Part 9
Ylioppilaat, jotka olivat päättäneet toimeenpanna mielenosotuksen, kokoontuivat oopperakellariin ja täsmälleen klo 10 he noin 100-200 miehen joukossa tulivat It. Henrikinkadulle ja pysähtyivät Nordqvistin asunnon kohdalle. Samassa tulvasi muutakin kansaa heidän ympärilleen kadulle ja vastaavaan osaan esplanaadia. Ymmärrettävästi moni ei tiennyt mistä oli kysymys, mutta toiset olivat asiasta kylläkin selvillä; varmaa on että melkoinen paljous tätä nimetöntä yleisöä otti osaa hälinään. Kun täten katu ja esplanaadi hiljaa olivat täyttyneet, konsertti alkoi! Ensin kuului yksityisiä huutoja ja seuraavana hetkenä rämähti ilmoille niin helvetillinen kirkuna ja melu, että selkäpiitä karmi. Aisakelloja, kastrullinkansia, lehmänkelloja, torvia, pillejä, ja ties mitä soittokoneita yhtyi synnyttämään mitä hirveintä, kauheinta ääntä. Räminä ja kolina jatkui yhtämittaisesti, mutta aina väliin kuultiin korvia viiltävää kiljuntaa ja pitkiä teräviä vihellyksiä. Huomattiin metelissä jonkunlaista aaltoilemista, se kun oli milloin kovempaa, milloin laimeampaa, mutta loppua ei tahtonut tulla. Naukujaiset kestivät lähes kokonaisen tunnin! -- Entäs järjestyksen valvojat, missä ne olivat? Oli siellä poliiseja, mutta ne vain hiipivät naukujain ympärillä mitään tekemättä -- joko sentähden että olivat liian harvalukuiset taikka että heitä oli kielletty sekaantumasta asiaan. Ei siis mikään muu kuin väsymys määrännyt, milloin oli aika lopettaa. Mielin määrin meluttuaan ylioppilaat alkoivat vetäytyä pois, ja jos kaikki silloin olisivat seuranneet pääjoukkoa, olisi asia päättynyt verraten hyvin; mutta niinkuin tavallista sentapaisissa tilaisuuksissa tapahtui nytkin sellaista, joka oli ohjelman ulkopuolella. Eräät päihtyneet ylioppilaat ja kuka ties mitä nimettömiä heidän perässään kääntyivät näet takaisin ja alkoivat heittää lumipalloja, 10-pennin lantteja ja joitakuita kiviäkin Nordqvistin akkunoihin, niin että toinen ruutu toisen perästä helähtäen särkyi. Vasta tämän jälkinäytöksen jälkeen palasi rauha Henrikinkaduille ja esplanaadiin.
_Sunnuntaina 16 p:nä_ Helsinki oli täynnä risteileviä huhuja ja juttuja illan tapahtumasta. Naukujaisten alussa, kerrottiin, oli poliisimestari Barck ilmottanut asiasta Adlerbergille. -- "Mitä väkeä ne ovat?" kenraalikuvernööri oli kysynyt. -- "Ylioppilaita." -- "Vai niin", oli Adlerberg sanonut, "silloin paroni von Kothen hoitakoon asian!" Tämä se ehkä aiheutti että poliisi ei koettanutkaan tehdä loppua epäjärjestyksestä. -- Sähköteitse meni viipymättä viesti Pietariin ja sieltä edemmäs, niin että jo sunnuntain aamupäivällä Berliinistä sähkösanomalla kysyttiin, onko totta mitä pietarilainen lennätinsanoma yöllä oli kertonut, että nimittäin alhaiso oli vallottanut venäläisen "ministerihotellin" Helsingissä?! -- Muuten juteltiin itse naukujaisista, että Nordqvist oli enentänyt kiihkoa sillä että näyttäytyi valaistussa akkunassa. -- Nordqvistin asunnosta oli paitsi 10-pennin lantteja löydetty markan rahakin, ja olivat venäläiset upseerit klubissaan keskustellessaan hälinästä arvelleet, että rahojen heittäminen oli varsin "shantiilia", koska siten vahinko maksettiin samalla kun se tehtiin! -- Ruutuja oli särjetty noin kymmenkunta (yksi erään naapuriperheen huoneistossa). Niiden korjaamisesta sanottiin Nordqvistin riitaantuneen isännän kanssa, joka lopulta oli käskenyt professorin muuttaa pois koko talosta. -- Vielä on mainittava, että naukujain joukossa, kun alkoi tuntua, että Nordqvist oli saanut kylläkseen, muutamat olivat huutaneet: "Kothenille! Kothenille!" Siihen olivat kuitenkin toiset vastanneet ei-huudoilla, ja ajatus pitää naukujaiset sijaiskanslerillekin jäi sikseen. Tämä selitettiin suomenmielisten kesken niin, että uusmaalaiset panivat vastaan siitä syystä, että he, vaikka kyllä niinkuin muutkin vihasivat paroni Kothenia sijaiskanslerina ja venäjänkielen tyrkyttäjänä, kumminkin olivat tyytyväisiä siihen tapaan, millä hän kouluylihallituksen päällikkönä juonitteli suomalaisia kouluja vastaan.
