Chapter 5

Tila oli siihen aikaan Reinhold Tauben[1] hallussa, joka lyhyen virkamiesuran jälkeen asusti ja viljeli isiltä perimäänsä maata. Hän hoiti sitä tämän suvun vanhemmille sukupolville ominaisten, tunnettujen periaatteiden mukaan. Ei mitään saatu turhuuteen käyttää, ei mikään saanut turmeltua ja tarkka taloudenhoito, ehkä joskus liian pitkällekin mennyt, täytyi olla kaikkialla vallalla. Hän oli sangen terävä, sukkela ja valmis vastauksien antoon, eikä silloin sanottavasti säästänyt lähimäisensä pieniä vikoja ja puutteita, mutta unohti helposti omansa.

[1] *Reinhold Taube*, syntynyt 1823, senaatin kopisti 1851, otti eron 1858, kamariherra 1880, hovimestari 1885, kuollut 1898. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1856 *Alexandrine Saltzmanin* kanssa, joka kuoli 1867, sekä sitten vuodesta 1873 *Ida Amnorin*'in kanssa.

Hän oli pieni kasvultaan ja se oli sangen arka kohta, jos joku siitä hänelle huomautti. Kun hän kerran astuskeli virkahuonettaan kohden salkku kainalossa »herassyötinkien» luvallisen tavan mukaan, sattui hän pudottamaan salkkunsa. Eräs matami, joka kulki muutaman askeleen päässä hänen perässään, otti salkun ylös ja huusi hänelle: »pikku herra! seisahtukaa! pikku herra, teiltä putosi kirjoituskirja!» Hyvin voi ymmärtää, etteivät hänen tunteensa matamia kohtaan olleet erittäin ystävälliset. Kuvaavana piirteenä hänen säästäväisyydestään mainittakoon tässä vain eräs pieni kasku. Joku kysyi häneltä kerran miksi hän aina matkusti rautatiellä kolmannessa luokassa. Hän vastasi siihen: »aivan yksinkertaisesti siksi, ettei ole olemassakaan neljättä luokkaa».

Tenholasta tultiin Perniön pitäjään. Siellä oli siihen aikaan monta sekä suurempaa että pienempää maatilaa, hauskoja koteja, joissa asui säätyläisiä. Nyttemmin on suurin osa niistä joutunut joko talonpoikien tahi yhtiöitten käsiin. Paras niistä oli huomattava Teijon tehdas, jonka silloin omisti vuorineuvos Viktor Zebor Bremer.[1] Se oli suurenlainen maatila, hyvin rakennettu ja sijaitsi kauniilla paikalla meren rannalla. Päärakennus oli ijäkäs kaksikerroksinen kivirakennus, 1600-luvulta säilynyt, jolloin tila oli vapaaherrallisen Creutzin suvun hallussa.

[1] *Viktor Zebor Bremer*, syntynyt 1804, vuorineuvos, Teijon ja Matildedalin tehtaiden omistaja, kuollut 1869. Oli avioliitossa ensin *Ida Bassin* kanssa, joka kuoli 1896, sekä sitten vuodesta 1850 vapaaherratar *Matilda Rehbinderin* kanssa, syntynyt 1825, kuollut 1901.

Talo oli 1800-luvun keskivaiheilla iloinen ja vieraanvarainen koti, jossa useita kasvavia poikia mellasti, ja sen vuoksi sinne usein kokoontui paljon nuorisoa.

Vuorineuvos Bremer oli toimelias mies, hänen ajatuksensa ahertelivat väsymättä suurennussuunnitelmissa ja hän antautuikin kaikin voiminsa teollisuuslaitostensa laajennuspuuhiin ja perusti noin penikulman päähän Teijosta Matildedaalin tehtaan, rakennuttaen sen kivestä upeaksi; se oli ensimäinen rautavalssilaitos Suomessa.

