Chapter 7

Hieman ennen kahtatoista astui ministerivaltiosihteeri, kreivi Aleksanteri Armfelt sisään, seisahtui suuren sisäänkäytävän oven luo, tervehti ja kumarsi kohteliaasti joka haaralle sekä lausui sitten tähän tapaan:

»Hyvät herrat! Me tiedämme kaikki, että muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän korkea hallitsijamme, Hänen Majesteettinsa Keisari, meidän armollinen suuriruhtinaamme aikoo kunnioittaa yliopistoa käynnillään täällä, ja hän tulee silloin kohdistamaan teille muutamia ystävällisiä ja armollisia sanoja. Herrat tietävät kyllä, että sivistyneellä nuorisolla on tapana tällaisessa tilaisuudessa jollakin tavoin ilmaista myötätuntoisuuden tunteitaan tällaisen suosion osoituksen johdosta itseään ja koko maata kohtaan, joka mielenilmaisu aivan varmaan kohoaa sydämen pohjasta ja on kajahtava korkealle tässä salissa. Minä oletan, että herrat ymmärtävät tämän yhtä hyvästi kuin minäkin, eikä minulla senvuoksi ole mitään lisättävää.» Ja tämän sanottuaan, kumarrettuaan molemmille puolille kohteliaasti, poistui hän.

»Herrat» tiesivät ja ymmärsivät tämän kaiken ilman hänen puhettaankin. Mutta kun siihen aikaan ainoastaan aniharvat ymmärsivät venäjänkieltä, jolla kielellä keisari puheensa piti, syntyi siitä sangen omituinen sekasotku.

Tuskin oli kello lyönyt kaksitoista kun suuren sisäänkäytävän kaksoisovet avattiin ja keisari astui sisään, jälessään muutaman askeleen päässä loistava seurue; hän astui reippain, tahdikkain askelin pitkin pääkäytävää alas parnassolle. Tultuaan opetusistuimelle kääntyi hän yleisöön päin. Hänen molemmilla puolillaan seisoi kaksi hänen poikaansa, miltei yhtä uljaita kuin hän itse -- Aleksanteri, Konstantin, Nikolai ja Mikael -- ja heidän taakseen asettautui kokonainen parvi kumartelevia ja hymyileviä kenraaleja ja ministerejä kullankirjailluissa, krasjaanilla varustetuissa ja nauhoin koristelluissa univormuissaan, loistava ja välkkyvä joukko.

Minun paikkani oli vain muutaman askeleen päässä keisarista, joka seisoi aivan vastapäätä minua. En voinut katsettani irroittaa miehestä, jonka paljas nimi kykeni maailmaa vapisuttamaan. Minä seisoin kuin loihdittuna, enkä ole koskaan, en ennemmin enkä myöhemmin, katsellut niin vaikuttavia kasvoja. Hänen piirteensä eivät koskaan unohdu sen mielestä, joka ne kerrankaan on nähnyt. Kaikkia muita pitempi oli hän, erinomaisen kaunis ja ryhdiltään uljas ja arvokas, ja hänessä huomasi selvän leiman siitä tietoisuudesta, että hän oli itsevaltias yli sadan miljoonan ihmishengen ja yli maan niin laajan, joka ulottui Ahvenanmaalta Beringin salmeen ja Valkoisesta- Mustaanmereen. Hänen katseensa oli avoin mutta samalla ankara ja käskevä: sen edessä ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja tunsi oman vähäpätöisyytensä. Hänen äänensä oli korkea, kirkas, miellyttävä ja kaikuva kuin hopeakello. Hän oli henkilöitynyt majesteetillisuus.

Muutaman silmänräpäyksen verran katsottuaan edessään seisovaa nuorekasta joukkoa, piti hän lyhyen puheen, mutta pahaksi onneksi venäjänkielellä, josta emme sanaakaan ymmärtäneet. Puhe lienee pääpiirteissään sisältänyt ilmoituksen siitä, että hän, joka aina oli rakastanut rauhaa kansojen korkeimpana onnena, oli kuitenkin nyt tullut pakoitetuksi tarttumaan miekkaan auttaakseen uskolaisiaan, armeenialaisia ja bulgarialaisia, jotka olivat huutaneet häntä avukseen ja suojakseen sitä väkivaltaa ja sortoa vastaan, jota Turkki oli ryhtynyt heitä kohtaan häikäilemättömästi harjoittamaan. Mutta silloin olivat Ranska ja Englanti omanvoitonpyyntöisten ja itsekkäiden laskelmien perusteella ja kateellisina Wenäjän lisääntyneestä vaikutusvallasta yhtyneet hänen vihollisiinsa ja julistaneet Wenäjää vastaan sodan. Vihollinen on voimakas ja mahtava, lisäsi hän, ja senvuoksi uhkaa meitä kaikkia ja isänmaata suuri ja lähellä väijyvä vaara.

