Part 14
Paitsi historiallisia tutkimuksia ja sanomalehtityötä Castrénilla oli kolmaskin erikoisala, joka hänen mieltään kiinnitti. Kansanvalistusasia näet innostutti häntä siinä määrässä, että moni hänen ystävistään luuli hänen aikovan lopullisesti antautua sen palvelukseen. "Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi", Lounasmaakin lausuu, "jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa parhaiten palvella. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison opettajana." Jo aivan nuorena ylioppilaana hänen alotteestaan syntyi n.s. _kansankirjastopuuha_ -- se on hän sai joukon ylioppilaita yhteistyöhön, jonka tarkotus oli kirjoittaa ja painattaa pikku vihkosia, joita tarjottiin kauppiaille niin käytettäväksi, että heidän myymälöissään ryypyn tai muun "kaupanpäällisen" sijasta maalaisille annettaisiin opettava kirjanen käteen. Tätä yritystä Castrén ajoi tavallisella innollaan, ja kansankirjaston vihkosia levitettiin tuhansia ja tuhansia; mutta kun hänen täytyi toimesta luopua, asia pian sammui. Jollei tämmöisen yrityksen tuloksia voikaan ylen suuriksi arvioida, on se kuitenkin muistettava, sillä ennen Kansanvalistusseuran perustamista se oli laatuansa, jollei ainoa, kuitenkin laajimmalle ulottuva ja vaikuttava. -- Mutta, niinkuin jo sanottiin, Castrén oli aivan erikoisesti innostunut kansanopistoasiaan. Mitään näkyvää hän tosin ei ennättänyt saada aikaan sen toteuttamiseksi, mutta se hartaus, jolla hän aikanaan puolusti meillä silloin uutta aatetta, ei voinut muuta kuin edistää sen kypsyntää. Ettei hänen puheensa tästä asiasta enemmän kuin muistakaan ollut tyhjää kopinaa, sen näkee siitä että hän saadakseen neuvoja ja ohjeita kansanopistoaatteen toteuttamisessa ryhtyi kirjevaihtoon erään tanskalaisen kansanopistonjohtajan kanssa. Edessäni on kirjeen alustelma, joka päivättynä 20 p. jouluk. 1871 on osotettu luutnantti Chr. Nielsenille Fuglebergissä Tanskassa. Siitä oppii tuntemaan Castrénin mietteet tästä asiasta. Mainittuaan että Suomessakin jo neljä vuotta ennen oli herännyt ajatus perustaa kansanopistoja, mutta että asia oli jäänyt sikseen, syystä kun muka alempi kansanopetus vielä oli niin alulla ja maa harvaan asuttua, kirjoittaja jatkaa: "Minä vähäpätöisyydessäni kuitenkin uskon, ettei mikään sivistynyt maa ole liian harvaan asuttu koulujen rakentamiseksi sekä ettei suinkaan ole oltava luomatta sivistyslaitoksia sen vuoksi, että kansansivistys ei vielä ole kyllin korkea, vaan päinvastoin. Mitä sitä paitsi maamme kansansivistykseen tulee, niin ei ole olemassa henkilöä, joka ei osaisi lukea, jonka ohella suuri osa yhteistä kansaa osaa kirjoittaakin ja -- mikä on tärkeintä -- suomalaisen talonpojan lukuhalu on hyvin suuri. Ja että kansamme jo on saavuttanut sen sivistysasteen, että se on oppinut käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden sekä välttämättömyyden tehdä uhrauksia sen hyväksi, sitä todistanee parhaiten se tosiasia, että samalla aikaa kun maan edustajat ovat määränneet suuria summia kansakoulunopettaja-seminaareja varten ja kansakoulujen avustamiseksi, yhteinen kansa on viime vuosikymmenellä perustanut noin satakunnan kansakoulua, vaikka kova nälkä ainoastaan parin vuoden kuluessa on surmannut 15 à 20 prosenttia väestöstä. Jo näistä syistä minä arvelen, että kansanopistojen aika vähitellen on tullut Suomellekin, niinikään että niiden perustaminen on jatkuvan kehityksen elinehto sekä että siis minunkin vähien voimieni mukaan tulee tehdä mitä minun mahdollista on sen toteuttamiseksi, mikä ymmärtääkseni on välttämätöntä ja oikeaa."
