Chapter 8

Veljestyminen tuon hienon rykmentin upseerien kanssa kävi kuin itsestään, ja meistä tuli jokapäiväisen seurustelun pohjalla pian hyviä ystäviä.

Kaupungissa hyrähti hereille hilpeys ja eloisuus, ja kun kasarmit eivät likimainkaan riittäneet näin suuren sotilaspaljouden majoittamiseen, täytyi suuri osa miehistöä sijoittaa asumaan taloihin, 20-30 kuhunkin. Kaduilla vilisi kaikenlaisiin eri joukko-osastoihin kuuluvia upseereja, ravintoloissa oli tungosta, kannukset kilahtelivat kaikkialla ja samppanjakorkit paukahtelivat pöytien ääressä aamusta varhain iltamyöhään eli oikeammin sanottuna iltamyöhästä aamuun asti.

Kaupunki oli yhtäkkiä muuttunut kenttäleirin kaltaiseksi. Kaduilla nähtiin päivät pääksytyksin kuljetettavan tien täydeltä tykkejä, ampumavaroja ja muonatarpeita, joita vietiin joko linnoitukseen tahi kaupunkiin järjestettyihin varastopaikkoihin; leipomoita ja ruutikellareita rakennettiin useihin eri kohtiin; veistämöillä valmistettiin tykkivenheitä; pattereita varustettiin jonkun verran joka paikkaan, Kaivopuistoon, Punavuorille, Lapinlahteen, Drumsöhön ja Viaporin ympärillä oleville saarille; kasakoita ja husaareja lenteli edestakaisin kuljetellen käskykirjelmiä ja sanomia, ja tuntui kuin kuuluisi hopearuplain helinää kaikkialla, niitä kun joukottain kylvettiin ympäriinsä.

Kaksi eri virtaa vyöryi vastakkain. Kun venäläisiä joukkoja marssi kaupunkiin, tapasivat ne toisia kulkujoukkueita, jotka tulivat heitä vastaan kaupungista poispäin. Täydellinen pakokauhu oli vallannut Helsingin, jota pidettiin perikatoon tuomittuna. Suomen pankki teki alun, paeten jo rekikelillä Hämeenlinnaan, ja kun se ei vielä sielläkään katsonut aarteittensa olevan kyllin hyvässä turvassa, jatkoi se vaellustaan Mikkeliin. Sen jälkiä seurasivat kaupungista pois senaatin arkisto, kirjaston kallisarvoisin omaisuus, yliopiston kokoelmat, yleiset kassat ynnä muut.

Kun kaupungin asukkaat huomasivat kuinka kauhu oli vallannut viranomaiset, eivät hekään sitä voineet välttää, vaan kiirehtivät nopeasti saattamaan suuriarvoisimman omaisuutensa turvaan. Kaikki sellainen sumputtiin kääreisiin ja lähetettiin pois kaupungista. Pitkät loppumattomat kuormajoukot, täynnä tavaraa, kulkivat verkalleen kelirikossa pitkin viheliäiseen kuntoon ajettuja teitä, kuljettaen kaikenlaista kapinetta säilöön läheisimmälle maaseudulle. Voi helposti kuvitella kuinka paljon tavaroita tällä tavalla raahatessa meni kerrassaan pilalle ja turmeltui.

Pidettiin aivan varmana että vihollisen luodit tulisivat polttamaan Helsingin. Tällaisen onnettomuuden välttämiseksi julkaistiin määräys, joka velvoitti talonomistajat laittamaan joka talon katolle yhden tahi pari tynnyriä, joiden tuli aina olla vettä täynnä ja valmiina sammuttamaan tulen, jos se syttyisi kaupunkiin heitetyistä tuliraketeista. Hullunkurisilta, ikäänkuin haikaranpesiltä näyttivät nuo kaikki tynnyrit katoilla, eikä niiden täyttämisestä niinkään vähäistä puuhaa koitunut, kun kaupungissa ei vielä silloin ollut edes vesijohtoa. Kaikeksi onneksi ei niitä kuitenkaan tarvinnut tarkoitukseensa käyttää, samoin kuin ei joutilaiksi joutuneista merimiehistä kokoonpannulle palosammutuskomppaniallekaan koitunut mitään puuhaa.

