Part 10
Puheena olevan vuosikymmenen lopulta mainittakoon vielä puhe kansalaiskokouksessa 8/11 1888, jossa Jalava innokkaasti kehottaa suomalaisen teatterin avustamiseen, ja toinen häissä Ilmajoen pappilassa 23/4 1889 -- puhe morsiamen vanhemmille, harras Suomen vakavien kotien ylistys.
Seuraavalta vuosikymmeneltä ei ole kokoelmassa muuta kuin kaksi puhetta, toinen teatterin 20- (13/10 1892) ja toinen saman laitoksen 25-vuotisjuhlassa (13/10 1897), molemmat saattaen mieleen rva Raa-Winterhjelmin ansiota kansallisen teatterin syntymisestä ja edistymisestä.
Tullaan sitten vuosisadan vaihteeseen ja tukaliin valtiollisiin oloihin. Että sekin aikakausi olisi kuvastuva Antti Jalavan puheissa, on itsestään ymmärrettävää. Se tapahtuu ensi kerran 28/8 1900 pienessä juhlassa Kaivopuiston ravintolassa, johon olivat kutsutut J. Szinnyei ja hänen rouvansa. Nämä olivat näet oleskelleet Suomessa sukulaisten ja ystävien luona ja olivat nyt lähtemäisillään paluumatkalle Unkariin. Lämminmielisessä puheessaan rakkaille vieraille Jalava kertoo läsnäoleville mitä he kotimaassaan olivat tehneet maamme asian hyväksi, esittäen samalla venäläisen sortopolitiikan aiheuttamia mielialoja meillä. -- Vuotta myöhemmin, 17/11 1901, Jalava taas puhuu teatterin puolesta. Hän näet onnittelee Kasimir Leinoa sen menestyksen johdosta, jonka runoilija oli saavuttanut suurella historiallisella draamallaan, "Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming". Lähtökohtana on siinä kansallisen ohjelmiston ääretön tärkeys kansallisteatterille. -- Kovimmilta sortovuosilta ei ole mitään puhetta säilynyt, mutta alkaessaan ensimäisen luentonsa suurlakkoviikon jälkeen, 8/11 1905, Jalava puhuttelee kuulijoitaan seuraavaan tapaan:
"Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.
Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö, yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä, ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.
Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava, ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan, alottaen vapaussotansa 1848--49, jossa olisivatkin päässeet voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.
Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään yhdistetyn Suomenkin vapaus -- ulospäin.
Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään, että maassamme nyt on alkanut _kansanvaltaisuuden aatteen_ valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan."
Seuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti sen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven rannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä enää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta hänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina elivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen sanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen aikaan.
-- "Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi, että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.
Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä, muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'
Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se tuli ensi kerran näkyviin -- 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien surullisin ilmiö.
Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus, mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan, kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.
Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan, kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi, jotta kerrankin tunnussanamme _Suomi suomalaisille_ pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin pienempien -- sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita 'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa -- suomalaisen sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon, varttukoon!"
Vielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta asiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta myöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena tähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5 1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta on säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen, hartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi niin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen Tapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: "Te olette kansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy taikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja elämää" -- hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen uuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti olevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa tulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. --
"Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' -- sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti -- niin, jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala tahtoo.
Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa. Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja vahvistamisessa.
Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni: _eläköön innostus_, vaan: _syntyköön innostusta_ kansallisuutemme kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa, rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi. Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me poistumme ikuiseen lepoon." --
Keväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta, mutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä. Sentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa joukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan toimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin puheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom, joita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi poistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin; mutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon kansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä, Suomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja kääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta Bergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä maaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta nähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin julkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva osallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. -- Toisenkin kerran Jalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä 21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla taiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. --
Viimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys nojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1 1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat käytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta, joita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että ne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous päätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian haltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi sanomalehtimiestenkin osalle.
Näin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa asti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu näet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este ilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin. Kokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on merkitty: "ei pidetty". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt syynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen morsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili Suomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta -- "E. G. Palmen ehti ennen (!)".
Niin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat otteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että niistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi paikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen, mutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy vakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään korutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin aina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa sitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta taikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo erittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan unkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi varsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi liian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta hän oli _hyvä puhuja_. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen, hänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama, sanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä oli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.