Tässä keskeytti hän hetkiseksi ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoen havaita minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.

»Herrat», jotka eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan vaan luulivat että se nyt loppui, muistaen kehoituksen että heidän tulisi »korkealle kajahtavasti ilmaista myötätuntoisuuttaan», ratkesivat nyt raikuvaan eläköönhuutoon niin että sali kajahti, ollen varmoja siitä että he näin osoittivat mitä suurinta kunnioitustaan ja suosiotaan hallitsijalle.

Näki selvästi kuinka hän hämmästyi kuullessaan tälle kohdalle niin perin huonosti soveltuvat huudot. Hänen kulmakarvansa rypistyivät äkkiä yhteen ja hänen kasvoilleen levisi uhkaava ilme, mutta vain silmänräpäykseksi, sillä varmaankin käsitti hän heti tämän soman kohtauksen, hänen uhkaava katseensa muuttui hymyilyksi ja hän jatkoi puhettaan, joka sitten lienee pääasiallisesti sisältänyt vain: että hän senvuoksi toivoi, kun tämä vaara nyt yhä enemmän lähestyi meidän rannikoitamme, että sivistynyt nuoriso näyttäisi maalle hyvää esimerkkiä ja rientäisi vapaaehtoisesti sotalippujen luo puolustamaan valtaistuinta ja isänmaata.

Vaikkei nytkään ymmärretty sanaakaan hänen puheestaan, oivalsivat kuitenkin kaikki, että keisari oli nyt puheensa lopettanut, ja senvuoksi kohotettiin jälleen kaikuva, riemukas eläköön niin että seinät huudosta kajahtivat. Hyvin tyytyväisenä hänelle osoitetusta kunnioituksen ja suosion ilmauksesta, nyökkäsi hän päällään useita kertoja mieltymyksensä osoitukseksi, jonka jälkeen hän poistui salista, yhtä varmoin ja pontevin askelin kuin oli tullutkin, koko loistavan seurueensa saattamana.

Senjälkeen kävi keisari kirjastossa, Nikolainkirkossa, senaatissa ynnä muualla. Kaikkialla, mihin hän vain meni, kohtasi hän eläköönhuutoja kajauttelevia lukemattomia väkijoukkoja ja riemastusta, ja mieltenilmaisujen sävystä voi hän hyvin huomata, että hänelle kaikkialla omistettu kunnioitus ja suosio oli vapaatahtoista, eikä suinkaan viranomaisten järjestämää ja aikaansaamaa. Hän osoittikin useissa tilaisuuksissa mielihyvänsä siitä ja lausui, että hän nyt täydellisesti luotti suomalaiseen kansaansa.

Tulipa sinä päivänä minne hyvänsä, vallitsi kaupungissa kaikkialla eloisuus, liike ja riemastus -- kaikki olivat ulkosalla, »mies talosta», sillä kaikki tahtoivat vielä kerran ja niin usein kuin suinkin mahdollista nähdä edes vilahdukselta tuon mahtavan olennon, jolla oli valtijaskatse.

Mitään tanssiaisia ei toimeenpantu, sillä keisari oli, katsoen ajan vakavuuteen, pyytänyt vapautua sellaisesta, mutta sensijaan kutsui hän itse korkeimmat virkamiehet, kenraaliston ynnä muita juhlapäivällisille keisarilliseen palatsiin. Päivällisten loppuessa saapui koko ylioppilaskunta soihtukulkueessa paikalle ja lauloi etupihalla Suomen laulun siihen sepitetyillä suomalaisilla sanoilla ja sitten Maamme-laulun ruotsiksi, jolloin keisari ja perintöruhtinas, molemmat puettuina Suomen kaartin univormuun, astuivat ulos ulkoparvekkeelle ja kiittivät kunnianosoituksesta. Illalla oli kaupunki loistavasti valaistu, muutamin paikoin kuultokuvinkin, nimimerkein j. n. e.