Kevät tuli sinä vuonna aikaseen ja jos rannikot ja lahdet kauan jäävaippaisina viipyivät, lainehtivat kuitenkin meren aallot vapaina jo huhtikuun alussa. Jo huhtikuun 8 päivänä voitiin Tähtitorninvuorelta tähystimellä nähdä muutamia jättiläismäisiä höyrylaivoja, jotka kaukana meren ulapalla liikuskelivat edestakaisin, tupruuttaen taivaalle paksuja valtavia savupatsaita. Siitä hetkestä alkaen seisoi siellä päiväkaudet suuria väkijoukkoja tähystellen innokkaasti ja uteliaina merelle, ihmetellen, oudostellen ja kysellen. Merellä näkyvät laivat muodostivat yhtyneitten englantilaisten ja ranskalaisten laivastojen etujoukon, joka oli nyt amiraalien Napier'in ja Deschênes'in johdolla purjehtineet Suomenlahdelle.

Kaupungin harvalukuiset kauppalaivat makasivat yhtä hyvässä turvassa kuin venäläiset sotalaivatkin pohjois-satamassa, linnoituksen tykkien suojassa. Mutta niin ei ollut asianlaita kaikeksi onnettomuudeksi moniin suomalaisiin laivoihin nähden, jotka sota valtamerien kaukaisilla ulapoilla yllätti. Vain harvat, mitätön osa niistä ennätti pelastua, osaksi puolueettomiin satamiin, joissa moni laiva täytyi polkuhinnasta myödä, mutta suurimman osan -- arvellaan enemmän kuin puolet -- ottivat englantilaiset hyvänä makupalana kiini, jolloin ne auttamattomasti jäivät vihollisen saaliiksi. Ne muodostuivat sodan ensimäiseksi suureksi uhriksi Suomessa.

Pian sulivat kinokset huhtikuun auringon niitä säteillään suudellessa, ja kuukauden lopulla olivat jo sisimmätkin satamat jääpeitteensä luoneet. Silloin valtasi levottomuus jokaisen ja pelättiin mitä nyt tulisi tapahtumaan kun eivät jäämöhkäleet enää olleet estämässä vihollista meidän rannoillemme lähestymästä. Päivät pääksytysten seisoi suuret joukot kansaa vuorilla, levottomasti tähystellen meren ulapalle ja odotellen mitä huomispäivä mahdollisesti mukanaan toisi. Mutta vihollisen suuret, komeat laivat, kaikkiaan noin 70, liikuskelivat vain hiljoilleen kaukana ulapalla, milloin yhdessä joukossa useampia, milloin vain kaksittain tahi kolme samassa joukossa. Hyökkäyksestä tahi maallenoususta ei kuulunut mitään.

Mutta tulipa sitten toukokuun 20 päivänä Tammisaaresta tieto, että ensimäiset laukaukset oli vaihdettu. Kaksi englantilaista laivaa oli lähtenyt vetäytymään Pohjan lahteen päin. Kun ne sitten kulkivat aivan Lapinlahden rannan vieritse, joutuivat ne sinne vahtiin pantujen suomalaisten krenatööritarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien sateeseen. Laivoissa seisoi mastotouvien ja raakapuiden luona sekä pitkin laivan reunuksia väkeä paljon, sangen sopivia maalitauluja, joihin suomalaisten luodit aivan selvästi näyttivät osuvan, koskapa rievut niistä riekaleina repeili ja vieläpä käsiä ja jalkoja ilmaan pöllähteli -- mutta ihme ja kumma; ne seisoivat vain yhtä tyynesti ja kuolemaa halveksivasti paikoillaan. Suomalaiset ärjyivät perkele! ja luulivat että tai'at ja noituudet tässä on liikkeellä. Mutta he olivatkin ammuskelleet vain sotamieskuvatoksia -- englantilaisten tavallinen sotasukkeluus merellä.

Molemmat sotalaivat höyrysivät edelleen lahteen päin. Hvitsandin luona joutuivat ne erään rantapatterin kohdalle, josta singautettiin muutamia laukauksia laivoja kohden, luultavasti kuitenkaan osaamatta niihin. Paikalle kiiruhti silloin eräs venäläinen tykistöeversti mukanaan vähälukuinen miehistö, mutta päästyään juuri parahiksi kukkulalle ratsastaakseen siitä alas rannalle, sattui häneen kranaatti, tappaen hänet ja muutamia ympärillä seisovia sotamiehiä siihen paikkaan. Siinä »ensimäinen veripisara», joka innostutti Topeliuksen kirjoittamaan helläsydämisen runon siitä, kuinka muukalaiset tulivat mereltä tahraamaan ihanan keväämme ja kukkasten koristamat rantamme verellä.

