Chapter 4

Se sijaitsi kauniin, suuren Lohjanjärven päässä, josta Karjanjoki eli Svartå juoksunsa alkaa, muodostaen tehtaan kohdalla viisi voimakasta vesiputousta aivan peräkkäin. Paikka on luonnonihanimpia koko siinä osassa maatamme. Pauhaavain, vaahtoavain putousten reunuksilta ylenee mahtavia, satavuotisia puita kasvava puisto ja puiden tuuhealehväiset oksat riippuvat kuohuina kiehuvain koskien yllä. Pitkät käytävät, kiemurrellen huimaavan korkeiden puiden lomitse, johtivat ylös linnanmuotoiseen huvihuoneeseen, josta ihana näköala yli kauniin ympäristön avautui katsojan eteen. Sinne vietiin tavallisesti vieraat kirjoittamaan nimensä ja samalla joskus myös pienen runopätkän tahi lauselman siellä olevaan muistokirjaan. Kun tuo muistokirja on ollut olemassa aina vuodesta 1813 asti, on se ainoa laatuaan ja mielenkiintoa herättävä kirja, sisältäen suuren osan Suomessa lähemmä vuosisadan kuluessa oleskelleiden ylhäissukuisten ja loisteliaiden henkilöiden nimikirjoituksia.

Mustion tehdas perustettiin vuonna 1605 ja on se siis maamme vanhin rautatehdas. Kaikki siellä osoittaakin, että se on satavuotinen sivistyspaikka ja oikea aatelishovi. Kaksikerroksinen päärakennus ullakoineen on suuri ja upea ja vielä nytkin säilynyt hyvässä kunnossa huolimatta ijästään ja vaikkakin se on puusta rakennettu, mutta se rakennettiin aikana, jolloin vielä meidän metsissämme löytyi teräslujaa puutavaraa, kerrassaan kovaa kuin rauta.

Kun astuu sisään tuohon vanhaan rakennukseen, kohtaa siellä tulijaa nykypäivinä harvinainen näky, kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolta muuttumattomana säilynyt huoneusto. Melkein joka huoneessa on kuuluisa koristemaalari Desprez aikaa ja tyyliä uskollisesti seuraten koristellut ja maalannut öljyvärikankaalla päällystetyt seinät. Erittäinkin vetää huomion puoleensa eräs huone alakerroksessa, jonka seinille on maalattu grisaille-väriin vivahtava mielikuvituksellinen maisema. Useissa huoneissa nähdään seisovan vielä erinomaisen kauniit, vanhat hollantilaiset kaakeliuunit messinkisillä jaloillaan. Muutamissa taas ovat kullatut, silkkikankaalla päällystetyt rokokotyyliset huonekalut samoilla paikoillaan ja yhtä hyvinä säilyneinä kuin Kustaa kolmannen aikana, ja eräässä huoneessa nähdään vielä sama suuri, kullattu uudinsänky, jossa Kustaa kuningas lepäsi 1787 ja keisari Aleksanteri I 1812. Muissa huoneissa on taas säilytetty tarkasti viime vuosisadan alussa vallinnut mahonki-empire-tyyli, joka on myöskin jo nyt vanhanaikainen. Kaikki on tässä talossa säilytetty niin tarkasti ja menneisyyttä kunnioittavasti, ett'ei ajan kuluttava hammas eivätkä uudemmat maku- tai kuosisuunnat ole pystyneet sinne tunkeutumaan, vanhaa siellä järkyttämään tai hävittämään taikkapa sen sijalle siellä tuomaan kaikenlaista uudenaikaista ja arvotonta, niinkuin on käynyt useimmissa muissa paikoissa.

On vielä huomattava, että sukutilan nykyinen omistaja, kamarijunkkari Hjalmar Linder on yhä lisännyt talon vanhanaikaista kalustoa hankkimalla sen lisäksi kokoelman todellisia taideaarteita, arvokkaita tauluja, pronssi- ja marmorikapineita sekä kallisarvoisia vanhoja huonekaluja, seinämattoja ja muuta sellaista, kaikki sopien tyylinsä puolesta hyvin yhteen entisten tavarain ja itse paikan kanssa; siten on hän yhä ylentänyt tämän kokonaisuuden hienoutta, ylevyyttä ja kuosin kauneutta.