XXVI.

KUN MINÄ AIJOIN RUVETA HUSAARIKSI.

Tuona äsken kuvaamanani päivänä, niin sanottuna »keisarin päivänä» oli meidän hyvässä kaupungissamme vallalla kaikkialla eloa ja liikettä ja riemastusta. Kansaa parveili ja kuljeskeli edestakaisin kaduilla ja toreilla saadakseen sattumalta, edes vilahdukselta nähdä mahtavaa itsevaltiasta, kun hän kolmivaljakolla kiiti ohi huimaavaa vauhtia loistavan seurueensa seuraamana. Kaikki tahtoivat nähdä, kaikki tahtoivat kuulla jotakin siitä mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Kaikki olivat ulkosalla, eikä kukaan halunnut istua kotona. Ravintolat olivat luonnollisesti viimeistä paikkaa myöten täynnä; niissä tungeskeltiin ja olipa siinä vaivannäköä tarpeeksi jos sai tuolin itselleen puuhatuksi.

Kuta myöhäisemmäksi ilta kului, sitä vetreämmäksi kohosi mieliala. Samppanjakorkkeja poksahteli ilmaan hieman siellä ja täällä. Kukin oli tavannut ystäviään ja piti iloja heidän kanssaan myöhäiseen yöhön asti. Vihdoin »pikkutunneilla» täytyi kuitenkin lähteä pois, ja hieman hoippuvin jaloin ja raskain päin astelin minäkin kotiin.

Kun avasin oven eteiseen hämmästyin joltisestikin huomatessani siellä passarimatamini nukkuvan sikeässä unessa korsaten. Ravistelin häntä hieman ja unen pöpperössä kimposi hän seisaalleen tuoliltaan ja selitti, että eräs palvelija oli käskenyt hänen odottamaan minun kotiintuloani, vaikkapa kuinka myöhään sitten tulisinkin, ja antamaan minulle kaksi erittäin tärkeää kirjettä heti luettavaksi.

Kärsimättömästi avasin minä ne. Epävarmat silmäni lensivät riviltä riville, joita tuskin osasin lukea, vielä vähemmän pystyin oikein käsittämään mitä kirjeissä puhuttiin. Molemmat kirjeet olivat sedältäni, kenraalilta.[1] Toisessa pyysi hän minun tulemaan luokseen kello kymmenen aikaan illalla tärkeään keskusteluun. Toisessa kirjoitti hän, että hän oli turhaan odottanut minua luokseen määrättynä aikana ja sentähden nyt *velvoitti vakavasti* minut saapumaan luokseen täydessä univormussa *täsmälleen* kello kahdeksan seuraavana aamuna ja huomautti ett'en missään tapauksessa enkä minkäänlaisten verukkeiden nojalla saisi sitä laimiinlyödä. -- »Tulevaisuutesi riippuu tästä», lopetti hän kirjeensä.

[1] *Anders Edvard Ramsay*, Kuopion maaherran Anders Johan Ramsayn poika, oli syntynyt 1799, tuli kamaripaasiksi 1816, kapteeniksi Preobraschenskin kaartiin 1825, jolloin hän toimi keisarillisen palatsin päävahdissa joulukuun kapinan puhkeamisen aikana, ylennettiin everstiksi ja tuli Suomen kaartin päälliköksi 1828, sivusadjutantiksi 1830, otti osaa Puolan sotaan ja Varsovan valloitukseen, ylennettiin kenraalimajuriksi 1836, nimitettiin kaikkien Venäjän tarkkampujarykmenttien tarkastajaksi, tuli kenraaliluutnantiksi 1847, edusti Suomen ritaristoa ja aatelia kruunausjuhlassa Moskovassa 1856, korotettiin vapaaherralliseen säätyyn samana vuonna, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1858, nimitettiin kaikkien Puolaan sijoitettujen joukkojen komentajaksi 1862 ja valtioneuvoskunnan jäseneksi 1873 oli m. m. Aleksanteri Newskyn hohtokivi-tähdistön ja Vladimirin ensimäisen luokan ritari ja sai Andreaksen tähdistön suurristin 1875, kuoli 1877. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1833 hovineiti *Constance Reuterskjöldin* kanssa, joka oli syntynyt 1815 ja kuollut 1839, sekä sitten vuodesta 1840 vapaaherratar *Augusta Mellinin* kanssa, joka oli syntynyt 1817 ja kuoli 1843.

