Part 16

Vielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus ei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä. Päinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa elämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa tapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa olikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet, mutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten muissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli toiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat maltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli muiden muassa August Hagman.

* * * * *

Silmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän aikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli poissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti J. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1 1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla Pietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin kahdeksannella. "Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään helppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin".[47] Ruununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät hän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin sovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi. Muuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli ensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin. -- Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t. kielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863--67 apuopettajana Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän, niinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin, osaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi tyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.

* * * * *

Hagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli "'_Luonnotar_', kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin joulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti ilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60, maaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi tunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja Gummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa, että lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V. Snellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään tarkotustaan alkaa näin: "Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka antaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys? Sivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta voi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta itseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan, sivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan" -- eikö tämä ole selvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja Litteraturbladissa?

Eräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että kirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa hän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20 p:ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä. Postikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, "jotka olen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!! Elä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin sama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä aikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista tilaajista tavallisesti ilmestynyt. -- Hyvin on meille onnistunut. Kaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa sitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!" --

Yleensä oli Luonnotar, jonka "koto oli työmiehen kädessä", hyvin toimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa mitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat "uutelot", Merimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka jatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J. V. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun muinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska hän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen luonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi luonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa y.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat kokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin Hallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä, Viinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea, saattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt kuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan että ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat nämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä ihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita, joista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät tulossa! tammikuulla: heinäkuun 1:sestä päivästä tulee Suomen oma raha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden kielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva, sillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto; huhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän seminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri II:n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla: valtiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta käynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö Koskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.

Olivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa semmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki, niin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se jätti häviämättömiä vaikutelmia.

Joulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se lakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa, mutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea ylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä kahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista mihin nojata. -- Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin luonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki itselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors Tidningarin toimitukseen.

* * * * *

Helsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta, oli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä sitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v:sta 1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden omistaja, kirjakauppias ja -kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut uudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa. Silloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava suomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen äänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä vuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin. Tämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök uudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan ei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että hän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa tehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti syksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna tullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa (jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi) ja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin matkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto ollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E. A. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen joutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin nuorelle miehelle, ja 1865 v:n alusta astui W. Eneberg toimituksen päähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök, Hagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors Tidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat kokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen nuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että hänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle hän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin marraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner toimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää mukana. -- Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina myöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun Kirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari kirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana ollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin kirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.

* * * * *

Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt seurusteluakaan -- tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella. Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke", toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan. Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" -- "Krasse" ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar kuin hienotarkaan, mutta -- huolimatta siitä, että hänellä samoin kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo -- hän oli vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on, että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä, toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja vitseillään -- semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen kaikin puolin comme il faut!

_Viipurissa Ilmarisen toimittajana_.

Syksyllä 1866 Hagman alkoi suorittaa tenttejä filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Samaan aikaan hän sai Viipurista tarjouksen, joka moneksi vuodeksi vei hänet pois Helsingistä. Se näkyy eräästä kirjakauppias N. A. Zilliacuksen 10/11 päiväämästä kirjeestä. Zilliacus oli päättänyt perustaa uuden suomenkielisen "kansanlehden", jonka tarkotus olisi Itä-Suomen kansassa herättää mielenkiintoa yleisiin ja paikallisiin asioihin, ja Hagman oli hänen pyynnöstään luvannut ruveta lehden toimittajaksi, niin pian kuin oli kandidaattitutkintonsa suorittanut. Siihen ehtoon Zilliacus ilmottaa suostuvansa, sitte kun kauppakonttoristi R. Mallenius oli sitoutunut vastaamaan toimituksesta siksi kuin Hagman saapuisi Viipuriin. Nyt hän lähettää painoylihallitukselle osottamansa anomuksen saada luvan julkaista lehteä ja antaa Hagmanille vallan lopullisesti määrätä uuden lehden nimen, kumminkin sillä ehdolla, että se tulee "lyhyeksi ja sointuvaksi" (kort och klingande). Itse hän oli ajatellut sentapaisia nimiä kuin Ilmari, Vellamo, Kalervo, mutta niistä ei tarvinnut välittää. Kumminkin Hagman piti ensinmainittua soveliaana, ja muodossa _Ilmarinen_ hän sen lehdellensä antoi.