Nämä molemmat suuret tilukset, Fagervik ja Mustio, olivat monessa suhteessa suuresti toistensa kaltaiset ja kilpailivat keskenään niin sisäisiin kuin ulkopuolisiinkin oloihin nähden. Molemmat olivat suuremmoisia ja hyvin rakennettuja aatelishoveja kauniine puistoineen ja puutarhoineen, ja molemmissa niissä oli vallalla samanlainen harkittu ja ylimyksellinen sävy, sama vanhoillisuus ja eristäytyminen muusta maailmasta, samallainen jäykkyys ja samallaiset vaatimukset. Mutta kuitenkin oli näiden paikkojen välillä huomattava eroitus olemassa, sillä samalla kun sävy, perussävel Fagervikissa oli lämmin, joskus sydämellinenkin, oli se Mustiossa, varsinkin mitä emäntään tulee, kylmä, usein pureva ja karvas. Keskusteluissa tuntui, joskin se yleensä kävi kohteliaasti, jonkunlainen pippurin liikamaku, varsinkin jos oli puhe yleisistä asioista, mutta myöskin joskus yksityisseikoista puheltaessa.

Fagervikissa oli joukko nuorta väkeä, joka kylvi eloisuutta ympärilleen ja täytti ilolla kartanon salit, mutta Mustiossa vallitsi tuskallinen hiljaisuus ja pakonperäinen jäykkyys. Ainoaa tytärtä, neiti Augustaa, joka jo oli vanhemmanpuoleinen tyttö, oli luonto äitipuolen tavoin kohdellut, hän oli siitä katkeroitunut ja vetäytyi maailman menoista syrjään, arastellen asettua maailman silmäin arvosteltavaksi. Poika taas, kaikkialla nähty ja tunnettu parooni Fridolf, siihen aikaan »sotakamreeri» ja virkamies »erityisiä toimia varten» kreivi Bergin käytettävänä, oli omasta arvostaan otaksumainsa suurten ajatusten ja tyhjänpäiväisten puuhainsa kautta ylhäisten ja korkeiden viranomaisten kintereillä sekä terävän, armottoman kielensä tähden voittanut puolelleen useiden vastenmielisyyden ja vain harvojen myötätuntoisuuden sen sijaan että hän olisi kohottautunut sellaiseen kunnioitettuun ja riippumattomaan asemaan kuin hänellä sukuperänsä perusteella niin perin hyvin olisi ollut tilaisuutta.

Kun ylhäisempiä vieraita tuli Mustion herrasväen luo, joka muuten jokapäiväisessä elämässä eleli sangen yksinkertaisesti ja säästäväisesti, pidettiin siellä vieraita ylen isoisesti ja loisteliaasti. Äkkiä sammutettiin silloin talikynttelit ja valovirta kattoruunuista ja haarakynttelijaloista tulvehti tulijoita vastaan. Ruoka-ateriat, joihin kuului lukematon joukko eri ruokalajeja, tarjoiltiin välkkyviltä hopea-astioilta, ja useat livrépukuiset palvelijat pitivät tarjoilusta huolta. Mutta vaikkakin tällaisesta ulkonaisesta komeudesta hyvää huolta pidettiin ja kaikki sisäinen elämä huolellisesti kätkettiin vieraiden katseilta, tuntui kuitenkin, joskin epäselvästi, kuin kulissien takana kaikki olisi toisenlaista. Minä en kuitenkaan voinut koskaan kuvitella, että tuo eroitus olisi niin suuri kuin sen sitten paljon myöhemmin havaitsin todellisuudessa olevan. Minä hämmästyin huomatessani vastakohdan loistavan juhlapäiväiskomeuden ja yksinkertaisen jokapäiväiselämän välillä.