»-- -- -- vain Luoja yksin tietää mit' ensi pisara tää meille, teille maksaa!»

Hvitsandista kulkivat laivat Tammisaareen Leksvallin kautta vähääkään välittämättä sinne asetettujen venäläisten krenatöörien ampumisesta. Tammisaaresta ottivat he mukaansa muutaman ränsistyneen kuunarin ja hinaten sitä perässään kulkivat samaa tietä takaisin lahden suulle, jossa he ylpeinä teostaan polttivat laivan.

Mutta »Hvitsandin taistelu» se alkoi sodan Suomessa.

Puolustusta oli johtanut setäni, kenraali. Tieto tästä levisi nopeasti Helsingissä, jossa sukulaiset arvelivat, että minun oli matkustettava sinne onnittelemaan häntä kahakan onnellisen lopputuloksen johdosta. Samoin oli Edvard Hisingerin laita, jonka isän omistamalla maalla taistelutanner oli. Matkustimme sentähden yhdessä paikalle. Pääkortteeri oli silloin vastapäätä Tammisaarta sijaitsevassa kauniissa Västerbyn kartanossa (silloin tuomari Sundvallin omistama). Setäni otti meidät sydämellisesti vastaan ja näytti hän tästä huomaavaisuudesta olevan mielissään ja hyvillään. Päivällistä syötäessä esitettiin useita maljoja sekä onnelliselle voittajalle että puolustuksemme menestymiselle ja toivolle, että vihollinen joka paikassa samalla tavalla pakotettaisiin vetäytymään takaisin saamatta mitään aikaan, j. n. e.

Meidän vielä istuessa päivällispöydän ääressä iloisen mielialan vallitessa kuului etelästä päin tuimaa ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Hankoniemen varustukset olleet kysymyksessä. Hyvin levottomana ja mieli kuohuksissa lähetti setäni viestintuojia täyttä laukkaa ajaen ja niin nopeasti kuin mahdollista noutamaan tietoja. Illalla saimme tietää, että kuusi liittoutuneitten laivaa oli pommittanut Gustafsvärnin ja Meyerfeltin pieniä varustuksia, mutta olivat nämät urhoollisesti pitäneet puoliaan ja pakottaneet vihollisen vetäytymään takaisin. Tämä tieto lisäsi illan hauskaa mielialaa ja antoi luottamusta uusiin menestyksiin.

Mutta pian tuli surkeampia tietoja. Pohjanlahdelle oli myöskin osa englantilaista laivastoa määrätty sulkemaan sen rannikot. Sen päällikkönä toimi amiraali Plumridge, jota sittemmin tekojensa johdosta sanottiin »Paloamiraaliksi». Toukokuun 30 p:nä hyökkäsi hän varustautumattoman Raahen kimppuun ja poltti siellä viisi laivaveistämöä kaikkine rakennuksineen ja laitoksineen, pikiruukin, tervahovin, jossa silloin oli 8000 tynnyriä tervaa, kymmenen satamassa vielä talviteloillaan olevaa laivaa ja suuret varastot puutavaraa. Tämän ilkityön tehtyään purjehti hän samalla tavalla turvattomaan ja varustuksettomaan Ouluun, jossa 2 p:nä kesäkuuta seitsemän veistämöä, 13 laivaa, 15,000 tynnyriä tervaa, 60 makasiinia, suunnattomat määrät lankkuja ja muuta puutavaraa y. m. joutui tulen saaliiksi.

Täältä lähti hän Kokkolaan jatkaakseen siellä entiseen tapaansa ja lähetti 7 p:nä kesäkuuta yhdeksän kanuunavenettä polttamaan laivoja ja veistämöitä. Mutta siellä oli kauppaneuvos Donner porvarien etunenässä, jotka hän oli houkutellut puolustautumaan, ja pikamarssissa oli kenraali von Wendt kiiruhtanut sinne mukanaan kaksi komppaniaa venäläistä sotaväkeä ja pari pientä kanuunaa. Kun englantilaiset laivat ja kanuunavenheet saapuivat satamaan ja yrittivät laskea maihin, otettiin heidät niin tuimasti vastaan, että he menettivät useita miehiä ja olivat pakotetut vetäytymään takaisin, jolloin he vielä menettivät yhden kanuunavenheen miehistöineen päivineen.

