Chapter 6

Nuoreen mieleeni teki tämä vierailu voimakkaan vaikutuksen, joka on kauan säilynyt. Kreivi Magnus oli itse tavattoman kaunis ja komea mies, ehkä kuitenkin hieman liian jäykkä, tapoihin pinttynyt ja pöyhkeilevä, hieman liian kopea ja liian paljon muotoihin kiintyneesti ylhäinen käytökseltään, jonka vuoksi kaikki pysyivätkin vissin välimatkan päässä hänestä; mutta tavoiltaan ja esiintymiseltään oli hän muuten oikean »suurmaailman miehen» esikuva, jollaista ei senkoomin maassamme ole nähty. Hänen vaimonsa, hänkin täydellinen kaunotar, oli koko olemukseltaan miehensä vastakohta. Hän oli herttainen ja suoramielinen, luonnollinen ja sydämeltään hyvä, voittaen siten heti kaikkien myötätuntoisuuden. Viurilassa oli elämä siihen aikaan tavattoman ylhäistä ja hienoa. Rivi livrépukuisia palvelijoita seisoi valmiina tarjoilemaan runsasruokaista päivällisateriaa, ja iltasin tulvehti hienosti sisustetun suuren huoneuston pitkä kamaririvi sädehtivää valoa.

Kerrottiin, ett'ei heidän avioliittonsa ollut onnellinen, että tuo yksinkertainen, hyväsydäminen kreivitär ei viihtynyt hänen ympärillään vallitsevassa ulkonaisessa jäykkyydessä, mallitavoissa, turhuudessa ja komeudessa, jotka kaikki taas olivat hänen miehelleen ominaisia, ja että senvuoksi juuri heidän välillään eripuraisuutta olisi ilmennyt. He elivätkin sentähden enimmäkseen erillään, myöskin Helsingissä, jossa kreivitär asui lasten kanssa eräässä talossa Bulevardinkadun varrella ja kreivi Kruununhaassa, joten he molemmat voivat asettautua ja järjestää olonsa oman mielensä mukaan.

Kreivi Magnuksen kuoltua vuonna 1845, otti tuon suuren maatilan haltuunsa hänen vanhin poikansa, kreivi August Armfelt.[1] Hän oli naimisissa vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär Olga Armfeltin kanssa, joka oli varmaan yksi kauneimmista naisista mitä koskaan meidän maassamme on ollut, kaunein koko kauniissa suvussa.

[1] Kreivi *August Armfelt*, syntynyt 1826, Viurilan omistaja, kuoli 1894. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär *Olga Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1828 ja kuoli 1855, sekä sitten kreivitär *Sigrid Creutzin* kanssa, syntynyt 1837, kuollut 1892.

Jäykkä ja ulkonaisiin menoihin piintynyt elämä, joka edellisen omistajan aikana oli Viurilassa vallinnut, muuttui heti nuoren parin aikana luonnollisen sydämelliseksi ja turhamaisuuksista vapaaksi, joka oli paremmin sopusoinnussa heidän luonteidensa ja tapojensa kanssa ja joka muodosti Viurilasta heidän aikanaan paikan, jonne laaja suku usein kokoontui ja jossa tunnettu, Armfelteille ominainen iloisuus ja vieraanvaraisuus vapaasti sai vallita. Mutta ikävää kyllä ei tätä onnellista elämää kestänyt kauan. Nuori aviovaimo sattui sairastumaan ja tauti tempasi hänet vuonna 1855 tuonen tuville rakkaan ja kaipaamaan jäävän seurapiirin keskuudesta.