Huolimatta näistä pienistä heikkouksista ja vaikka mitalin takapuoli ei etupuolta vastannutkaan, osasi Mustion vanha herrasväki kuitenkin ympäröidä itsensä ja olonsa sellaisella suurellisuuden ja ylhäisen sävyn sädekehällä, että kaikki, ylhäisimmätkin ja vaatelijaimmat pitivät kunnianaan vierailla tässä talossa.

Yhtä suuressa määrässä kuin Mustion nykyinen omistaja on kaunistellut kartanonsa sisuspuolta, on hän myöskin ulottanut toimintansa sen ulkopuoliseen kohottamiseen. Vanhan jättiläismäisen kankirautapajan paikalla kohoaa nyt suuremmoinen puuvanuketehdas, uudenaikaisin ja hienoin laitos alallaan koko maassamme; siellä nähdään nyt sitä paitsi sähkövoimalla käypä sahalaitos, sähkörata rautatieasemalle, kaikkialla sähkövalaistus, viljavia ja hyvin muokattuja vainioita, uudet talli- ja navettarakennukset, uusia kasvihuoneita ja hauskoja työväenasuntoja hävinneiden hökkelien sijalla. Minne tahansa silmänsä luokaan, huomaa työvoiman yhdistyneenä kauneusaistiin, ja niin onkin Mustio kaikkine vanhoine muistoineen ja muinaistapoineen muutaman vuoden kuluessa muodostunut myöskin uudenaikaisen herraskartanon perikuvaksi, jollaisia ikävä kyllä ei monta maassamme löydy.

Kun sitten jatkoi matkaansa länteenpäin, oli Fiskarsin tehdas Pohjan pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli siihen aikaan maamme paras rautatehdas ja yksi suurimmista maatiloista. Vuonna 1822 oli se oston kautta joutunut silloiselle apteekkarille, sittemmin vuorineuvos John von Julin'lle, joka yhä laajensi aluetta niin että se nyt kuvaamanani aikana, jolloin sitä ei vielä oltu jaettu perillisten kesken, käsitti paitsi itse Fiskarsia vielä Kosken, Kytäjän ja Trollshofdan rautatehtaat, Antskogin tehtaat, Kärkelän vaskitehtaan ja Orijärven vaskikaivokset -- suuremmoinen tilusryhmä, joka ulottui Pohjan, Kiskon, Tenholan ja Perniön pitäjiin.

Suuret teollisuuslaitokset, valssilaitos, valimo, konepaja, vaskitehdas, hienotakeiden paja ja veitsitehdas, tehtaan luonnonihana asema kauniissa laaksossa ja komea, kivestä rakennettu, kuparikattoinen, kolmikerroksinen päärakennus, kaikki tämä yhteensä kohotti Fiskarsin huomatuimpain nähtävyyksien joukkoon tässä osassa maatamme.

Tähän aikaan omisti sen vuorineuvoksen vanhin poika, nuori tehtaanisäntä Emil Lindsay von Julin, joka oli silloin maamme rikkaimpia miehiä.[1] Jo lapsuudessaan poti hän riisitautia ja tuli senvuoksi kyttyräselkäiseksi ja sairaaloiseksi koko ijäkseen, mutta pysyi heikosta ja heiveröisesta terveydestään huolimatta hilpeämielisenä, oli ystävällinen, vieraanvarainen ja viihtyi hyvin hauskassa ja iloisessa seurassa.

[1] *Emil Lindsay von Julin*, syntynyt 1835, Fiskarsin omistaja, kuollut 1898. Oli avioliitossa ruotsalaisen *Hildur Kistnerin* kanssa, syntynyt 1842.

