Part 19

-- -- "Voisin jo vaieta. Mutta uusi ajatusjakso, syvän liikutuksen tuoma, pakottaa minun lisäämään sanan. Jos oikein tunnen ihmisluontoa, on varmaankin tämän haudan ääressä toinen tai toinen sanova: niin, helppohan on rikkaan tehdä maallensa suuria palveluksia! Se on kuitenkin taitamatonta puhetta. Siitä koulusta, jonka perustukset lepäävät tuolla kesäkuunillan hohteessa ja jossa Antell alkoi opintonsa, on satoja ja satoja miehiä astunut ulos, ja niistä on suurempi osa ollut varattomia kuin rikkaita. Varattomien joukossa on sentään ollut semmoisia, jotka ovat maallensa tuottaneet suuremman kunnian, tehneet sille suurempia palveluksia kuin se mies on voinut, jonka haudalla me seisomme. Siitä näkyy ettei rikkaus eikä köyhyys ole määräävä. Ei, ei rikkaus eikä köyhyys, vaan rakkaus isänmaahan ja ihmisyyteen saa yksityisen ihmisen korkeita tarkotuksia varten uhraamaan sekä sielunsa että ruumiinsa voimat ja maalliset tavaransa. Kunnioittakaamme Herman Frithiof Antellin hautaa viemällä täältä tämä totuus mukanamme elämään!" -- --

Paitsi itse kirjoituksessa mainituita lähteitä tahdon kiittäen mainita, että minulle ovat Vaasan kaupungin ja Mustasaaren kirkonarkistoista tietoja antaneet pastori August Cederberg, rovasti J. A. Heikel ja kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom sekä Maalahden kirkonarkistosta rovasti J. V. Fontell; suullisista ja kirjallisista lisistä olen kiitollisuuden velassa seuraaville vanhoille tovereille ja ystäville: Erkki Almberg, G. Durchman, A. Gallén-Kallela, Onni Lindebäck, Albert Nordman, Ludv. Unggren, Emil Vikström ja Knut Åkesson, joista varsinkin viimemainittu on Vaasan entisten olojen tuntija.

Viiteselitykset:

[1] "Tuossa tulee rovastin yhdeksät".

[2] Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut kuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa välillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean esittäminen 10 p. toukok. 1869 -- suomalaisen näyttämön alku.

[3] Lause kuului ruotsiksi: "Kånka Calamnius!"

[4] Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa vihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei suinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.

[5] Snellmanilla tietääkseni ei ollut tapana "juoda veljenmaljaa" nuorempien pohjalaisten kanssa; minua hän sinutteli "sukulaisena". Jo kun ensikerran, "keltanokkana", kävin hänen luonaan, muistaakseni kutsumassa häntä johonkin osakunnan juhlaan, hän kuultuaan nimeni muisteli tavanneensa vanhempani Pohjanmaalla sekä että äitini oli omaa sukua Snellman. Sen johdosta hän käski minua sanomaan häntä sedäksi, lisäten hymyillen jotakin pohjalaisten keskinäisestä sukulaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta.

[6] Tuli alkoi myöhään illalla 4 p. syysk. 1827. Ennenkuin Snellman ryhtyi pelastustyöhönsä hän oli pistäytynyt nti Saara Wacklinin luokse, joka paraikaa söi illallista oppilaittensa kanssa. Kun Snellman oli rauhalliselle neidelle sanonut, että tulipalo uhkasi koko kaupunkia, oli hän saanut vastaukseksi: "Sinä nyt aina olet niin viisas olevinasi". (Joukah. XI. A. H. Snellman-Virkkunen, Saara Elisabet Wacklin).

[7] Turun palosta kuulin kerran J. Ph. Palméninkin kertovan, mutta siitä muistan vain sen että hän kuvasi tuomiokirkon palon alkaneen niin, että pieniä liekkejä niinkuin mitäkin välkkyviä kieliä oli siellä täällä pistänyt esiin ja näyttänyt ikäänkuin hyppivän rakennuksen katolla. Sitä hän oli katsellut toiselta puolen jokea.