"Tärkein syy näiden opistojen perustamiseen", kirjoittaja edelleen lisää, "on sentään valtiollinen eli niiden suuri merkitys kansalliseen kehitykseen katsoen. Tanskan ja Suomen kansan välillä on jonkinlainen yhtäläisyys mitä tulee niiden asemaan, ulkomaailmaan nähden, sillä ääretön Venäjä ei ole vähemmän vaarallinen harvalukuiselle kansakunnalle kuin mahtava Saksa, ja samoin kuin Tanska, sitte kun aika on hävittänyt Gormin ja Thyran vallit, on etsinyt oikean Dannevirkensä korkeassa ja syvässä kansansivistyksessä, samoin tulee Suomen kansan hankkia itselleen korkeassa _kansallisessa_ sivistyksessä henkisen itsenäisyytensä kilpi."
Sen jälkeen seuraa lyhyt esitys maamme silloisesta eduskuntalaitoksesta, kuinka talollissääty siinä seisoi samanarvoisena kolmen muun säädyn rinnalla ja kuinka tärkeätä oli että oli olemassa korkeammin sivistyneitä talonpoikia, jotka kykenivät säätyänsä edustamaan. Semmoisten kasvattaminen olisi kansanopistojen tehtävä. Mitään talonpoikaisvallan vaaroja, semmoisia kuin Norjassa ja Tanskassa, Suomessa tuskin oli peljättävissä niin kauan kuin eduskuntalaitos pysyi muuttamatta. -- Tähän tapaan selitettyään mielipiteensä ja kantansa Castrén pyytää tietoja kirjoista ja pienemmistä julkaisuista, joista voisi oppia tuntemaan Tanskan kansanopistot. "Erittäin on mieleni kiintynyt Grundtwigin suuntaan, vaikka sitä viime aikoina on paljon vastustettu. Sanottakoon näet mitä tahansa kirkon ja valtion eron välttämättömyydestä, on kuitenkin luja vakaumukseni, että ainoastaan siveelliselle pohjalle (uskonnolle) perustettu kansallisuus voi luoda todellisesti voimakkaan kansan." -- -- Toisessakin kirjeessä, jonka Castrén jo kesällä oli Tukholmasta kirjoittanut silloin Kööpenhaminaan asettuneelle J. R. Aspelinille, hän lämpimästi puhuu samasta asiasta, sanoen koettavansa saada ainakin yhden kansanopiston perustetuksi.