Mutta kaikki nämä perustamispuuhat, joita ei edes sattuneet vaikeudetkaan voineet ehkäistä, eivät olleet, paha kyllä, sopusoinnussa hänen taloudellisten edellytystensä kanssa. Ja kun hän sittemmin oli joutunut yhä vaikeampaan ja lopuksi kerrassaan horjuvaan asemaan, ei hän kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan taisteli viimeiseen asti toivoen voivansa läpäistä vaikeuksista, kunnes hän kuitenkin vihdoin nääntyi epätasaisessa taistelussaan todellisuuden ja harhakuvittelujen välillä. Silloin murtui ennen niin tarmokas mies kokonaan, muuttuen äkkiä äijäksi, vaikka olikin vasta miehuutensa parhaassa ijässä, 1858.

Toiminnan tuoksinaan astui silloin hänen puolisonsa, osoittaen sellaista voimaa ja kykyä, jota ei kukaan olisi osannut häneltä odottaa. Syntyisin vapaaherratar Matilda Rehbinder, oli häntä jo nuoresta pitäen liehitelty ja hemmotellen pilattu Turussa ja tultuaan sitten rikkaan tehtaanomistajan puolisoksi, oli hän saanut aina pienimmätkin toiveensa toteutetuiksi, eikä hänen ollut tarvinnut kieltäytyä mistään. Ja nyt menetti hän yht'äkkiä aavistamatta kaikki. Silloin rohkaisi hän itsensä, kun hänen miehensä voimat olivat murtuneet, ja osti itselleen kokonaan velaksi erään maatilan muutamia penikulmia Turun pohjoispuolella. Siellä hän uurasti ja aherteli päivät pääksytysten, mutta aina oli hän kuitenkin tyytyväisellä mielellä. Hän hoiti koko talouden, vei itse torille kaupaksi tuotteitaan, eikä häntä kukaan senvuoksi halveksinut, ja valmisti siten kodin ja toimeentulon itselleen, miehelleen ja nuorelle pojalleen. Ja hänen onnistui suoriutua kaikesta niin onnellisesti, että hänellä lopuksi oli koko maatila velattomana hallussaan. Siinä jälleen erinomainen esimerkki siitä, kuinka kelvollinen vaimo kykenee voimalla ja viisaudella pääsemään eteenpäin elämässä ja voittamaan. Ja hän voikin iloita siitä tunnustuksesta, joka hänelle yleisesti annettiin.

Perniöstä tultiin minun kotipitäjääni Kemiöön. Siellä oli siihen aikaan useita pienempiä ja suurempia herraskartanolta. Suurin ja paras niistä oli kai Björkboda, jossa vietetystä, vieraita tulvehtivasta ja reilusta elämästä olen jo aikaisemmin niin perinpohjin kertonut, että jatkuva kuvailu siitä olisi vain jo ennen puhutun pakinan kertailua.

Taalintehtaalla, jonne isoäiti-vainajan kuoleman jälkeen vuonna 1850 vanhin veljeni oli asettunut asumaan, vieraili tavallisesti kesäisin hänen vaimonsa, syntyisin Tham, perhe Ruotsista -- joukko juuri täysikäiseksi puhjennutta iloista nuorisoa. Mutta siitä lähemmin tuonnempana näiden kuvausteni jatkannon yhteydessä.

Meidän lähimmän naapuritalomme, luonnonihanan Västanvikin omisti ensin jo ennen mainitsemani omituinen eversti von Konow, joka sittemmin muutti pois ja möi tilan eversti Petanderille, jonka perheen kanssa me olimme ystävällisissä naapuruussuhteissa.

Hieman kauempana sijaitsi Västankärr, joka ei tosin ollut mikään kaunis paikka luonnon puolesta, vaan oli muuten suuri ja hyvin rakettu tila; sen omisti etevänä maanviljelijänä tunnettu ruotsalainen luutnantti Gustaf Silfversvan[1], joka oli muokannut ja kohottanut tuon milt'ei aution ja rappeutuneen talon maanviljelyksen mallitaloksi, joka ansaitsee erityistä mainitsemista.