[8] Viktor Lounasmaan isä.

[9] Täydentääkseni Snellmanin klassillista kuvausta liitän siihen mitä Emil Nervander muistaa lisäksi kuulleensa. Paitsi kirjoja ja maitoastiaa kuului salin kalustoon kapsäkki. Cygnaeuksen äidillä, piispanrouva Cygnaeuksella, oli tapana varustaa poikansa hyvillä, hienoille paidoilla. Toverit, jotka olivat kehnommin varustetut, käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja ottivat, kun tarpeen oli, puhtaita paitoja Cygnaeuksen kapsäkistä ja panivat sijaan omansa, jotka eivät olleet puhtaita eikä aina edes eheitä. Kun Fredrik sitte tuli kotia, hänen äitinsä ihmeekseen ei kapsäkistä löytänyt ainoatakaan sinne panemaansa paitaa, vaan niiden sijasta kummallisen kokoelman likaisia, repaleisia paitoja, kaikki eri kokoa!

[10] "Koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla, jos jotkut sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisena puheenaolevassa epäjärjestyksessä, ei voi olla mitään merkitystä, niin" -- --.

[11] "Päätös" tapahtui edellisenä iltana, kun Otto Donner, K. A. Castrén, Rob. Castrén, minä ja pari muutakin sattumalta tapasimme toisemme postikonttorin edustalla. Meistä kaikista Donner yksin ei tiennyt seuraavan päivän kokouksesta, vaikka hänen ylioppilaskunnan puheenjohtajana olisi pitänyt ensi kädessä saada tieto. Siinä nyt arveltiin välttämättömäksi edeltäkäsin tuumia menettelytapaa ja sovittiin että meeting oli pidettävä.

[12] Tämä tarkottanee sitä, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet tervehtiäkseen häntä kadulla -- niinkuin paroni von Kothen sijaiskansleriksi tultuaan oli toivonut ja vaatinut. Hänelle oli selitetty, että Suomessa ainoastaan ne, jotka ovat keskenään persoonallisessa tuttavuudessa, tervehtivät toisiaan; mutta käsitystavaltaan venäläistyneenä hän ei selitystä hyväksynyt, joskaan hän ei voinut toimeenpanna "reformia" kohteliaisuudessa.

[13] Toverini tässä laatuaan yksinäisessä julkisessa tutkinnossa olivat. K. A. Castrén, K. J. Herrgård, Torsten Aminoff, Elis Furuhjelm ja Axel Borenius (Lähteenkorva).

[14] Neiti Lydia Lagus.

[15] Sallittakoon tekijän tehdä pieni muistutus sine ira & studio. Juhlapuheelle olisi kieltämättä eduksi ollut, jos tämä loppuosa olisi ollut lyhempi, vähemmän pakottava. "Kiitollisuudesta" Ruotsia kohtaan on viime aikoina niin paljon väitelty sanomalehtikiistoissamme, että juhlapuhe palautti nämät mieleen -- levitti "polemiikin" käryä. Kiitollisuus on hyvä avu, eikä sitä puuttunekaan; mutta ei siitä eletä. Kansallinen itsetunto on vähintään yhtä tarpeellinen kansakunnalle, jolla on aikomus elää.

[16] Juhlaa varten oli Savonlinnaan kutsuttu Schneevoigtin orkesteri Viipurista sekä se ruotsalainen torvisoittokunta, jota tänä kesänä on saatu kuulla Turussa ja Helsingissä.

[17] Rovasti Kaarle Benjamin Ståhlberg (k. 1866) oli naimisissa Hedvig Gustava Cajanin (k. 1858) -- Johanna Castrénin sisaren kanssa.