Senvuoksi matkustettiinkin usein Fiskarsiin, kuitenkin mieluimmin yhdessä joukossa, jolloin matkan tavallisesti esitti ja alkuunsa puuhasi hänen ystävänsä, kreivi Bergin adjutantti, silloinen kapteeni, sittemmin kenraali Senjavin. Elämänhaluisten nuorten iloisessa seurassa kävi kaikki tällaisissa tilaisuuksissa sangen ujostelematta ja hilpeästi päinsä, sillä siellä ei ollut emäntää eikä minkäänlaisia siteitä, ja vaikka isännän heikon terveytensä tähden täytyikin ehdottomasti pidättäytyä nautinnoista, ei vieraiden kestitystä kuitenkaan säästetty, ja isännän suurin huvi olikin nähdä vieraansa niin hilpeällä ja riemukkaalla tuulella kuin suinkin. Kohottaakseen yhä vetreämmäksi iloisen tunnelman, oli hänellä luonaan aina iloinen kapteeni Åkerman -- luullakseni isännän alituinen päävieras -- joka kauniin äänensä ja loppumattoman Bellman'in laulu-, Gluntti- ja hupaisten veisuvarastojensa kautta osasi pitää ruokailuhan ja hilpeän tunnelman vallalla.

Vaikkakin hän oli pohjaltaan hyvä ja yleväajatuksinen, oli tuolla nuorella, rikkaalla tehtaanomistajalla kuitenkin omat omituisuutensa, ja hän oli joskus sangen pistopuheinen, pureva ja äreä. Hän oli erittäin huvitettu metsästyksestä, ei kuitenkaan erityisesti tavallisesta eränkäynnistä metsämailla, vaan antaessaan opetettujen rottakoiriensa riehkaista vihaamiensa kissojen kimppuun tehtaalla ja sen ympäristöllä, ja hän voikin sitten oikein ihastuksissaan kuvailla villin metsästyksen kuluessa tehtyjä notkeita hyppäyksiä ja kuinka kissaraukat vihoviimein, tulisen taistelun jälkeen, nääntyivät ja kuinka päällekarkaavat hätyyttäjät repivät ne riekaleiksi.

Kerran eräänä tuulisena kesäpäivänä kysyi hän tahtoisimmeko me nähdä tuiskusäätä. Kaikki nauroivat tietysti tuollaiselle hullulle esitykselle keskellä kesää, mutta hän väitti että hän pystyisi tuiskun aikaansaamaan. Hän pistäysi ullakolle, jonne hänen äitipuolensa (syntyisin Jägerskiöld) huolellisena perheenemäntänä oli kerännyt joukon höyhenillä täytettyjä säkkejä, säästellen höyheniä vuosikausia. Otti sieltä säkit ja puisteli höyhenet ilmaan tuulessa liehumaan. Ja katso! Yli koko tehtaan alkoi tosiaankin tuiskuta kun koko höyhenjoukko tuprusi avaruudessa, liipotellen tuulen mukana pitkiä matkoja ympäriinsä. -- Ajatelkaahan sitten vanhan säästäväisen rouvan harmia kun hän näki höyhensäkkinsä tyhjinä. -- Tällaisia eriskummallisia päähänpistoja oli hänellä usein nuorempana ollessaan, kunnes hänen luonteensa vuosien mittaan talttui tyynemmäksi.

Huonontuneet raudan kauppasuhteet ja liikkeen selkkautunut tila aiheutti sen, että Fiskarsista muodostettiin osakeyhtiö, jossa Emil von Julin pysyi edelleen yhtenä pää-osakkaista. Hän asui sittemmin pitkät ajat Tammisaaressa, kunnes vihdoin asettui asumaan Helsinkiin. Siellä nähtiin hänen usein viettävän aikaansa kirjaston suuressa lukusalissa, jossa hän tutkiskeli vanhoja suuria nidoksia, tehden niistä turhantarkkoja ja eriskummallisia muistiinpanoja, käyttämättä niitä sitten kuitenkaan mihinkään.

Vaikka hänen ulkonaiset olosuhteensa olivatkin sangen suuresti muuttuneet, oli hän kuitenkin aina tyytyväinen osaansa, hyväsydäminen, ystävällinen ja oikeinajatteleva.