[1] *Gustaf Silfversvan*, syntynyt 1819 Ruotsissa, tuli aliluutnantiksi Västmanlandin rykmenttiin, muutti Suomeen 1841, kuoli 1888. Oli naimisissa enonsa lesken *Charlotta Fredrika Olivercreutzin* kanssa, joka oli syntynyt 1851 ja kuoli 1896.

Tilan omisti ennen Silfversvanin eno, esittelijäsihteeri Gadelli, mutta talo oli joutunut kokonaan viljelysrappioon ja sen rakennukset olivat ränsistyneet. Kun hän sitten vuonna 1841 kuoli, huomattiin asioiden olevan niin huonot ja sotkuiset että vararikkoa pidettiin mahdottomana välttää. Mutta äsken mainittu, silloin ainoastaan 22-vuotias ruotsalainen luutnantti, joka enonsa kuoleman sattuessa oli Suomessa, tarkisteli tilan läpikotasiinsa, arvosteli sen voimavarat ja edellytykset sekä esitti, että hän saisi joko ottaa huostaansa koko tilan tahi sitten hoitaakseen sen ja selvittääkseen asiat niin että tuo ikävä lopputapaus voitaisiin välttää. Kaikki silloin epäilivät voisiko hän suoriutua kunnialla tuollaisesta tukalasta ja epävakaisesta yrityksestä. Mutta hän muutti Suomeen ja täytti tehtävänsä, sitoumuksensa sellaisella erinomaisella tavalla, että asema oli turvattu jo pari vuotta senjälkeen ja häviön vaara kokonaan vältetty ja voitettu. Silloin meni hän naimisiin enonsa lesken kanssa, syntyisin Charlotta Fredrika Olivercreutz, joka kuului Gezelius-piispoista polveutuvaan sukuun.

Västankärrin tilaan kuului laajalti tiluksia, joista kuitenkin vain pienempi osa oli viljeltyä maata. Suurin osa oli vesiperäistä suomaata, josta tila nimensäkin oli saanut. Koko sitä seutua pidettiinkin senvuoksi niin epäterveellisenä, että paikkakunnan lääkäri kuuluu kerran, kun vaikeanlaatuinen kaulatauti niillä seuduilla raivosi, esittäneen että talo oli jätettävä kerrassaan autioksi. Mutta nuori tilanhaltija ojitti suot, kaivattaen sinne valtavia kanavia, viljeli vähitellen siten kuivaneet tavattoman laajat vainioalat, jotka suurimmalta osaltaan salaojilla varustettiin, ja niin kohotti hän tilallaan viljelyksen kukoistukseen ja kasvuvoimaan. Samalla täytyi hänen huolehtia myöskin kartanon rakennusten kuntoonpanosta; upea kaksikerroksinen päärakennus rakennettiin ja vähitellen myöskin ulkohuoneita ja muita taloudenhoitorakennuksia, kaikki aivan uusia ja mallikelpoisia.

Väsymättömän työnsä kautta ja usein itse puutetta kärsien pääsi hän niin pitkälle, että hän pystyi lunastamaan kaikki tytärpuolensa talosta irti ja jätti viimein kuollessaan tuon suuren maatilan velattomana jälkeensä. Hänen luovan kätensä johdolla oli Västankärr kehittynyt ja kohonnut maamme parhaiten viljeltyjen maatilojen joukkoon ja ylistettiin taloa senvuoksi aikanaan suuresti. Hän oli meikäläisissä oloissa harvinainen esimerkki siitä, että herrasmies pystyy kohoamaan varallisuuteen myöskin yksinomaisen maanviljelyksen avulla. Mutta hänen kuolemansa jälkeen luisui tilan kehittynyt viljelys nopeasti alaspäin. Nyt on talo talonpoikaiskäsissä.