Tämä pieni voitto, joka yksinomaan on luettava asukkaiden miehekkään esiintymisen ansioksi, herätti yleistä riemua koko maassa ja riitti kyllä pidättämään vihollisten laivat muista rantakaupungeista.

Mutta ei ainoastaan meidän maassamme kuulunut voimakasta nurinaa Plumridgen sodankäyntitavasta, johon kuului tulipalot ja rauhallisten, turvattomain asukkaiden omaisuuden hävittämiset, vaan herättipä se ankaraa moitetta Englannin parlamentissakin, jonka vuoksi tuollaiset hävitykset eivät senjälkeen enää uusiintuneetkaan sodan aikana.

Helsingissä odotettiin joka päivä hyökkäystä linnoituksen kimppuun, sillä Porkkalan luokse oli liittoutuneitten laivasto -- noin 80 suurta laivaa -- kokoontunut, ja näytti se valmistelevan hyökkäystä. Useita kuljetuslaivoja oli saapunut sinne, tuoden ampuma- ja muonavaroja, ja kaikki näytti heinäkuun puolivälissä olevan valmiina päällekarkaukseen, kun koko laivasto silloin yhtäkkiä purjehti länteen päin.

Oli mitä ihanin alkukesä ja luulenpa etten milloinkaan ennen enkä jälkeen ole nähnyt niin iloista, sanonpa surutonta elämää kaupungissamme kuin silloin. Tosin ei enää ollut suurien tanssiaisten aika, mutta sensijaan oli rajaton määrä pienempiä huvitilaisuuksia, joiden etunenässä olivat aina Rokassoffskyt, matkoja luonnon helmaan ja pienillä valtion höyryaluksilla saaristoon, soittokunta aina laivalla mukana, ulkoilmajuhlia mitä erilaisimpia, ohjelmassa usein tanssiakin. Tämän tavattoman eloisuuden sai aikaan kaupunkiin majoitetun sotaväen paljous ja etenkin Grodnon husaarit. Minä oletankin nyt, että tällaista eloisaa elämää vartavasten ylläpidettiin kenraalikuvernöörin taholta, jotta kaupunkilaisista saataisiin rauhattomuus ja ehkä miehuuttomuuskin, joka muutoin olisi heidät vallannut, karkoitetuksi. Ja aivan varmaan olikin tämä hyvä keino kaikkien pelkurien rohkaisemiseksi.

Yliopistossa oli lukukausi sodan tähden lopetettu jo 15 päivänä huhtikuuta, mutta hauska elämä ja monet yhä jatkuvat huvitukset pidättivät minut kaupungissa lähelle juhannusta, jolloin minun kuitenkin täytyi totella isäni järkähtämätöntä määräystä ja vaikkakin kaipuulla jättää Helsinki ja matkustaa maalle.

Liittoutuneitten laivastot olivat Porkkalasta lähteneet länteen päin ja heinäkuun lopulla kokoontuneet Ahvenanmaan saaristossa. Sinne saapui niinikään marsalkka Baraguay d' Hilliers mukanaan 15000 miestä ranskalaista sotaväkeä. Myöskin englantilaista meriväkeä nousi näiden keralla maihin lähellä Skarpansin kylää. Elokuun 13 p:nä alkoi Bomarsundin pommitus. Tuon komean linnoituksen rakentamiseen oli Suomen valtion varoista uhrattu suuret summat ja sitä oli rakennettu jo 25 vuotta ja sittenkin siitä vasta osa oli valmiina. Ulkovarustusten tekemiseen ei vielä oltu edes ryhdyttykään.

Pitkästä välimatkasta huolimatta meren yli voimme me tyynenä kesäpäivänä hyvin tarkkaamalla kuulla Björkbodaan laukausten vaihdon, jylinän ja jyskeen. Kolme vuorokautta kesti pommitus. Jo 14 päivänä täytyi yhden tornin rohkean vastarinnan jälkeen antautua ja seuraavana päivänä molempain toisten. Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa päälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco urhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua. Sekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva puolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa Englantiin osa Ranskaan. 40:llä yht'aikaa sytytetyllä miinulla räjäytettiin tuo komea ja kallisarvoinen linnoitus sitten ilmaan niin ett'ei siitä jäänyt kiveä kiven päälle. Lienee ollut erinomaisen suuremmoinen näky, kun koko tuo mahdottoman suuri kivirakennusten joukko yhdessä silmänräpäyksessä lensi ilmaan.