Useimpain senaikuisten suurta sukua olevain ja varakkaiden nuorten miesten tavoin ei kreivi August Armfeltkaan astunut valtion virkoihin, vaan jätti muiden huoleksi, joille se oli paremmin tarpeen, kiistellä kruunun leipäpaloista. Hän piti parempana riippumatonta, vapaata elämää omalla tilallaan ja omisti aikansa ja työnsä sen hoitoon ja vaurastuttamiseen. Ollen innokas ja taitava maanviljelijä kohottikin hän tilansa korkealle viljelysasteelle. Hän oli komea mies, herttainen, ylevämielinen ja hyvä ja hänestä pidettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla sekä yksityisenä henkilönä että kunnallis- ja valtiopäivämiehenä, jolloin hänen tervejärkisiä, viisaita sanojaan mielihyvin kuunneltiin ja ne usein painoivat vaa'assa paljon.

Jos jatkettiin matkaa Turkuun, tavattiin noin penikulman päässä kaupungin eteläpuolella Armfeltien kolmas maatila, Kuusiston salmen rannalla kauniilla paikalla sijaitseva Rauhalinna.

Kuvauksieni ensimäisessä osassa, luvussa »Turussa», olen kertonut Rauhalinnassa siihen aikaan vietetystä hilpeästä elämästä. Minä olin kimnasistina ollessani siellä usein vierailulla ja vietin siellä monta unohtumattoman hauskaa päivää.

Senjälkeen oli talossa tapahtunut sellainen muutos, että maisteri I. A. von Essen, joka oli naimisissa leskikreivitär Vava Armfeltin kanssa, oli rakennuttanut itselleen eräälle tilasta lohkaistulle palsta-alueelle komean kartanon, jota sanottiin uudeksi Rauhalinnaksi; vanha kartano jäi silloin kreivittären nuorimmalle pojalle, nuorelle ja uljaan kauniille kreivi Carl Armfeltille.[1]

[1] Kreivi *Carl Armfelt*, syntynyt 1836, tuli ylioppilaaksi 1854, omisti Rauhalinnan tilan ja Turun rautateollisuuspajan, kuoli 1890. Oli avioliitossa vuodesta 1860 *Eugenie Palmfeltin* kanssa, syntynyt 1840.

Aivan lähellä toisiaan sijaitsi siellä siis kaksi Armfeltien taloa. Kaksinkertaisesti oli siten aihetta sinne vierailulle lähteä ja suvun siellä yhteen yhtyä. Kun tuona aikana minun tieni johtivat enimmäkseen muille haaroille, en ollut tilaisuudessa siellä käymään yhtä usein kuin kimnasistiaikoinani. Mutta silloin tällöin satuin kuitenkin siellä pistäytymään ja silloin jouduinkin aina nuoren väen joukkoon, joka täytti molemmat vieraanvaraiset talot. Kaikkien Armfeltien talojen joukossa luulen Rauhalinnan olleen kantatilan, jossa sukulaiset ja ystävät useimmiten tapasi ja jonne he mieluimmin menivät, ja vanhan kreivittären luona, jota kaikki sukupolvet rakastivat, olikin riemukas, vapaa ja suora, luonnollinen sävy parhaiten vallalla. Siellä tunsi jokainen hyvin viihtyvänsä.

Ainoastaan lyhyen matkan päähän näistä molemmista taloista oli Gustaf Filip Armfelt rakentanut pienen huvilan Kuusluotoon. Kun oltiin sitten Rauhalinnassa käymässä, täytyi myöskin pistäytyä huvilassa ja viettää siellä muutamia hilpeitä hetkiä. Kun hän erään kerran tarjosi minulle, lapsuuden ystävälleen, päivällistä, kertoi hän, että hänen oli täytynyt, voidakseen tämän juhlallisen tilaisuuden kyllin arvokkaasti viettää, teurastaa puolet kotikarjastaan -- toisin sanoen: toisen hänen kahdesta lampaastaan ja toisen kahdesta kanastaan. Sen suuntainen oli tuo huvila.

