Part 6

Reitti on koko hupainen. Matalamäkisiä rannikoita, saaria, lehti- ja kuusikkometsiä. Taloja siellä täällä, asutus vanhanaikaista, puolieräistä, viljelyskin samoin. Talojen ympäriltä ovat puut tyyten karkoitetut, aivan kuin metsän läheisyys olisi omistajia vuosisatojen kuluessa kiihoittanut vihaamaan puita...

Tällä kertaa laiva taas oikein huutaa. Laivarenki käy, jos mahdollista, entistä toimellisemmaksi. Laiturissa seisoo muuan herrasmies. Vaikutusta lisätäkseen sanoo laivarenki yleiseen matkustajille:

-- Sieltä tuleekin itse laivan omistaja.

Luulen, että hän katsahti samalla kierrolla meihin kaikkiin.

-- Meneekö sinnepäin? huutaa koneenkäyttäjä.

-- Menee, vastaa laivarenki työntäen keksillään toimessaan. -- Käännä vähän järvelle... Anna pakkia ... joo... Hyvin menee.

Laiturissa seisova, noin 55-vuotias metsäkauppiaan näköinen hoikka herrasmies työntyy kokasta laivaan.

-- No anna mennä vain! huutaa laivarenki.

Jonkin niemen takaa tulee näkyviin soutava poika ja lähenee tottuneesti vastahankaan laivankylkeä. Saa pari tyhjää pulloa, jauhopussin, pari koria ja menee.

-- Pääseeköhän siitä ... tuosta karin eteläpuolelta? kyselee koneenkäyttäjä, tarkoittaen kysymyksen puoliksi itselleen, osiksi apulaiselleen, osiksi laivanomistajalle.

-- Hooja! huutaa renki.

Samassa alkaa näkyä uusi laituri.

-- Liekö sieltä tulijoita? kyselee koneenkäyttäjä. Siellä rannassa näet seisoskelee pari akkaa.

-- Onko laivaan tulijoita? huutaa renki.

Toinen vaimoista, jonka takana seisoi pieni tyttö, heiluttaa päänsä yli jotakin pakettia.

Laivarenki hyppää kokkaan.

-- Pitääkö antaa pakkia? kysyy koneenkäyttäjä.

-- Pitää vähä. Antaa.

-- Ei enää!

Kokka pyyhkäisee laituria ja akka kurottaa pakettia:

-- Se maksaa rahdin, joka saa paketin, sanoo.

Laivarenki tarkastellen pakettia:

-- Jaa-hah...

Akka tarjoaa rahaa, kurottaen laivarengille.

-- Mitäs?...

-- Sen jauhopussin rahtia.

-- Tuliko se jauhopussi? Renki kääntyy koneenkäyttäjään.

-- Ei, ei täällä mitään.

Koneenkäyttäjäkin jo lähenee kokkaa:

-- Ei täällä ole jauhopussia.

Renki kurottaa rahaa takaisin akalle.

-- Ei tullut, sanoo.

Mutta samassa huomaa, ettei paketissa ole osoitetta.

-- Kelle tämä paketti tulee? kysyy.

-- Sille ... onhan siinä?

-- Onhan siinä! Paketti on jo koneenkäyttäjällä ja hän sen sanoo, kädessään käännellen.

Lähdetään.

Aurinko paahtaa. Aalto hienossa tuulessa velloo kuin hauskasti leikitellen. Ruskea järvivesi kuohuu kokassa. Ranta rannan perään häipyy jäljelle jääden, milloin erämaisena, milloin taloisine peltoineen, joista kevätkesäinen viherrys loistelee. Katselen kokassa reunan alle, suoraan veteen, missä syntyy tyrsky kokan särkiessä vedenpintaa. Omituista! Aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen merisika. Itsepintaisesti, hellittämättä pysytellen kokan tasalla, ruskeat ja valkeat, pitkän pitkät, joustavat sikokarvat ja harjakset vedessä viiltäen ja sujuen. Joskus siellä jokin hulmahtaa, milloin karva, milloin kärsä tai jalka, tulisessa kilvassa laivan kera potkien ja pärskyttäen. Vesipirske synnyttää auringon kirkkaassa hohteessa kultatähtisen sateen. Vesipisaraiset tähdet iskeytyvät takaisin kuohuvaan vanaveteen hauskasti järjestynein rivein, tässäkin noudatellen luonnon ikuista, ihmeteltävää järjestelmällisyyttä...