Lähellä Fiskarsia, samassa pitäjässä, mutta metsäreunaisen Karjanjoen etelärannalla, sillä kohdalla, jossa joki Pohjan lahteen laskee, sijaitsi kaunis Joensuun säteritila, jonka siihen aikaan omisti everstiluutnantti Carl Linder.[1] Tila oli aivan lähellä ja näkyi se suurelle kulkuväylälle. Sinne poikettiin mielihyvin ohi kulkiessa ja mitä ystävällisimmin otti siellä vanha sotilas, tilan omistaja tulijat vastaan. Hän oli ollut jo monta vuotta leskimiehenä, oli vieraanvarainen, leikillinen ja harvinaisen ihmisellinen, koko olennoltansa veljensä, Mustion paroonin vastakohta. Ja joskin päivällisaterian aikana täytyi ottaa vaariin ajan arvossapidettävät tavat, oli kuitenkin Joensuun kartanossa vallalla luonnollinen, raikas ja hauska tunnelmasävy, jota vielä isännän eloisat ja pirteät kaskut elähyttivät. Hän oli ollut ylioppilaana Upsalassa ennenkuin astui sotilaspalvelukseen ja hän osasikin aina luonteessaan ja käsityksessään säilyttää onnellisen yhdistelmän sotilaallisista ja siviiliaineksista. Hän oli kauniimman sukupuolen innokas ihailija. Myöskin oli hän tunnettu kauniiden hevosten ja ratsastusurheilun ystäväksi ja hänen hevostallinsa olikin yksi maamme mainioimmista ja huomattavimmista.

[1] *Carl Linder*, syntynyt 1796, tuli ylioppilaaksi Upsalassa, meni sitten sotilaspalvelukseen, tuli majuriksi Moskovan rakuunoihin, oli sittemmin 2:n suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin päällikkönä, aateloitiin 1830, sai eron palveluksestaan everstiluutnantin arvolla 1831, kuoli 1866. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1828 *Nathalie von Wistingshausen*'in kanssa, kuoli 1832, sekä sitten vuodesta 1835 *Helena von Brevern*'in kanssa, kuoli 1839.

Tämä kaunis maatila on hänen kuolemansa jälkeen ollut monenlaisten vaihtelevain kohtaloiden alaisena, joutuen sitten lopuksi Fiskarsin osakeyhtiön haltuun. Sen nimi on nyt Åminnefors ja se on muodostettu rautatehtaaksi.

Hiukan etempänä etelässä, naapuripitäjässä Bromarvissa sijaitsi luonnonihanuudestaan kuuluisa Riilahden kartano, kreivillisen Aminoffin suvun sukutila. Sen omisti siihen aikaan kenraaliadjutantti, kreivi Adolf Aminoff.[1] Kartanon rakennus, vähäpätöinen mutta hauska yksikerroksinen maalaistalo ullakkokamareineen ja vieraita varten varattuine sivustarakennuksineen, ei ulkoapäin vastannut niitä kuvailuja, joita ennakolta ehkä mielessä tehtiin tällaisesta kreivillisestä aatelishovista. Mutta se oli kuitenkin asunto, joka monessa suhteessa herätti suurta mielenkiintoa. Sen koko sisuspuoli, joka huone ja huonekalu palautti vielä mieleen aikakirjoissamme usein mainitun, sotilaana, hovi- ja valtiomiehenä tunnetun vanhan Kustaa-kuninkaan aikalaisen, kreivi Johan Fredrik Aminoffin, tämän sukutilan perustajan, joka oli tilan silloisen omistajan isä. Vanha kirjasto, muotokuvat, taulut, vanhanaikaiset huonekalut ja monenlaiset kootut muistot johtivat katselijan ajatukset joka askeleella menneelle vuosisadalle ja hurmaajakuninkaan ajoille.