* * * * *
Mutta, niinkuin jo ylempänä on sanottu, Castrénin päivä oli laskemaisillaan. Juuri samaan aikana, jolloin hän näin innokkaasti suunnitteli tulevaisuuden tehtävää, tuli selville, että hän oli joutunut armottoman taudin kouriin, joka harvoin päästää uhrinsa vetämättä häntä hautaan. Keuhkotaudin ominaisuuksia on kumminkin että sairas elää hyvässä parantumisen toivossa, ja niin oli Castréninkin laita. Hän jatkoi töitään, ja milloin hänet nähtiin toverien seurassa, hän oli entiseen tapaan iloinen ja harras, mutta hänen poskillaan hehkui tuo petollinen puna, joka vain on heijastus sisällisestä, hävittävästä palosta, ja hänen ruumiinsa voimat heikontuivat heikontumistaan. Jo marraskuulla hän oli alkanut käyttää rohtoja (juoda kalanmaksaöljyä), mutta paranemisesta ei näkynyt merkkiäkään. Pidettyään esitelmän Porthaninjuhlassa (todellisuudessa Castrén oli ainoastaan kirjoittanut esitelmän, sillä "satunnainen (!) raihnaisuus", sanotaan U. S:ssa, "esti häntä itseä esitelmäänsä esittelemästä") hän seuraavana päivänä, marraskuun 10:tenä vielä oli ystävien kanssa huviretkellä Riihimäelle, jossa oltiin yötä, mutta helmikuulla (1872) hän oli niin heikko, ettei voinut käydä ulkona, vaan istui ja kirjoitti kamarissaan. Ystävät arvelivat, että hän ei eläisi kesään saakka, jollei hän pääsisi ulkomaille, Görbersdorfin parantolaan, jota silloin pidettiin parhaimpana laatuaan, ja yhteistoimin hän sinne avustettiin. Meitä oli 20, jotka annoimme kukin 100 markkaa Viktor Löfgrenille, ja tämä "lainasi" ne Castrénille, sillä peljättiin, että hän hienotunteisuudessaan kenties kieltäytyisi käyttämästä apua, jos saisi tietää miten monelle hän joutui kiitollisuuden velkaan. Toukokuulla hän lähti matkalle ja saapui ennen kuun loppua mainittuun parantolaan. Sieltä hän 12 p. kesäk. kirjoitti Renne veljelleen, että ensi tutkimuksessa lääkäri ei ollut lausunut sanaakaan keuhkoista, mutta samana päivänä, kun hän kirjoitti, oli häntä uudestaan tutkittu, ja silloin oli hänelle hyviä toiveita annettu. "Toinen keuhko on viottunut kolmanteen kylkiluuhun saakka", tohtori oli sanonut, "mutta Teillä on suuri elämänpääoma vasemmassa keuhkossa, joka on aivan terve, ja minä onnittelen Teitä siihen. Muuten oikeakin keuhkonne paranee, mutta tietysti siihen vaaditaan aikaa (!)." Arvatenkin kuului hoitomenettelyyn rohkaista potilaan mieltä, ja kirje olikin toivoa täynnä.
Samassa kirjeessä Castrén kertoo vaikutelmiaan Görbersdorfista, tuosta surullisen kuuluisasta kylästä (200 asukasta) Riesengebirgen rinteellä, neljänneksen tuntia Böhmin rajalta, jossa niin moni muukin suomalainen on oleskellut. Kaamea on varsinkin seuraava kohta: "Muutamat tulevat tänne puolikuolleina, vaikka Görbergsdorfissakin ihmeiden aika on mennyt. Niinpä on lyhyellä ajalla, jonka olen täällä viettänyt, kolme henkeä kuollut. On omituista kuolla semmoisissa laitoksissa kuin tämä. Kuolemantapaus salataan mahdollisuuden mukaan muilta potilailta; ne, jotka kylästä päin ovat saaneet asiasta vihiä, kuiskaavat siitä keskenään. Arkku tuodaan kylästä illalla pimeän tullen; ruumis puetaan yöllä; varhain aamulla se viedään pois, pari kolme haudankaivajaa ja paikattua kantajaa seuraa ruumisvaunuja! Usein ei kukaan muu kuin lääkäri tiedä _mistä_ vainaja oli; _kuka_ hän oli, ilmenee kai hänen papereistaan. Surullista olisi kuolla vieraassa maassa!"
Ikävää parantolaelämää Castrén luonteensa mukaan koetti lyhentää työllä. Hän kirjoitti m.m. U. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa, nimittäin "Kirkollinen asema Saksanmaalla", "Jesuiittakysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta Saksassa" ja "Koulun erottaminen kirkosta". -- Hän viipyi Görbersdorfissa syksyyn asti. Syyskuun 26 p. hän paluumatkalla ollen kirjoittaa Görlitzistä: "Terveenä en palaa Suomeen; olen kuitenkin tyytyväinen jäähyväistutkimukseen, sillä minulle sanottiin, että tauti tosin ei ole voitettu, mutta kuitenkin ajaksi saatu pysähtymään."