Mutta samassa kulkee laiva ohi sievällä rannikkokummulla seisovan talon. Toukopelto lähtee rannasta ja nousee talon kivijalkaan saakka kuin viheriäinen samettimatto. Mikä ihanan ehyt puutarha! Hieman sivulla on nuottalato, ränstynyt ja nuotikas. Siitä hieman ylempänä sauna, jonka luukuista ja räystäsalta tuprahtelee savu. Nyt on perjantai. Se on hieromasauna... Mutta mitenkäs sekään näin jälkeen puolisen? Yht'äkkiä vilahtaa mielessä: siellä on joku syntymässä. Katse lipuu yli seudun. Uusi ihminen on siis tulossa... Parin vuoden kuluttua hän jo räppää tuossa nuottaladon rannassa ... ja sauna savuaa taasen, sillä silloinkin voi olla uusi ihminen tulossa tähän tienooseen... Katse viipyy vielä kartanolla, pelloilla, metsissä, joiden ohitse laiva liukuu, sydän tykyttäen omaa työläistahtiaan. Se tekee, se rannikko sittenkin sellaisen vaikutuksen, aivan kuin siitä puuttuisi jotakin ollakseen aikansa mukana... Mutta ehkäpä se, joka syntyi ennen tätä, taikka edes tämä, joka nyt syntyy, käy menneisyyden levon kera kilpaan ja panee elämän uusine rientoineen sykähtelemään; tuossa talossa, missä toukopelto samettipeltona piirittää talon kivijalkaa ja sauna savuaa ilmoittaen uuden ihmisen tulohetken lähestymistä...

Näistä unelmista havauttaa laivan vihellys. Lähestytään uutta laituria, missä on suunnattomasti propsinparkkia. Mitkä määrät siitä onkaan puolikasvuista puutavaraa lastattu ja lähetetty pois!... Laiva pysähtyy muutamia kymmeniä syliä rannasta. Perään kiinnitetty vene irroitetaan. Renki ja laivanomistaja laskeutuvat siihen. Soutavat maihin, mihin »laivanomistaja» jää. Renki palaa, kiinnittää veneen uudelleen laivan perään. Kone alkaa taas jyskyttää.

Nyt on lapsi väsynyt, itkee ja suututtelee äidilleen, viskaa voileipänsä ja vehnäsensä. Äiti osoittaa järveä:

-- Katso, ka, ka!

Mutta lapsi ei välitä. Toinenkin nainen ryhtyy sitä asettelemaan.

Laivanomistaja astelee siellä rannalla koppaa kantaen ja keppiä heiluttaen ison punaisen saunan ohi tuolla ylhäällä olevaa taloa kohti, jonka yli kohoaa korkea viiritanko... »Laivanomistaja itse», propsikauppias, tämän seudun herra, isäntämiesten hyvä tuttu, rahatasku... Tuolla hän astelee ja keppi vinhasti heilahtelee, kun itsekseen laskujaan laskee... Häntä ne lakittelevat nuo maatalojen haltijat, lakittelevat ja ylistävät. Ilman häntä olisi monella hätä kädessä... Mutta Jumalan kiitos! ... onpa propsiherra, laivanomistaja itse, joka elättää...

Nuori matkatoverini on kaiken matkaa istunut kokassa silmä uteliaan kirkkaana, milloin nauttien aallokon pikkuleikeistä, milloin kokkatyrskyn porisevasta ryöpystä, milloin rannikon vaihtelevista näköaloista. Näen, että hän ahmii vaikutelmia, sillä katse hymyää aina, milloin hillitysti sisäänpäin -- sulatteleville lapsiajatuksille, milloin julkisesti, näkyvästi, kun kohtaa isän silmän ja tahtoo siten sanattomasti kertoa hetken tunnelmain iloja.

Merisiasta laivan kokkavedessä kirpoavat miljoonat vesipärskepisarat, muodostellen ilmassa välähteleviä, kaarevia pisteviivoja, jotka mustaa aallokkoa vasten kimaltelevat kullalle ja kristallille laskua tekevän auringon heijastuksessa.

XIII.

RIKOSLAPSI.

-- Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt. Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti. Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä. Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi, joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.

Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan puolustusväitteet. Hän kertoi -- sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta palannut ja sain häntä puhutella -- tulleensa siihen käsitykseen, että kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.

Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.

Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus: Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.

... Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.

Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria, kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.

Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi, että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia; salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.

Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.

Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista, koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan...

Kerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi rikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona on nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja ... vanhan tavankin mukaan, kun on ennenkin antanut anteeksi.

Mutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja vangittiin. -- -- --

Juttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi Kansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika oppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja lapsipsykologiseita kannalta.

Tullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun jutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä. Katselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen kanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani herätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli ilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi toisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt niille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen kuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin näkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien panoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina kuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja kirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän tajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa, rikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä elonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä -- vapaudestaan. -- Mikään mielipide, luonne, kasvatus, periaate -- mikään ei niitä ohjannut. Ne karkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan, päämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista tyydytystään. --

Kuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi, että tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen lävitse.

Mutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja silmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa. Tuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät katseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin. Pian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla tietona, että tuomari on juovuksissa.

Poika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain nauroi...

-- Juovuksissa, jupisi.

-- Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti käskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko olemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi kuvaavaa fariseustyyppiä.

Vangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.

Tuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen ulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva röhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa, muuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.

Nuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme silmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana, mielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas oli tämä satutus.

Vihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että päätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi, _että tuomari ehtii perehtyä asiakirjoihin_.

Muutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet asianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.

-- Se on juovuksissa ja sen vuoksi ... kävi ajatus läpi tuomiosalin.

Mutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin jäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo horjahti -- -- ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten. Raatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa, joka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi vanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois näkemästä tätä näytelmää.

Juttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin tutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä, kerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko viikon. -- -- --

Näin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti. Kappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen kerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen uskonvarmuus.

Minusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:

-- Rankaisipas Jumala tuomaria!

XIV.

TAMMISEN ENSIMMÄINEN KORVO.

Eräänä sunnuntai-iltana, joulun lähetessä, kuhisi taas Tervasmäen sepän tupa. Kylän miehinen sukupuoli oli siellä eri ikäluokkiensa kautta edustettuna. Uteliaisuus oli jo käynyt niin yleiseksi, että puolikasvuiset poikaviikaritkin, jotka illan virallisen tarinan ajaksi joutivat pihanpuolen mellastuksista sepän oviloukkoon sähisemään, asettuivat oman uteliaisuutensa valtaamina hiljaisiksi.

Herastuomari, joka oli pitänyt pyhäkoulua parikymmentä vuotta, oli jo ehtinyt tähän ilmiöön kiinnittää kasvattajahuomiotaan.

-- Kas niitä junkkareita! ihmetteli nytkin, kun Tamminen alkoi kakistella kurkkuaan ja pojat jo nyrkeillään toisiaan tölmien alkoivat suhdittaa ja keskinäisellä kurinpidolla vaatia hiljaisuutta.

-- Yrittäkääpä niitä juupeleita vain pyhäkoulussa saada tuolla lailla rauhoittumaan!

Tamminen aloitti:

-- Siihen aikaan kun minä olin vielä mustalaispojan kokoinen, taisin olla siinä 12-13 iällä...

Mutta nyt alkoi ovensuussa joku itkeä tillittää. Toinen oli antanut niin kovan muistutuksen, että luonto puhkaisi porun.

-- Mitäs siinä tirskut ja rähäjät!

-- Itse sinä rähäjät ja töytit niin kipeää, jotta...

Ja hammasten välistä:

-- ... mutta odota, poika!

Tamminen jatkoi:

-- Siihen aikaan oli kaikilla, niin meillä miespuolisilla kuin naisillakin kovat puhdetyöurakat. Joka ei saanut urakkaansa ennen joulua valmiiksi, juhlatiijuun joutui. Vaikka ei sinne vietykään, niin koko pitkän talven se muistettiin. Aina kun vain suinkin sopi, siitä pisteltiin. Jos hameväeltä ei tullut määräsumma vyyhtiä tuvanorteen tai miehiltä määrätyt astiansa, rekensä tai riihipinonsa, niin kyllä tarkeni. Tämä kannusti kelvottomimpiakin niin, että siinä todella yritettiin. Siitä oli seurauksena, että vaikka yleensä mentiinkin makuulle siinä 8 aikaan illalla, joulun edellä nuoret joskus pinnistivät päivänsä jatkumaan 10-11 tienoille yöllä. Isäntäväki oli monesti vähän harmissaankin ja vastusteli, kun poltettiin niin paljon päreitä ja sitten myöhemmin jo öljyäkin, sekä kun eivät saaneet nukkua. Eihän ne muuten olisi välittäneet; se niillä vain oli.