[18] Pikkutietoja Kaarlo Castrénin olosta Kälviällä ja Kokkolan koulussa, hänen sedästään ja sedän perheestä tavataan Tyko Hagmanin tänä vuonna ilmestyneissä muistelmissa "Elämäni lapsuus".

[19] Varhemminkin Castrén oli osottanut mieltymystä historiallisiin aineisiin. Kokkolan koulussa hän näet kirjoitti Kajaanin linnan raunioista, kun kerran oppilaat saivat vapaasti valita aineensa.

[20] Arvostelijan sanat viittaavat kirjan esipuheen alkuun, jossa Castrén osottaa kuinka järkevästi ja miehekkään kypsyneesti hän käsitti muistelmien merkityksen: "Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa tähden, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa urosnäyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväistenkin tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta merkityksestä kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isänmaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin muistelmien ilmestymisen oikeus myönnetään."

[21] Eräästä kirjekonseptista näkyy, että Z. Topelius oli ruotsinmaalaiselle kustantajalleen, Albert Bonnierille Tukholmassa, suositellut Castrénin sotakuvauksia painettavaksi, ja näyttää tekijä saaneenkin edullisen tarjouksen. Castrén on kiitollinen siitä, sanoo aikovansa jouluksi (1871; kirje on näet päivätty sinä vuonna 8 p. maalisk.) parantaa kirjoitukset ja ensin julkaista ne suomenkielellä. Bonnier saisi kyllä painattaa ruotsalaisen painoksen, mutta olisi se laskettava kirjakauppaan kolme kuukautta myöhemmin, niin ettei se tekisi haittaa suomalaiselle painokselle. Valitettavasti Castrénin työvoiman heikkeneminen esti häntä toteuttamasta tätä niinkuin monta muuta tuumaansa. -- Kirjealustelma on Valtioarkistossa, jossa Castrénin historialliset käsikirjoitukset ja kokoelmat säilytetään.

[22] Kertomus ilmestyi sittemmin myöskin eri kirjana Holmin kustannuksella ja on kolmannenkin kerran painettu julkaisussa: "Berättelser från Finland af Emlekyl". Turussa 1877. Esipuheessa Nervander kertoo novellin synnyn niinkuin tekstissä mainitaan. Suomennettuna kuuluu se aikoinaan painetun A. J. Malmgrenin toimesta Turun Sanomissa. --

Novellissa mainittujen varakkaitten talojen isännät sanotaan olleen n.s. _suurta sukua_. Muistan Castrénin usein puhuneen "suuresta suvusta" pitäjissä Oulun eteläpuolella. Nimityksellä tarkotetaan erinäisiä rikkaita talonpoikaisperheitä, joilla kyllä ei ole yhteistä sukunimeä, mutta jotka kuitenkin vanhastaan katsovat itsensä kuuluvaksi johonkin erityiseen heimoon eli säätyyn. Nämä perheet muodostavat jonkunlaisen talonpoikaisaateliston, jonka etevämmyys näyttää perustuvan sekä sukuun että varallisuuteen. Vasta verraten myöhään oli naimisliittoja syntynyt jonkun suureen sukuun kuuluvan ja vähemmän mainehikkaasta perheestä lähteneen välillä. Mistä ja miltä ajoilta suku on peräisin on vaikea sanoa -- Pirkkalaisistako? vai esihistoriallisten taistelujen ajoilta? --

[23] Ks. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Pöytäkirjat I. 1870--75. Helsinki 1909.

[24] Ks. "Naukujaiset 1871" tässä kokoelmassa.