Kun tieto Bomarsundin kukistumisesta saapui Pietariin, alettiin siellä pelätä, että laivastot kääntyisivät hyökkäämään paljon heikomman Hankoniemen kimppuun ja että Bomarsundin kohtalo odottaisi tuota pientä linnoitusta, joka jo kerran sinä kesänä oli niin mainiosti puolustautunut. Estääkseen tämän linnoituksen joutumasta vihollisen käsiin, lähetettiin hetimiten käsky räjäyttämään se ilmaan, ja pantiinkin tämä toimeen 27 p:nä elokuuta.

Tähän loppuivat varsinaiset sotatapahtumat kesällä 1854. Laivastot pysyttäytyivät kuitenkin kauan vesillämme, mutta ryhtymättä mihinkään mainittavampiin tekoihin, ja vasta joulukuun alussa, kun sisäisemmät purjehdusväylät alkoivat jäätyä, vetäytyivät ne kotimaihinsa.

Kokonaisen vuoden olimme jo olleet eristettynä kaikesta liikenteestä meritse ulkomaille. Varastot alkoivat tyhjetä ja monien tarvevälineiden puutetta alkoi ilmetä. Ainoa tie, jota myöten varmuudella voitiin tavaroita kuljettaa, oli Tornion kautta, mutta pitkä kuletusmatka teki ne arveluttavan kalliiksi. Antautumalla suureen vaaraan kiinijoutumiseen nähden purjehtivat kuitenkin muutamat pienehköt ahvenanmaalaiset veneet meidän ja Ruotsin rannikon väliä, kulettaen mukanaan varsinkin tarpeellisimpia tavaroita. Mutta maan koko varsinainen kauppa, vienti ja tuonti oli sodan aikana kokonaan lamassa, aiheuttaen siten mahdottoman suuren tappion niin maalle kuin liikkeenharjoittajillekin. Kaikista muistakin tuntui raskaalta ja painostavalta olla niin kauan eroitettuna keskinäisestä liikenteestä muun maailman kanssa.

XXVIII.

TOINEN SOTAVUOSI.

1855.

Talvi oli tullut, meri oli jäässä, vihollinen vetäytynyt omille mailleen ja meille oli siten muutamiksi kuukausiksi suotu jonkunlainen aselepo. Mutta kaikesta päättäen tulisi sota kuitenkin kevään koittaessa jälleen ilmiliekkiinsä leimahtamaan.

Uusia joukkoja saapui herkeämättä maahan, kaupunkeihin ja maaseuduille tulvaili yhä enemmän ja enemmän sotaväkeä ja yhä uusia kenraaleja ilmestyi tarkastuksille. Monenlaisiin eri toimenpiteisiin ryhdyttiin maan tarmokkaaksi puolustamiseksi, m. m. pariin suurempaan ja laajaseurauksiseen: tarkoitan ruotusotaväen kokoonpanoa ja kenraalikuvernöörin vaihdosta.

Kaikkia mahdollisia keinoja sodan voimakkaaksi jatkamiseksi oli nyt yritettävä ja käytettävä ja keisari osoitti maallemme erityistä luottamustaan sallien sen omienkin poikain ryhtyä maataan puolustamaan. Yhdeksän pataljoonaa kauan sitten hajoitettua ruotusotaväkeä tulisikin sen vuoksi asettaa jälleen sotakuntoon. Kun erityinen komitea kenraali, parooni C. von Kothenin johdolla oli ensin laatinut ja valmistanut lähemmät määräykset tätä varten, julaistiin siitä keisarillinen asetus. Käsky ruotusotaväen sotajalalle asettamisesta tuli ruotutilallisille odottamatta ja äkkiä. He olivat pitkät ajat hallinneet ja viljelleet tilojaan vähäistä kruunulle maksettavaa veroa vastaan ja senvuoksi tuntuikin heistä nyt säädetty ruotusotaväen pito kerrassaan rasittavalta.

