hänen merkitystään, mutta sille, joka tutkii tuota alkuaikaa, jolloin suomalaisuuden harrastajat miltei olivat nimeltään lueteltavissa, ei sekään ole kovin ihmeteltävää. Ettei Kiven vaikutus kirjallisuuden kehitykseen ollut kohta huomattavissa, on niinikään luonnollinen asia.

Näin olen läpikäynyt hra Tarkiaisen tutkimuksen. Saattaa ehkä sanoa, että olen enemmän itse puhunut Kivestä ja hänen romaanistaan kuin suonut sanavuoroa tekijälle. Syyn siihen olen jo alussa maininnut. Toivon, että ne, jotka ovat tämän kirjoitukseni lukeneet, hankkivat itselleen tarkastelemani kirjan ja lukevat sen. Muistutuksillani olen tahtonut toiselta puolen herättää heidän uteliaisuuttaan ja mielenkiintoaan, toiselta puolen oikaista, mikä minusta oikaisemista kaipaa, sekä sen ohella tuoda edes vähän lisää runoilijan tuotannon tutkimukseen.

II.

Lisätessäni pari muistutusta V. Tarkiaisen kirjoitukseen tästä aineesta (maaliskuun vihossa) olen jo maininnut itsekin aikovani vielä palata siihen. Tammikuulla julkaisemani kirjoituksen johdosta olen näet saanut useita kirjeitä, joissa kirjoittajat julkilausuvat hyväksymisensä siitä, mitä siinä olin esittänyt, mutta yhdessä sitä paitsi annetaan sangen arvokkaita lisiä erinäisten Kiveä koskevien seikkojen valaisemiseksi. Vaikkei kirje semmoisenaan ole julkisuuteen aiottu, olen varma siitä, että sen tekijä, vanha ystäväni, kanslianeuvos _Oskar Hynninen_, ei pane pahaksi, että minä tässä alempana niin paljon kuin mahdollista käytän hänen omia sanojaan.

Siihen mitä olen lausunut Kiven nuoremmista ystävistä ja suosijoista Hynninen täydestä syystä sanoo: "Olisit niihin voinut lisätä Viktor Lounasmaan. Hän ainakin vuodesta 1866 auttoi Kiveä rahoilla, neuvoilla, lohdutuksilla ja moraalisella kannatuksella. Kevättalvella 1866 tapasin Lounasmaan Kasarminkadulla, jonka varrella hän muistaakseni silloin asui toverimme Balthasarin kanssa. Melkein kyyneleet silmissä ja mielentilassa, jossa hän aivan kuin olisi omassa ruumiissaan tuntenut Kiven kärsimyksiä, hän kertoi tämän kurjuudesta. Hän oli tullut Kiven luokse, joka makasi vuoteessaan miltei jääkylmässä huoneessa ja juopottelun jälkeen semmoisessa tilassa, ettei tahtonut päästä jaloilleen. Lounasmaa oli kumminkin saanut hänet ylös pöyhötetyksi, mutta hän vapisi kuin haavan lehti ja kykenemättä pukeutumaan hän pyysi Lounasmaan Jumalan tähden toimittamaan hänelle olutta. Talossa ei ollut puita eikä ruokaa. Lounasmaa hankki ensin olutta ja sitten noita muita tarpeita ja sai hänet taas virkoamaan inhimilliseen tilaan. Lounasmaa puhui hänen nerostaan ja surkutteli että häntä tuskin voisi auttaa, vaikka tuntuvampiakin uhrauksia tekisi, onneton kun oli luonteeltaan niin heikko. Ymmärsin Lounasmaan puheista, vaikka hän ei sitä sanonut, että hän useamminkin oli käynyt Kiven luona ja häntä auttanut -- sillä Lounasmaa oli niitä ihmisiä, jonka vasen käsi lähimmäistä auttaessa ei tietänyt, mitä oikea teki! Täydelleen hän tajusi Kiven arvon, ja juuri se teki hänet niin alakuloiseksi. Tapahtuman muistan yhtä tarkkaan kuin tämän päivän. Ainoa, missä voin erehtyä, on vuosiluvussa. Mutta onko niin, se on helposti kontrolleerattava; Lounasmaa kuului historialliskielitieteelliseen osastoon ja asui Balthasarin kanssa, joka kuului fyysismatemaattiseen."

