Chapter 9

Uusi sotapäällikkö ryhtyi toimiinsa suurella innolla ja tarmolla. Kaikkea ennen tehtyä piti hän kelvottomana ja moitti. »Kaikki on tehtävä uudelleen», oli hänellä tapana useimmiten sanoa. Uusia pattereja rakennettiin Harakkasaarelle, Drumsöhön ja muualle Helsingin ympäristölle; kaksi peräytymistietä tehtiin kaikessa kiireessä, yksi kaupungin länsi-, toinen itäpuolelle; satamaan ja linnoituksen ulkopuolelle asetettiin miinuja, jotka eivät tosin viholliselle saaneet mitään vahinkoa aikaan, mutta tärskäyttiväthän kyllä erään venäläisen höyrylaivan, »Medvedin», ilmaan; uusia tavaramakasiineja ja varastopaikkoja järjestettiin, ja usein saapui uusia sotaväkijoukkoja, joita sitten sijoitettiin sinne tänne yli maan. Kaikille haaroille ulotti hän väsymättömän toimintansa ja huolenpitonsa. Ennen vallinneen tyynen luottamuksen sijaan olikin nyt jonkinlainen kuumeentapainen levottomuus tunkeutunut kaikille aloille.

Eikä maassa vallitseva mielialakaan häntä tyydyttänyt. Sekin oli saatava uuteen uskoon, »tehtävä uudelleen». Mielialan sävy oli saatava sotaisemmaksi ja intoisemmaksi, jolloin se vasta vastasi hänen käsitystään isänmaallisista ja vilpittömistä lainkuuliaisuuden tunteista. Tällaisen »korkeamman tunnelman» herättämiseksi julaistiin siihen aikaan suurta huomiota herättänyt tekele »Sana aikanaan», jonka syntymiseen oli vaikuttanut maan arkipiispa ja jonka rovasti Hedberg oli kirjoittanut. Teos ilmestyi sekä suomen- että ruotsinkielellä ja levitettiin sitä useita kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maata. Sen tarkoituksena oli herättää suurissa kansanjoukoissa mahdollisimman pulppuilevaa isänmaallista innostusta ja varmaa luottamusta sodan onnelliseen päättymiseen.

Ainehisto teokseen oli otettu ilmestyskirjasta, joka tälläkin kertaa, niinkuin ainakin, oli sopiva alkulähde ja perustuskappale tällaisia tilaisuuksia varten, sillä ilmestyksestähän voi löytää milt'ei mitä tahansa. Ilmestyskirjan 17 luku oli nyt otettu lähemmin selvitettäväksi ja siinähän osoitettiin, että Johannes jo pari tuhatta vuotta sitten oli ennustanut tätä sotaa ja vihollisen lopullista, surkeaa ja säälittävää tappiota.

»Verenkarvainen peto» oli näet Turkin valtakunta, joka yli neljän vuosisadan kuluessa oli itseään kristittyjen verellä tahrannut. Ja kutkapa sitten tuon pedon liittolaisia olivat? Johannes puhuu selvästi »portosta, joka paljoin vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat», »ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päärlyillä», mutta »juopuneena pyhäin verestä» ja »istuvana verenkarvaisen pedon päällä». Tämä porttohan taas päivänselvästi kuvasi hienoa, loistavaa, mutta jumalansa unohtanutta Ranskaa, joka Pärttylinyönä ja vallankumouksen aikana »oli juopunut pyhäin verestä» ja nyt ystävyysliittonsa kautta Turkin kanssa »istui tuon verenkarvaisen pedon päällä». Ja näiden antikristillisten maailmanvaltain kanssa on myöskin tuo maallisen kullan ja kalleuksien alle ahdistettu, yksinomaan ajallista voittoa sammumattomasti janoava Englantikin tehnyt, kauppaviekkautta silmälläpitäen, liiton, jonka taikaverkkoon se nyt koettaa saada kiedotuksi niin monta valtakuntaa ja valtaa kuin mahdollista. Mutta mitähän hyvää voidaan toki odottaa tuollaiselta liitolta, joka »pedon» ja »porton» kanssa tehty on, kuten sitä ilmestyskirjassa kuvaillaan? -- Tällä tavoin todistellen ja toteennäytellen jatkaa hurskas kirjoittaja pitkin matkaa läpi teoksensa, lopettaen sen todistamalla yhtä vakuuttavasti, yhä ilmestyskirjan mukaan, että »meidän vihollistemme kuitenkin lopullisesti täytyy häpeään joutua».