[1] Kreivi *Adolf Aminoff*, syntynyt 1806, meni sotapalvelukseen 1823, otti osaa Turkin sotaan 1828--29 ja Puolan 1831--32, nimitettiin kapteeniksi 1836, sai eron everstin arvolla 1838. Tuli Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi 1854, kenraalimajuriksi 1858, kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen 1863, kenraaliluutnantiksi 1868, kenraaliadjutantiksi 1873, kuoli 1884. Oli avioliitossa vuodesta 1840 *Sofia Björkenheimin* kanssa, joka syntyi 1822 ja kuoli 1904.

Kartanon isäntä, itse ennen muita ollen vakuutettu siitä että hän oli »le premier gentilhomme», ensiluokan aatelismies Suomessa, koettikin sekä puheessa että esiintymisessään sitä osoittaa, samoinkuin ritarillisen ajatustavan ja tekojen kautta puolustaa paikkaansa sellaisena. Kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen heikot puolensa katsoen hänen hyviin ominaisuuksiinsa. Hän oli koko olemukseltaan sydämellinen, avomielinen ja vapaa, iloluontoinen ja hyvä, vierasvarainen sekä erinomaisen huomaavainen ja kohtelias kaikkia kohtaan, sillä hän ymmärsi hyvin että »noblesse oblige», aateluus velvoittaa. Hän oli ritari, jos niin tahdotaan sanoa, joskin uudenkuosisessa puvussa, joka tapauksessa omintakeinen persoonallisuus.

Kohtalo eli sattuma suosi häntä usein onnellisesti. Niinpä kerrotaan, että hän sai kiittää sulaa sattumaa siitä, että hänet nimitettiin keisari Aleksanteri II:n kenraaliadjutantiksi, jonka korkean arvon hän lopuksi sai.

Hän oli alkanut sotilasuransa Turkin sodassa 1828--29 ja Puolan sodassa 1831--32, jossa hän haavoittui. Tämä tapaus tahdottiinkin tarkasti johdattaa mieliin ja siksi riippuikin Riilahden kartanon seinällä muiden maalausten joukossa taulu, joka kuvasi häntä verissään virumassa taistelutantereella. Kun hän oli kohonnut kapteeniksi otti hän eron 1838 everstin arvolla. Senjälkeen eleli hän 16 vuotta onnellista yksityiselämää ihanalla Riilahden maatilallaan, kunnes hänet, joka ritarillisella käytöksellään oli voittanut keisarin suosion, yht'äkkiä vuonna 1854 yleiseksi hämmästykseksi nimitettiin silloin juuri itämaisen sodan aikana kuntoonpannun Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi, tuli kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen ja yleni sittemmin kenraaliluutnantiksi.

Kun kuningas Oskar II:n piti lähteä Trondjemiin 1873 siellä kruunattavaksi, valitsi hän pohjoisen tien Tromsön kautta, jolloin hän tulisi eräässä kohden kulkemaan Suomenkin rajan yli. Kreivi Aminoff määrättiin sinne saattamaan hänelle keisari Aleksanteri II:n tervehdyksen. Mutta kreivi saapuikin liian myöhään, kuningas oli jo muutamia tunteja sitten sivuuttanut paikan ja oli jo matkalla Tromsöhön. Ollen epävarma siitä mitä hänen tässä tapauksessa tuli tehdä, päätti Aminoff matkustaa kuninkaan perässä jos mahdollista saavuttaakseen hänet ja voidakseen esittää hänelle asiansa. Siinä oli hänen ensimäinen hairahtuva tekonsa määräyksiä ja »etikettiä» vastaan. Vasta Tromsössä saavutti hän kuningas Oskarin, joka -- ollen aina ystävällinen ja kohtelias -- otti hänet myötätuntoisesti vastaan, sekä kysyi, kun hän ei oikein käsittänyt mitä kreivin virallinen kunniatervehdys tällä paikalla merkitsi, saisiko hän huvin nähdä kreivin myöskin kruunaustilaisuudessa Trondhjemissa ja pyysi hänen siinä tapauksessa astumaan laivaan, joka jo täydessä höyryssä seisoi lähtövalmiina. Aminoff piti tätä kutsumisena, kiitti hänelle osoitetusta armosta ja päätti seurata mukana. Ja siinä oli hänen toinen suuri erehdyksensä. Trondjemiin oli tullut sillä aikaa suoraan Tukholmasta muiden valtaylimysten mukana myöskin Ruotsin hovissa oleva Venäjän ministeri. Hämmästyksissään Aminoffin siellä olosta kysyi ministeri mikä oli hänen lähetystoimensa aiheuttanut, ja kun Aminoff siihen vastasi, että kuningas Oskar itse »erityisesti» oli hänet kutsunut, vastasi siihen ministeri, että koska he eivät molemmat voineet samassa tilaisuudessa edustaa valtakuntaansa, täytyi toisen heistä vetäytyä pois ja koska Aminoff oli »erityisesti kutsuttu», tuli tietysti häntä pitää »envoyé extraordinairena», ylimääräisenä lähettiläänä ja oli siis hänen, ministerin, luovuttava Venäjän virallisen edustajan paikalta kruunaustilaisuudessa. Aminoff piti asiaa luonnollisena ja otti siinä kolmannen ja suurimman harha-askeleensa. Upeana ja arvokkaana astui hän näinollen juhlamenoissa ensimäisessä rivissä suurvaltojen edustajainjoukossa, rinnallaan Walesin prinssi (Edvard VII).