Hynnisen tiedot Lounasmaan suhteesta Kiveen voin todistaa oikeaksi, sillä minullekin Lounasmaa on kertonut samasta käynnistä runoilijaparan luona, vaikken sitä muistanut edellistä kirjoitusta laatiessani. Sen lisäksi on vuosilukukin oikea, sillä yliopiston kirjojen mukaan asuivat G. W. Balthasar ja V. Löfgren lukuvuonna 1865--66 Souranderin talossa Kasarminkadun varrella 36. -- Paitsi Lounasmaata tahdon itse puolestani täydentää Kiven ystävien luettelon B. F. Godenhjelmin nimellä. Niinkuin Suomalaisen Teatterin historiassa (I. s. 126) olen kertonut, oli Godenhjelm se, jolle Kivi keväällä 1868 ensiksi lähetti Lean ja pari muuta pientä näytelmäkappaletta pyytäen, että hän korjaisi kieltä näissä teoksissa.[22]

Fredr. Cygnaeuksesta Hynnisellä on sama käsitys kuin minulla. "Mitä Cygnaeuksesta sanot, on aivan kuin naulan päähän iskettyä -- semmoinen hän oli ja semmoiseksi hän käsitettiin."

Niinikään kirjoittajasta on "säntilleen oikeata", mitä puhun Kiven veljistä. "Jo 1870 kantoi Kiven -- minun käsitykseni mukaan kelvoton -- vanhin veli haavia omaksi hyväkseen veljensä nimessä ja hänen ansioittensa nojalla. Kerjääminen kohdistui ei ainoastaan Kiven suosijoihin, vaan ventovieraisiinkin. Niinpä hän minuakin, Erkkylässä ollessani, jutkahutti Hyvinkäällä. -- Kuvaavana tahdon mainita, että hän koetti rautateilläkin kulkea jäniksenä! Hän pyysi kapteeni Ugglalta lupaa päästä maksutta Hyvinkäältä Järvenpäähän. Kun Uggla kielsi, hän asettui asemasillan Järvenpään puoliseen päähän, ja junan päästyä niin hyvään vauhtiin, ettei sitä enää pysäytettäisi, hän hyppäsi vaunun sillalle ja teki Ugglalle mitä kohteliaimman reverensin. Näin miehen sitten useamman kerran. Minun käsitykseni on, että nuo 'hellät sukulaiset' Kiven tultua ylioppilaaksi viisi tiesivät ja huolta hänestä pitivät. Sentähden katson häneltä saadut tiedot vähäarvoisiksi. -- Joka varmaan Kivestä enemmän tiesi ja häntä tosiaankin rakasti, vaikka ei apuun kyennyt, oli Nurmijärven koulumestari (kiertokoulunopettaja) Malakias Costiander -- juoppo hänkin, raukka, ja murhattu rautatien radalla aivan lähellä Järvenpään asemaa, kuten tahdon muistaa 1878 kesällä."

Edelleen Hynninen oikeaksi todistaa mitä kirjoituksessani, F. A. Forssellin mukaan, on mainittu Kiven renttumaisista tuttavista. "Muistan erään aamupäivän", hän esimerkiksi kertoo, "jolloin toverini hovineuvos Carl Ignatiuksen -- kuollut Suomen Pankin pääkamreerina -- seurassa tulin Magiton konditoriaan (siinä huoneustossa, missä nykyään Pohjoismainen kotitarpeiden makasiini on, Pohjois-Esplanaadin ja Fabianinkadun kulmassa) suurustelemaan. Siellä oli Kivi kahden rentun kanssa ja jo täydessä tuulessa; nähdessään meidät hän tokasi: 'hvad herrarna se menlösa ut'".

Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi Nurmijärven pitäjän siveelliset olot, joista hänellä on sama käsitys kuin Tarkiaisella, ainoastaan sillä erotuksella, että hän tietää niiden vielä 19:nnen vuosisadan loppupuolellakin olleen huonot. Ja samassa yhteydessä hän koskettelee oloja ja tapoja Savossa, jotka melkoisesti erosivat länsisuomalaisista ja erittäin hämäläisistä. Tämä eroavaisuus selittää ainakin osaksi, miksi Ahlqvist niin ankarasti arvosteli Kiven romaania. Hynninen myöntää siis oikeaksi minun tekemäni huomautuksen, että Tarkiainen on erehtynyt olettaessaan, että kansanelämä ja -tavat olivat muuallakin maassa samanlaiset kuin Nurmijärvellä. Kuinka erilaiset olot olivat rannemmalla ja sisämaassa on, ohimennen mainiten, julkaisemani kirjoituksen johdosta myöskin nimimerkki O. I. L(ehtonen) Historiallisen aikakauskirjan viimeksi ilmestyneessä vihossa (n:o 2, s. 186) osottanut esittämällä otteita Lönnrotin matkakertomuksista.

Hynnisen kirjeestä otan tähän asiata koskevat pääkohdat. "Nurmijärven pitäjä oli siihen aikaan suoraan sanoen _siivoton_ seutu. Rajapitäjässä -- Hausjärvellä -- nurmijärveläisiä suoraan ylenkatsottiin. Ne olivat, sanottiin, raakoja, juoppoja, tappelijoita ja sukuelämässä riettaita. Sukupuolitauteja sairastavia sanottiin kuormittain kuljetettavan Helsingin klinikkaan. Nurmijärveläisiä ei tahdottu ottaa palvelijoiksi eikä torppareiksi. -- -- -- Hyvinkään aseman läheisyydessä pidettiin Nurmijärven talossa aivan avointa salakrouvia, jossa sekä portot että varkaat majailivat. Semmoista oli elämä Nurmijärvellä vielä 1870-luvun alussa. Nyt se lienee jonkun verran parantunut. Puheissaan nuo eläjät olivat raakoja, vieläpä ruokottomiakin, joskin joukossa oli hieman naivisuuttakin, niinkuin Nummisuutari Topiaksen puheessa."

"Tämä asiaintila selittää jonkunverran Ahlqvistin ankaruuden Kiveä kohtaan. Ahlqvist oli savolainen, ja itse ollen samaa heimoa kykenen käsittämään Ahlqvistin kannan. Vakka kotitarpeen poltto minun nuoruuteni aikana kukoisti Savossa, oli elämä yleensä raitista. Ryyppy ja kaksikin otettiin, mutta isäntämiehet olisivat pitäneet äärettömänä häpeänä esiytyä juovuksissa -- etenkin julkisissa paikoissa ja toimituksissa. Talonisäntää, joka juopotteli, katsottiin menneeksi mieheksi, eikä sille enää annettu luottoa muutoin kuin kiinnitystä vastaan. Juopuneita isäntiä näin vain pidoissa eikä niissäkään sikahumalassa -- käyttääkseni savolaista sanantapaa -- vaan noin 'rohkeimmillaan' olevia. Juopotteleminen sopi vain rengeille, irtolaisille ja 'huonoille herroille'. Yleinen keskustelun sävy oli sentähden Savossa jo 1850-luvulla sopivaa, etten sanoisi sivistynyttä. Semmoisia nimityksiä kuin 'klöntti', 'könsikkä' y.m. olisi pidetty kerrassaan sopimattomina yksin kansan kesken, ja herrasväen kuullen semmoisia lausuessa olisi punastuttu korvia myöten. Kirjaan pantaviksi olisi niitä pidetty mahdottomina. On siis etsittyä selitystä, kun tahdotaan Ahlqvistin kannalle löytää selitystä Runebergistä y.m. Kyllä savolainen on luonteensa pohjalta kyynillinen. Tuskin muualla kuultaneekaan niin kyynillisiä kuvannollisia ja vertauksellisia lauseparsia kuin Savossa ja semmoisia ruokottomuuksia kuin savolaisissa rekivirsissä. -- -- -- Mutta semmoista pidetään kaukana yhteisestä keskustelusta. Semmoisia lauseparsia käyttävät ja rekivirsiä veisaavat vain _rengit_ ja muut raakureiksi tunnetut. Osaksi siitä johtuu Ahlqvistin ankaruus. Mutta ken vähänkin lähemmin tunsi häntä, tiesi kuinka jyrkkiä anti- ja sympatiioja hänellä oli ilman asiallista perustusta. Hänessä asui isän (N--min) jyrkkä ja yrmeä luonto. Miten kohtelikaan ja kirjallisestikin pitelikään hän Sipi Europaeus parkaa![23] Sitä paitsi Kiven kieli ei ollut kirjakieltä, ei Savon eikä Karjalan soinnukasta, korvia hivelevää, alkusoinnullista ja muuten koristettua, kuvarikasta kieltä. Se oli siis pahasta ja ankarasti tuomittava."

