Part 16
Kouluajalta muistan, että Antell oli iloinen, reipas, suoraluontoinen ja luotettava toveri; mutta hienotunteisuutta käytöksessä toisia kohtaan taikka yleensä hienompaa tunnesäveltä hänessä tuskin havaittiin. Urheilua nykyisessä merkityksessä ei silloin tunnettu, mutta tietysti lyötiin palloa, uitiin, luisteltiin ja myöskin haettiin linnunpesiä (säännöllistä oli että koulupojat kokoilivat linnunmunia -- eikä kukaan puhunut heille pikkulintujen suojelemisesta!)[38] -- ja kaikissa näissä poikien puuhissa Antell oli ensimäisiä. Arvattavasti Antell oli varhain harjaantunut purjehtimiseenkin, sillä Rosenbergillä oli kesähuvila vanhan sataman ulkopuolella kaupungin lahdelman rannalla. Koulussakin Antell edistyi hyvin, sillä hänellä oli "hyvä pää". Verraten vähällä lukemisella hän oppi läksynsä, joten aikaa riitti toverielämään. Frithiofin edistyminen oli niin ukon mieleen, että hän jo silloin, kun poika pääsi neljännelle luokalle, kuuluu tyytyväisenä huutaneen: "Kuuleppas, Frithiof, jos luet itses ylioppilaaksi, niin saat periä kaikki minun rahani!" Eräs hänen luokkatovereistaan sanoo historian olleen hänen mieliaineensa, vaikka hänen myöhemmät opintonsa eivät sitä todista.
Vaikken voi sanoa, että Antellin ja minun välillämme oli mitään erikoisen yhtäläistä luonteenlaatuun nähden -- pikemmin oli laita päinvastainen, hänelle kun kaikki runollinen ja tunnelmallinen oli vierasta -- olimme kumminkin niin hyviä ystäviä, että minun muutettuani lukioon Pietarsaareen hän oli niitä Vaasaan jääneitä tovereja, joiden kanssa vaihdoin jonkun kirjeen. Vuoden päästä yhdyttiin jälleen (uudessa) Waasassa, kun lukio 1863 muutettiin sinne takaisin. Rosenberg oli koulukadun äärimmäiseen päähän, melkein keskelle metsää ("Marian puisto"), niemelle vastapäätä Palosaarta (Brändö),[39] rakennuttanut yksikerroksisen, mutta muuten -- hänen säästäväisyyteensä katsoen -- erittäin komean talon, ja siellä Antellkin oli saanut siistin kamarin, johon oli mentävä ukon vastaanottohuoneen kautta. Tässä jälkimäisessä huoneessa muistan niiltä ajoilta, paitsi kirjoituspöytää tinaisine kirjoitusneuvoineen ja jykeviä kaappeja, seinäkellon Kustaa III:n tyylisessä kullatussa kehyksessä, numerotaulu tekijän nimellä merkittynä: "Esaias Könni -- Ilmola." Isänsä kuoltuakin Antell antoi kellon olla paikallaan, mutta huutokaupassa hänen oman kuolemansa jälkeen huudatin harvinaisen esineen (ainoan laatuansa, jonka olen nähnyt) itselleni. Talossa oli pienempikin asuinrakennus, pihan alapuolella, metsää kohti, josta Lauri Stenbäckin kuoleman jälkeen (1870) hänen leskensä vuokrasi 3-huoneisen asunnon, ja on runoilijan leski, huolimatta siitä että talo on omistajia vaihtanut, saanut siinä asua tähänpäivään saakka. --
Viimeiseltä koulu- (lukio-) vuodeltani muistan Antellin olleen ahkeran jäsenen pienessä soittokunnassa, joka harvinaisena ilmiönä koululaiselämässä ansainnee pari riviä muistokseen. Soittokunta ("kapellet") perustettiin syksyllä 1864, ja kuului siihen paitsi Antellia Gustav Appelberg (kuollut 1894 piirilääkärinä), Gustav Durchman (nykyään Isonkyrön rovasti ja viime aikoihin asti innokas soitannonharrastaja), Frans Bernhard Inberg (kuollut 1897 pappina) ja Alarik Hasselblatt (kuollut 1905 Vaasan hovioikeuden asessorina). Appelberg ("Paganini") oli johtaja ja niin hyvä viulunsoittaja, että hän joskus esiintyi konserteissakin soitannonopettajan Anders Gestrinin ("Stråkajobbin") kanssa.