Silmiäni huikasi. Minun tulevaisuuteni! Mitä tekemistä hänellä on minun tulevaisuuteni kanssa? Luin kirjeet moneen kertaan ja luin yhä uudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan mikä sedän oli aiheuttanut ne kirjoittamaan ja mitä ne merkitsivät. Erityisesti sanat »täydessä univormussa» olivat minulle käsittämättömiä, sillä ei suinkaan minun tarvinnut paneutua täyteen univormuun mennäkseni setäni luo. Mutta selvästi käsitin minä kuitenkin, että kysymyksessä täytyy nyt olla jokin erittäin tärkeä asia; ja siksi suuresti kunnioitin minä setääni, tuota tuimaa ja ankaraa kenraalia, ett'en voinut ajatellakaan olla tottelematta hänen käskyään.

Ohimoitani jomotteli, päässäni takoi ja kalkutteli ja perin väsyneenä edellisen yön valvomisesta ja koko tämän päivän lystinpitoloista aijoin vain heittäytyä vuoteelleni ja nukkua. Mutta samassa muistin nuo kirjeet ja aloin kastella kerta toisensa perästä kolottavaa päätäni kylmään veteen, jolloin viinihöyryt vähitellen alkoivat haihtua, päänpakotus herkesi ja käsityskykyni jonkun verran selkeni. Katsoin kelloa -- se oli jo kolme -- siis ei ollut enää kuin viisi tuntia siihen, jolloin minun piti olla määräpaikassa. Kun pelkäsin ett'en heräisi ajoissa jos kerran maata rupeaisin, istuin mukavalle tuolille uinahtaakseni edes siinä hieman. Mutta lakkaamatta syöksähdin minä siitä kelloa katsomaan, sillä näin koko ajan unta että olin nukkunut yli ajan ja tulin liian myöhään.

Niin kului yö. Jo kello 7 aikaan aloin pukea päälleni ja määrätyllä hetkellä olin setäni luona.

Hän kertoi, että keisari oli edellisenä päivänä juhlapäivällisten jälkeen palatsissa kysynyt häneltä ja kreivi Armfeltilta tiesivätkö he joko yksikään ylioppilaskunnan jäsenistä oli seurannut hänen kehoitustaan ja ilmoittautunut halukkaaksi astumaan sotilasriveihin. He olivat valtioviisaalla hienoudella vastanneet, ett'eivät he voineet antaa majesteetille tässä asiassa mitään varmaa vastausta, vaan että he kuitenkin olivat kuulleet, vaikkakin tosin vain huhupuheena, että useat olisivat siihen halukkaita ja että mieliala ylioppilaskunnassa olisi erinomaisen innostunut. Tämän kuullessaan oli keisari suuresti ihastunut, ja hän tahtoi seuraavana aamuna nähdä ne ylioppilaat, jotka jo olivat ilmoittautuneet. Setäni kysyi nyt minulta, tiesinkö jotakin asiasta.

Minä vastasin, ett'en ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen ja ett'en myöskään luullut kenenkään sitä tekevän.

»Siinä tapauksessa täytyy sinun ilmoittautua. Tässä ei auta mikään muu.»

Minusta tuntui kuin olisi veri suonissani jähmettynyt ja hämmästyneenä moisesta ehdotuksesta vastasin:

»Minunko? Se on mahdotonta, setä hyvä, sillä minä en tunne kerrassaan minkäänlaista kutsumusta antautua sotilasalalle.»

»Sinun täytyy kuitenkin, se on ehdottomasti välttämätöntä, eikä tässä mitkään estelyt auta. Siitä voi riippua paljon, enemmän kuin tällä hetkellä osaatte aavistaakaan, sillä keisari näyttää pitävän sitä tärkeänä seikkana ja kysyy millä kannalla asia nyt on. Hetkisen perästä menen minä keisarilliseen palatsiin ja silloin täytyy sinun seurata minua. Ymmärrä minut kaikessa tapauksessa oikein, ilmoittautuminen ei kuitenkaan ratkaisevasti velvoita sinua sittemmin astumaan riveihin. Se saa riippua siitä mitä myöhemmin päätät.»

»Jos setä tosiaankin varmasti vakuuttaa, ett'ei siitä johdu mitään pakkoa eikä vaaraa, niin voin tulla mukaanne, jos setä kerran käskee, ja ilmoittautua halukkaaksi sotapalvelukseen.»