Sunnuntaina viranomaisetkin jo ryhtyivät toimeen. Se tapahtui siten, että sijaiskansleri kutsui osakuntien inspehtorit ja kuraattorit kokoontumaan luokseen klo 10 a.p. Kirjallinen kutsumus oli ollut ankaranlaisesti laadittu ja oli siinä erittäin kuraattoreille sanottu, että heidän tulee saapua joka mies ("mangrant"), ja, jos joku on estetty, on hän velvollinen lähettämään sijaisenaan "en förståndig och anständig man" (ymmärtäväisen ja siivon miehen). Paroni oli ollut hyvin vihainen ja vaatinut, että osakunnat kohta ottavat selkoa syyllisistä; itse asian käsittely oli kuitenkin jätettävä kurinpitokomissionille. Kothenilta menivät inspehtorit ja kuraattorit sekä rehtori, professori L. Lindelöf, yliopistolle yhdessä neuvotellakseen menettelytavasta. Inspehtorit olivat myöskin olleet sitä mieltä, että osakuntien tulisi ilmiantaa syylliset; mutta sitä käsitystapaa oli ainakin pohjalaisten kuraattori Calamnius vastustanut. Hän näet muistutti, että osakuntien kurinpito on paremmin moraalista laatua, jota vastoin kurinpitokomissioni käsitteli asiat lainopillisesti. Osakunnat eivät voineet siveelliseltä kannalta moittia mielenosotuksen tarkotusta, vaikkeivät hyväksyisikään sitä tapaa, jonka ylioppilaat olivat sitä varten valinneet. Sentähden olisi osakunnille inhottavaa esiintyä viskaalina ja ilmiantajana. Jotenkin samaan tapaan oli Yrjö Koskinen puhunut jo Kothenillakin. Hän oli muun muassa sanonut, että se kirjoitus, joka oli mielenosotuksen aiheuttanut, oli senlaatuinen, että jokaisen suomalaisen täytyi tuntea itsensä loukatuksi. Tapa, jolla ylioppilaat olivat ilmituoneet mielipahansa, oli sitä vastoin huonosti valittu. -- "Niin", Kothen oli myöntänyt, "kirjoitus oli todella taitamattomasti laadittu!" -- Kokouksessa ei oltu päästy täyteen yksimielisyyteen eikä tarve sitä vaatinutkaan, sillä lopulta oli asia osakuntien vallassa, ja niille oli jo samana iltana sijaiskanslerin vaatimus esitettävä.