Lokakuun alkupäivinä Castrén saapui Helsinkiin. Hän ei enää kyennyt hoitamaan virkaansa arkistossa, vaan asettui sairaalaan ("Uuteen klinikkaan"), jossa hän vuoden loppuun vielä toimitti U. S:n ulkomaanosastoa. Aluksi hän, huolimatta heikkoudestaan, kauniilla ilmalla kävi ulkona, mutta pian hänen täytyi siitä luopua. -- Jouluaattona Castrén, mikäli tiedän, oli viimeisen kerran sairaalan ulkopuolella. Eräs ystäväpiiri -- meitä oli kaikkiaan kahdeksan -- oli oman kodin puutteessa päättänyt viettää jouluaaton Morgonbladetin toimituspaikassa, joka siihen aikaan oli Catanin kahvilarakennuksen[26] itäisessä päässä, ja vanha leski-rouva Catani oli ystävällisesti luvannut meille toimittaa tavallisen jouluaatto-illallisen. Koska meillä siellä oli kodikkaampaa kuin Castrénilla saattoi olla sairaalassa, otimme hänet lääkärin luvalla yhdeksänneksi mieheksi seuraamme. Itse illan viettämisestä en enää muista yksityiskohtaisemmin kertoa, mutta mainitsen kuitenkin seuran jäsenet, joista useimmat aikoja sitten ovat kadonneet maan päältä, nimittäin J. R. Aspelin (joka vartavasten oli tullut Pietarista, missä koko syksyn oli harjottanut muinaistieteellisiä tutkimuksia museoissa ja arkistoissa), J. V. Calamnius, K. A. Castrén, W. K. Cronström, P. E. Ervast, Kaarlo Kaslin, Krist. Kekoni, F. Perander sekä tämän kirjoittaja.
* * * * *
Tuskin Castrén itsekään enään uutena vuotena (1873) ajatteli parantumista, mutta kumminkin hän toivoi elävänsä kesäksi, jotta voisi matkustaa äitinsä luokse Sotkamoon. Se toivo oli sentään turha, samoin kuin sekin että äiti tulisi Helsinkiin, vaikka siitä oli puhetta ollut. Olen jälestäpäin kuullut äitiä raskaasti painaneen ettei hän matkaa tehnyt, mutta puhumatta hänen varattomuudestaan oli silloin, jolloin Pohjanmaalta tuleva vasta Hämeenlinnassa tapasi rautatien, matkustaminen Sotkamosta Helsinkiin talviseen aikaan liian arveluttava asia 62-vuotiaalle yksinäiselle rouvalle. Ainoan vaihtelun sairaalle tuottivat ystävien käynnit. Heiltä hän sai kuulla uutisia ulkomaailman tapahtumista ja heille hän puolestaan sai puhua mieliaineistaan, kirjallisista ja kansallisista tehtävistä. Eikä hänessä silloin huomattu toivottomuutta taikka pessimististä mielialaa, eikä hän koskaan valittanut kovaa kohtaloansa. Itse asiassa hänen sielunsa nyt näytti oikean, harvinaisen laatunsa; oli kuin se olisi kohonnut, jalostunut ja kirkastunut samassa määrässä kuin ruumis lakastui. Ensi aikoina hän puhui omista aikeistaan, niinkuin Porvoon valtiopäivien asiakirjojen toimittamisesta painoon, elämäkerrallisten tietojen keräämisestä samojen valtiopäivien miehistä (tästä jälkimäisestä asiasta minä hänen pyynnöstään kirjoitin kehotuksen yleisölle, joka Muinaismuistoyhdistyksen toimesta julkaistiin) y.m.s. Sittemmin hän, arvattavasti tuntien että loppu läheni, ehdotti muille tehtäviä ja kehottamalla kehotti, etteivät jättäisi sitä tai sitä tekemättä. Niin hän kehotti minua kirjoittamaan 1808--09 vuosien sodan historian nuorisolle, vaikka minä silloin ja myöhemminkin asiaa muistellessani aina olen tuntenut, ettei se kuulunut alaani enkä sentähden ole siihen ryhtynytkään. Sitä vastoin Castrén itse juuri sairautensa aikana kuumeentapaisella innolla entisten tutkimustensa nojassa ja uudestaan toimittamalla ennen ruotsiksi kirjoittamiansa, ylempänä mainitulta "ääripiirustuksia", sepitti kansantajuista kertomusta samasta sodasta. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä, toi Nervander hänelle Lönnrotin tekemän ja lahjottaman "kirjoituslaudan", jolla sairaan kävi kirjoittaa makaavassakin asennossa. Tämä Castrénin viimeinen teos jäi kumminkin keskeneräiseksi -- siitä valmistui vain noin kolmas osa. Joukahaisen VII:een vihkoon on siitä painettu kaksi lukua viehättävän esitystavan näytteenä.