Tosin laskettiin rasittava taakka täten maan ja varsinkin rahvaskansan hartioille, mutta sitä lievensi se iloinen tunnelma, joka silloin valtasi jokaisen mielen, että näet jälleen saatiin nähdä maassamme koossa suomalainen armeija vanhalle, ruotujakoiselle, kansalliselle pohjalle järjestettynä, ja nurina, jos jossakin sellaista ilmenikin, häipyi senvuoksi helposti. Parooni von Kothen matkusteli itse kaikkialla maassa ja piti kokouksia rahvaan keskuudessa; ja viisaudella, säädyllisyydellä sekä monien paikallisten, olosuhteista riippuvain sovittelujen avulla saatiin vaikeudet voitetuiksi niin että talonpojat kaikkialla selittivät olevansa valmiit heti asettamaan vaaditun miehistön sotajalalle. Eikä miehistöstä puutetta ollutkaan, sillä miehiä oli runsaasti, jotka olivat halukkaita astumaan sotapalvelukseen.

Sopivan päällikkökunnan hankkiminen kaikkia näitä uudesta muodostettuja joukkoja varten kävi vaikeammaksi. Wenäläiset upseerit eivät siihen sopineet, sillä he eivät osanneet kansan kieltä eivätkä tunteneet tapoja, eikä se sitäpaitsi olisi ollut maan lakien mukaistakaan. Mutta löytyipä maassamme suuri joukko herrasmiehiä, jotka nyt asuivat maaseudulla tahi olivat siviilitoimissa ja jotka entisaikoina olivat palvelleet sotilasalalla, joko jalka-, ratsu- tahi vieläpä meriväessäkin. Vaikka he olivatkin ijältään, arvoasteiltaan ja aselajiensa puolesta aivan erilaisia, kehoitettiin heitä nyt kuitenkin hyvää palkkaa vastaan ja nopean ylenemisen yllytyksellä jättämään tyynet kotilietensä ja vaihtamaan auran miekkaan isänmaan puolustukseksi. Ja kehoitusta noudatettiinkin sangen yleisesti. Lihavat, rehevät ja hyvinvoivat maalaispatroonat, harmaahapsiset äijät seisoivat jälleen rintamassa kuin nuoret luutnantit ja opettivat jäykin jäsenin nuoria talonpoikaispoikia tahdin mukaan nostelemaan jalkojaan ja tekemään kiväärillä kunniaa. Olipa tuo nyt sitten millainen hyvänsä, niin oli se kuitenkin meidän oma sotaväkemme -- jotakin kerrassaan ja puhtaasti kansallista -- ja senvuoksi ilolla ja myötätuntoisuudella sitä tervehdittiinkin.

Parooni Kothen antoi ystävälleni Severin Falkmanille luottamustehtäväksi piirtää ja värittää eri ehdotukset sotilaspuvuiksi. Tämä oli ensimäinen Severi Falkmanille annettu julkinen tilaus. Ja hän antautuikin tehtäväänsä täydellä todella valmistaen kolme eri ehdotusta, yhden väriltään harmaan, toisen tummansinisen ja kolmannen viheriänmustan. Kun erityinen komitea oli ensin täällä tarkastanut ehdotukset, lähetettiin ne Pietariin, ja keisari vahvisti käytettäväksi harmaan puvun sileine kullattuine nappineen. Sillä olikin muiden ehdotusten rinnalla se suuri hyvä puolensa, että se väriltään oli vanhojen suomalaisten rykmenttien historiallisten sotilaspukujen kaltainen.

Vanhaa, kunnioitettua ja yleisesti pidettyä kenraalikuvernööri Rokassoffskyä eivät asianomaiset pitäneet kyllin tarmokkaana, eivätkä myöskään katsoneet hänellä olevan sellaisia sotapäällikön lahjoja, joita näytti tarvittavan ensikesäisiä suurisuuntaisia sotamelskeitä varten. 18 päivänä joulukuuta annetulla armollisella käskykirjeellä nimitettiin hänet valtakunnanneuvoston jäseneksi, jollaisen tyynemmän toimialan katsottiin hänelle paremmin sopivan, ja kenraali Berg, silloin Viroon sijoitettujen joukkojen päällikkö, nimitettiin hänen seuraajakseen v. t. kenraalikuvernööriksi.

Tieto Rokassoffskyn poistumisesta herätti kautta maan surua. Vasta nimitettyä uutta kenraalikuvernööriä ei tunnettu ensinkään tai sitten vain huhujen mukaan, jotka taas eivät olleet edullisimpia. Sitävastoin oli eroava kenraalikuvernööri monivuotisen oleskelunsa aikana täällä voittanut puolelleen kaikkien myötätunnon, sillä tiedettiinhän, että hän rakasti maatamme ja piti lakejamme ja tapojamme kunniassa ja että hän, missä vain oli voinut, oli aina koettanut edistää maan parasta.