Ikävä kyllä ei evankelista Johannes ilmoittanut hänelle mitä jälkimaailma tulisi hänen teoksestaan sanomaan, eikä sitäkään, että tuo hänen niin häpäisemänsä ja vääräuskoiseksi syyttämänsä »verenkarvainen portto» muutamia vuosikymmeniä myöhemmin tulisi olemaan Wenäjän mahtava liittolainen ja valtiollinen tuki -- tosiaankin todistus siitä kuinka epävakaista ja hullua on sekoittaa uskonto ja politiikka toisiinsa.

Samaan aikaan kuin kysymyksessä oleva merkillinen kirjoitelma levisi ympäri maata myöskin eräs tekele, »Suomen sotaväen marssiveisu», jota silloin juuri sotajalalle asetetut sotamiehet sangen yleisesti lauloivat; se herätti suurta hilpeyttä ja rattoisuutta ja sitä useissa eri tilaisuuksissa esitettiin. Runossa oli 20 säkeistöä, kaikki läpeensä yhtä luonnollisen kaunistelemattomia. Lainaan siitä tähän seuraavan makupalan:

»Vihollinen rikas ompi -- sitä kehuu, kerskailee -- sivistyksens' itse onki, meille sit' nyt jakelee. Kiitos paljon! -- Meil' on hyvä, itse sivistykses' pidä! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera, fallera.»

Ja runoelma loppuu seuraaviin, suomalaisille sotamiehille osoitettuihin, ilahuttaviin ja luottamusta herättäviin sakeisiin:

Kell' ois' hätä, kuka suris', keisar' asuu Pietarpuriss'! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera fallera.»

Huolimatta aseiden kalskeesta ja hetken vakavuudesta elettiin pääkaupungissa kuitenkin yhä jatkuvasti ja keskeytymättä iloista, sanonpa huoletonta ja surutonta elämää, aivan niinkuin ennenkin. Kaikenlaisia huvituksia, tansseja ja teaatteritilaisuuksia toimeenpantiin melkein yhtä runsaassa määrin kuin ennen, ainoastaan suurten virallisten tanssiaisten lukua näyttiin jonkun verran supistettavan. Mutta niiden sijasta kukoistivatkin sitten ylimmillään tanssiaiset Oelzen salongissa kerta viikossa, niin sanotut »silkkitanssiaiset», sillä niihin osaaottamaan pääsi yksinomaan hienoon seurapiiriin kuuluva »la crême», kerma, ja vain ne, jotka tuohon kermastoon kuuluvina puuhan etunenässä liehuva kreivi H. Aminoff otollisiksi katsoi; siis oli olemassa tiukka takuu siitä, että näihin tanssiaisiin kokoontui vain ehdottomasti »sekoittamaton» seurapiiri.

Yliopistokin oli jälleen alkanut toimintansa, vaikkakin tosin sodan tähden vasta 1 päivänä lokakuuta. Seuraten vanhempaini vakavia kehoituksia käyttämään aikaani paremmin kuin tähän asti, olin minä päättänyt tällä lukukaudella todellisella innolla käydä opinnoitiin käsiksi. Ja niin minä aloitinkin ja koetin muutamien viikkojen kuluessa pakoittaa itseäni päätöstäni toteuttamaan. Mutta helpompaa on antaa moisia varoittavia neuvoja kuin niitä noudattaa. Eikä totisesti ollutkaan helppoa istua päivät pääksytysten nenä kirjassa kiini tällaisena eloisana ja kuohuvana aikana, jolloin sotatorvien kajahtelevan kuultiin, pistimien välkkyvän nähtiin ja joka hetki odottaa voitiin, että luodit jo omissa nurkissa viuhkaa alkaisivat. »Inter arma silent musae» (aseiden keskessä runottaret vaikenevat) on vanha lauselma, jonka todenperäisyyden minä silloin ymmärsin paremmin kuin muulloin -- ja jota minä seurasin. Kunhan sodan jyskeet ovat loppuun jylisseet ja kaikki jälleen tyyntynyt ja säännöllisille latusilleen asettunut, silloinhan tulisi taas sopivampi aika lukujaan jatkaa. Mutta tämä lukukausi sai mennä livahtaa samalla tavalla kuin monta edeltäjäänsäkin.