Hän vakuutti sen minulle, pyysi minua luottamaan hänen sanaansa ja vaati, että tässä tapauksessa asian tulee jäädä ainakin toistaiseksi meidän keskenäiseksi asiaksemme.

Noin kello 9 aikaan tulimme me palatsiin, jonne samaan aikaan ilmestyi muitakin univormuniekkoja ylioppilaita. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan. Kreivi Armfelt oli näet kutsunut luokseen muutamia sukulaisiaan ja tuttaviaan, jotka hän oli saanut tulemaan mukaansa samoilla perusteilla kuin setäni minut.

Hetken odotuksen jälkeen suuressa salissa, astui sinne sisään perintöruhtinas Aleksanteri, seurassaan kreivi Armfelt ja setäni. Hän lausui, mitä ystävällisimmän hymyilyn väikkyessä kauneilla kasvoillaan, meille muutamia sanoja, mutta ikävä kyllä venäjänkielellä, jota me emme ymmärtäneet. Minä huomasin että setä sanoi hänelle jotakin, luultavasti että minä olin hänen veljenpoikansa, jonka jälkeen perintöruhtinas loi pikaisen, mutta sangen myötätuntoisen silmäyksen minuun. Sitten poistui hän, mutta meidän käskettiin jäädä vielä saliin.

Ovet sisempiin huoneisiin avattiin jälleen jonkun ajan kuluttua ja keisari astui saliin luoden meihin tutkivan katseen. Se oli läpitunkeva ja kova. Kun setä silloin jälleen osoitti minua, huomasin kuinka majesteetin katse samassa kirkastui ja hän nyökkäsi suopeasti päällään minulle; minä tunsin kuinka minä, samallakuin syvään kumarsin, punastuin ja kuinka koko ruumiini vapisi.

Sitten meni hän takaisin sisähuoneisiin, ja niin oli tämä keisarin puheilla käynti tehty.

Kun keisari oli sinä päivänä vielä käynyt Viaporissa ja toimeenpannut suuren sotilasparaadin, läksi hän päivällisen syötyään paluumatkalle ylioppilaiden hänelle laulaessa ja kansanjoukkojen riemuitessa.

Iltasella menin minä setäni luo saadakseni kuulla lähemmin aamuvierailumme tuloksista. Setä oli mitä parhaimmalla tuulella ja erittäin tyytyväinen asiain kulkuun. Keisari oli ollut sangen hyvillään nähdessään että jo kahdeksan oli ilmoittautunut ja tultuaan vakuutetuksi että tämä oli vain vähäinen alku. Sedälle oli hän erityisesti lausunut muutamia armollisia sanoja sen johdosta että minä, hänen veljenpoikansa, olin ollut ensimäisten ilmoittautujain joukossa, ja mielihyvissään siitä tahtoi hän antaa armonsa sarven runsaasti vuotaa ja osoittaa minulle niin suurta suosiotaan, että minut saataisiin, palveltuani vain kolme kuukautta jo silloin Suomeen marssineessa Grodnon kaartinhusaarirykmentissä, korottaa kornetiksi samaan rykmenttiin, ja hän oli käskenyt Armfeltin merkitsemään nimeni tämän hänen armollisen poikkeuslupauksensa yhteydessä kirjoihin.

Kun setä kertoi tuosta keisarin erinomaisesta suosionosoituksesta, aloin minä horjua aikeissani ja tunsin voimakkaan kiusauksen houkuttelevan minua heittäytymään sotilaalliselle alalle. Mahdollisuus päästä niin nopeasti upseeriksi erääseen Venäjän parhaimmista rykmenteistä, loistava univormu ja sitten luonnostaan lankeava hieno elanto Pietarissa, kaikki tuo houkutteli minua suuresti. Tällä tiellä voisi kohoaminen käydä päinsä nopeasti, arvattavasti paremmin kuin millään muulla ja kaikessa tapauksessa -- niin ajattelin silloin -- olisi tuollainen elämä toki hauskempaa kuin väsyttävä lueskeleminen ja pikkukaupunkilaiselämä Helsingissä. Minä aloinkin senvuoksi yhä enemmän ja enemmän kiintyä tuohon ajatukseen ja päätin kirjoittaa isälleni kysyäkseni häneltä neuvoa ja saadakseni hänen suostumuksensa.