[40] Lähinnä häntä oli musiikkiin perehtynyt Durchman ("Kuiju"), joka edellisenä vuonna soitannonopettajan B. V. Palmin johdolla oli harjottanut klarinetinpuhaltamista. Toiset olivat tietääkseni enemmän tai vähemmän autodidakteja kukin alallaan, nimittäin Antell huilulla, Hasselblatt 2:sella viululla, Inberg, ("Dronten") sellolla. Johtaja sovitti kappaleet soittokuntaa varten huomioonottaen kunkin jäsenen kyvyn. Antell hoiti ensi ääntä, Paganini toista, Hasselblatt ja Kuiju säestivät triooleilla ja Dronten pyyhkäisi voimakasta bassoa. Näin soitettiin koko joukko tuttuja ja helppoja sävelmiä, niinkuin Bellmanin (esim. "Gubbarna satt sig att dricka") y.m., tansseja, niinkuin "Suukkosvalssi", "Indianavalssi", Haydnin ja Bocherinin menuetteja, jopa vielä Boildieun "Valkoisen rouvan" ja Rossinin "Sevillan parturin" alkajaissoitot j.n.e. Soittokunta tuli pian hyvin suosituksi, sillä se esiintyi mielellään toistenkin kuullen kuin niiden toverien, jotka olivat harjotuksissa saapuvilla. Siten annettiin serenaadeja "flammoille", kaupungin nuorille neitosille, noudatettiin kutsuja tulla tuttuihin perheisiin soittamaan, vihdoin huvitettiin konventinteatterin yleisöä välinäytössoitolla. Lukiolaiset toimeenpanivat näet tänä vuonna seuranäytäntöjäkin, joissa etenkin Mikael Smirnoff (kuollut ruots. normaalilyseon venäjänkielen opettajana) ja (sittemmin esittelijäsihteeri) Sanfrid Aejmelaeus loistivat koomillisissa osissa, ja moni muu oli, tietämättään missä määrässä, koomillinen naisrooleissa. Lähempiä kertomatta ymmärtänee jokainen, että soittokunta tuotti suurta huvia ja nautintoa tovereille, mutta hupaisinta kai sentään soittaminen oli sen jäsenille itselleen. Kuinka rakkaassa muistossa Antell piti tätä nuoruudenpuuhaansa, huomaa siitä, että hän vuotta ennen kuolemaansa piti kestit Isonkyrön rovastille ja oli tilannut luokseen Vaasan kaupungin orkesterin, soittamaan illan kuluessa samoja kappaleita, joita lukiolaisten "kappeli" muinoin oli esittänyt.
* * * * *
Syksyllä 1865 me tulimme yliopistoon. Siitä lähtien tiemme erkanivat, vaikkei sentään välimme koskaan rikkoontunut. Antell ilmottautui fyysis-matemaattiseen osastoon ja muutti filosofiankandidaattitutkinnon suoritettuaan (1869) lääketieteelliseen tiedekuntaan. Eri opintosuunnat ja eri seurapiirit johtivat meidät myöskin eri puolueisiin kansallisuuskysymykseen nähden; Antellista tuli näet ruotsinmielinen, niinkuin siihen aikaan medisiinarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat. Mutta ei sekään sanottavasti keskinäiseen suhteeseemme vaikuttanut, sillä Antell otti tuskin nimeksikään osaa puoluetaisteluihin ja pysyi vieraana osakuntaelämälle, jossa taistelut taisteltiin. Koko ylioppilasaikanaan saattaa sanoa hänen päivänsä kuluneen toiselta puolen työhuoneessa kirjojen ääressä toiselta puolen ylioppilaselämän nautinnoissa. Hänen koto-olonsa tekee ymmärrettäväksi, että hän ei kaivannut eikä etsinytkään muuta kuin poikamiesseuraa. Muuten oli hänen tapansa semmoinen, että hän toisinaan heittäytyi irti ja silloin eli vallattomasti samanhenkisten toverien kanssa ei ainoastaan yhden illan, vaan joskus vuorokausiakin, mutta sitte hän jälleen aivan harvinaista työkykyä osottaen viihtyi melkein yöt päivät (kuulin nimenomaan sanottavan: ajoittain 17 tuntia yhtä menoa) kirjoissaan kiinni. Näin oli varsinkin laita tutkintojen aikana, ja seuraus olikin, että hän suoritti toisen toisensa jälkeen erittäin kunniakkaasti.