[25] Eräästä Carl von Bergenin kirjeestä näkyy, että Castrén Tukholmassa oli tutustunut tähän kirjailijaan. Heidän kesken oli ollut puhetta kirjoituksesta, jossa Castrén Bergenin toimittamaa aikakauskirjaa, Framtiden'ia, varten esittäisi suomalaisen kansallisuusharrastuksen kehityksen ja päämäärän. Kirjeessä, lokakuun 1 p:ltä, Bergen muistuttaa Castrénia lupauksesta ja viittailee, mihin tapaan kirjoitus oli laadittava. Valitettavasti Castrénin terveys jo oli niin huonontunut, ettei hän jaksanut ryhtyä tehtävään, vaan luovutti sen Kaarlo Bergbomille. Bergbomin kirjoitus taasen valmistui niin myöhään, ettei se enää saanut tilaa aikakauskirjassa, joka vuoden lopulla lakkasi ilmestymästä, ja on se hävinnyt teille tietymättömille.

[26] Yksikerroksinen puurakennus samalla paikalla, missä Catanin nykyinen komea talo sijaitsee. Kahvilaan oli sisäänkäytävä kadulta, mutta Morgonbladetin toimistoon mentiin pihan puolelta.

[27] Veli oli aikeissa perustaa ja lienee perustanutkin lakiasiain toimiston Ouluun.

[28] Tässä nähtävä Rosenbergin kuva (pyylevä ukko) on kenties ainoa alkuperäinen, se on elävän mallin mukaan tehty. Joku hänen kirjurinsa on sen piirustanut. Taiteellista arvoa kuvalla ei ole, mutta antaahan se sentään käsitystä ukon ulkonäöstä. Alkukuvan omistaja on hovioikeudenneuvos Knut Åkesson Vaasassa.

[29] Anrepin mukaan (Sv. Adelns ättartaflor) P. H. Aurivilliuksen isä oli henkilääkäri ja Upsalan yliopiston professori Samuel Aurivillius ja äiti Margareta Rosén von Rosenstein. Jälkimäisen isä, henkilääkäri ja professori Nils Rosén von Rosenstein, otti tyttärensä lapset omiksi ja antoi niille aatelisen nimensä.

[30] Hovioikeudenseppä Johan Spångberg oli kaksi kertaa naimisissa, ensiksi Sara Kristina Strömbomin ja toiseksi (1781) Anna Kaisa Elgströmin kanssa. Edellinen, Anna Beatan äiti, oli luultavasti miehensä kanssa Ruotsista tullut, sillä Strömbom nimi on 1700-luvulla Vaasassa muutoin tuntematon. Tästä päättäen oli Anna Beata puhdasta ruotsinmaalaista alkuperää, ja on siis puhe että hän oli alkuaan Maalahdella kotoisin ja että Rosenbergkin oli siellä syntynyt (niinkuin esim. Kr. Svanljung väittää Åbo Underrättelserissä 1873 29/1), kokonaan tuulesta temmattu. Anna Beata Spångbergia sanotaan kirjoissa _däja'ksi_, joka sana nykyään merkitsee _karjakko_, mutta aikaisemmin merkitsi _taloudenhoitajatar maalla_ (hushållerska på landet).

[31] Rosenbergin hämmästyttävän varhainen astuminen valtion virkaan antaa aihetta olettaa, että hänen edukseen käytettiin keinoa, joka muinoin ei näy olleen aivan tavaton, se on hän tehtiin yksinkertaisesti vanhemmaksi kun hän todellisuudessa oli. Ettei tämä olettamus ole kokonaan perusteeton näkyy siitä, että kun Rosenberg, asuttuaan, ennen Nurmossa ja Ilmajoella, 6/9 1816 vasta nimitettynä v.t. kihlakunnankirjurina muutti Lapualle, merkittiin hän kirkonkirjaan syntyneeksi 1795, siis kolme vuotta vanhemmaksi kuin oli. Vai tapahtuiko tämä pikku väärennys ehkä sentähden, että hän olisi ollut sopivampi naimisliittoa rakentamaan? Rosenberg on näet jo Lapualla, josta hän 19/10 1819 muutti Mustasaareen, nainut Katarina Kristina Kaskaan, joka mainitaan alempana tekstissä. Varmaa tietoa asiasta on kenties saatavissa Vaasan lääninkanslian arkistosta.