Hän oli myöskin innostunut kunnalliseen elämään, jo luonnostaan esiintyen aina vastustusmielisenä, ja oli usein liiaksi riidanhaluinen ja turhamainen sellaisissakin asioissa, joista ei olisi maksanut vaivaa kiistellä.

Kerran pidettiin kuntakokous sen johdosta että pitäjän makasiiniin täytyi laittaa uusi katto. Rovasti Forsman, minä ja monet muut esitimme että katto tehtäisiin peltilevyistä, mutta Silfversvan ja joukko talonpoikia panivat tiukasti vastaan tällaista ehdotusta, se kun muka tulisi liian kalliiksi, ja ehdottivat sensijaan pärekattoa. Tästä tärkeästä kysymyksestä sukeutui pitkällinen ja kiivas taistelu, joka jakoi pitäjän kahteen vastakkaiseen osaan -- toiset puolustivat, toiset vastustivat peltikattoa -- ja tämän kiistan aikana ei henkilökohtaisiakaan iskuja säästetty, josta taas oli seurauksena, että Silfversvanin ja minun välilläni ennen vallinneet hyvät suhteet rikkoontuivat pitkiksi ajoiksi.

Silfversvan näytteli valtiopäivillä, kuten tiedetään, sangen huomattavaa osaa, kuuluen vapaamieliseen puolueeseen. Kodissaan oli hän ystävällinen ja hauska ja otti mielellään vieraita vastaan.

Hänen vapaamieliseen ohjelmaansa kuului myöskin vapaakaupan periaatteiden kannattaminen, jonka vuoksi hän innokkaasti vastustikin suojelustullin kannattajain suuntaa, jolle pohjalle meidän teollisuutemme kysymyksessä olevana aikana vielä perustui ja nojasi. Sitä vastaan soti hän lakkaamatta. Kun minulla teollisuusmiehenä oli aivan vastakkaiset mielipiteet ja harrastukset, jouduimme me pian kiivaaseen otteluun keskenämme. Ja pitkä kynäkiista sukeutui meille Helsingin sanomalehdissä vuonna 1859 tästä asiasta, jonka kuluessa usein kiivaat henkilökohtaiset iskut singahtelivat ja joka sanasota herätti aikanansa suuria huomiota maassa.

Pitäjän toisessa kolkassa sijaitsi Sjölahden kartano, Jägerskjöldien sukutila, sangen suuri, etuisa ja kaunis maatila. Sen omisti minun aikaisimpina nuoruusvuosinani eversti Christer Jägerskjöld,[1] yksi harvoja silloin vielä elossa olevia luonteita menneeltä hienolta vuosisadalta, kohtelias, ylevämielinen ja hieno koko olemukseltaan. Hänellä oli erinomainen taito lausua julki sanottavansa, jonka vaikutusta hänen miellyttävä soinnukas äänensä yhä lisäsi. Kerrottiin että kun hän oli päättänyt mennä naimisiin, matkusti hän sukulaisensa, parooni August Filip Armfeltin luo Viikin kartanoon kysyäkseen häneltä neuvoa puolison valintaan nähden. Tämä oli silloin vastannut: »Ota kenet tahansa, kunhan et vain jotakin Taubea niinkuin minä, sillä silloin voi sattua, että saat tyhjin vatsoin nousta pöydästäsi, etkä aina ole herra omassa talossasi». Mutta tämä ei vähimmässäkään määrässä peljästyttänyt Jägerskjöldiä, päinvastoin piti hän sitä pikemmin suosituksena. Hän päätti varoituksesta huolimatta matkustaa heti Prästkullaan, kosi ja sai myöntävän vastauksen.

[1] *Christer Jägerskjöld*, syntyi 1784, tuli kornetiksi Uudenmaan rakuunarykmenttiin 1802, otti osaa Suomen sotaan 1808--09, ylennettiin everstiksi 1819 ja nimitettiin Suomen yliesikunnan päälliköksi, otti eron 1822, omisti Sjölahden sukutilan, kuoli 1856. Oli avioliitossa vuodesta 1807 *Gustava Tauben* kanssa, joka syntyi 1790 ja kuoli 1870.