Koska Hagmanin julkinen tutkinto oli vasta 18/5 1867, oletan hänen toukokuun lopulla matkustaneen Viipuriin. Kuinka hänen kävi vieraalla paikkakunnalla, siitä tapaamme muutamia tietoja eräässä kirjeessä, jonka hän syyskuun alkupuolella on Jaakko Forsmanille lähettänyt. Hagman sanoo jotakuinkin menestyvänsä. Viipurissa "pelätään julkisuutta kuin pahaa henkeä", ja sentähden lehden toimittajaa kumarretaan, mutta myöskin katsellaan karsain silmin, kun hän, muukalaisena, koskettelee arkoihin kohtiin. Aihetta siihen ei puuttunut. Muun muassa poliisit, viskaalit y.m. venäläiseen tapaan ottavat lahjoja siitä, että ummistavat silmänsä kaikenlaiselle laittomuudelle. Toiselta puolen hänellä on legioona takanaankin, ja hän tuntee jo miltei kaikki, virkapohatoista käsityöläisiin saakka. Varsinkin hänellä oli tuttavia liikemiesten joukossa, ja Lydeckenin (toiminimi Lydecken & Harling) kanssa hän tuumiskeli lentokirjasta, jonka hän kirjoittaisi Lydeckenin antamien ainesten nojassa ja jossa kehotettaisiin ja neuvottaisiin kauppiaita edistämään ja välittämään maalaisteollisuustuotteiden menekkiä. -- Elokuun viime päivinä oli piispa (F. E. Schauman), rovasti A. E. Borenius ja notaari filosofianlisensiaatti J. V. Calamnius hänen seurassaan, käynyt Viipurissa tarkastusmatkalla. Calamnius oli asunut Hagmanilla, ja silloin oli ollut hupaisia jutteluhetkiä. Niinikään oli Hagmanin luona asunut tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen ne pari päivää, jotka hän kiertomatkallaan Suomessa vietti Viipurissa. -- Piispan käynti oli ollut erittäin tärkeä sentähden, että hän yhdessä koulun inspehtorin kanssa oli määrännyt Hagmanin v.t. ylimääräiseksi lehtoriksi, jonka tuli opettaa suomenkieltä koko lyseessä, s.o. seitsemällä luokalla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten 2400 markalla. "Olen siis kokonainen lehtori!!" Mutta työtä on, että oikein pelkään -- 24 tuntia viikossa, kirjoitusten korjausta y.m.

Vaikka Ilmarinen ilmestyi ainoastaan arkinkokoisena ja kerran viikossa, oli sen merkitys verrattomasti suurempi kuin minkään nykyisen maaseutulehden. On näet huomioon otettava, että Suometar -- joka oli perustettu 1847 ja jolla 1856 oli ollut 4700 tilaajaa, sitä ennen kuulumaton luku -- oli v:n 1866 päättyessä tilaajain puutteesta lakkautettu. Syynä siihen, että ennen niin kunnianarvoisa lehti sai niin kurjan lopun, ei ollut ainoastaan kova aika, vaan, niinkuin Ilmarisen helsinkiläinen kirjeenvaihtaja kertoo, se "kummallinen keikkaus", että lehti lopulta oli joutunut ruotsikiihkoisten johtomiesten haltuun ja tullut "vieraaksi suomalaiselle kansalle". Niin sattui että kovimpina nälkävuosina 1867 ja 1868 oli henkinenkin kato semmoinen, että Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti; kansallismielisten ainoa äänenkannattaja pääkaupungissa oli siis aikakauskirja Kirjallinen Kuukauslehti, joka, niinkuin nimi sanoo, esiintyi vain 12 kertaa vuodessa. Näissä oloissa ja koska muut suomenkieliset maaseutulehdet olivat kovin vähäpätöisiä, Ilmarinen ilmoitti koettavansa "järjestää sisältönsä koko maan yhteiselle sanomalle pantavain vaatimusten mukaan", s.o. kertoa kuulumisia laajemmaltakin kuin omalta paikkakunnalta ja ottaa "koko maan yhteiset asiat" puheeksi. Eikä tämä ollut tyhjää prameilua. Jos ottaa lukuun lehden ahtaan tilan, on tunnustettava että Ilmarinen ansiokkaasti suoritti tehtävänsä. Että lehti aikalaisissa herätti huomiota, sen voi päättää silloin tällöin muissa lehdissä tavattavista tunnustavista lauseista tai mainesanoista, jotka merkitsevät sitä enemmän, kun sanomalehdet yleensä ovat vastahakoisia sanomaan hyvää toisistaan. Itä-Suomen tietoja lehdessä annettiin ajan tavan mukaan lukijakunnan puolelta lähetettyjen kirjeiden muodossa.