"Uudemman herännäisyyden henki oli 1840- ja 1850-luvuilla voimakkaasti virrannut läpi koko Savon väestön ja etenkin Kuopion seudut, kiitos olkoon Paavo Ruotsalaisen ja Julius Immanuel Berghin vaikutuksen. Lapsuuteni sattui siihen aikaan. Vaikka kotini ei suorastaan lukeutunut herännäisiin, olivat naapurimme sitä ankarampia heränneitä. Vanhempani olivat kyllä harrasmielisiä kristityitä, mutta heidät esti ja erotti herännäisten joukosta se huomio, että niiden oppi ja vaatimukset olivat ristiriidassa heidän elämänsä kanssa; he näkivät herännäisyydessä ulkokullaisuutta. Ajan henki siis ei, mitä Jumalan ja hänen sanansa kunnioittamiseen tulee, tuntenut leikkiä, lukutaitokin tuli niin yleiseksi, että sitä, joka keski-ikäisen polven riveissä ei kyennyt lukemaan Jumalan sanaa, pidettiin puolittain pakanana ja ylenkatsetta ansaitsevana. Sentähden Jukolan veljesten puheet Jumalan pellon jyräämisestä ja salamoista hänen piiskansa iskuina oli savolaisen silmissä ja korvissa kauhistus. Jukolan veljesten laiskankoulun jutut tekivät sentähden Ahlqvistiin inhottavan vaikutuksen. Eikä se suinkaan ollut Ahlqvistin auktoriteetti inspehtorina, joka vaikutti savolaisiin. Se oli heille yhteinen ja luonnollinen tunnelma. He eivät kyenneet Kiven realismia ja sen kauneuksia ja huumoria käsittämään -- se oli heistä vastenmielistä ja karkeaa. Savolainenkin on tosin synnynnäinen humoristi, mutta hänen huumorinsa on sievää muodoltaan ja juureltaan ilkeästi purevaa. -- Ei kukaan ole enemmän taipuisa kaikkea pilkkaamaan ja parodieraamaan kuin savolainen. Kyllä siitäkin, mitä kunnioitettavinta uskonnon alalla on, parodioja on olemassa, esim. 'Isä meidän istu puussa, kujan suussa kuivassa puussa, lampaan käpälä käissä, sian kinttu kainalossa' ja 'Laupias Jumala kuvalla istuu, pitkällä puikolla hapanta pistää' j.n.e. Me nuoret nulikat uskalsimme kyllä keskenämme semmoisia lasketella, mutta olisimmepa niitä edes yrittäneet vakavien isäntien läsnä ollessa, olisimme kyllä tunteneet lämpimää korvien seudussa, vaikkeivät omat isät olisikaan joukossa olleet. Ja kun se kodeissamme olisi tunnetuksi tullut, olisimme saaneet lisää, sillä semmoisista lateluista olisi katsottu kodeillekin häpeää koituvan. Niin! kyllä minun täytyy suoraan tunnustaa, etten minäkään Kiveä enkä hämäläisiä oikein ymmärtänyt, ennenkuin olin 3 vuotta oleskellut Hausjärvellä."