Monen muistossa lienee vieläkin selvänä ja kirkkaana säilynyt sekä muodoltaan että luonteeltaan niin perin eristapaisen Gustaf Filipin[1] kuva. Hän oli yksi sellaisista henkilöistä, joilla on hyvät luontaiset lahjat, vaan jotka synnynnäisen laiskuutensa ja laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi eivät tule lahjojaan niin käyttäneeksi kuin ehkä olisivat voineet. Hän oli jonkun verran taiteilija, taidemaalari, hieman kirjailijakin, sillä hän osasi kirjoittaa sangen sievästi ja erinomainen näyttelijä, varsinkin ilveily ja naisosissa; ennen kaikkea oli hän suuri humoristi ja osasi kerrassaan harvinaisen koomillisesti ja oivallisesti kasvon eleitä käyttäen kertoa mitä hullunkurisimpia, usein vain tilaisuutta varten keksimiään juttuja. Tämän verrattoman taitonsa vuoksi olikin hän kaikkialla suosittu ja seuroihin tervetullut.

[1] Kreivi *Gustaf Filip Armfelt*, syntynyt 1830, tuli ranskankielen lehtoriksi yliopistoon 1871, kuoli 1880.

Menetettyään kokonaan perimänsä suurenlaisen omaisuuden, jonka hän oli pannut likoon erääseen liikeyritykseen ansaitakseen sillä paremmat rahat, vaan joka liikehomma jonkun ajan perästä menikin nurin, täytyi hänen turvautua hankkimaan toimeentulonsa omalla ansiotyöllään ja sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä sellaiselle, joka jo oli tullut vanhanpuoleiseksi ja jolla ei mitään erityisiä ammattitietoja ollut ja joka ei myöskään tähän asti tietänyt miltä tuntuu elää oman työnsä ansioilla. Mutta hän ei lannistunut; hän astui ranskankielen lehtoriksi yliopistoon, teki työtä ja puuhasi luennoilla päiväkaudet, pysyen aina hyvällä tuulella ja leikillisenä, vaikkakin hän alituisesti valitteli toimeentulonsa tiukkuutta ja vaikeutta. Niin elää kihnutteli hän ja säästeli ja jättikin kaikkien suureksi hämmästykseksi jälkeensä sievosen, työllä ja suurella taloudellisella tarkkuudella kokoamansa säästöerän.

Mutta minä jatkan matkakertomustani loppuun asti -- käännekohtaan ja päämäärään.

Tarkoitan noin neljä penikulmaa Turun pohjoispuolella Lemun pitäjässä sijaitsevaa ikivanhaa historiallista Louhisaaren kartanoa, joka vuosisatoja oli ollut kuuluisan Fleming-suvun hallussa. Alakerroksen, joka oli täyspaksuksi harmaasta kivestä muurattu, oli muinaistarun mukaan rakennuttanut 1400-luvun alussa Turun linnan valtaherra Claus Lydekeson Djekn. Kaksisataaviisikymmentä vuotta senjälkeen rakennutti eräs hänen jälkeläisensä, valtakunnanrahastonhoitaja vapaaherra Herman Fleming rakennuksen alakerroksen päälle lisää Ruotsin suuruudenaikuisen tekotavan tyyliin. Niin syntyi tuo komea kolmikerroksinen talo, joka Louhisaaren kartanolla nytkin seisoo. Jo kulkiessa useita kilometrejä pitkää puistokujannetta myöten taloa kohden, huomasi kulkija lähestyvänsä läänityksellistä asuntoa, ja yhä voimakkaammaksi kohosi vaikutus astuessa taloon sisään pitkin aistikkaasti koristettua pylväskäytävää; siellä huomasi kaikesta olevansa ylhäisessä kodissa, jossa oli vallalla korkeapiirteiset tavat ja vaatimukset. Vaikka kartano sisuspuoleltaan joutuikin »ison vihan» aikana ryöstön ja hävityksen alaiseksi, jolloin sen marmoriportaat, seinämatot, kultakankaiset seinäverhot ja kuparikatto lähetettiin itäänpäin, eivät ryöstäjät olleet kuitenkaan pystyneet hävittämään sitä läänityksellistä leimaa, joka vieläkin tuosta ijäkkäästä linnasta uhkuu. Vielä ovat jälellä korkeat kellariholvit, vielä vanhat muistomerkilliset portaat ja suuret salit, joista suurimmassa, kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa niin sanotussa kirkkosalissa vielä seisoo vanha, avonainen takkaliesi paikallaan, vielä nähdään kattovuoliaiset ja orret entisellään Flemingin aikuisine maalauksineen, joista erittäin silmään pistää silloista Louhisaarta esittävä maisema, ja vielä tavataan samassa kolmannessa kerroksessa pieni huone, »pirun kamariksi» nimitetty, seinämaalauksineen, jotka esittävät kohtauksia Flemingin elämästä Louhisaaressa, ja jossa huoneessa kerrottiin kummittelevan niinkuin muissakin vanhoissa paikoissa, eikä siinä kamarissa kenkään uskaltanut nukkua.