Ennenkuin puhun Pohjalaisen osakunnan kokouksesta -- sillä lähinnä tulen kertomuksessani esittämään tämän ylioppilasryhmän kantaa -- on mainittava toinenkin mieltäkiinnittävä asia, joka samassa kokouksessa oli saava ratkaisunsa. -- Yrjö Koskinen, kansallismielisen puolueen johtaja, luonnollisesti ei ollut Kothenin suosiossa, eikä sentähden ollut kovin ihmeteltävää, joskin muutoin aivan tavatonta, että tämä eräänä päivänä samalla viikolla, joka päättyi naukujaisiin, oli kutsunut hänet luokseen ja yksinkertaisesti erottanut hänet inspehtorin virasta. Hän oli sanonut tulleensa ajatelleeksi, että tuo ikävä virka epäilemättä häiritsi professoria hänen tieteellisissä töissään, varsinkin kun pohjalaiset ylioppilaat olivat niin eripuraisia -- ja sentähden hän oli päättänyt vapauttaa hänet tuosta toimesta ja antaa sen professori C. G. von Essenille. Koskinen oli kumminkin kysynyt, eikö paroni sallisi, että osakunta, noudattaen vanhaa tapaa, saisi yksityisesti toimittaa inspehtorin vaalin ja sen nojassa ilmottaa, kenen se toivoi inspehtoriksi nimitettävän. -- "No, miksikä ei?" oli Kothen siihen vastannut. -- Näin sattui että osakunnan kokouksessa sunnuntaina 16 p:nä lokakuuta -- pohjalaiset pitivät siihen aikaan viralliset viikkokokouksensa sunnuntaisin; myöhemmin otettiin maanantai kokouspäiväksi -- myöskin inspehtorin vaali oli toimeenpantava, ja oli sitä eri ryhmäkokouksissa edeltäkäsin valmistettu. Lauantaina klo 1 päivällä oli osakunnan ruotsalainen vähemmistö ylioppilastalolla ehdokkaakseen ottanut prof. R. Montgomeryn. Suomalainen enemmistö taasen oli samana päivänä klo 5 Kluuvin kahvilassa käsitellyt kysymystä pääsemättä yksimielisyyteen. Toiset näet puolsivat prof. C. G. Ehrströmiä, toiset von Esseniä ja vielä toiset Yrjö Koskista, jota he tahtoivat valittavaksi mielenosotukseksi sijaiskansleria vastaan. Neuvottelua jatkettiin sunnuntaina klo 5-7 i.p., ja silloin päätettiin kunnioittaa Koskista uudestaan valitsemalla hänet, jos todella Kothen oli hänet virasta erottanut, niinkuin ylempänä on kerrottu. Sekä Montgomerya että Ehrströmiä vastaan tehtiin se muistutus, ettei kumpainenkaan osannut suomea; v. Esseniä taasen ei muuten katsottu sopivaksi. -- Huomautettava on että Yrjö Koskinen ei ollut ainoa inspehtori, joka oli saanut eron. Kerrottiin näet että länsisuomalaisten inspehtorin, Z. Topeliuksen, ja hämäläisten, A. W. Ingmanin, oli käynyt samoin. Jopa mainittiin nimenomaan mistä syystä Kothen oli suuttunut Ingmaniin. Kerran puhutellessaan Ingmania Kothen oli, närkästyneenä jostakin herttaisen, suorapuheisen professorin sanoista, huudahtanut: "Luuleeko siis hra professori, että minun toimeni johtuvat puuttuvasta rakkaudesta Suomeen taikka petollisista tarkotuksista?" -- "En suinkaan", Ingman oli vastannut, "en suinkaan mistään semmoisesta syystä, vaan -- ymmärtämättömyydestä" (oförstånd). Jälestäpäin Ingman oli sanonut julkilausuneensa mielipiteensä "nöyrästi, mutta vakavasti". --