##V. 1871 Antell tuli lääketieteen kandidaatiksi ja 1874 joulukuulla lisensiaatiksi; jälkimäistä tutkintoa varten hän kaksi vuotta (1871--73) oli "kiitettävällä ahkeruudella ja taidolla" työskennellyt Tukholman sairaaloissa. Vuosi 1874 oli käänteentekevä Antellin elämässä, ei ainoastaan sentähden että hänen yliopisto-opintonsa silloin päättyivät, vaan erään toisenkin tapahtuman johdosta. Hänen toveriensa ja muittenkin kesken oli usein pohdittu kysymystä, kuinka suuri osa Rosenbergin omaisuudesta kerran oli tuleva Antellille. Edellisestä tiedämme ukon ennen määränneen pojalleen 40,000 ruplaa, mutta selvänä asiana pidettiin, että perintö ei enää supistuisi siihen. Oliko ukko itse myöhemmin kellekään ilmaissut aikeistaan, sitä en tiedä, mutta hyvin muistan, että viimeiseen asti oli yleinen olettamus, että "ottopoika" oli saava vähintään kaksisataatuhatta markkaa. Todellisuudessa kävi toisin. Rancken kertoo, että Rosenbergiin vaikutti se ahkeruus ja menestys, millä Antell harjotti opintojaan, ja mainitsee erittäin hänen olleen tyytyväinen, kun lääketieteenkandidaatti-tutkinnon jälkeen muuan tutkija käydessään Vaasassa oli puhunut pojan kiitettävistä tiedoista. Edelleen sanotaan ukon olleen iloinen, kun Antell 1873 sai määräyksen kesäkuukausina hoitaa vanhan kaupungin sairaalanlääkärin virkaa ja samalla myöskin harjotti yksityispraktiikkaa, josta tulot eivät olleet aivan vähäiset. Näin Rosenberg omin silmin näki, että hänen pojastaan oli tullut täysi mies, jonka yhteiskunnallinen asema ja tulevaisuus oli taattu ilman perintöäkin, ja silloin hän ei enään epäillyt tehdä hänet suuren omaisuutensa herraksi. Että Antellin menot Helsingissä ja opintoaikanaan yleensä olivat olleet suuremmat kuin hän oli uskaltanut isälleen tunnustaa, on kyllä mahdollista -- ainakin on niin sanottu -- mutta ei se paljon muuta asiaa. Pääaihe ukon tyytyväisyyteen oli sittenkin olemassa, vaikka hän olisikin erehtynyt siinä, että luuli poikaansa säästäväisemmäksi ja elämässään säännöllisemmäksi kuin hän todellisuudessa oli. Ja tiedämmehän, ettei Antell myöhemminkään ainakaan säästäväisyydessä pettänyt hänen toiveitaan. -- Mitä Rosenberg toivoi omaisuuteensa nähden, ilmenee eräästä lauseesta rehtori A. G. J. Hallsténille. Hallstén oli, oman kertomuksensa mukaan, kerran puhellessaan Rosenbergin kanssa julkilausunut arvelun, että tämä kai paraiten käyttäisi omaisuutensa, jos hän jälkisäädöksessään määräisi suurimman osan siitä hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siihen oli Rosenberg vastannut, että saattaisihan niinkin olla; mutta hän, Rosenberg, oli erittäin mieltynyt Englannin oloihin, missä suuret omaisuudet vuosisatoja säilyivät samassa perheessä ja yhä kasvoivat.