Huhtikuun 8 p. Castrén kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen. Siinä hän muun muassa vielä pyytää raha-apua välttämättömiin menoihin, sillä edellisestä saattaa aavistaa, että sairas ei säästynyt huolista eikä edes tuskallisista kohtauksista, joiden aiheena oli hänen varattomuutensa ja velkansa, joita hän ei kuolinvuoteellaan voinut suorittaa eikä muutenkaan hoitaa. Otan kirjeestä seuraavat rivit:
"Oma veljeni Renne! Kyllä minä kenties voisin kirjoittaa muutamia riviä musteellakin ja kynällä, mutta näin [se on lyijykynällä] on minun helpompi ja mukavampi. Summa on nyt kuitenkin se, että minä pian lienen kykenemätön käyttämään niin mustetta kuin lyijyä, sillä voimani vähenevät siinä määrässä päivä päivältä. Ja minä uskon, että viimeinen hetkeni samassa määrässä lähestyy. Sentähden tahdon nyt kirjoittaa sinulle, sillä saattaa olla viimeinen kerta, kun voin sen tehdä. Et usko kuinka voimattomaksi minä yht'äkkiä saatan tulla, en jaksa ollenkaan istua, ainoastaan maata horroksissa. Nyt olen sielultani ollut virkeämpi, mutta ruumiin voimat alenevat taukoamatta. -- -- Tämän heikkoustilan syyksi sanotaan kevättä, joka jo on tehnyt kadut paljaiksi ja koliseviksi, tuonut tänne leivosia ja joutsenia, kasvattanut orvokkeja ulkoilmassa ja vetänyt sinisen viivan sataman jään tuolle puolen, sanovat ne, jotka käyvät ulkona -- minä en ole ollut ulkona pitkiin aikoihin."