Kluuvilan "meetingistä" (tätä sanaa käytettiin yleisesti ylioppilasten epävirallisista kokouksista) mentiin osakunnan kokoukseen, johon pohjalaiset saapuivat ylen lukuisasti. -- Ensiksi inspehtori Yrjö Koskinen esitti naukujaisasian käsiteltäväksi, kertoen sijaiskanslerin käskeneen hänen kehottaa niitä osakunnan jäseniä, jotka olivat ottaneet osaa mielenosotukseen, kirjoittamaan nimensä listalle. Sen johdosta huomautettiin, että osakunta siten tulisi toimittamaan poliisinvirkaa kurinpitokomissionille, ja niin syntyi puolentoista tunnin keskustelu siitä, kuinka osakunnan oli menetteleminen. Kaikki näyttivät olevan yksimielisiä siitä, että nimien kirjoittamista ei olisi toimeenpantava osakunnassa; mutta useat arvelivat sentään, että osakunnan tulisi julkilausua mielipiteensä tapahtumasta. Niin esim. joku vaati, että osakunta, arvostelematta asian siveellistä puolta, kumminkin lausuisi yleisenä mielipiteenään, että jokainen osakunnan jäsen oli siveellisesti velvollinen vastaamaan itse puolestaan, kun kysymys asetettiin hänelle mieskohtaisesti. -- Keskustelu oli vilkas ja hyvin sekava, vaikka inspehtori parhaimman mukaan koetti saada puhujat pysymään asiassa. Pöytäkirjaa ei tehty, erityisestä päätöksestä, jotta siten kävisi Kothenille mahdottomaksi yksityiskohdittain tarkastaa asian käsittelyä. -- Vihdoin vaadittiin äänestyksellä ratkaistavaksi, oliko lausunto annettava vai eikö? Jälkimäistä vaihtopuolta edusti 2/3 läsnäolevista. Lausunnon antaminen oli siis kielletty, ja useat ilmottivat vastalauseensa päätöksen johdosta. -- Kun sitte lyhyen väliajan jälkeen kokousta jatkettiin, inspehtori lausui tarpeelliseksi, että osakunnan päätös jollakin tavoin perusteltaisiin. Jotenkin pian sovittiin, että päätöksen sisältävä lause oli alkava seuraavin sanoin: "Emedan tillfölje af sakens beskaffenhet afdelningens dom, ifall några af dess medlemmar befunnes vara delaktiga uti ifrågavarande oordning, ej kan hafva någon betydelse, så" -- --.[10]
Tämä lauseen muodostus aiheutti, että kaikki vastalauseet edellistä päätöstä vastaan peruutettiin, sillä enemmistön huomaamatta nuo sanat sisälsivät juuri sen yleisen moitteen naukujaisista, jonka vähemmistö oli tahtonut julkilausuttavaksi.
Näin oli ensimäinen illan kysymyksistä suoritettu. Toiseen ryhdyttiin sitte kun oli laulua kuunnellen hetken lepoa pidetty. Yrjö Koskinen kieltäytyi ehdottomasti jäämästä inspehtorin virkaan ja tapahtui se jo ennen tehdystä päätöksestä sekä toisestakin syystä, jota hän ei halunnut lähemmin selittää. Sentähden hän kehotti osakuntaa valitsemaan uuden inspehtorin, siten mahdollisesti säilyttääkseen osakuntien entisen oikeuden itse valita inspehtorinsa. Tosin hän ei voinut vakuuttaa, että vaali vahvistettaisiin, mutta olihan uskottavaa, että niin tapahtuisi, ja ennakkopäätös oli aina hyvä olemassa. -- Kun sitte oli päätetty, että toivomus, kenen osakunta tahtoisi inspehtorikseen, sijaiskanslerille ilmotettaisiin ainoastaan siinä tapauksessa, että 7, äänistä yhtyisi ehdokasta puoltamaan, vaadittiin keskustelua ehdokkaista. Sitä vähemmistö kyllä vastusti, sillä olihan Montgomery sen ainoana ehdokkaana; mutta enemmistö suostui keskusteluun, jonka ajaksi inspehtori poistui. Nyt sovittiin siitä, että Koskista ei enää voitu valita, kun hän oli jyrkästi kieltäytynyt, ja asetettiin v. Essen ehdokkaaksi. Kun sitten äänestys tapahtui, sai v. Essen 63 ja Montgomery 54 ääntä (vähemmistö oli näet käyttänyt vuorokauden aikaa hankkiakseen vaalilippuja maallakin asuvilta). Jotta kuitenkin tarpeellinen määrä ääniä saataisiin v. Essenille yhtyi vähemmistöstä, kysymyksen johdosta, toista kymmentä enemmistöön, niin että v. Essen lopulta sai 76 ääntä. Luopuva inspehtori lupasi jo seuraavana aamuna ilmottaa osakunnan toivomuksen sijaiskanslerille. Kokous päättyi klo 1/2 12. -- Yleiseen myönnettiin Yrjö Koskisen tässä kokouksessa esiintyneen erittäin miellyttävästi, niin että ikävältä oli tuntunut valita toinen mies inspehtoriksi hänen sijaansa.