Tuo suuri kolmikerroksinen rakennus on niin lähellä merenrantaa että aallot ennenvanhaan sen kivijalkaa huuhtoivat. Sen ympärillä levenee joka haaralle laaja puisto, josta varsinkin yksi osa, niin sanottu Paratiisi, jonne päästiin erään lahdelman poikki kivestä tehtyä patolaitosta myöten, oli erinomaisen kaunis. Satavuotiset tammet ja kastanjat lähinnä rakennuksen ympärillä varjostivat niin tiheästi taloa että tuskin yksikään auringonsäde pystyi murtautumaan lehtiholvien läpi. Senvuoksi näyttikin paikka synkältä, jolta se ei muuten suinkaan olisi näyttänyt.

Tämän ijänikuisen maakartanon omisti nyt kuvaamanani aikana Viipurin hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim,[1] jonka suvun hallussa tila oli ollut yli kahden vuosisadan, kunnes sekin jo nykyään, samoin kuin monet muutkin aatelishovit maassamme, on joutunut talonpoikaiskäsiin.

[1] Kreivi *Carl Gustaf Mannerheim*, syntynyt 1797, tuli filosofian tohtoriksi 1819, Vaasan läänin maaherraksi 1833 ja Viipurin läänin 1834 sekä Viipurin hovioikeuden presidentiksi 1839; kuoli 1854. Oli avioliitossa vuodesta 1832 *Eva von Sehantzin* kanssa, joka oli syntynyt 1810 ja kuoli 1895.

Heidän lapsiaan:

*Sofie*, syntynyt 1833, tuli hovineidiksi 1850 ja meni naimisiin 1866 italialaisen lähettisihteerin Cottan kanssa, joka kuoli 1867.

*Carl*, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1853, kamarijunkkariksi 1876 ja on nyt liikemiehenä Helsingissä. Oli avioliitossa ensin *Helena von Julin'in* kanssa, joka oli syntynyt 1842 ja kuoli 1881, sekä sitten hovineiti *Sofie Nordenstamin* kanssa, joka oli syntynyt 1849.

*Vilhelmina*, jota sanottiin Mimmiksi, syntynyt 1836.

*Anna*, syntynyt 1840, naimisissa vuodesta 1863 professori, sittemmin vapaaherra *Adolf Nordenskiöldin* kanssa, syntyi 1832, kuoli 1901.

*Gustaf*, syntynyt 1846, kuoli kimnasistina 1865.

Sinne johti perheen vanhimman pojan, nuoren Carl kreivin ja minun välilläni vallitseva ystävyys ja sydämellinen suhde tieni siihen aikaan usein; hän oli kanssani melkein yhdenikäinen ja samanaikainen ylioppilas. Siihen aikaan oli meillä vielä monessa suhteessa samallaiset mielipiteet, samallaiset käsitykset ja sympatiiat; nuoruuden haaveilut ja kangastavat unelmat olivat meille yhteisiä, korkealentoisia, vaan tuskinpa sittemmin todellisuudeksi muodostuneita. Kukapa voi nuoruutensa keväässä aavistaa mitä tulevaisuus helmassaan toi? Oltiin ylioppilaita, ajateltiin, tunnettiin ja elettiin vain päiväkseen ja sen huvituksia varten.