Rosenberg kuoli 21 p. tammik. 1874. Testamentissaan hän oli Antellille määrännyt koko omaisuutensa paitsi noin 100,000 markkaa, jotka oli annettavat eri henkilöille ja kunnille (50,000 mk. Korsholman kihlakuntaan kuuluvalle 25 seurakunnalle, väkiluvun mukaan, pysyvinä rahastoina, joiden korot olivat köyhäinhoitoon käytettävät). Antellin saama pääosuus nousi noin 1,200,000 markkaan. -- Wieselgrenin jutelma että vainaja kuolinvuoteellaan oli vaatinut, että poika ottaisi hänen nimensä, sanoen että hän ainoastaan sillä ehdolla määräisi hänelle omaisuutensa, mutta että Antell oli kieltänyt mainiten mieluummin luopuvansa perinnöstä ja juuri tällä taipumattomuudellaan saanut ukon taipumaan, lienee tietääkseni ainakin tässä muodossa erehdys. Antell on näet itse kertonut Rosenbergin jo hänen ylioppilasaikanaan puhuneen nimenmuutoksesta. Kumminkin Antell oli kieltänyt ja niin tehdessään käyttänyt sanoja, jotka eivät olleet vailla huumoria ja joihin ukolla tuskin oli mitään muistutettavana. -- "Onhan meidän suvussamme", Antell oli lausunut, "sääntönä ollut että kullakin on oma nimensä, miksi en siis minäkin pitäisi omaani?" -- Tämän yhteydessä mainitsen senkin, että Vaasassa paljon puhuttiin siitä, oliko Antellille onneksi, noin edeltäkäsin mitään varmaan tietämättään, tulla miljoonanomistajaksi? Luonnollisesti kävivät mielipiteet hajalle; mutta myöhemmin luulen sen ajatuksen jotenkin yleisesti päässeen voitolle, että rikkaus tuskin oli hänelle onneksi. Se näet johti hänet pois valitsemaltaan elämänuralta, jolla häntä odotti jollei kustavakaan tulevaisuus, kuitenkin joka tapauksessa mielen tyydytystä tuottava työ.
Aluksi Antell ei lainkaan ajatellut elämänuran vaihtamista. Suoritettuaan jo mainitun viimeisen tutkintonsa hän piti komeat kemut tovereilleen ja valmistautui sitten ulkomaanmatkalle, aikoen etevimpien tiedemiesten johdolla syventää tietojaan ja laajentaa taitoaan. Ja vapaa hän oli lähtemään, sillä jo keväällä 1874 hän oli vähintään 3,000 markan vuotuista korvausta vastaan uskonut omaisuutensa hoidon kauppias, sitte kauppaneuvos Joachim Kurténille, joka ystävänä ja kokeneena asiantuntijana siinä kohden avusti Anteilla niin kauan kuin tämä eli.[41] Myöhemmin Antell kyllä siirsi melkoisen osan rahojaan ulkomaille ja otti myöskin enemmän osaa niiden hoitoon, mutta vapaudestaan matkustaa ja oleskella milloin ja missä halusi hänen oli kiittäminen luotettavaa asiamiestään Vaasassa.
* * * * *
Kun olen tullut siihen kohtaan Antellin elämää, josta lähtien hän enimmän aikansa eli ulkomailla, lienee paikallaan huomauttaa, että täydellisen, seikkaperäisen elämänkertomuksen kirjoittaminen hänestä olisi hyvin vaikea tehtävä. Vaikkei hänen kuolemastaan ole kulunut enemmän kuin 18 vuotta, on lähteitten puute kovin suuri. Antellille oli näet ominaista, että hän, mikäli tiedän, ei koskaan kirjoittanut muuta kuin välttämättömiä asiakirjeitä ja niidenkin sijasta hän mieluummin sähkötti mitä sanottavaa oli. Sentähden minä hänen kuolemansa jälkeen turhaan tiedustelin Kurténilta, eikö hänellä ollut kirjeitä, jotka sisälsivät tietoja Antellin. matkoista y.m., ja kun varmuuden vuoksi Kurténin kuoltua olen eräältä hänen pojaltaan uudelleen kysynyt kirjeitä ja muita lähteitä, on se tapahtunut yhtä huonolla menestyksellä. Enkä ole kuullut, että kellään muullakaan on kirjeitä Antellilta -- nimittäin semmoisia, jotka sisältäisivät mitään kertomuksen tapaista. Vihdoin mainitsen, että hänen omat muistoonpanonsa matkoistaan näyttävät enemmiten supistuneen siihen, että hän matkakirjoista irroitetuille karttalehdille on merkinnyt missä hän on käynyt ja päivämäärän, milloin hän on missäkin kaupungissa ollut.