Kaikki muutkin osakunnat olivat tulleet samaan päätökseen, nimittäin että oli oltava sekaantumatta asiaan. Kuitenkin oli perustelu erilainen. Uusmaalaisten sanottiin lausuneen: "Emedan om några af nyländska af delningen deltagit i uppträdet, de icke gjort det som studenter utan som medborgare (!), så" -- --; länsisuomalaisten: "Emedan ingen bestämd anklagelse blifvit gjord, så" -- --. Viipurilaiset eivät olleet mitään vastanneet. Heidän inspehtorinsa, prof. W. Lagus, oli tullut kokoukseen varustettuna listalla, jonka hän kohta pani pöydälle kehottaen syyllisiä panemaan siihen nimensä. Kun ei kukaan sitä tehnyt, hän "vanhempana toverina" kehotti syyllisiä yksityisesti hänelle ilmiantamaan itsensä. -- "Minä olen tänä iltana kotona, tulkaa kotia minun luokseni ja sanokaa oletteko olleet mukana." -- "Mitä hyötyä semmoisesta salaripityksestä olisi?" oli Viktor Löfgren (Lounasmaa) kysynyt. Lagus suuttui, mutta toiset puhuivat samaan tapaan -- ja asia jäi siihen. -- Pohjalaisten perustelusta Kothen oli sanonut: "Sehän nyt oli ainakin jonkunlainen syy, mutta ei sekään minua tyydytä." --
_Maanantaina 17 p:nä_ huhtikuuta mielenosotusta jatkettiin, vaikka toisessa muodossa. En tiedä kenen alkuunpanosta se tapahtui, mutta edellisenä päivänä suuremmassa tai pienemmässä piirissä tehdyn päätöksen mukaan kokoontui klo 1 päivällä oopperakellariin joukko ylioppilaita, laulajia ja muita, ja lähti noin 1/2 2 aikana sieltä liikkeelle. Alussa lienee niitä ollut noin satakunta, mutta joukko kasvoi kasvamistaan ja käsitti pian 200-300 miestä, puhumatta "vaimoista ja lapsista", se on yleisöstä, joka aina parveilee siellä; missä jotain jokapäiväisestä eroavaa huomataan. Kulkue suuntasi matkansa ensin Helsingfors Dagbladin ja sitte Uuden Suomettaren toimituspaikan edustalle, ja tarkotus oli osottaa kunnioitusta näille sensuurin vainoomille, vapaille sanomalehdille. Edellisessä paikassa lauletaan "Vi äro andens fria folk" ja "Vårt land", jälkimäisessä: "Savolaisen laulu" ja "Suomis sång" -- ja laulun jälkeen hurrataan. Viktor Löfgren tuli ulos portaille, mutta ei puhunut.
Huhu tiesi kertoa, että Adlerberg edeltäkäsin oli saanut vihiä tästä uudesta mielenosotuksesta ja uhannut hajottaa ylioppilasjoukon sotavoimalla, jopa sanottiin että epäiltäviä sotamiesparvia oli nähty kaduilla (!), mutta mitään enempää ei siitä tullut. -- Päinvastoin kerrottiin toiselta puolen, että kenraalikuvernööri oli mennyt Kothenin luokse kehottamaan tätä jättämään nuorison mielenilmaisut arvoonsa; mutta pahaksi onneksi ylioppilaat, laulajat etupäässä, samassa hetkessä kulkivat sijaiskanslerin asunnon ohi. Molemmat herrat olivat akkunasta nähneet kulkueen, ja Kothen oli huudahtanut: "Katsokaa, kuinka levottomia ne ovat!" Ja silloin oli Adlerbergkin arvellut, että asia oli otettava tutkittavaksi. -- Myöskin senaatintorin poikki ylioppilaiden saatto kulki. Sillä hetkellä kurinpitokomissioni piti ensimäistä istuntoaan, eivätkä "isät" voineet olla rientämättä akkunoihin katsomaan mitä uutta oli tapahtumassa.
_Tiistaina 18 p:nä_ klo 11 tuli ylioppilaitten, sijaiskanslerin käskystä, kokoontua yliopiston juhlasaliin. Saatuaan tiedon osakuntien kiellosta ruveta poliisina avustamaan kurinpitokomissionia Kothen oli päättänyt koettaa, eikö hän, jos itse esiintyisi ylioppilaitten eteen, silmä silmää vastaan, voisi heitä tottelevaisuuteen taivuttaa, ja kohta pannut pedellit liikkeelle kutsumaan ylioppilaat kokoukseen mainittuna aikana mainittuun paikkaan. Hänen aikomuksensa oli -- niin sanottiin -- kehottaa _syyttömiä_ ilmottamaan itsensä, niin että hän, jos nämä eivät siihen suostuneet, voisi katsoa koko ylioppilaskuntaa syylliseksi ja ottaa rangaistavat uhrit umpimähkään joukosta.