Louhisaaren perheeseen kuului, paitsi isäntäväkeä vielä kaksi nuorta poikaa ja kolme tytärtä. Heidän ystäviään kävi siihen aikaan paljon heidän luonaan, jolloin aina hilpeä ilonhälinä suurissa saleissa kajahteli. Voikohan kukaan, joka kerrankaan oli nähnyt ihmeen kauniin neiti Sofie Mannerheimin ymmärtäväisen hienoine kasvonpiirteineen, hänet unohtaa? Hänestä, joka neiti Sofien sattui vain häthätää näkemään tanssisalissa, voi hän näyttää kylmältä, liian itsetietoiselta ja ylen ylhäiseltä. Kömpelö ja huonommuutensa tunteva henkilö tunsikin kohdatessaan vaikkapa vain yhden kerran hänen silmäyksensä, todellakin sellainen olevansa, ja pysyttelikin senvuoksi kaukana. Kerrotaanpa vielä kaiken muun lisäksi, että itse Kaarle XV olisi hänestä lausunut: »Hän on minun rinnallani aivan liian ylhäinen».

Tänne kokoontui joukko nuorisoa, joka oli jotakuinkin erilaista kuin se nuoriso, josta Fagervikin yhteydessä olen kertonut ja jonka tunnusmerkkinä oli yksinkertainen sydämellisyys, tahi nuoriso Armfeltien perheissä, jonka keskuudessa riemastunut, pinttyneistä tavoista välittämätön ilo vallitsi. Täälläkin virtasi suonissa sinisin veri, mutta täällä oli vallalla ylimysvaltaisen arvokkuuden jyrkkämuotoinen sävy ja täällä kiinnitti kukin suurempaa huomiota itseensä ja soveliaisuuden vaatimuksiin. Niistä nuorista naisista, jotka siihen aikaan useammasti tähän seuraan kuuluivat, muistan nyt erityisesti kauniin ja herttaisen neiti Alma von Kothen'in (sittemmin vapaaherratar von Oertzen), Anna Björkenheimin (joka sittemmin oli naimisissa vapaaherra Alfons Walleen'in kanssa), Ninni von Haartman'in (sittemmin avioliitossa Eugen von Knorringin kanssa ja Constance Furuhjelmin (joka joutui naimisiin Robert Lagerborgin kanssa). Kotiopettajattaria en ota tässä lukuun; ilman heitä ei siihen aikaan voitu tulla toimeen ja oli heitä tässäkin talossa usein yhtä monta kuin nuoria tyttäriäkin, joiden, ollen kaikki neljä äidittömiä, täytyi olla heidän suojeluksensa alaisina. Tässä seurapiirissä tavallisimmin tavattavat nuoret herrat olivat Reinhold von Nassokin, Robert Björkenheim, Eugen von Knorring ja näiden kuvausten kirjoittaja.

Kreivitär, kaunis ja komea, esiintyi arvokkaasti emäntänä talossaan, jossa kaikki suoritettiin erinomaisen hienosti ja suurellisesti -- pöytä oli aina oivallinen ja tarjoilu hienoa. Kreiviä taas, joka oli jäykkäluontoisempi ja totisempi, näkyi harvoin, sillä hänellä oli joko virkamiestehtäviään suoritettavanaan tahi oli hän sitten innokkaana tiedemiehenä ja etevänä tutkijana, hyönteistieteilijänä syventynyt opinnoihinsa ja tutkielmiinsa. Mutta jos hän joskus astui niihin saleihin, joissa me nuoret huvittelimme, tuntui minusta kuin ilomme äkkiä olisi kankisuitsiin takertunut ja leikinlasku vaimeni hiljaisuudeksi hänen totisen ja arvostelevan katseensa edessä.