Niin kului talvi edelleen huveissa ja huolettomassa luottamuksessa; mutta sittenpä äkkiä kaikki muuttuikin.

Oli maaliskuun 5 päivän aamu, päivän, jota ei koskaan yksikään unohda, ken silloin vain eli. Olin tullut myöhään edellisenä iltana kotiin jostakin tilaisuudesta ja nukuin vielä kun eräs ystäväni astui huoneeseeni ja kertoi, että maailmanhistoriallinen tapaus oli tapahtunut sekä pyysi minun arvaamaan mikä tuo suuri sattuma sitten olisi.

»Sevastopol on kukistunut!» vastasin minä vähääkään epäröimättä.

»Ei. -- Väärin arvasit. -- Jotain paljon tärkeämpää on tapahtunut.»

»No, lieneepä sitten keisari kuollut.»

»Niin asia onkin.»

Muutamassa silmänräpäyksessä sukaisin vaatteet ylleni ja kiiruhdin ulos saamaan varmuutta uutiseen, jonka todenperäisyyttä viimeiseen asti epäilin. Sillä niin odottamatta oli tieto tullut. Ei oltu edes kuultu että tuo voimakas mies olisi ollut sairaanakaan. Eikä kukaan tapaamistamme nytkään tietänyt asiasta sen enempää kuin mitä huhu kertoi. Hämmästyksen valtaamina ei ensi alussa oikein voitu tapahtumaa ja elämää käsittää -- että hänkin, itsevaltias, oli vain kuolevainen niinkuin kaikki muutkin. Vihdoin päästiin kuitenkin asiasta varmuuteen. Keisari oli aivan äkkiä tahi vain lyhyen tautipuuskan jälkeen kuollut Pietarissa maaliskuun 2 päivänä päivällä, joskin tieto tapahtumasta, sähkölennättimen puutteessa, ennätti Helsinkiin vasta 5 päivää vasten yöllä.

Siis ei epäilemistäkään enää. Tuntuipa silloin kuin olisi kuullut ajan siivenlyöntien ilmassa humisevan; käsitettiin hyvin, että tämä hetki oli sellaisten joukkoon luettava, jotka ovat maailmanhistorian kulussa määrääviä ja ohjaavat sitä uusille suunnille; tuntui kuin ikkuna olisi avattu ja raitis ilma virrannut helteiseen, ummehtuneeseen huoneeseen; -- tuntui »kuin olisi joku kiinalainen muuri sortunut». Ihmetellen ajateltiin mitä nyt tapahtumaan tulisi, kun mahtavan itsevaltiaan käsi ainaiseksi oli herpaantunut? Kuitenkin tuntui selvästi siltä, että hänen kanssaan oli kokonainen aikakausi ja vanha, kaikkea ehkäisevä järjestelmä kadonnut ijäisyyteen ja että nyt valoisammat ajat lähestyivät.

Kaupungissa puhkesi tällöin vilkas liike ja hyörinä ylimmilleen. Naisväki kerrassaan piiritti myymälät, sillä täytyihän heidän nyt heittää kirjavat pukimensa käytännöstä ja pukeutua syvään keisarisuruun. Myöskin miesväen täytyi vuoden päivät kantaa käsivartensa ympärillä mustaa silkkiharsoa. Kirkonkellot soivat kaupungissa ja ympäri koko maata. Rekiä liiti toinen toisensa ohi ja sekasin, kuljettaen virkapukuihinsa puettuja virkamiehiä, senaattoreja, kenraaleja ja upseereja y. m., jotka kaikki kiirehtivät päälliköidensä luo tekemään surunvalituskäyntinsä, vakuuttamaan uskollisuuttaan uudelle hallitsijalle, keisarille ja suuriruhtinaalle Aleksanteri toiselle ja vannomaan säädetyn valansa. Myöskin meidät ylioppilaat kutsuttiin seuraavaksi aamupäiväksi koolle, jolloin me tiedekunnittain teimme valan suuressa konsistoriosalissa.