Ritaristo ja aateli valitsi hänet edustajakseen kruunausjuhlallisuuksiin Moskovassa vuonna 1856. Matkalla sairastui hän Pietarissa koleraan ja kuoli siellä.

Sukukartano siirtyi hänen kuoltuaan hänen vanhimman poikansa, sittemmin eversti Ludvig Jägerskjöldin haltuun,[1] jolle myöskin isän kohtelias ja hieno luonne oli jossain määrin perinnöksi jäänyt.

[1] *Ludvig Jägerskjöld*, syntynyt 1812, tuli luutnantiksi Moskovan kaartiin, otti eron kapteenin arvolla 1839, nimitettiin majuriksi Turun ruotuväkipataljoonaan 1854, otti eron everstin arvolla 1868, kuoli 1904. Oli avioliitossa vuodesta 1850 serkkunsa *Jenny Tauben* kanssa, joka syntyi 1820 ja kuoli 1882.

Todellisuus on usein eriskummallinen kuin kuvailtu kertomus. Siitä on esimerkkinä elämä Sjölahdessa, joka ei tosiaankaan ollut mitään erityisen romantillista. Ludvig Jägerskjöld rakastui, palvellessaan kaartinrykmentissä Pietarissa, sydämensä pohjasta erääseen nuoreen naiseen, Pietarissa asuvan rikkaan englantilaisen tyttäreen, ja sai osakseen neitosen vastarakkauden. Mutta tytön isä oli jyrkästi tätä liittoa vastaan -- en tiedä mistä syystä; ja tyttären täytyi alistua isänsä tahtoon ja jättää sikseen kaikki ajatuksensakin liitosta rakkaimpansa kanssa. Jägerskjöld otti eron palveluksestaan, eleli sitten kymmenkunnan vuotta Sjölahdessa ja alkoi jo tulla vanhemmanpuoleiseksi nuoreksi mieheksi, kun hän vihoviimein taipui isänsä väsymättömiin kehoituksiin, joilla vanhus kehoitti poikaansa avioliittoon menemään ennenkuin se olisi liian myöhäistä. Niinpä meni hän kihloihin serkkunsa, neiti Jenny Tauben kanssa ja häät piti vietettämän Prästkullassa. Kun hän sitten isänsä kanssa lähti häihin Sjölahdesta, muistivat he että he tiellä tulevat tapaamaan postinkuljettajan ja ottivat senvuoksi oman postilaukkunsa avaimen mukaansa. Tavanmukaisella välinpitämättömyydellä avasivat he laukun, mutta siellä sattuikin sillä kertaa olemaan eräs kirje Ludvig Jägerskjöldille, joka sai hänen sydämensä kiivaasti pamppailemaan. Kirje oli hänen nuoruutensa rakastetulta, jossa tämä ilmoitti että hänen isänsä oli kuollut ja hän siis nyt vapaa rakkautensa rakastamalleen antamaan, ja kysyi oliko Ludvig myöskin vielä vapaa, jolloin ei mikään enää estäisi heidän liittoaan.

Kirje tuli liian myöhään. Matkaa Prästkullaan jatkettiin.

Vielä viimeisiin vuosiinsa saakka pysyi hän reippaana ja säilytti tavattoman hyvin muistikykynsä, saavuttaen harvinaisen korkean ijän, 92 vuotta.