Pääasiallisesti huvittelimme Louhisaaressa esittämällä pieniä näytelmällisiä tilapäistekeleitä. Sekä neiti Sofiella että Carlella oli harvinaisen paljon näyttämöllisiä taipumuksia, he olivat kerrassaan taitureita, ehkä kuitenkin parhaiten kehittyneitä häikäisevän luontevassa jäljittelyn ja ivamukailun taidossa. Sukkelasti ja ilman suurempaa vaivannäköä kyhäsi Carl jonkun näytelmällisen tilapäistekeleen, useimmittain helkkyvässä runomitassa; niissä usein leikinlaskun alla purevasti ivattiin päivän tapahtumia tahi henkilöitä. Kokkapuheille ja pistosanoille naurettiin makeasti; siihen eivät kuitenkaan yhtyneet ne, joihin usein sangen terävä kärki sattui osumaan.

XXV.

ERÄS KEISARIVIERAILU.

1854.

Kevätlukukausi vuonna 1853 oli melkein yhtämittaista alituisesti uudistuvien huvitusten hyörinää. Suuret tanssiaiset ja suljetummat tanssiaiskemut, ylioppilashuvitukset ja näytelmälliset iltamat vaihtelivat jatkuvassa sarjassa keskenään. Elämä ja ilo ja huolettomuus huomisesta oli kaikkialla vallalla.

Mutta kesken tällaisen huvitusten pyörteen alkoi kuulua jonkunlaisia räikeitä epäsointuja ja synkkiä pilviä kasaantua valtiolliselle taivaanrannalle. Turkkilaiset ja kurdit tappoivat joukottain armeenialaisia ja bulgarialaisia ja hävittivät heidän maitaan. Siihen oltiin jo ennestään totuttu, eikä se niin suuresti mieliä kuohuttanutkaan, sillä mitäpä muuta sille voi tehdä kuin surkutella noita maa-raukkoja ja niiden asukkaita. Mutta samalla havaittiin että koko Wenäjän kansaan oli liikuttavasti koskenut heidän uskolaistensa kuolemanparku, ja huuto, mahtava kuin ukkonen, kaikui yli koko suuren valtakunnan, vaatien apua onnettomille ja kostoa tehdyistä rikoksista. Keisari Nikolai ei voinut vastustaa tätä Wenäjän kansan omantunnon ja myötätunnon ilmausta onnettomia kohtaan, ja hän päätti senvuoksi mahtavan hallitsijasanansa voimalla lopettaa nuo kamalat vainot.

Hän lähetti silloin meidän kenraalikuvernöörimme, ruhtinas Menschikoffin, erityisenä lähettinä Konstantinopoliin, vaatien suojelusta sulttaanin oikeauskoisille alamaisille. Kun asiasta oli keskusteltu jonkun aikaa pääsemättä kuitenkaan tarkoitettuun tulokseen, saapui ruhtinas huhtikuussa matkatamineissaan, puettuna kuuluisaan harmaaseen päällystakkiinsa, sulttaanin luo ja esitti hänelle Wenäjän loppuehdotuksen. Kun siihen ei suostuttu, matkusti ruhtinas heti pois, toukokuussa 1853, jonka jälkeen aseiden täytyi astua asian ratkaisijaksi. Heti senjälkeen marssi ruhtinas Gortschakoff turkkilaisiin alusmaihin, Moldavaan ja Walakkiaan, ottaen ne haltuunsa keisarinsa vaatimusten vakuudeksi. Mutta pian kohtasivat hänen joukkonsa Omer-paschan, joka kykeni estämään Wenäjän armeijan pääsyn Tonavan yli. Molemmat sotajoukot seisoivat jotakuinkin yhtä voimakkaina vastakkain, eikä kumpikaan voinut saavuttaa mitään ratkaisevaa voittoa.