Sananlennättäjiä ja pikalähettejä saapui vähäväliä Pietarista. Yksi sellainen toi tullessaan uuden keisarin hallitsijavakuutuksen. Seuraavana päivänä saapui taas toinen tuoden mukanaan sekin ilmoituksen maallemme sangen tärkeästä toimenpiteestä. Ruhtinas Menschikoff, joka oli ollut Suomen kenraalikuvernöörinä aina vuodesta 1831 asti (Thesleff, Rokassoffsky ja Berg olivat olleet vain virkaatekeviä) oli jo 4 päivänä maaliskuuta vapautettu »terveydellisistä syistä» sekä korkeimmasta päällikkyydestään Krimissä ja laivaston kenraaliamiraalin virastaan että myöskin Suomen kenraalikuvernöörin toimestaan, jolle paikalle nyt kenraali Berg vakinaiseksi nimitettiin. Jo tämä seikka viittasi järjestelmänmuutokseen.

Paljon kaikenlaisia virallisia puuhia ja toimia seurasi nyt keisarikuoleman jälkeen. Lähetystö, jossa Suomen neljää säätyä edustivat salaneuvos, parooni Walleen, arkkipiispa Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja talollinen Hannuksela, lähti Pietariin toivottamaan uudelle hallitsijalle onnea hänen astuessaan valtaistuimelle. Yliopisto toimeenpani suuremmoisen surujuhlan, jota kesti kokonaista kaksi päivää, 27 ja 28 p. huhtikuuta. Ensimäisenä päivänä piti puheen rehtori Rein ja esitettiin Cygnaeuksen laatima ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti; toisena päivänä piti V. Lagus latinankielisen ja E. Rudbeck suomenkielisen puheen, sangen huomattava tapaus senkin vuoksi, että silloin ensi kerran suomenkieli helskähti yliopiston juhlasalin opetusistuimelta.

Kevät lähestyi ja samalla täytti mielet yhä enemmän levottomuus, jännittävä odotus ja pelko siitä mitä nyt tapahtumaan tulisi. Joka päivä tuli tietoja idästäpäin, jotka kertoivat hallituksen toimenpiteistä, tärkeistä henkilövaihdoksista ja suurista ponnistuksista sodan jatkamiseksi väkevämpää vihollista vastaan sekä Krimin niemimaalla että täällä pohjolassa. Sardiniakin oli nyt julkisesti julistanut sodan Wenäjää vastaan ja Itävallan kanta oli sangen epäiltävä. Englanti ja Ranska varustautuivat kaikin voimin; talven kuluessa oli valmistettu veden päällä uivia pattereja, pommituslavoja ja tykkipursia, jollaiset puuhat selvästi osoittivat, että vakavia suunnitelmia oli tekeillä. Ylipäällikkyys oli tänä vuonna uskottu englantilaiselle amiraali Dundas'ille ja ranskalaiselle amiraali Penaud'ille. Ja mitä suurimmalla levottomuudella heidän tuloaan nyt odotettiin.

Vihollisten laivasto saapuikin rannikoillemme heti purjehdusvesien keväällä jääkahleistaan vapauduttua. Laivastoon kuului tällä kertaa 80 alusta ja se purjehti milloin Nargön, milloin Porkkalan, milloin taas Hankoniemen seutuville, sulkien ja piirittäen siten Suomenlahden. Venäläiset laivat taas kiiruhtivat tyynesti ja sangen varovaisesti Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan, kuten viime kesänäkin. Joka hetki odotettiin, että voimakas vihollinen ryhtyisi luonnollisesti joihinkin toimenpiteisiin, mutta päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa, eikä vihollisen taholla minkäänlaista toimintahalua ollut havaittavissa. Levottomuus ja odotus jännitti mieliä.

Koko kevät ja alkukesä oli sinä vuonna tavattoman kaunis; ilma oli aina mitä ihanin, luonto hymyili ja versoi viehkeimmässä kukoistuksessaan ja kirkkaan sinervältä taivaalta paistoi miltei lakkaamatta säteilevä, heloittava aurinko. Vaikka vihollinen kiertelikin niin lähellä kintereillämme, oli eloisuus ja huvitusten hilpeys siitä huolimatta vallalla kaikkialla, miltei entistään ehompanakin, ainakin niissä piireissä, joihin minäkin kuuluin. Kun keisarisurua vielä kesti, ei luonnollisestikaan toimeenpantu mitään suurempia ja julkisia huvitilaisuuksia, mutta eihän se ollut esteenä kuitenkaan toimeenpanemasta pikku huvituksia perheissä taikka sitten tänne sijoitetun Grodnon husaariupseeriston toimesta vaikkapa joka päivä.