ALBERT EDELFELT
Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.[28]
Suomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna [1910] toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1 p. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada mahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan hänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi kunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö täyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet ovat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu näyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa yrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä sydämestään toivoo.
Väärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta kiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä kun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä vuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella en niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on julkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme lunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan ulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen persoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta vielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.[29] Edelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan myöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on verraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä, persoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella sitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla, missä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen osan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin tehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän eheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme merkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan vieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?
Taiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän meillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan naturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin nimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille osotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä alkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta tavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa hän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä taidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta hengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat hänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen "aateyhteys" äidin kanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun muassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa maltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka hänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla (jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän oli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti hämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan ryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin, se on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän otti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin Kuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään noudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa nähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin nuoruuden vaikutelmiin. -- Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on tärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana luettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.
Mihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle pantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, _Henri Amic_, julkaissut kirjan,[30] joka sisältää muistelmia erinäisistä taiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä -- ja yksi näitä taiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän, tekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä kirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden suomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta valoa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on omansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja toiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä oli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan. Viimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja niissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille kirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen hienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa selittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin tuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta näkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt tutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä, johon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa Tukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin huomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku ystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista merkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen ystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä kun taulu "Jesus ja Mataleena" oli valmistunut, Edelfelt tapasi Dagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli äitinsä, m:me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää taulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in läsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia korjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon) noin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän arvosteluun oli ehdoton.
Mitä kirjeiden muotoon tulee, Amic huomauttaa Edelfeltin "melkein täydellisestä" ranskankielen taidosta ja hänen esitystapansa "sirosta yksinkertaisuudesta". Tunnettua on että taiteilijamme osasi ranskaa erinomaisen hyvin; kun ranskalainen kirjailija kuitenkin käyttää arvosanaa "_melkein_ täydellinen", niin lienee syynä siihen itse ajatustapa, joka tietenkin on suomalainen tai ainakin pohjoismaalainen. Tunteiden ilmaisun suoruudessa ja vilpittömyydessä näet tunnemme oman kansalaisemme, miten hän tavotteleekin ranskalaisen siroa sanontatapaa.
Kaikki kirjeet, joista ei muuta sanota, ovat osotetut Henri Amic'ille.
Helsingissä 1 p. tammikuuta 1894.
Rakas ystäväni!
Kuukausia sitte herään joka aamu vakaalla aikomuksella kirjoittaa sinulle, mutta tapani mukaan annan ajan juosta sormieni välitse ja panen iltasin maata kiroten saamattomuuttani. Vasta uudenvuodenpäivä on karkottanut velttouteni, ja käytän tätä hetkeä toivottaakseni sinulle kaikkea onnea ja vielä kiittääkseni sinua ystävyydestä, jota lakkaamatta olet minulle osottanut. Tiedämme kaikki että sinä, ystävä Amic, olet ystävistä paras, enkä voi sanoin lausua kuinka viimeinen todistus tästä hienotuntoisesta ja epäitsekkäästä ystävyydestä on minua liikuttanut: tarkotan sitä että kutsuit luoksesi sairaan ystäväni Sparren. Vietettyään pari viikkoa Bouleaux'ssa hän on sinulle ikuisesti kiitollinen; että hän terveeksi tulleena on voinut mennä naimisiin sen viehättävän nuoren neiden kanssa, joka nyt on rva Sparre, se on suureksi osaksi sinun ansiosi.[31]
Koska ikuisuus on siitä kulunut kun sinut näin -- seitsemän kuukautta, luullakseni -- aion nyt väsyttää sinua kertomalla mitä kaikkea olen tällä ajalla tehnyt.
Kesä oli kovin levoton. Ensiksi oleskelin vaimoni ja poikani kanssa kuukauden Norjan vuoristossa. Tulos oli sangen hyvä vaimooni nähden: hän on alkanut tulla entiselleen, niin että luulen voivani perheineni asettua Parisiin... Sen jälkeen matkustin Tanskaan maalatakseni muotokuvia eräässä sikäläisessä linnassa. Palattuani Suomeen tapasin äitini vaarallisesti sairaana ja koin monta tuskallista hetkeä ennenkuin hän parani. Kiitän Jumalaa, että hän jälleen on terveenä niinkuin ennen, vaikka taudin uusinta uhkaa meitä kuin mikä Damokleen miekka.