Jo Antellin ensimäisen matkan päämäärä oli Parisi, vaikkei hän vielä sinne pysyväisesti asettunut. Kevätkausi 1875 kului arvatenkin ranskankielen oppimiseen, jota paitsi suurkaupungin elämä mahtoi häntä ensikertalaisena kiinnittää. Suomalaisista, jotka silloin oleskelivat Parisissa, on syytä erittäin mainita tri K. F. Eneberg, joka par'aikaa J. Oppertin johdolla tutki nuolenpääkirjoitusta. Epäilemättä Antell tunsi Enebergin Helsingistä -- olivathan molemmat pohjalaisia -- ja sentähden voidaan olettaa, että he keskenään sopivat seuraavan talvikauden olla yhdessä Lontoossakin, johon jälkimäisen oli muuttaminen. Tämän päätän siitä, että he tositeossa talvella 1875--76 asuivat yhdessä Lontoossa, Antell luultavasti perehtyen maan kieleen ja Eneberg jatkaen vastamainituita tutkimuksia valmistuakseen itämaiselle retkelle, jolle hän jo samana keväänä oli lähtevä George Smithin seurassa ja jonka alussa kuolema hänet saavutti (Mosulissa 24/5 1876). Kolmas suomalainen, joka samaan aikaan oli Lontoossa, oli silloinen maisteri C. P. Solitander, ja tapasi hän toiset miltei joka päivä. Luonnollisesti on oletettava, että Antell jo näinä vuosina yleiskatsauksellisesti tutustui omaan tieteensä alaan kuuluviin laitoksiin Parisissa ja Lontoossa, mutta erityisiin tutkimuksiin hän tuskin vielä antautui.
Antell kuuluu olleen Lontoossa 8 kuukautta, mutta oliko hän siellä vielä kun tieto saapui Enebergin tutkimusmatkan surullisesta lopusta, sitä en tiedä, enkä myöskään kävikö hän kesällä 1876 kotimaassa; sitä vastoin minulla on se muisto, että hän Englannin kautta lähti sille matkustukselle maan ympäri, jolla hän viipyi talvikauden 1876--77. Englannista hän näet suuntasi matkansa Newyorkiin, sieltä Chikagon kautta San Fransiskoon ja edelleen suuren valtameren yli Japaniin. Tässä maassa, joka ei silloin vielä ollut niin huomattu ja tunnettu kuin nykyään, Antell oleskeli verraten kauan, muistaakseni ainakin kaksi kuukautta, tehden muun muassa pitkän retken sisämaahan, nähdäkseen outoa maata ja outoa kansaa. Japanista hän jatkoi matkaansa Aasian ympäri viipyen eri maissa ja paikoissa -- Kiinassa, Javassa, Intiassa -- pitemmän tai lyhemmän ajan. Eräälle kartalle, jota turhaan olen etsinyt "Antellin kokoelmista", mutta jonka näin hänen luonaan Vaasassa, muistan hänen merkinneen: "Uinut Gangesvirran yli 10 p. maalisk. 1877", joten ainakin yksi päivämäärä tältä retkeltä on tiedossa. Keväällä Antell Suez-kanavan kautta palasi Eurooppaan, tuoden muassaan kokoelman kauniita ja osaksi varsin arvokkaita taide- ja taideteollisuusesineitä, jotka hän matkan varrella, mutta etenkin Japanissa, oli ostanut. Tämän muistokokoelman hän sittemmin kuljetti Vaasaan, ja esineitä näytellessään hän kertoi matkansa vaiheista, mutta valitettavasti olen yksityispiirteet unohtanut. -- Wieselgrenin tiedot matkustuksesta ovat suuresti eroavat, enkä voi sitä muuten selittää kuin että hänellä on ollut käytettävänään yhtä vaillinaisia kuin epäluotettavia lähteitä. Hän kertoo näet Antellin lähteneen matkalle aivan päinvastaista suuntaa eikä päässeen edemmäs kuin Singaporeen, kun sanoma Venäjän ja Turkin sodan syttymisestä sai hänet palaamaan takaisin. Hän muka sähkötti Venäjän armeijan ylipäällikkö-kunnalle ja tarjoutui lääkärinä palvelemaan venäläisessä armeijassa, mutta kun hän tuli Wieniin, kohtasi häntä hylkäävä vastaus, ja silloin hän suutuksissaan matkusti Parisiin hankkiakseen ranskalaisen lääkärin oikeudet, "koska näet suomalainen laillistus ei riittänyt" (!). Tämä juttu kuuluu kerrassaan uskomattomalta, ja kun varmuuden vuoksi olen kysynyt asiaa lääkäreiltä, jotka aikoinaan olivat Antellin läheisiä tuttuja, ei yksikään ole siitä mitään tietänyt.