Vuoden alkupuolella, jolloin Hagman vielä oli Helsingissä, tapaamme lehdessä säännöllisesti kirjeitä pääkaupungista; mutta suurin tila on annettu tiedoille valtiopäivien toiminnasta. Varsinaisen virkeytensä Ilmarinen kuitenkin sai vasta sitte kun Hagman oli tullut Viipuriin. Silloin näet uutisten monipuolisuudessa samoin kuin artikkeliosastossa ilmestyi ylempänä mainitun päämäärän harrastaminen. Eikä suinkaan puuttunut ainetta pääkirjoituksiin, kun pian selväksi kävi, että kesä oli pettävä kaikki hyvän vuodentulon toiveet. Kysymys miten yleinen uhkaava hätä oli torjuttava, miten kansa oli pelastettava nälkäkuolemasta, se oli tänä kaameana vuotena kysymyksistä tärkein, ja sitä Hagman yhä uudestaan käsitteli koko sillä hartaudella, jota asia vaati ja joka oli luonnollinen hehkuvalle isänmaan ja yhteisen kansan ystävälle. Ilmarisessa siis keskenään vaihtelivat kehotukset avunkeräyksiin pienemmissä ja laajemmissa piireissä, osotukset työansioon, kaikenlaisten pienten tavarain kokoilemiseen ja kaupaksi toimittamiseen,[48] neuvot hätäleivän valmistamiseen y.m. semmoiset esitykset. "On kunniallisempaa koettaa jotakin ansaita kuin suorastansa kerjätä ja viimein kuolla onnettomuuteen! -- Meidän _pitää_ pelastua nälkäkuolemasta!" Niin Ilmarinen huudahtaa pakahtuvasta sydämestä. Mutta koska ihminen ei elä ainoastaan leivästä, Hagman marraskuulla julkaisee kaksijaksoisen kirjoituksen: "Opetuslaitosten muutos suomalaisiksi", jossa hän innokkaasti taistelee niitä verukkeita vastaan, joilla siihen aikaan niin sitkeästi vastustettiin suomenkielisiä kouluja.

Ilmarisen toinen vuosikerta (1868) alkaa pitkällä kirjoituksella "Maan varallisuus ja virkalaitos", jonka tekstinä on erään kummassakin virallisessa lehdessä julkaistun "lähetetyn" kyhäelmän alkusanat: "Vähänpä hyötyä siitä on, että menneissä ajoissa, lainsäädännössä ja tavoissa haetaan syytä työttömyyteen" [s.o. köyhyyteen]. Hagmanista nuo virallisen tekijän sanat ovat mielettömiä. Hän väittää päinvastoin että ylellisissä tavoissa sekä asetuksissa, joita säätäessä ei ole silmällä pidetty kansamme elinehtoja, on yksi pääsyy kurjuuteen, ja erittäin hän ankarasti arvostelee virkamiesten palkkoja, jotka meillä ovat korkeampia kuin suurissa kulttuurimaissa, niinkuin seikkaperäisillä tiedoilla eri maista todistetaan. -- Muita painavampi ja ehkä merkillisin nuoren sanomalehtimiehen kirjoituksista oli toukokuun 15 p. esiintynyt nimeltä "Mitä vaatii nykyinen hätä maassa?" lyhyesti kuvattuaan mihin oli tultu, siihen nimittäin että ihmisiä todella oli kuollut ja joka päivä kuoli nälkään, että monessa kohden maata tavallinen kylvö oli jäänyt tekemättä ja että siis pellot, parhaimmassakaan tapauksessa, eivät voineet antaa riittävästi leipää, kirjoittaja ehdottaa, "_että maan säädyt kutsutaan kokoon valtiopäiville_ neuvottelemaan mitä on tehtävä, mitä varustettava kovaa hätää vastaan". -- "Ennenkuin säädyt ovat olleet koossa, ei ole tehty mitä olisi voitu hädän vastustamiseksi. -- Jos kysytään: mitä voivat säädyt? niin vastaamme: ne voivat pelastaa maan perikadosta. Millä lailla? Ne voivat esim. suostua varallisuuden mukaan maksettavaan suureen, 10- tai 20-prosentiseen, veroon, jolla hätää lievennettäisiin esim. siten, että maanviljelijöille annetaan vuodessa maksettavia, joko korollisia tai korottomia lainoja, taikkapa lahjojakin, ja nämä maanviljelijät voivat antaa työtä maattomalle kansalle. Voidaan sanoa, että tämmöistä suurta veroitusta ei ole kuultu. Olkoonpa niin. Me sanomme: mutta tämmöistä hätääpä ei ole kuultu järjestetyssä valtiossa. Se on myös kyllä tosi, että suurimman osan tätä veroa tulisivat palkansaajat, s.o. virkamiehet maksamaan, joskin muutamilta rahamiehiltäkin vähän karttuisi. Vaan onpa se parempi ja oikeampi, että virkamiehet näin, säätyjen päätöksestä ja suostumuksesta, antavat uhriksi maan hädälle osan palkoistansa, kuin että kuitenkin pakosta ja ilman suostumuksetta heidän palkkansa jäävät maksamatta, mikä kyllä tapahtuu, jos eivät tavalliset verot, niinkuin näyttää, tule maksetuiksi." -- --