[32] C. G. Estlander kertoo Joukahaisessa XI (Ett minne från krigssommarn 1853) kuinka Rosenberg puhui kansan puolesta, kun paroni K. von Kothen Kristiinankaupungissa ensikerran Lapväärtin ja Närpiön talonpoikain kanssa neuvotteli ruotulaitoksen uudistamisesta.

[33] Luotettavaa selvitystä Liisa Varalan eli Tavastin alkuperästä näyttää olevan mahdoton saada, syystä että Pirttikylän kirkonkirjat paloivat 1868.

[34] "Sakotettu haukkumasanoista ja pahasta tottumuksesta johtuvasta kiroilemisesta". Sitä paitsi hänelle pari vuotta ennen kuolemaansa syntyi vielä kolmaskin avioton lapsi (Karl Viktor 7/3 1852). -- Kuvaavana piirteenä mainittakoon, että Rosenberginkin äidin, ylempänä mainitun Anna Beata Spångbergin osalle on kirkonkirjaan merkitty samanlainen sakotusmeriitti!

[35] Vaikka toinen puoli Rosenbergin hoitamaa kihlakuntaa oli suomenkielinen, oli hänen oma suomenkielentaitonsa puutteellinen. Sen näkee muutamista kirjenäytteistä, jotka Kr. Svanljung on julkaissut Å. U:ssä (29/1 1874). Luultavasti hänen "kyökkisuomeansa" kuitenkin ymmärrettiin aikana, jolloin herroilta harvoin parempaa kuultiin.

[36] Kirjoitus Raastuvanoikeuteen, jossa Rosenberg vaatii Viklundin erottamista holhoojatoimesta.

[37] Koska kertomassani sukuhistoriassa aina vaan on kysymys aviottomista lapsista, en malta olla mainitsematta kaiken lisäksi, että Antell kerran -- joko isänsä antamien tarkempien tietojen mukaan taikka vallattomuudessaan -- sanoi olevansa seitsemännessä polvessa avioton, "mutta", hän jatkoi, "minä olen oleva viimeinen". -- Huomattava on kuitenkin, että tämä puhe useamman kuin kahden polven aviottomuudesta on epäiltävä. Anrepin mukaan oli Rosenbergin isä järjestyksessä viides professori Aurivilliuksen lapsia, joten on vaikea olettaa, että hän olisi ollut avioton.

[38] Palatessaan Isojoelta Antell toi muassaan mehiläishaukan munan, jonka hän antoi ystävälleen Onni Lindebäckille ja joka tällä on vieläkin tallella. Luultavasti 10-vuotias poika oli itse kiivennyt puuhun ottaakseen munan pesästä.

[39] Seutu oli kaupungin pohjoisin osa, ja sen vuoksi Rosenberg on merkinnyt erään Kr. Svanljungille osottamansa kirjeen: "Gubben på norra udden", (ukko pohjoisella niemellä).

[40] Soittokunta on valokuvattu 29 p. huhtik. 1865. Antell on puettu lukiolais-univormunuttuun -- sinistä verkaa, musta samettikaulus, lyyryn koristamat kullatut napit.

[41] Rosenberg oli testamentissaan määrännyt, että lainanottajilta ei saisi oikeuden kautta vaatia velkojen maksamista, niin kauan kuin he säännöllisesti suorittivat korkonsa.

[42] Otto Vallenius kirjoittaa Antellin Parisissa kertoneen, että hänellä ei ollut mitään alkukuvaa, ei valokuvaa eikä piirustusta, tarjottavana taiteilijalle ohjeeksi; kumminkin hän mairittelemalla oli saanut Löfgrenin ryhtymään työhön, ja oli muotokuva sitte maalattu _suullisten osotusten_ mukaan ja tullut erinomaisen näköiseksi (!) -- Todellisuudessa Löfgrenin tekemä muotokuva (merk. 1875) on maalattu Alexandra Såltinin tekemän muotokuvan (merk. 1874) mukaan, niinkuin jokainen voi todeta vertaamalla toisiinsa näitä kuvia, jotka molemmat nykyään ovat Ateneumissa. Rva Såltin on, kysymykseni johdosta, hyväntahtoisesti ilmottanut, että hän, Antellin pyynnöstä, oli tehnyt lyijykynäpiirustuksen vainajasta ennenkuin ruumisarkku suljettiin ja myöhemmin sen mukaan maalannut muotokuvan. Näin siis on selitettävissä, että Löfgrenin maalaama muotokuva on niin yksilöllinen ja, mikäli minäkin muistan, Rosenbergin näköinen.