Mutta marraskuussa onnistui amiraali Nachimoffin saada Sinopen luona loistava voitto turkkilaisesta laivastosta, joka kokonaan hävitettiin. Kun tämä tuli tietoon, purjehti ranskalainen ja englantilainen yhdistynyt laivasto Bosborin salmeen uhatussa ja turvattomassa asemassa olevan Konstantinopolin suojaksi ja avuksi. Ja niinpä ei suurta itämaista sotaa enää voitu välttää, joskaan varsinaista sodanjulistusta ei vielä oltu annettu.

Jokainen täällä huomasi silloin selvästi, että sodan kauhut ulottuisivat meidänkin maamme rannikoille, maamme saatua jo lähemmä puoli vuosisataa nauttia rauhan siunausta. Eikä kauan viipynytkään kun jo nähtiin joukko-osaston toisensa perästä marssivan maahamme; maanteillä kuljetettiin teiden täydeltä pitkissä jonoissa tykkejä, ampuma- ja muonavaroja; sananlennättäjiä (sen ajan sähkösanomia) kiiti kiireisellä vauhdilla kaikille haaroille; makasiineja rakennettiin varastojen säilytyspaikoiksi useihin eri paikkoihin; veistämöillä valmistettiin levähtämättä kanuunavenheitä; suuria hankintasopimuksia tehtiin; korkeita kenraaleja, kuuluen kaikenlaisiin eri joukkoihin, saapui tänne, toimeenpanivat täällä tarkastuksia ja matkustivat jälleen pois, j. n. e. Päivä päivältä tuntuivat sodan jyskeet ja melskeet yhä enemmän lähestyvän.

Silloin levisi ympäri maata sekava huhu siitä, että Ruotsinkin kanta olisi horjuva ja että keskustelut jo olisivat muka käynnissä sen ja länsivaltain kanssa. Vaikkakin kuningas Oskar teki kaikkensa jyrkän puolueettomuuden säilyttämiseksi, koetti osa sanomalehdistöä kuitenkin kaikin voimin saada n. s. yleistä mielipidettä johdetuksi sodan puolelle, ja nuori, toimintahaluinen kruununprinssi Carl koetti myöskin kehoittaa vanhaa, jo heikkoa ja sellaiseen seikkailuun vastenmielistä kuningasta nyt jos koskaan käyttämään tilaisuutta hyväkseen ottaakseen takaisin mitä oli menetetty.

Ei ole ihmettelemistä joskin tuollaisia huhuja kuullessa levottomuutta ja mielenkuohuntaa syntyi hieman itsekullakin taholla, sillä vielä oli tuoreessa muistissa se aika, joka yhdisti meidän kohtalomme vanhan emämaan kanssa, ja kukapa voisi varmuudella sodan vaiheita ennakolta ennustaa. Eikä sekään ihmetytä, että muutamat mahtavat henkilöt tahtoivat asettaa vallitsevan mielialan ja siitä koituvan vaaran korkeimmassa paikassa räikeämpään valoon kuin se oikeastaan oli, osoittaakseen alamaista uutteruuttaan ja intoaan ja lisätäkseen suosiotaan itsevaltijaan silmissä.

Mutta keisari Nikolai ei ollut sellainen mies, joka olisi tuominnut näin vakavia asioita ainoastaan yksipuolisen kuvailun mukaan. Hän tahtoi ensin itse nähdä ja tutkia ja sitten toimia, ja hän päätti mieskohtaisesti matkustaa Helsinkiin. Se olisi näet omiaan osoittamaan hänen lempeyttään ja armoaan meidän maatamme kohtaan, jossa hän ei ollut käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja samalla olisi hän itse tilaisuudessa muodostamaan varmemman ajatuksen siitä mitä hänen selkänsä takana nyt koetuksen hetken tultua oikeastaan oli.