Tämä Hynnisen esitys savolaisten edellytyksistä taikka oikeammin puuttuvista edellytyksistä ymmärtää ja nauttia Kiven runoutta on minusta erittäin mieltäkiinnittävä. Kirjallisesti sivistyneiltä ja eritoten niiltä, jotka julkisesti esiintyvät kirjallisina arvostelijoina, on kieltämättä oikeus vaatia vapaa- ja avaramielistä ymmärtämystä uusia ja outoja ilmiöitä kohtaan. Kumminkin nähdään niidenkin, jopa mitä kehittyneimmissä oloissa -- muistutan vain, kuinka vaillinainen ja rajoittunut se ymmärtämys on, jonka esim. Ibsen ja Björnson ovat kohdanneet Ranskassa -- olevan riippuvaisia perinnäisistä, tottumukseen perustuvista taikka muuten kunakin aikana voimaan päässeistä näkökohdista. Onko niin ollen ihmeellistä, että meillä, joilla vielä nytkin kirjallinen sivistys on tuskin muuta kuin alulla, semmoiset kirjailijat kuin Kivi ja myöhemmin Minna Canth ensiksi ovat saaneet niin vähän tunnustusta. Kaikesta päättäen täytyy pitää yleisenä -- ja luonnollisena -- sääntönä, että jokainen uusi kirjallinen suunta, jokainen kirjailija, joka jyrkästi asettuu esiintymisajallaan vallitsevaa taiteellista käsitys- ja esitystapaa sekä tunnelmaa vastaan, ainoastaan kiivaan ja verraten pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa ymmärtämystä ja voittoa. Että pohjalaiset, niinkuin ennen olen huomauttanut, pikemmin ja yleisemmin kuin savolaiset ymmärsivät Kiven merkityksen ja ihailivat häntä, se tuskin johtui siitä että heissä kirjallinen sivistys olisi ollut syvempi tai laajemmalle levinnyt, vaan kaiketikin siitä, että he tavoiltaan, elämänkatsomukseltaan, luonteeltaan ja kieleltään olivat runoilijaa ja hänen kuvaamiansa hämäläisiä lähempänä.

Kirjeensä lopulla Hynninen vielä mainitsee hyväksyvänsä erinäisiä muistutuksiani. Niin esim. sen, joka tarkoitti "Seitsemän Veljeksen" humoristista perusajatusta. "Olet ehdottomasti oikeassa. Se on, niinkuin enimmätkin muut Kiven teokset, neron, välittömän tunteen ja synnynnäisen syvän huumorin välitöntä purkausta aivan kuin Cervantesin Don Quijote. Loppu molemmissa on hellän myötätuntoisen sydämen yli kokonaisuuden heitetty, sovittava kirkkaan ilta-auringon lasku. Vähän olen minä kaunokirjallisuuteen tutustunut, mutta semmoista kieltä puhuu 'mitt enkla bondförstånd'." -- Niinikään hän on samaa mieltä kuin minä Tarkiaisen väitteestä, että 1880-luku oli Kiven ylösnousemuksen aika. "Minä sanoisin", Hynninen kirjoittaa, "että se vuosikymmen on hänen taivaaseen astumisensa aika. Sinnehän häntä silloin ruvettiin kohottelemaan Runebergin rinnalle. Kyllähän Kivellä merkityksensä -- ja ylen suuri -- onkin, mutta ei kaikkien etevien tarvitse Runebergin vertaisia olla. Voi sitä tyytyä vähempäänkin, sillä jo sekin on riittävää saattamaan ihmisen kuolemattomien joukkoon ja seuraan. -- Kyllä sitä jo 1860-luvun lopulla ja 1870-luvun alusta alkaen käsitettiin Kiven merkitys ja arvo. Kaikki mitä suomalaista intelligenssiä pääkaupungissa oli -- paljonhan sitä ei ollut -- Kivelle tunnustuksen antoi, paitsi Ahlqvistia. Kyllä se Ahlqvistissakin oli osaksi vastaansanomisen halua, hän kun piti itseänsä ylimpänä -- melkein sanoisin ainoana -- auktoriteettina ja vartijana versovan suomalaisen kirjallisuuden uutispelloilla."