Vastauksen isältäni sain pian ja se oli ehdottomasti, vakavasti kieltävä. Hän arveli etten ollut tarpeeksi aprikoinut tällaisen askeleen merkitystä ja seurauksia, luuli että sedän uskottelut olivat minua houkutelleet ja katsoi ett'ei minulla ollut mitään erikoisia taipumuksia sotilasammattiin. Ja tässä on otettava huomioon vielä asian taloudellinenkin, rahallinen puoli. Kysymyksessä olevassa rykmentissä palveli silloin yksinomaan Venäjän rikkaimpien perheitten poikia ja olo siinä tulisi minulle muodostumaan yhtäjaksoiseksi kieltäymyksien ja nöyryytyksien ajaksi, koska minä toimeentulokustannuksissa en voisi kilpailla näiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että isäni varat eivät riittäisi niihin menoihin, joita tällaiseen komeilevaan elämään vaaditaan, j. n. e.

Seurasin isäni neuvoa ja heitin mielestäni tuon lyhyen unelmani, mutta olen sittemmin usein miettinyt, millaiseksihan kohtaloni olisi muodostunut, jos sittenkin, vasten isäni kieltoa, olisin antautunut sotilasuralle, jossa minä nopeasti olisin voinut kohota arvoasteissa keisarillisen armon ja siihen aikaan korkeimmassa suosiossa olevan setäni mahtavan suojeluksen turvissa. On mahdollista, että siinä tapauksessa nyt olisin vanha virkaeron saanut venäläinen kenraali, ehkäpä suomalainen senaattori sen sijaan että -- piirtelen näitä kuvauksia. Sillä tavalla elämämme vaiheet useinkin riippuvat sattumasta. Mutta minä en ole milloinkaan ymmärtänyt tarttua punaseen lankaan, kun sitä minulle on tarjottu.

Meistä kahdeksasta, jotka silloin vapaaehtoisina sotapalvelukseen ilmoittauduimme, tuli sittemmin ainoastaan yksi sotilaaksi -- ja hänkin vain erääseen tavalliseen jalkaväkirykmenttiin.

Keisari sai pian ajatellakseen tärkeämpiä asioita, kuin sen, astuiko muutamia suomalaisia ylioppilaita sotapalvelukseen vaiko ei. Ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli tämä mahtava henkilö itse jättänyt maallisen katoavaisuuden.

XXVII.

ENSIMÄINEN SOTAVUOSI.

1854.

Jo muutaman päivän perästä keisarin lähdettyä Helsingistä, huomattiin nopeasti toisiaan seuraavissa päiväkäskyissä, toisessa toisensa jälkeen, sota-asioita selitettävän ja vahvistettavan.

Keisarillisessa manifestissa huhtikuun 11 päivältä selitettiin kaikelle kansalle, kuinka mahtavat kateelliset viholliset vastoin kaikkea oikeutta olivat hyökänneet Wenäjän kimppuun, yrittäen syöstä sen siitä ylevästä asemasta, johon Jumala sen oli kohottanut. Mutta Wenäjä ei ollut unohtanut Jumalaansa, ja hän oli varmasti auttava sitä sodassa. Manifesti loppui tuttuihin sanoihin: »Uskon ja kristikunnan puolesta me taistelemme! Kun Jumala on meidän kanssamme, ken voi meitä vastaan seistä?»

Tämän piti antaa kaikille rauhottava luottamus sodan onnelliseen ratkaisuun.

Kenraalikuvernööri Rokassoffskylle uskottiin maan kaikkien joukkojen ylipäällikkyys ja hän sai sitäpaitsi sotatilan johdosta laajan toimintavallan. Kenraali Nordenstam määrättiin korkeimmaksi esikuntapäälliköksi, setäni kenraali A. Ramsay tuli Helsingin-Turun rannikkopuolustusväen päälliköksi, kenraali von Wendt Pohjanmaan j. n. e. Erillään muista olevalle Ahvenanmaalle, johon vihollinen luultavasti ensiksi kohdistaisi hyökkäyksensä, määrättiin eversti (sittemmin senaattori) Knut Furuhjelm parin komppanian kanssa Turun suomalaista krenatööriväkeä.