Kemiön saaren pohjoisrannalla oli Viikin kartano. Se sijaitsi kauniilla paikalla meren rantamalla luonnostaan vapaina kasvavien satavuotisten tammien ympäröimänä. Vanha päärakennus, joka nyttemmin on palanut, oli suuri, avara, yksikerroksinen taitekattoinen puutalo -- peräisin 1600-luvulta -- joka herätti mielenkiintoa sekä ikänsä että omintakeisen, vanhanaikaisen sisustuksensa kautta. Tämän tilan omisti minun lapsuuteni päivinä vapaaherra August Filip Armfelt,[1] viimeinen tämän vapaaherrallisen sukuhaaran jäsen ja hänen tunnetun ylhäisyytensä, kreivi Kustaa Maurin veli. Hänen muotokuvaansa, joka oli hänen nuoruudessaan maalattu ja esitti häntä Backuksena, päässään viinirypäleterttuja, olen usein katsellut Armfeltien kokoelmassa. Mutta minun muistossani päilyy hän kuitenkin aivan toisenlaisena: pieni, käyristynyt, valkotukkainen ukkonen, jolla oli suuri punanen nenä. Muistan hänet sangen hyvin eräiltä päivällisiltä Björkbodassa. Jotain hassunkurista oli lausuttu, joka oli kutkuttanut hänen nauruhermojaan siihen määrään asti, että hän vaipui puistattavaan, hervottomaan naurunpuuskaan, jota ei millään voitu hillitä, vaan joka päinvastoin yltyi niin että hänen täytyi vihdoin, kasvot aivan sinisinä ja tukehtumaisillaan, lähteä pois pöydästä. Tämä sama mies oli Jägerskjöldille valitellut, ettei hän aina saanut vatsaansa täyteen oman pöytänsä ääressä. Vanhalla paroonilla olikin senvuoksi tapana joskus hiiviskellä ruokasäiliöön tahi jonkun ruokakaapin ääreen etsiskelemään eikö jotakin ruokaripettä olisi sinne jäänyt, jolla hän voisi nälkäänsä tyydyttää. Kerran löysi hän iloiseksi hämmästyksekseen lautasellisen lettuja, joiden päälle oli paksulta siroitettu jotakin, jota hän piti sokerina. Kärkkäästi söi hän ne suuhunsa, mutta tulikin äkkiä niin pahoinvoivaksi, että hänen elämänsä kauan tämän aterian jälkeen häilyi vaaran partaalla. Hän oli syönyt rotanmyrkkyä.

[1] Vapaaherra *August Filip Armfelt*, syntynyt 1768, henkirakuunaväen luutnantti 1787, otti osaa Suomen sotaan 1788--90, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1792, kamariherra Venäjän keisarin hovissa 1819, kuoli 1839. Oli avioliitossa vuodesta 1796 *Johanna Lovisa Tauben* kanssa, joka syntyi 1779 ja kuoli 1846.

Hänen kuolemansa jälkeen 1839 omisti talon hänen leskensä, syntyisin Taube, jota tavallisesti sanottiin »Viikin kartanon vanhaksi vapaaherrattareksi». Kerrottiin monta melkein uskomatonta tarinaa hänen ahneuteen vivahtavasta säästäväisyydestään ja hänen ankarasta hallituksestaan tilalla. Jos puheissa oli jotakin perää, on hänen täytynyt olla sellaisten vanhojen rouvien täydellinen perikuva, jollaisia saamme usein tavata saduissa ja kertoelmissa ja jotka ovat itsekkäitä, ahneita ja kovia. Epäillen kaikkia, jotka elivät hänen ympärillään, kuljeskeli hän yötä päivää ympäri vartioiden ett'ei vain mitään kehvellettäisi pois hänelle vahingoksi. Eikä hän suonut itselleen juuri ensinkään lepoa, eikä myöskään ravintoa.

Hän kuoli 1846, jolloin tila lankesi ainoalle pojalle, kreivi Magnus Armfeltille, Viurilan herralle; hänen jälkeensä jäi se hänen tyttärensä Hedvig Armfeltin omaisuudeksi, joka oli vuodesta 1851 naimisissa luutnantti, vapaaherra Vilhelm Wreden kanssa.[1]

[1] Vapaaherra *Vilhelm Wrede*, syntynyt 1827, tuli luutnantiksi meriväkeen 1849, otti eron majurin arvolla 1857 ja kuoli 1878. Oli avioliitossa vuodesta 1851 *Hedvig Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1833 ja kuoli 1882.