Niinpä muodostuikin huvituksien jakso sangen vaihtelevaksi. Milloin kodeissa niitä toimeenpantiin, milloin tehtiin huvimatkoja ympäristölle, jolloin soittokunta oli aina mukana ja jolloin luonnon helmassa, milt'ei vihollisen nenän edessä ja nähden syötiin päivällisiä ja tanssittiin. Tavallisimmin oli huvitilaisuudet kuitenkin järjestetty Kaivohuoneelle, jolloin väliajoilla aina riennettiin, joku naisista käsivarteen nojaten, katselemaan rantapattereilta mahtavia, valtavia savupatsaita, jotka mereltä nousivat ja siellä liikkuivat edestakaisin -- kaukana etäisyydessä, kimmeltävällä merellä. Tuntui niin omituiselta -- tällainen huumaava hilpeys ja ilo uhkaavan vaaran edessä, jolloin huomispäivä epävarmuuden hämärään oli kiedottu. Tämä kaikki tuntui kuin tanssilta tulivuoren aukolla, jossa vuoren purkaantumista joka hetki voitiin odottaa.

Lukukausi oli jo kauan sitten loppunut, juhannuskin livahtanut ohi, mutta alituiset loppumattomat huvitukset pidättivät minua yhä kaupungissa ja houkuttelivat minua lykkäämään lähtöäni päivästä päivään. Eikä minulla mitään erityistä aihetta ollutkaan lähtöäni kiirehtiä, sillä isäni, jota talven aikana oli kohdannut pari kertaa lievä halvaus, oli päättänyt kesällä olla kylmävesiparannuksilla Turussa ja muuten niin vieraanvarainen ja vieraita täynnä tulvehtiva Björkboda tulisi senvuoksi olemaan tänä kesänä autio ja tyhjä. Minulla ei näinollen ollut mitään kiirettä matkustaa sinne.

Päätinpä siis tämän aikani käyttää pistäytymällä hieman itäänpäin, syntymäkaupungissani Viipurissa, jossa en senkoomin ollut käynytkään kun sen paikkakunnan kaksivuotiaana lapsukaisena jätin vanhempieni muuttaessa Helsinkiin. Paitsi tätä mieltäkiinnittävää puolta asiassa, oli minulla siellä useita läheisimpiä ystäviäni, kuten Vilhelm Tavast, veljekset Otto ja Jaakko Alfthan ja Georg Palmroth (sittemmin Viipurin hovioikeuden varapresidentti); hänen piti tulla matkatoverikseni ja hänen luonaan piti minun asuakin Viipurissa ollessani.

Heinäkuun 5 päivänä läksimme matkalle, Palmroth ja minä; koko matkaa varten vuokraamillani vanhoilla, rämisevillä vaunuilla sitä lähdettiin. Kun olimme Porvooseen päässeet, jouduimme hieman selkkauksiin sinne sijoitetun sotilaspäällystön kanssa. Vihollisten laivoja oli näyttäytynyt kaupungin läheisimmässä saaristossa, jonka vuoksi oli annettu erityinen määräys, ettei kukaan saanut matkustaa ilman paikallisvirastojen todistusta. Kun me emme tuosta säännöstä mitään tienneet ei meillä myöskään moista passia ollut ja niinpä kuletettiin meidät yllämainittujen viranomaisten eteen, josta vihoviimein, sittenkuin meitä siellä oli perinpohjin tutkisteltu ja tultu varmuuteen siitä että olimme vain rauhallisia ylioppilaita emmekä mitään valepuvussa liikuskelevia vihollisia, meille tuo tarpeellinen todistus annettiin. Mutta tuo rettelö viivytti meitä kuitenkin siksi paljon, että ilta oli jo joutunut ja me katsoimmekin senvuoksi mukavimmaksi lykätä lähtömme seuraavaan päivään.

Jatkoimme matkaa sitten aamulla 6 päivänä heinäkuuta. Kun olimme ennättäneet noin penikulman päähän Loviisasta, alkoi sieltä kohota sakeaa mustaa savua, joka yhä sakeni ja näytti yhä kamalammalta kuta lähemmä kaupunkia me tulimme. Laajalta alueelta kohoili tiheitä, mustia savupilviä korkealle taivaalle ja niiden lomasta näkyi liekkien hulmunta kuinka ne vinhan tuulen mukana leimusivat, kiemurtelivat ja nuoleskelivat ympäriinsä ja kuinka ne hetki hetkeltä yhä kiivaammiksi ja laajemmiksi kasvoivat. Oli selvä, että koko kaupunki oli tulessa.