Minä olin jo niinä vuosina tehdä kokastellut yhtä ja toista, kaikenlaisia pikkuastioita, kelkan ja lusikoita ja mitä sellaista lienen tehnytkään. Isäukko aina vastusteli, kun yritin ottaa isompia töitä. Sanoi, että siinä kokastelee liian suuria ja vaivalloisia, värkit vain haaskaa; tekee nyt ensin pienempiä, kun on niin itsekin pikkupuinen, sanoi, minua tarkoittaen. Väliin pisti hyvinkin vihakseni, kun siitä minun pikkupuisuudestani aina puhuttiin. Pikkupuinenhan minä siihen aikaan vielä olin. Mutta metsäajossa kyllä vastasin miestä, vaikka sen nyt itse sanon. Ja vaikka mun pitikin höyläpenkin ääreen vetää jalkaini alle kimpipuita, niin puun minä höyläsin sellaiseksi kuin oli meininkikin. Alulla oli hyvä kurssi, ja kun muut vielä kehuivat, nousi se vain.

Siinä paria viikkoa ennen joulua katselin itselleni korvon kimmet. Muistan vielä, kun isä istui pöytäpenkillä, tavallisella paikallaan ja poltti piippua, kun minä rupesin uunin päältä purkamaan kimpipuita alas. Olin odottanut, että äijä olisi lähtenyt Toiskaan, kun pelkäsin, että hän taas pelehyttää minun touhuni. Mutta ei lähtenyt. Minä purin luontoni, joka ei paljon puremista sentään kaivannutkaan. Ajattelin, että sanokoon mitä tahansa, nyt se korvo tehdään.

Niin kävi kuin olin arvannutkin. Tuskin olin puuloukkoon pudotellut muutamia kimpiä, kun isä hieman ääntään kiristäen kysyi:

-- Mitä sinä nyt aiot tehdä?

En ollut kuulevinani, käänsin ja kolistelin vain kimpiä yhä rajummin ja rupesin ähkymään, kun luonto alkoi nousta.

-- Kuulitko sinä, poika? huusi isä.

-- Hääh?

-- Mitä sinä meinaat tehdä?

-- Korvon.

Odotin henkeä pidättäen, mitä isä sanoisi. Hän oli vähän aikaa vaiti. Minun mielessäni jo välähti, ettei se nyt ainakaan _ehdottomasti_ kiellä. Sillä jos se sen tekisi, olisi ärjäissyt kohta: »Pane hiiteen, kimpiä vain kämmäät.» Vihdoin kuulin lattialta harvakseen:

-- Et sinä korvoa enää juhlaksi saa valmiiksi. Vie sun vain juhlatiijuun.

Siinä oli jo myöntävä sävel ja lopussa leikillinen vivahdus. Sydämeni löi iloisesta yllätyksestä: nyt siitä tulee korvo varmasti! Huusin:

-- Ei vie juhlatiijuun ... pianko minä sen teen!

Isä oli sillä välin tullut lähemmäksi, katseli alasheittelemiäni kimpipuita hetkisen. Sanoi sitten:

-- Tuossa orsilla on hyvä laudanpala, josta minä aioin ... mutta saat tehdä siitä pohjan.

-- Mulla on jo pohjavärkki varattuna tuolla höyläpenkin takana.

Isä heitti kimpipuun kädestään ja sanoi:

-- Noo, koeta sitten.

Kuulin kun hän kopisti piippuaan halkoon, täytti uudestaan, asteli takan luokse ja sytytti sieltä. Sen tehtyään lähti ulos, arvasin, että meni Toiskaan.

Niin aloin tehdä ensimmäistä korvoani.

Kun ihmisellä olisi vielä sellainen työinto! Mulla on aina ollut hieman kiukkuinen luonto. Mutta sen korvon teon aikana muistan akkaväen erityisesti morkanneen. He eivät, muka, saaneet tulla luutineen eikä rakkineen aivan lähelle. Kun akoilla oli hallussaan koko uuninloukko, niin mitäs he tulivat miesten puolelle!

Olin tehnyt jo koko joukon pienempiä päkkänöitä, joten pidin itseäni ikään kuin vanhana mestarina. Pohja syntyikin hyvä. Kimpiä veistäessäni innostuin jo siitä, kun ne sattuivat olemaan suurin osa niin lauskaa ja suoraa puuta. Sitä oli oikein mukava ensin kirveellä veistää ja sitten höylätä.

Meille oli juuri tuotu kaupungista uusi kimpihöylänterä. Ja se sattui olemaan niin mato, että aivan leikillä minäkin sain koko kimmen pituisia lastuja.