Silloin muuttuikin heti elämä talossa toisenlaiseksi. Talo oli ollut vähää ennen vielä synkkä, erillään muusta maailmasta ja sangen vähän vieraanvarainen, mutta uudet haltijat uhkuivat vielä molemmat elämäniloa ja nuori aviopari näki mielellään nuorta väkeä ja iloa ympärillään. Niinpä kokoontuikin Viikin kartanoon usein laajan Armfeltien suvun jäsenet ja paljon heidän ystäviään ja tuttaviaan. Siellä oli silloin vallalla yksinkertainen, avomielinen seurustelusävy, johon ei ollut turhamaisuutta eikä sukuylpeyttä sotkeutunut, vaan joka uhkui hyvyyttä ja luonnollisuutta ja siten juuri teki seurustelun Armfeltien perheiden kanssa niin herttaiseksi ja hauskaksi. Jos siellä mukana oli vielä väsymättömän hupainen Gustaf Filip Armfelt, niin kyllä hän osasi kokkapuheillaan, kujeillaan ja tarinoillaan kylvää yhä vetreämpää hilpeyttä ympärilleen. Tuohon vieraanvaraiseen kotiin matkustettiin siihen aikaan usein ja mieluisasti.

Wrede oli, samoin kuin hänen naapurinsa ja ystävänsä Silfversvankin, sangen innokas ja huvitettu maanviljelijä. Hän viljeli laajoja vainioaloja ja uhrasi suuria summia tilansa hyväksi, jonka hän tahtoi korottaa niin hyvään viljelyskuntoon kuin vain mahdollista oli. Mutta, ikävää kylläkin, hänellä ei ollut puuhissaan sellaista menestystä kuin Silfversvanilla. Hänellä olikin ehkä enemmän vaikeuksia voitettavanaan ja ne lopulta kohosivatkin yli hänen voimiensa.

Jos Kemiöstä jatkettiin matkaa Turkuun, oli Joensuun kartano Halikon pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli vanhojen kuuluisien Hornien kantatila, nyt kreivillisen Armfeltin suvun sukukartano, yksi maamme parhaimmista ja suurimmista maatiloista.

Vaikka kartano sijaitsikin jonkun matkaa meren rannasta, oli paikka kuitenkin sangen kaunis laajan puiston ja puutarhan ympäröimänä. Itse päärakennus, vaikka olikin vain vanha, tilava yksikerroksinen puutalo, oli kuitenkin kaikitenkin näky sellainen, joka herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta, sillä siellä oltiin paikassa, jossa joka askel palautti mieleen kuuluisan Kustaa Maurin, pohjolan Alkibiadeen, ja hänen kuninkaallisen ystävänsä hurmaajakuninkaan. Hänen jälkeläisensä olivat mitä suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella säilyttäneet ja hoidelleet noita unholaan uponneen ajan muistoja. Vanha kirjasto seinissä kiini olevine komeine mahonkikaappeineen, joita kullatut koristepiirrokset kaunistivat, Kustaa kuninkaan suuri ja kaunis, Bredan maalaama muotokuva, kirjoituspöytä ja kaikki muu tässä huoneessa oli yhä säilytetty koskemattomana mainehikkaan ylhäisyyden ajoilta. Salissa oli kuninkaan kaunis pronssinen rintakuva, jonka Sergei oli tehnyt, vierashuoneessa nähtiin Angelika Kauffmannin taitavan käden maalaamia ihania muotokuvia ja Sergelin veistämä marmorinen ryhmäveistos Amor ja Psyke, ruokasalissa taas riippui seinällä suuren Kustaa Aadolfin ja suvun kantaisän, karoliinin, vapaaherra Carl Gustaf Armfeltin (syntynyt 1666, kuoli 1736) kuvat luonnollisessa kokonaiskoossa, sekä useiden muidenkin ylhäisten henkilöiden kuvia -- kaikki osoittaen, että siellä oltiin vierailulla perheen luona, jolla oli vanhat ja jalot perinnäistavat.