Vihdoin pääsimme onnellisesti majataloon; se sijaitsi kaupungin syrjäpuolella ja kuului senvuoksi niiden harvojen talojen joukkoon, jotka olivat säästyneet liekkien uhriksi joutumasta. Yleensä vallitsevan kauhistuksen ja sekasorron vuoksi oli kerrassaan mahdotonta saada hevosia jatkuvaa matkaa varten. Meidän täytyikin sentähden jäädä kaupunkiin ja niin jouduimme olemaan kaupungin perinpohjaisen hävityksen todistajina.

Nähdessä kokonaisen kaupungin ilmitulessa palavan, oli se kauhea näytelmä, joka ei voi koskaan mielestä häipyä. Kaikkialta kuului avun, epätoivon ja valituksen huutoja, kaikkialla pakeni onnettomia asukkaita, asettautuen vähäisen omaisuutensa kanssa, mitä liekkien syleilystä pelastetuksi olivat saaneet, teille ja torille. Kauhistusta ja sekasortoa on mahdoton kuvailla. Tuolla juoksenteli epätoivon valtaan joutunut äiti hakien lapsiaan, tuolla taas etsiskelivät lapsiraukat vanhempiaan, kaikki itkien ja valittaen nähdessään vanhat, hauskat ja kodikkaat talonsa ja niiden mukana vähäiset talous- ja huonekalunsa, monen ainoa omaisuus, perustuksiaan myöten poroksi palaneen.

Epätoivon ensimäisessä huumauksessa syytettiin englantilaisia koko onnettomuudesta. Muutamia englantilaisia laivoja näet majaili kaupungin ulkopuolella ja olivat ne edellisenä päivänä räjäyttäneet pienen Svartholman linnoituksen ilmaan. Ajateltiin, että he jollakin harhaan tähdätyllä pommillä olisivat sytyttäneet kaupungin, mutta tulipalon olikin todellisuudessa, kuten sittemmin tuli ilmi, aiheuttanut huolimattomuus, ja »vihollinen» sensijaan osoitti huomattavaa ihmisystävällisyyttään tarjoten apuaan sammutustöihin; avunkättä eivät kaupunkilaiset kuitenkaan vastaanottaneet. Tulipalo raivosi koko päivän, pahimmin ja tuhoisimmin kuitenkin yöllä, kunnes sen vimma aamun koittaessa talttui, mutta silloinpa olikin jo milt'ei koko kaupunki -- 90 taloa -- palanut poroksi.

Oltuamme kokonaisen vuorokauden ajan Loviisan kauhistuttavan palon todistajina ja vietettyämme yömme omissa matkavaunuissamme, pääsimme vihdoin seuraavana aamupäivänä jatkamaan matkaamme Viipuriin. Siellä vietin minä yli kaksi viikkoa silkkoja ilonpäiviä odottavien hyvien ystävieni Tavastin, Alfthanin veljesten ja matkatoverini Georg Palmrothin kanssa, jonka herttaisen äidin luona minä asuin. -- Hän oli vielä, vaikkakin vanhuusvuosiaan vietti, kerrassaan kaunis ja komea nainen. -- Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut viipyä Viipurissa vain muutamia päiviä, mutta joka taholta minulle osoitettu sydämellinen vieraanvaraisuus houkutteli helposti minut jäämään sinne pitemmäksikin aikaa. Siihen aikaan ei ollut kulunut kuin kaksikymmentä vuotta siitä, jolloin isäni luopui Viipurin läänin maaherranvirasta; maaherrana siellä oli hän ollut seitsemän vuotta, voittaen olinajallaan puolelleen läänin ja kaupungin asukkaiden arvonannon ja kunnioituksen; he pitivät maaherrastaan. Siellä olikin vielä elossa useita, jotka kiitollisuudella ja rakkaudella isääni ja hänen iloista, aina avointa ja vieraanvaraista taloaan muistelivat ja jotka tiesivät äitini herttaisuudesta kertoa. Kun he kuulivat, että joku heidän pojistaan nyt oli paikkakunnalla, pyydettiin minua vieraisille useihin sellaisiin perheisiin sekä kaupungissa että ympäristössä sijaitsevilla maatiloilla. He tahtoivat nähdä vanhan ystävänsä pojan ja lähettää hänen mukanaan tervehdyksensä. Tällä tavalla jouduin minä aivan odottamatta olemaan monet päivät erinomaisen suosittu juhlittava ja kutsuttiin minua vierailulle paljon useampaan paikkaan kuin voin ajan niukkuuden vuoksi mennä. Tunsin itseni onnelliseksi ja olin erittäin mielissäni siitä, että minut niin ystävällisesti ja hyvin vastaanotettiin. Enkä ollut sen vähemmän iloinen, vaikka hyvin huomasinkin, että tällainen kohtelu oli kokonaan vanhempieni ansio. Erityisesti muistan Viipurissa viettämistäni päivistä ne kolme päivää, jotka elin Alfthanien luonnonihanalla maatilalla Kirjolassa; siellä ei heidän vanha, kunnon äitinsä hetkeksikään väsynyt mitä ylistävimmin sanoin puhumasta läheisesti tuntemastaan ja pitämästään ystävästään, minun äidistäni.