Koska ylioppilaitten mielestä yksimielinen menettelytapa oli tarpeen, päätettiin kokoontua Seurahuoneelle tiistaiaamuna klo 9, siis ennen sijaiskanslerin määräämää kokousta.[11] Meetingiin tuli vahvasti väkeä ja laajalti keskusteltiin, miten oli vastattava, jos Kothen asetti kysymyksensä niin taikka näin. Tässä ilmeni pääasiassa samat kaksi mielipidettä, jotka keskenään taistelivat kaikissa näiden päivien kokouksissa. Toinen mielipide -- etupäässä uusmaalaisten edustama -- oli se, että ylioppilaat toimeenpannessaan naukujaiset muka olivat esiintyneet kansalaisina ("medborgare"), ja johtui heidän mielestään siitä, että heitä kohtaan ei voitaisi oikeudella menetellä toisin kuin yleistä lakia noudattamalla (se on tavallinen poliisitutkinto oli pidettävä syyllisyydestä epäiltyjen kanssa); toinen mielipide oli se, että naukujat parhaiten menettelevät sekä ylioppilaan aseman että suoruuden ja rehellisyyden mukaan, jos kukin heistä vapaasti tunnustaa osallisuutensa ja siten näyttää, että hän julkisestikin uskaltaa vastata teostaan. -- Jälkimäistä mielipidettä kannattivat ylimalkaan suomenmieliset (ja voin minä nyt, 40 vuotta myöhemmin, lausua, että minuun jäi niin syvä vaikutelma näissä eri mielipiteissä ilmaantuvasta karakteristisesta vastakohdasta, että se alituisesti on uudestaan mieleeni palannut, kun meidän julkisissa oloissa ne kaksi suuntaa ovat törmänneet vastakkain, joista toisessa on esiintynyt meidän ruotsalaistemme henki, toisessa suomalaisten: toisella puolen komeita, korskeita sanoja, ylimielinen harrastus kohota todellisuuspohjaa korkeammalle, toisella puolen vaatimattomampi puheensävy, vilpitön pyrkimys huomioonottamaan todellisia olosuhteita).
Klo 11 oli juhlasali ylioppilaita täynnä, ja vähän odotettuamme astui sijaiskansleri, paroni Kasimir von Kothen, 64-vuotias, mutta vielä virkeä, solakka, mustaverinen mies, kenraalin univormussa, sisään, ja asettuen kateederin eteen hän piti puheen, joka pikakirjoittajani muistoonpanojen mukaan, suomennettuna, kuului tähän tapaan:
"Noin 20 vuotta sitten yliopisto oli suuressa vaarassa tulla suljetuksi ja suoraan on julkilausuttu, että meidän on ainoastaan kaikkein armollisinta keisariamme, silloista yliopiston korkeaa kansleria, kiittäminen siitä ettei niin tapahtunut. Olin itse läsnä, niin että hyvin tunnen asian. Silloin oli keis. majesteetin verraten helppo osottaa laupiuttaan. Virheitä ja hairahduksia oli pitempänä aikana sattunut, mutta ne olivat jotenkin viatonta laatua ja koskivat usein vain erinäisten esiintymismuotojen laiminlyömistä, joiden ankaraan noudattamiseen ehkä joskus oli kiinnitetty liian suurta huomiota. Se joka lähinnä aiheutti välirikon oli muuan vähäpätöinen asia. Noin 30--40 ylioppilasta kieltäytyi noudattamasta sijaiskanslerin kutsua, siinä pisara, joka sai veden vuotamaan lasin reunojen yli. Lasi oli jo täynnä monista edelläkäyvistä pikkuseikoista, ja onni oli että hänen keis. majesteettinsa silloin katsoi hyväksi antaa armolle sijaa oikeuden edellä. Sen jälkeen on yliopiston järjestys ollut vapaampi, muotojen entinen ankaruus on syrjäytetty ja on käyty niin pitkälle, ettei ole kiinnitetty mainittavaa huomiota siihen, että toinen tai toinen ylioppilas ei edes ole noudattanut mitä tavallinen kohteliaisuus ja säädyllisyys