Joensuun kartanon omisti siihen aikaan kenraaliluutnantti, senaattori, kreivi Gustaf Armfelt[1] ja hänen vaimonsa, kreivitär Louise, syntyisin Cuthbert-Brooke, jonka äiti Sara Cuthbert oli muodostanut tilan sukukartanoksi.

[1] Kreivi *Gustaf Armfelt*, syntynyt 1792, tuli luutnantiksi yliesikuntaan 1812, kenraalimajuriksi 1828, Uudenmaanläänin maaherraksi 1832, senaattoriksi 1847, otti eron 1853 ja kuoli 1856. Oli avioliitossa vuodesta 1819 *Louise Cuthbert-Brooken* kanssa, joka oli syntynyt 1801 ja kuoli 1865.

Olen jo kertomuksessa »Eräs ylimyksellinen koti» koettanut kuvailla tätä perhettä, sen elämää ja asunto-oloja Helsingissä. Mutta minusta tuntui kuin heidän persoonallisuutensa täällä maalla olisivat ylenneet yhä selvemmiksi, ollen yhä täydellisemmin sopusoinnussa ympäröivän kehyksen, suuren sukukartanon, ylimyksellisen rakennuksen ja kaikkien sen muistojen kanssa. Kreivitär, pitkä, komea ja aina sekä maalla että kaupungissa hienosti puettu, oli aina yhtäläinen »grande dame du monde», suurmaailman nainen, arvokas olematta silti jäykkä, ystävällinen ilmaisematta kuitenkaan minkäänlaisia alentuvaisuuden merkkejä, hyvä, iloluontoinen ja sydämellinen ja osoittaen käytöksessään sellaista yksinkertaisuutta, joka ilmaisi sisäistä aateluutta ja kehoitti jokaista lähestymään häntä, mutta ei silti julkeuteen eikä nenäkkäisyyteen luiskahtamaan; hänen seurassaan tunsi jokainen joka hetki, että siinä oli nainen, jolla oli maailman taitoa ja jota lähestytään vain arvonantavalla kunnioituksella. Näin täydellinen todellisen ylhäisyyden kuva, sellaisen kehyksen ympäröimänä kuin on Joensuun kartano, muodostaakin taulun, joka ei voi häipyä sen muistista, joka kerran on nähnyt ja oppinut tuntemaan nämä henkilöt.

Heti Joensuun kartanon pohjoispuolella, aivan sen välittömänä naapurina sijaitsi Armfeltien toinen suuri maatila Viurila.

Se oli kauniilla paikalla Halikonlahden rannalla. Tilan päärakennus oli suuri ja pulska, kaksikerroksinen, rakennettu kivestä niinkuin kaikki taloushuoneustotkin; talo teki kokonaisuudessaan komean vaikutuksen katsojaan ja oli sillä todellisen aatelishovin leima.

Nuoruuden päivinäni sain kerran seurata vanhempiani vierailulle Viurilaan. Sen omisti silloin kreivi Magnus Armfelt[1] ja hänen puolisonsa, kaunis kreivitär, Vava, Kustaa Mauri Armfeltin ja Sadun herttuattaren luonnollinen tytär, jota kuitenkin sanottiin hänen ylhäisyytensä serkun, parooni Fredrik Armfeltin tyttäreksi, vaan jonka hänen ylhäisyytensä itse sittemmin otti lapsekseen.

[1] Kreivi *Magnus Armfelt*, syntynyt 1801, tuli luutnantiksi Moskovan rykmenttiin 1819, otti eron palveluksestaan ja asettui asumaan Viurilaan, kuoli 1845. Oli avioliitossa vuodesta 1825 kreivitär *Vava Armfeltin* kanssa, joka syntyi 1801 ja kuoli 1881.