Wiipurissa olin muun muassa tullut tutuksi kolmen nuoren insinööriluutnantin kanssa, jotka kaikki olivat toimessa Saimaan kanavan rakennustöissä. He olivat Carl August Ekström (sittemmin kapteeni ja toiminimi Hackman & C:o osakas), Alfred Vasastjerna (sittemmin everstiluutnantti ja yli-insinööri) ja hänen veljensä Evert (myöhemmin ratatirehtööri). He ehdottivat minulle, että lähtisin huviretkelle Saimaan kanavalle ja matka heidän kanssaan olikin kerrassaan huvittava. Kun vihdoin saavuimme Lappeenrantaan, jossa eräs höyrylaiva oli parhaillaan lähdössä Kuopioon, ehdotin minä vuorostani retkeilyä kauniille Saimaalle. Ehdotus oli liian houkutteleva vastaanpantavaksi ja niinpä siihen vaikeuksitta ja tinkimättä suostuttiinkin. Vanhat vaunumme sovitettiin laivaan ja niin lähdettiin matkalle nykyaikaisiin vaatimuksiin verraten sangen alkuperäisellä laivalla.

Oli niin ihana, kaunis kesäpäivä kuin toivoa suinkin voi. Koko Saimaa päilyi rasvatyynenä, ei tuulen löyhähdyskään sen pintaa rikkonut. Lukemattomilta kaskimailta kohonnut hieno sauhu oli kuin ohuena harsona laskeutunut koko seudun yli, joka senvuoksi väriltään vivahteli vaaleansinisenä ja sinipunervana. Viillätimme pitkin Saimaan pintaa kuin halki pieniä saaria ja luotoja tiheässä kasvavan saaristomeren; saarilla ja luodoilla nuorta, mehevää lehtimetsää kasvoi vedenkalvoon saakka, ja ne muodostivat välilleen loppumattomia katsantoaloja, jotka silmien eteen avautuivat milloin puukujanteiden tapaisina, milloin pienten vihreiden kukkavihkojen kaltaisina, joita valkoiselle liinalle on siroteltu. Ihanaa, kaunista kaikkialla, minne hurmaantuneen silmäyksensä vain suuntasi! Mutta kuitenkin siitä huolimatta teki luonto surumielisen, jopa vihdoin väsyttävänkin vaikutuksen, sillä kuva, vaikkakin niin kaunis, oli aina samanlainen ja tuntui senvuoksi yksitoikkoiselta. Vaihtelua puuttui. Kaikki täällä oli niin hiljaista ja rauhaisaa, ei näkynyt ihmisasuntoa missään päin, ei jälkeäkään viljelyksestä, tuskin ainoatakaan venettä matkan varrella tapasimme. Kaikki oli autiota ja kuollutta tämän viheriöitsevän loiston ja ihanuuden keskellä. Tuntui kuin olisi kulkenut asumattomilla erämailla, ja senpävuoksi iloisiksi tultiin, kun vihdoinkin muutamia rakennuksia päivällisen seutuvilla pilkahti esiin ja laiva laski laituriin Puumalan kirkonkylän edustalla.