[43] Hammerin (alkuaan juveliseppä) äärettömän rikkaitten kokoelmien synty 1850- ja 60-luvuilla on vain siten selitettävissä, että Ruotsissa silloin ei vielä osattu panna arvoa vanhoihin taide- ja taideteollisuusesineisiin. Monen miljoonan arvoiset kokoelmat, se on koko "museo", myytiin 1890-luvulla huutokaupalla Kölnissä, ja ainoastaan verraten vähäinen osa voitiin ostamalla pelastaa Ruotsille.

[44] Ohimennen huomautan, että Antellin kirjeet Bukowskille epäilemättä antaisivat tärkeitä lisiä hänen elämäkertaansa, mutta viime keväänä minä turhaan niitä tiedustelin. Eräs jo Bukowskin eläessä "Bukowskin taidekaupassa" toiminut henkilö muistaa ihan varmaan, että t:ri Hazelius Antellin kuoleman jälkeen pyysi ja saikin kirjeet Bukowskilta, mutta kuitenkaan niitä ei löydetty "Pohjoismaisen museon" arkistosta, jossa Hazeliuksen kirjalliset perut säilytetään.

[45] Näin mainittiin yleisesti muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, mutta 10,000:n sijasta lienee oikeammin sanoa noin 7,000. Pari vuotta ennen kuolemaansa antoi Antell, tuntemattomasta syystä, Bukowskin (ilmottamatta omistajan nimeä) huutokaupalla Tukholmassa myydä muut mitalit paitsi Kustaa II Adolfin ja Maria Eleonoran. Myöhemmin on kokoelmaa tässä kohden jälleen täydennetty.

[46] Tämä muotokuva, paras ja näköisin mitä Antellista on olemassa, maalattiin kyllä Quai Voltairen varrella, mutta työhuone oli siellä aivan samoin sisustettu kuin Avenue d'Antinin varrella.

[47] Todistaakseni että muutkin, jotka tunsivat Antellin hänen nuoruudestaan saakka, arvostelevat häntä samoin, otan eräästä G. Durchmanin kirjeestä sanat: "Hän oli avulias ja vieraanvarainen."

[48] Hän ei liikkunut Parisissa kukkaro täynnä; kerran hän minulta lainasi 100 frangia, kun hänen rahansa kesken loppuivat, ja maksoi seuraavana päivänä Monacon ruhtinaskunnan 100 frangin kultarahalla. Kumminkin hän sanoi, että hänellä odottamatonta hätää varten aina oli liivin sisäpuolelle ommeltuna 1000 frangin seteli. -- Kotona hänellä oli 500 frangin kultataskukello, mutta ulkona kävellessä taikka ainakin matkoilla Antell käytti nikkelikuorista kelloa. Niinkuin näkyy, ovat säästäväisyys ja varovaisuus läheistä sukua.

[49] Kurtén kertoi François'n sanoneen, että Antell kuolinvuoteellaan oli luvannut hänelle 10,000 frangia perinnöksi. Kun testamentissa ei asiaa mainittu, oli Kurtén kahden vaiheilla mitä tehdä, varsinkin kun todistajia ei ollut. Kumminkin luulen François'n lopulta saaneen tuon summan.

End of Project Gutenberg's Muoto- ja muistikuvia I, by Eliel Aspelin-Haapkylä