* * * * *
V:sta 1877 alkaen Antellilla oli vuokrattuna pysyvä asunto Parisissa ja jo ensimäisenä talvena (1877--78) minä siellä ensi kerran kävin hänen luonaan. Hänellä oli siisti, mutta jotenkin vaatimaton huoneisto Quartier Latinin puolella lähellä Luxembourg-puistoa. Kirjoja hänellä oli, mutta en muista silloin nähneeni hänen luonaan mitään huomattavampia taideteoksia -- eikä hän vielä ollutkaan "kokoilija" varsinaisessa merkityksessä. Nyt näet hän tietääkseni vasta ryhtyikin niihin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joita varten hän oli ulkomaille lähtenyt, ja oli hän erikoisalakseen valinnut oftalmologian, se on silmätautien tutkimuksen. Tästä harrastuksestaan Antell piti kiinni useita vuosia ja sanottiin hänen melkolailla edistyneen tieteessään ja taidossaan sekä leikkauksia toimittaessaan Parisin sairaaloissa (joissa hänellä oli opettajina Wecker, Landolt, Galezowski y.m.) osottaneen suurta kykyä. Kumminkin hänen innostuksensa lääkärintoimeen aikaa myöten osottautui olevan ohimenevää laatua.
Hankittuaan itselleen pysyvän kodin Parisissa Antell säännöllisesti oleskeli siellä talvikaudet, mutta yhtä säännöllisesti hän kesällä kävi Vaasassa, missä hänellä niinikään oli odottamassa valmis asunto. Hän piti näet kuolemaansa saakka isänsä rakentaman talon hallussaan, ja päärakennuksen avara huoneisto oli täysin ja komeasti sisustettu niitä kahta tai kolmea kuukautta varten vuodessa, jotka isäntä suvaitsi siellä asua. Talossa oli koko vuoden emännöitsijä ja renki, ja huoneita lämmitettiin koko talvi. Pääsyynä Antellin kesäkäynteihin Suomessa oli ymmärrettävästi raha-asioitten hoito, joskin kotimaantunteen vetovoima samassa on lukuunotettava. Aina hänellä oli asioita selvitettävänä Kurténin kansaa, ja mukavimmin ne tietenkin suoritettiin mieskohtaisesti tavatessa. -- Kun Antell oli täydellisesti oppinut silmätautien hoidon, hän 1880:n vaiheilla, kesällä Vaasassa ollessaan, alkoi vastaanottaa potilaita, ja kun tietää saatiin, että hän ei köyhiltä mitään maksua ottanut, niin ymmärtäähän sen että niitä kerääntyi hänen luokseen läheltä ja kaukaa. Vanhana vaasalaisena hän tunsi pohjalaisen kansan luonteen ja kielen ja osasi kohdella talonpoikaisia potilaitaan kodikkaan reippaalla, iloisella tavalla, joka näitä miellytti. Kun hän sitä paitsi osotti varmuutta ja taitoa, niin hänellä oli ja olisi yhä edelleen ollut työtä jos kuinka paljon; mutta kauan ei tämä häntä huvittanut. En muista tarkoin minä vuonna, mutta ainakin jo 1880-luvun keskivaiheilla hän oli lakannut vastaanottamasta sairaita. Samaan aikaan tuli muutenkin selväksi, että Antell oli luopunut lääkäriurastaan. Parisissa hän aikoja sitten oli suorittanut kaikki tutkinnot, mutta "teesiä", se on väitöskirjaa, jota julkaisematta lääkäri ei voi Ranskassa tulla laillistetuksi, hän ei ollut kirjoittanut. Syyksi sanotaan että hän ei ollut niin varma ranskankielen tuntija, että olisi ilman apua voinut sen laatia, ja toiseksi että hän oli liian ylpeä käyttääkseen apumiestä. Ratkaisevampi lienee kuitenkin toinen syy ollut, nimittäin se että häntä kyllä olivat huvittaneet edelläkäyvät opinnot ja varsinkin käytännölliset harjotukset sairaaloissa, mutta ettei hän ollut enemmän viehättynyt tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen kuin kirjoittamiseen ylipäätäänkään ja sentähden noudatti sisällistä ääntään, joka kuiskasi: mitä sinä turhaan vaivaat itseäs, eihän sinun tarvitse, etkä sinä haluakaan kiinnittää itseäs mihinkään vakinaiseen lääkärintoimeen! Silloin kun Antell vielä ajatteli lääkärinammattia elämänsä päämääränä, hän innostuneesti puhui oman, erikoisen komean sairaalan perustamisesta silmätautisia varten, kumminkin ollen epävarma siitä mihin hän sen sijoittaisi, Vaasaanko vai Helsinkiin vai -- Parisiin; mutta sekin tuuma raukesi tyhjiin. Vihdoin on tässä mainittava, että hänen lääkäritoverinsa Helsingissä innokkaasti kehottivat häntä rupeamaan professoriksi yliopistoomme. Silmätautien professori F. J. Becker oli näet täysinpalvelleena eroava 1885, ja hänen sijalleen Antellia toivottiin. Muistan kuulleeni, että eräänä syksynä joku vuosi ennen Beckerin eroamista, kun hän kävi Helsingissä, häntä oli kovasti ahdistettu tämän asian vuoksi, mutta kaikki puheet olivat turhia. Näin ollen saattaa pitää vuotta 1885, jolloin Antell todellakaan _ei_ pyrkinyt yliopistoon, sinä käännekohtana, jonka jälkeen hänen lääkäriharrastuksensa olivat ainoastaan muistona olemassa.