»Keisari tulee!» leimahti ympäri maata kuin sähkökipinä, ja pääkaupunkiin kiiruhti korkeita virkamiehiä, presidenttejä, kuvernöörejä, piispoja, useita ylhäisempiä yksityishenkilöitä ja muutamia kaikessa kiireessä kokoonpantuja lähetystöjä.

Oli maaliskuun 14 päivän iltayö ja pureva pakkanen. Lumi oli kasaantunut korkeiksi kinoksiksi, peittäen kadut ja torit ja naristen jalkojen alla. Silmänkantamaton ihmisjoukko oli myöhäisestä hetkestä ja pakkasesta huolimatta kokoontunut yhteen, täyttäen kaksinkertaisella tulisoihturivillä valaistun tien pitkältä sillalta pitkin Uniooninkatua ja kauppatoria aina keisarilliseen palatsiin asti. Palatsi oli seisonut monet pitkät vuodet autiona ja tyhjänä, mutta nyt sen jokaisesta ikkunasta tulvehti ulos valovirta, sisällä näytti väkeä liikkuvan kiireesti edestakaisin ja reki reen perästä ajoi sisään linnanpihaan, kuljettaen palatsiin korkeimpia viranomaisia ja kenraalikunnan. Kärsivällisesti odottelivat yhteensulloutuneet kansanjoukot kunnes yht'äkkiä myöhäisenä yöhetkenä kuului kaukaista humua, joka nopeasti läheni ja kasvoi voimakkaammaksi kunnes aivan läheltä alkoi kuulua jylisevä eläköönhuuto; kokoonpakkautunut väkijoukko avasi tien keskeensä ja huimalla vauhdilla ajoi esiin pitkä jono kolmivaljakolta avonaisine kuomirekineen; lumi tulijain ympärillä tuprusi ja huuru pöllähteli vaahtoisten, päristeleväin hevosten sieramista. Ensimäisessä reessä istui mies, jonka kasvonpiirteet kaikki tunsivat, vaikkeivät olleet koskaan häntä nähneet, ja hän kuunteli jyliseviä, raikuvia eläköönhuutoja ystävällisesti nyökäyttäen päätään kansalle vastaukseksi.

Keisari oli tullut, hän oli nyt Suomessa, meidän kaupungissamme! Ja riemastus oli rajaton.

Ensimäiseksi piti hänen käydä yliopistolla ja oli käynti määrätty tapahtuvaksi kello 12 päivällä.

Meidän oli käsketty jo yhtä tuntia aikaisemmin saapumaan miehissä yliopiston juhlasaliin, juhlapuvussa luonnollisesti. Silloin oli ylioppilasluettelossa kaikkiaan noin 450 ylioppilasta ja niistä oli noin 350 saapuvilla kaupungissa. Kaikki ne, jotka olivat tulleet ylioppilaiksi vuoden 1850 asetusten astuttua voimaan, olivat velvolliset käyttämään säädettyä virkapukua. Mutta saapuvilla olleista ylioppilaista kuului tuskin puoletkaan tuohon luokkaan ja toiset taas, vanhemmat, käyttivät tavallista hännystakkipukua.

Kokoonnuttuamme saliin, koitui ylioppilasinspehtoriile, pedellienpäällikkö parooni Hjärnelle ja hänen kuudelle pedellilleen paljon puuhaa eroitellessaan virkapukuiset ylioppilaat siviilimiehistä, jotka työnnettiin salin etäisempiin osiin, jotta me, joilla oli uudet ja välkkyvät puvut, voisimme astua kaikessa loistossamme esiin ja asettua lähimmille paikoille suuren käytävän ja parnasson ympärille. Pitkällisen puuhan perästä ja kokkapuheita lasketeltua saatiin tämä eroittelu ja sijoitteleminen viimeinkin tehdyksi ja meidät kaikki asianmukaiseen järjestykseen. Pidettiin varmana, että keisarista kullanhohtoiset virkapuvut näyttäisivät mieleisemmiltä kuin mustat hännystakit.