Eräänä iltana, kun olimme päässeet kotiin metsästä, rupesin uurtamaan. Siinä ei sattunut olemaan ketään, joka olisi mulle näyttänyt pärevalkealla. Päre paloi »matin» huulissa, kun minä piirsin ensimmäisen kimmen uurreviivan. Kun ei nähnyt, täytyi luottaa siihen, että puukon tutkain kulki pohjanreunaa myöten virheettömästi. Kun tarkastin viivan, näytti se suoralta. Olin myöskin niin polttavassa kiihkossa päästä pian uurtamaan, etten niin tarkoin tuota viivaa sentään tutkinutkaan. Hivasin puukkoni vielä kerran ja sitte alotin.

Kun uurre oli valmis, koetin sitä pohjaan. Vavahdin. Se oli niin väljä, että hädin tuskin pysyi kiinni. Keskikimpeen jäi huomattava rako. Ajattelin heti tehdä uuden kimmen. Mutta renki-Iisakki vastusti. Sanoi, että kyllä se siitä paisuu. Kun joulu pakkasi päälle, uskoin häntä ja aloin sovittaa kiinni toista. Nyt olin vähällä vintilöidä salavaarnan reijän puhki kimmen. Jäinkin siihen epäilykseen, että puhkee se, kun päältä höylään. En kuitenkaan nytkään hylännyt kimpeä. Salasin vain vian Iisakiltakin. Aloin kuitenkin käydä kovin levottomaksi, sovittaessani kolmatta kimpeä.

Sillä välin tuli höyläpenkin ääreen istumaan Toiskan vaari. Sellainen koiransilmä. Minun pisti vihakseni. Jos tuo äijä huomaa, niin...

-- Korvoako se tekee?

En puhunut mitään. Tyhjäsin vain viimeistä purua uuden kimmen uurteesta ja aloin sovittaa tilalleen.

-- Korvoa se siinä kokastelee, vastasi isä, joka istui takkapaisteella.

Painoin kolmannen kimmen tilaansa. Pelästyin. Sen uurre oli vino ja jätti rakoa puukonhamaran verran. Tuijotin tuskanhiessä rakoa ja tunsin, vaikka en nähnyt, miten Toiskan vaari katsoi samaan paikkaan.

-- Nooh, kyllä se kiviä pitää, kuului silloin vaarin ilkkuva ääni.

Silloin mun silmissäni maailma musteni. Riipaisin kaikki kolme kimpeä ja löin ne tolppaan kuin salamanisku.

-- -- sus siunatkoon tuota poikaa! pelästyi Toiskan vaari.

Silloin jo pieksin kirveellä kimpiä.

-- Poika lempoo! huusi isä ja tuli minua kohti.

Heitin kirveen siihen ja pillahdin itkemään ja lähdin pihalle. Menin talliin, ryskytin ja riehuin siellä niin kauan kuin luontoni laski. Iisakki tuli sinne mun perääni ja rupesi lohduttamaan:

-- Tee uudestaan, minä näytän tulta.

-- Näytätkö?

-- Näytän.

Kun olimme antaneet hevosille, tulimme takaisin tupaan. Ei kukaan puhunut mitään. Isä ja Toiskan vaari vain juttelivat takkavalkealla eräästä suuresta tappelumiehestä, jota siihen aikaan kuljetettiin käräjillä.

Otin uuden korvakimmen. Tunsin oikein ruumiissani, miten saatu kokemus oli minua opettanut. Niitä samoja virheitä en ainakaan enää tekisi. Iisakki näytti päretollolla, joten nyt ei ollut pimeän vikaa. Kun ensimmäinen kimpi tuli kiinni, valtasi minut vahva ylpeydentunne. Vaikka sen itse sanon, oli sen uurre hyvä. Teki mieleni näyttää Toiskan vaarille, mutta en ilennyt. Vaan sepä tuli katsomaan.

-- Kas tuota poikaa, sanoi, ja pani teelmykseni höyläpenkille.

-- Kyllä se saa, kun ei olisi vain niin hotales, sanoi isä.

Sillä kertaa ei asiasta enempää puhuttu.

Illalla kun puhdetöitä korjattiin syrjään, sanoi isä:

-- Minä menen huomenna metsään... Saa tuo poika tehdä sitä korvoansa.

-- Kyllä minä sen juhlaksi muutenkin saan.

-- Saat niinkuin saat... Jos vieläkin tulee särkemähorvi päälle. Minä menen muutenkin. Saat tehdä huomisen päivän.

Taivuin enempää inttämättä.

Seuraavana iltapäivänä, kun isä ja Iisakki tulivat metsästä, panin jo vöitä.

-- Tuliko kaltto? kysyi herastuomari.