vaatii;[12] se on minusta kuitenkin vähemmän tärkeää. Mutta samalla on ajan pitkään ylioppilasnuorisossa kehittynyt taipumus nousta yleisen mielipiteen edustajaksi ja mielenosotusten kautta ilmituoda myötä- ja vastenmielisyytensä. Minä luulin mielenosotusten ajan olevan ohi, ja onneksi ei semmoisia alussa tapahtunutkaan, sillä vuosi sitten toimeenpantu ei ansainnut huomiota ja minä koetin myöskin korkeimmassa paikassa leimata sitä ajattelemattomaksi laskiaispilaksi. Minulla oli myöskin nykyisin tilaisuus hänen keis. majesteettinsa edessä kiittää sitä hyvää henkeä, joka viime vuosina oli yliopistossa vallinnut. Hänen keis. majesteettinsa sanoi silloin minulle: 'Älkää toivoko liikoja'; ja nyt näen, etten minä tässä kohden enää voi esiintyä yliopiston puolustajana. Kun niin paljon puhuu armosta, niin antaa helposti aihetta olettaa puolueellisuutta eikä enää voi pyytää samaa luottamusta kuin ennen, ja sen tähden luullakseni minulla ei ole muuta keinoa kuin jättää asian ratkaiseminen herroille itselle. Olen ainoastaan tahtonut osottaa tien, herrojen vallassa on kulkea sitä taikka ei. Minä puolestani olen ainakin tehnyt mitä minulle on asiaksi annettu. Herrat tietävät itse ja kaikki tietävät mitä sanotaan -- sanotaan esim. että mielenosotus prof. Nordqvistia vastaan on valmistettu lukemattomissa kokouksissa; edelleen sanotaan, että itse katumetelissä oli 300-400 ylioppilasta saapuvilla. Minä en ollut siellä, enkä ole niitä lukenut. Ottaa selkoa asiasta poliisitutkinnon kautta on kokonaan tarkotuksetonta ja tarpeetonta; sitäpaitsi on tämä asia sitä laatua, että ei ole kysymys yhden tai neljän tai viiden rankaisemisesta. Pääasia on puhdistaa yliopisto siitä häväistyksestä, joka on sitä kohdannut, eikä se voi tapahtua muulla tavalla kuin että herrat itse ilman pakottamista tunnustavat osallisuutensa. Minä en kehota teitä enkä sano mikä on oleva seuraus, se johtuu kokonaan asianhaaroista ja oikeuden vaatimuksesta; ja sen tähden herrat tehkööt mielensä mukaan, mutta jokaisella on tilaisuus päivän kuluessa merkitä, onko hän ollut mukana vai ei. Jos hän on ollut valmistavissa kokouksissa, merkitköön myöskin nimensä, sillä moni on voinut tulla harhaan johdetuksi, moni on niinikään voinut mennä paikalle ehkä vain estämään ajattelemattomia tekoja, ja siinä tapauksessa on hänelle tietysti anteeksi annettava. Lisäksi täytyy minun pyytää herroilta jotakin. Herrat eivät paranna asiaa toimeenpanemalla uusia mielenosotuksia; niitä voidaan kieltää ja estää. Siitä ei ole kysymystäkään, siihen nähden on olemassa vaikka minkälaisia keinoja; mutta niihin ei tahdota tarttua, ja minä tahdon vain huomauttaa, että se pahentaa asiaa. Useista pikku asioista tulee suuri asia, ja sen vuoksi neuvon herroja mahdollisuuden mukaan luopumaan niistä. Ne vahingoittavat herroja eivätkä hyödytä osanottajia. Nyt olen sanonut mitä minulla sanottavaa oli, ja pyydän ainoastaan kunkin noudattamaan omaatuntoansa ja oikeudentuntoansa, huolimatta mitä toinen tai toinen lausuu. Jos kellä ei ole itsenäistä mielipidettä, niin voi hän neuvotella toverien kanssa, joilla on enemmän rutiinia (!) ja oikeudentuntoa; mutta kaikissa tapauksissa kehotan herroja pysymään totuudessa, sillä sitä minä edellä kaikkea toivon, ja olemaan koettamatta petollisesti vetäytyä pois."