"Äitiä minä en enään odota. Kuinka se sentään olisi ollut hauskaa, huomaan parhaiten nyt kun alan olla niin heikko, etten itse kykene mihinkään. -- -- -- Minun on ollut niin iloista ajatella, kuinka sinä olet istunut työtä tehden erämaassa omien protokolliesi ääressä, silloin kuin minä olen maannut kykenemättömänä. Toimistotuumakin on mieleeni; on hauskaa nähdä, että sinä niin rohkeasti käyt asiaan käsiksi; eiköhän se sitä paitsi tule tuottavaksi.[27] Jatka niin, niin käy hyvin! [Sen jälkeen vielä helliä jäähyväissanoja.] En tiedä parempaa kuin Davidin 103:s salmi. Jumala antakoon meille anteeksi, varjelkoon meitä ja siunatkoon meitä kaikkia. Tällä hetkellä en jaksa enempää." --
Sattui niin että minä olin viimeinen ystävä, joka kävi kuolevan luona. Kerron siitä samoin sanoin kuin eräässä kirjeessä kohta sen jälkeen. -- Kuoleman edellisellä viikolla Castrén tuli niin heikoksi, että häntä väsytti jos vähänkään aikaa istui hänen huoneessaan. Sentähden me harvoin menimme sisään, kysyimme vain hoitajalta, miten sairas voi ja lähetimme hänelle terveisiä. Olin muutamina päivinä ollut estettynä käymästä sairaalassa, kun maanantai-iltana yht'äkkiä päähäni pisti mennä sinne. Oli vähän yli klo 8. Hän oli erittäin heikko ja puhui niin hiljaan, että täytyi kallistaa korva hänen suutaan kohti kuullakseen sanoja. Kun hän puhui eräästä harhateille joutuneesta käsikirjoituksesta, pyysin häntä jättämään semmoiset huolet. Kysyin, eikö ystävät nyt saisi valvoa hänen luonaan? Hän epäili sinne tänne ja sanoi vihdoin, että meidän oli jaettava yö keskenämme, niin että kukin valvoisi aikansa. Sitte hän sanoi hoitajan kohdelleen häntä hyvin ja lisäsi: "Jos minä kuolen eikä kukkarossani ole rahaa, niin kerätkää keskenänne hänelle lahja." Sen lupasin. Sitte kysyin haluaisiko hän, että lukisin hänelle jotakin ääneen. -- "Lue Daavidin 119:s salmi." Luettuani noin 90 värssyä kysyin, joko häntä väsytti kuulla? -- "Onko se vielä pitkä?" -- "On kyllä", vastasin. -- "Jätetään sitte myöhemmäksi." -- Nyt istuin kauan vaiti, lukien itsekseni. Castrén makasi rauhallisesti uinaillen. Silloin hoitaja tuli tekemään valkeaa uuniin. Minä päätin mennä puhuttelemaan ystäviä valvomisesta. Sanoin siis hyvästi, luvaten tulla takaisin. -- "Tuleeko"; Castrén silloin kysyi, "hoitaja valvomaan yöllä?" -- "Tulee", oli vastaus. -- "No tulkaa sitte huomenaamulla, aamuin minun aina on vaikeampi, tulkaa yksitellen." -- Kun otin häntä käteen, tuntui se kylmältä. Niin menin pois. -- Klo 5 aamulla nousin ja menin sairaalaan. Silloin tapasin ystävämme kuolleena. Sen jälkeen kun illalla menin, hän oli kaksi kertaa pyytänyt juoda. Hengitys oli muuttunut hieman raskaammaksi ja sitten yhä heikommaksi. Mitään sanomatta hän oli ikäänkuin uneen vaipunut. Se tapahtui klo 2 aikana aamulla huhtikuun 22 p.
* * * * *
Castrénin kuolema teki syvän, unohtumattoman vaikutuksen meihin, hänen lähimpiin ystäviinsä. Hänen lahjansa olivat niin suuret ja se mitä hän jo oli tehnyt oli siksi huomattavaa, että me odotimme häneltä paljon. Hänen isänmaanrakkautensa oli niin puhdas ja tulinen, hänen luonteensa niin raitis ja vilpitön, että hän meistä oli suomalaisen nuorukaisen esikuva. Sitte tuo hiljainen ja tyyni kulku kuolemaa kohti, joka ehdottomasti muistutti niitä sodan sankarihahmoja, jotka aina asuivat hänen mielessään ja joiden seikkailuja hän ei väsynyt kuvailemaan. Niiden urhoollisuudessa, kestävyydessä ja kärsivällisyydessä hän näki kansamme parhaita ominaisuuksia, ominaisuuksia, joita hän tahtoi nuoremmissakin polvissa voimaan saattaa. Hänen