* * * * *
Se mikä vei Antellin pois työuralta, jota varten hän oli niin paljon aikaa uhrannut ja joka hänelle lupasi niin paljon, oli ensiksikin tottumus vapaaseen, mukavaan elämään ulkomailla ja toiseksi kokoilijainnon herääminen. Alkuaan ja nuoruudessaan hänellä ei lainkaan ollut sentapaisia taipumuksia. Hänen ainoa, niin sanoakseni, esteettinen piirteensä oli jo mainittu mieltymys soitantoon, jota hän ei kuitenkaan vanhempana yrittänytkään kehittää, ja kokoilemishalu syntyi ja kasvoi vähitellen välittömänä seurauksena hänen varallisuudestaan. Samana vuonna kuin isä oli kuollut, hän E. J. Löfgreniltä tilasi "ukon" muotokuvan pienessä koossa.[42] Samana vuonna hän myöskin, kun vapaaherra C. J. Walleenin kokoelma Helsingissä myytiin huutokaupalla, osti ensimäiset taulunsa ja vei ne Vaasaan koristaakseen asuntoaan siellä. Vaasan kotia varten hän sitte seuraavinakin vuosina osti melkoisen luvun taideteoksia. Siten hän Valter Runebergiltä tilasi J. L. Runebergin rintakuvan marmorista, ja niinikään marmorisen pystykuvan "Psyke lamppu ja tikari kädessä" (maailmannäyttelyssä 1878), J. Takaselta Juno Ludovicin jäljennöksen marmorista (1/9 alkukuvan jättiläiskokoa), Berndt Lindholmilta suuren ruotsalaisen maiseman (kauranleikkuu) j.n.e. Edelleen hän osti ranskalaisia maalauksia ja italialaisia marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikkisista alkukuvasta (Mediciläinen Venus, Lepäävä [istuva] Merkurius y.m.), kaikki myöskin Vaasaan tuotavaksi. Kun Antell oli tarpeeksi koristanut kesäasuntonsa kotimaassa ja oli vuokrannut avaramman huoneiston Parisissa, hän teki samalla tavoin ostoksia tätä jälkimäistä varten, milloin tilaten tauluja suomalaisilta taiteilijoilta, milloin ostaen valmiita ruotsalaisilta ja ranskalaisilta. Tästä kaikesta näkee, että Antell varakkaana miehenä tahtoi asua taideteosten koristamassa kodissa ja että hän sen ohella -- milloin niin sattui -- mielellään esiintyi mesenaattinakin. Mutta silti ei voi sanoa, että hän vielä olisi taideteoksia ostaessaan osottanut erityisen kehittynyttä aistia taikka ollut järjestelmällinen kokoilija. Todistuksena että näin oli pidän muun muassa sitä, että hän eräällä Italian matkalla 1882 -- niinkuin olen kuullut suomalaiselta, jonka kanssa hän Parisista päin matkan teki -- ei ollut käynyt taidekauppiaitten luona eikä myöskään taidekokoelmissa, muuta kuin vartavasten seuratakseen nuorempaa toveriaan. Sitä vastoin hän oli tehnyt pitkiä kävelyjä ja mielellään nauttinut italialaisia viinejä. Kokoilijaksi varsinaisessa merkityksessä Antell ensin tulikin aivan toisella alalla, nimittäin rahatieteen alalla, ja tapahtui se sen jälkeen kun hän 1884 oli tullut vapaaherra A. Stjernstedtin rahakokoelman omistajaksi.