Suomen kaarti ei kuitenkaan saanut ottaa osaa oman maan puolustukseen, vaan määrättiin se lähtemään aluksi Pietariin; siellä oli se kesällä keisarillisen perheen henkivartiostona Pietarhovissa ja siellä se suuremmoisilla juhlallisuuksilla, joissa keisari ja suuriruhtinaskin olivat läsnä, heinäkuun 17 päivänä vietti 25-vuotista kaartina olonsa riemujuhlaa. Vasta myöhään syksyllä lähti se marssimaan Puolaan, jossa se sai paljon kärsiä suurten rasitusten, kärsimysten, kelpaamattoman ravinnon y. m. sekä varsinkin turmiota levittävän lavantaudin johdosta, huveten siinä määrin, että täältä lähteneestä täyslukuisesta miehistöstä, 1000:sta miehestä, ja kaksi kertaa sinne lähetetystä, Hämeenlinnassa kootusta 500-miehisestä reservistä, ainoastaan 220 miestä, jotka eivät kertaakaan olleet tavanneet vihollista retkellään, oli tähteenä joukkojen kotiintullessa lokakuussa 1856.

Mutta nyt oli meille rakkaaksi käyneen kaartin pataljoonan lähdettävä matkalle. Suuremmoinen juhla-aamiainen järjestettiin seurahuoneelle, jossa mieliala oli erittäin lämmin ja sydämellinen ja jossa toivotettiin matkaanlähteville ystäville onnellista matkaa, kunniaa ja voitokasta takaisintuloa. Kaupungin seurapiirit ottivat runsaslukuisina osaa aamiaisiin ja monta kyyneltä siinä vuodatettiin. Professori Ilmoni piti pataljoonalle mahtipontisen puheen, johon kenraali Ramsay arvokkain sanoin vastasi. Topeliuksen sepittämästä runosta laulettiin säkeet:

»Malja urhojen kaatuvien! ja malja niiden mi palaa! Joku tai monta voittojen miestä, tervetultua kotiin taas! Suomen kaarti ei konsaan petä isänmaata ja kunniaa.»

Innostus oli rajaton. Porilaisten marssin ja Maamme-laulun sävelten kaikuessa marssittiin ympäri salia ja riemuittiin, juotiin ja puristettiin jäähyväisiksi ystävän kättä aina iltamyöhään asti. Seuraavana aamuna lähti pataljoona matkalle ja silloin virtasi koko kaupungin kansa pitkälle sillalle ja maantielle, ajoivatpa monet lähimpään majataloonkin saadakseen vielä siellä tyhjentää viimeisen jäähyväismaljan lähteväin kanssa. Hetki oli juhlallinen, sillä kukapa voi silloin tietää näkisikö ensinkään ja milloin kukin toisensa jälleen.

Pienen suomalaisen pataljoonan sijaan, joka marssi kaupungista pois, samoili sinne joukottain venäläistä sotaväkeä. Ensin tuli parin päivän väliajoilla neljä kaunista ja hyvässä kunnossa olevaa krenatööridivisionan rykmenttiä kenraali Güldenstubben johdolla, joiden kunkin saavuttua kaupunki toimeenpani aina jonkunlaiset pidot rykmentille. Niiden perässä saapui kaupunkiin tykistöpattereja, sapööripataljoonia ja kasakkarykmenttejä sekä kaikenlaisia muita joukkoja toinen toisensa jälkeen.

Niinpä tuli huhtikuun alussa kaupunkiin korea Grodnon husaarirykmentti, päällikkönään kenraali Aderkas ja eversti Lautrec de Toulouse sekä liuta muita hienoja ja sorjia upseereja, jotka Helsinkiläis-piireissä avosylin vastaanotettiin. Muutaman päivän perästä heidän tulonsa jälkeen toimeenpantiin heidän kunniakseen erinomaisen hyvin järjestetyt ja vilkkaat tanssiaiset Oelzen salongissa; pian voittivat nuoret ratsumiehet siellä naisten suuren suosion ja helposti näyttivät he pystyvän lohduttamaan tuntumattomiin naismaailman surun suomalaisten upseerien lähdön johdosta. Heidän joukostaan muistan nyt erityisesti kolme hienoa ja kaunista luutnanttia, Strandman'in ja Leonoffin sekä aina iloisella tuulella olevan Kisileffskyn -- tanssin päämiehen. Muutaman viikon perästä vastasivat he heille osoitettuun kohteliaisuuteen kutsumalla vuorostaan kaupungin hienoimmat seurapiirit jos suinkin mahdollista vielä ylellisempiin, suuremmoisempiin tanssiaisiin, joissa samppanja virtana valui ja masurkan vinha viuhke oli miltei loppumaton.