tulevaisuutensa toivo oli ollut siinä, ja hänen lohdutuksensa kuoleman tiellä oli siinä, että hän näki samat ominaisuudet elävinä kansassa, joka oli hänen omansa ja jonka kuntoon ja kehityskelpoisuuteen hän ehdottomasti uskoi. Hänen sanansa, että yksistään siveelliselle, uskonnolliselle pohjalle perustettu kansallisuustunto antaa kansakunnalle voimaa, ei ollut turhaa teoriaa. Castrén oli sisimmältään uskonnollinen -- toisin kuin tietääkseni ehkä useimmat toverinsa -- vaikka hän kyllä vapaasti ajatteli monesta uskonkappaleesta. Miten hän olikaan elänyt kaukana lapsuuden kodistaan, hän ei ollut repinyt poikki niitä juurisäikeitä, jotka tässä kohden kiinnittivät hänet alkuperäänsä, ja erittäin äitiinsä, joka myöskin näyttää oheen itsenäinen uskonnollisuudessaan. Tämän päätän siitä, että muuan vanha äidin ystävä kertoo Johanna tädin antaessaan neuvoja uskonnollisissa asioissa ja turvaamisesta Jumalaan varottaneen kenenkään liittymästä mihinkään lahkokuntaan. Vielä on huomattava, että Castrén oli saanut uskonnollisia vaikutelmia setänsä luona, joka perheineen kuului aikansa heränneisiin. Todistuksen Castrénin uskonnon suoruudesta antoi meille hänen haudallaan professori A. W. Ingman, joka oli käynyt häntä tapaamassa sairauden aikana ja siunasi vainajan tomun. Kuoleva ei ollut salannut epäilyksiään, "mutta", herttainen opettaja lisäsi, "minä rauhoitin häntä sanoen, että hänen ei tarvinnut huolehtia uskonkappaleista, vaan vilpittömin sydämin turvata ikuisen rakkauden Jumalaan." -- --
* * * * *
Päätettyäni tämän kirjoituksen tuntuu helpolta kuin olisin kauan laiminlyödyn velvollisuuden täyttänyt. Kumminkin olen kahden vaiheilla, mistä syystä Kaarlo Castrénin kuva välttämättömästi oli piirrettävä, senkö tähden että hänen nuori hahmonsa kauniisti kuin uusi Vilhelm von Schwerin täydentää vanhempien suomalaisuuden esitaistelijani, rivin, vai senkö että eheät, puhtaat, syvät luonteet, jos niitä aina onkin olemassa, kumminkin ovat niin harvinaisia ilmiöitä jokapäiväisessä ihmisvilinässä, että jokaisen, joka semmoisen on oppinut tuntemaan, tulee parhaimman mukaan saattaa se muittenkin tunnettavaksi. Kenties ovat tietämättäni molemmat syyt minua johtaneet.
* * * * *
Noin kaksi ja puoli vuotta Castrénin kuoleman jälkeen, toverit teettivät hautakiven hänen lepopaikkansa merkiksi. Siihen oli hakattu hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä, ja juurelle sanat: Pohjalais-Osakunta pystytti patsaan. Kiven paljastus tapahtui Porthaninpäivänä, marraskuun 9:ntenä 1875, osakuntalaisten ja muutamien muiden ystävien läsnäollessa. Osakunnan kuraattorina minä silloin lyhyessä puheessa esitin vainajan elämänvaiheet ja luonteenkuvan. -- Olen tahtonut tämän mainita ei ainoastaan säilyttääkseni muistoa toverikunnan, laadultaan harvinaisesta kunnianosoituksesta, vaan varsinkin sen vuoksi, että viranomaiset ovat hyväksi katsoneet _hävittää_ muistomerkki Castrénin haudalta. Muistan kyllä aikoinaan osakunnan puolesta suorittaneeni maksun siitä, että hautakivi saisi olla rauhassa paikallaan, mutta kumminkin se on siitä kadonnut. _Milloin_ se on huomattu tarpeeksi kauan palvelleen tarkoitustaan, on minulle kumminkin tuntematonta.
HERMAN FRITHIOF ANTELL
Kuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni on tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta koska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä vaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja myöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen tietää saanut hänen elämänvaiheistaan.