Nämä tunteet ilmenivätkin nyt hyvästijättöhetkellä mitä moninaisimmassa muodossa: kaupungin porvariston puolesta ojennettiin hänelle erityinen adressi, useita lähetystöjä saapui eri haaroilta maata, senaatti tarjosi eroavalle juhlapäivälliset ja lopuksi toimeenpani se seurapiiri, joka oli läheisimmässä kanssakäymisessä eroavan kenraalikuvernöörin vieraanvaraisessa kodissa, suuret tanssiaiset Oelzen salongissa, hienoimmin jäljestetyt tanssiaiset, mitä kaupungissamme olen nähnyt. Lähtiessä ojennettiin perheen jäsenille pikku lahjoja muistoksi siltä paikkakunnalta, jonka he nyt jättävät ja jolla heistä niin paljon oli pidetty. Useat meistä saattoivat lähteviä vielä lähimpään majataloon heittääkseen heille siellä viimeiset jäähyväiset.

Joulukuun lopulla saapui kenraali Berg. Hän oli jo ikämies, mutta siitä huolimatta teeskenteli näyttääkseen vielä nuorelta. Kun hänet näki, huomasi hänessä heti omituisen sekoituksen vanhuudesta ja nuoruudesta, jotka eivät oikein tahtoneet sopia yhteen; senpävuoksi täytyikin ihmetellä mikä hänen kasvoillaan oikeastaan oli luonnollista, mikä teennäistä, kunnes huomasi, että viimeksimainitut piirteet siinä kuitenkin olivat voittavina. Sillä alkaen hänen välkkyvänvalkoisista hampaistaan, pikimustasta tekotukastaan, maalatuista kulmakarvoistaan ja viiksistään, vaaleanpunaisesta ihomaalista hänen kellertävillä poskillaan pumpulivanulla pöyhisteltyyn rintaansa tahi kureliiveihin saakka, jotka pönkittivät hänen ryhtinsä suoraksi, oli tottatotisesti suurin osa koko miehestä vain keinotekoinen taideteos. Ne, jotka sattuivat näkemään hänet ennenkuin hän oli aamupukeutumisensa suorittanut, eivät tahtoneet tunteakaan tuota raihnasta ukkorähjää jonkun hetkisen perästä muuttuneena reimaksi ja tuimaksi kenraaliksi. Mutta hänen vilkas, älykäs katseensa, hänen hetkeäkään levähtämätön kielensä, alituisesti elkeissä liikehtivät kätensä ja jalkansa ilmaisivat kuitenkin vielä nuorekasta intoa. Sanat sinkoilivat hänen suustaan kevyesti ja valloillaan kuin vesi putouksessa, hän toi esille aatteita ja suunnitelmia joka hetki vinhalla vauhdilla ja eloisuudella, milloinkaan syvemmin niihin käsiksi käymättä ja välittämättä siitä joskin totuus ja tosiasiat saivat hieman alakynteen vilskahtaa.

Pian havaittiinkin, ett'ei sellainen luonne voisi käsittää meitä eikä sopia hyvin yhteen suomalaisen miettiväisyyden ja hitauden kanssa; räikeänä vastakohtana hänen luonteelleen oli myöskin meidän yksinkertaisuutemme ja vastenmielisyytemme kaikkea turhuutta ja loistoa kohtaan. Tämä kaikki pian huomattiin, samoinkuin sekin seikka, että hänen varma uskonsa omasta kyvystään ja kaikkiviisaudestaan oli kerrassaan rajaton.

Luontaisen vilkkaan eloisuutensa ohella oli hänellä erinomainen työkyky. Hän nukkui ainoastaan muutamia tunteja ja oli työntouhussa milt'ei vuorokauden läpeensä. Kyllä saivat adjutanttijoukot, ylimääräiset virkailijat, sotakamreerit, sotajääkärit ja sananlennättäjät nyt työtä. Sillä joka hetki lähetettiin sellaisia eri haaroille kaikenlaisissa asioissa, joita suinkin ajatella voi. Niin pystyi hän saamaan työtä ja touhua koko tuolle ennen tarpeettomalle palvelijajoukolle itse siitä vähääkään väsymättä.