Kun kuningas Oskar oli suonut Aminoffille miekkaritariston suurristin palkkioksi hänen sotaisesta urotyöstään, palasi kreivi iloisena ja onnellisena Helsinkiin, arvellen hyvin toimittaneensa asiansa. Mutta siellä särkyivät hänen harhakuvittelunsa kokonaan, kun kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg otti hänet ankarasanaisesti vastaan, nuhdellen häntä hänen kaikkea diplomatian muotoja vastaan sotivasta esiintymisestään. Venäjän ministeri oli lähettänyt Pietariin ilmoituksen tapahtumasta, joka siellä oli herättänyt suurta ja ikävää huomiota ja voi tuottaa Aminoffille mitä epämiellyttävimpiä seurauksia. Kreivi Adlerberg neuvoi senvuoksi Aminoffia heti kiiruhtamaan keisarikaupunkiin ja koettamaan siellä selvittää ja jos mahdollista, puolustaa esiintymistään.

Säikähtyneenä ja arvellen jo itsensä menneeksi mieheksi otti Aminoff neuvon onkeensa, matkusti äkkiä Pietariin ja astui, sydän levottomasti leipoen, keisarin palatsiin. Siellä sai hän odottaa pitkän aikaa odotussalissa, sillä keisari istui parhaillaan aamiaispöydän ääressä muutamien valtaylimysten kanssa aterioimassa. Vihdoin avattiin ovi ja itsevaltias astui sisään iloisena ja hilpeänä, mitä suopeimmalla ja ystävällisimmällä tuulella. Heli kun hän katsahti Aminoffiin, joka ennemmin oli kuulunut seurueeseen ja silloin kantanut olkanauhoja, kysyi keisari, huomattuaan ett'ei Aminoffilla noita koristuksia päällään nyt ollut: »Miksi ei teillä ole olkanauhoja?» Aminoff koetti soperrella jotakin vastaukseksi, selitellen tulonsa syitä, mutta keisari keskeytti hänet ja sanoi: »Ahaa! Minä huomaankin, että te olette kenraaliluutnantti; silloinhan on asia helposti autettu, tässä on teille minun olkanauhani», ja suopeamielinen itsevaltias irroitti päältään omansa ja ripusti ne ylenonnellisen Aminoffin olkapäille, joka siten tuli nimitetyksi kenraaliadjutantiksi keisarin seurueeseen. Causa mali -- koko Trondjemin välitapaus haudattiin leikinlaskuin ja leikkisin puhein. Hänen onnentähtensä oli johtanut hänet palatsiin oikeana silmänräpäyksenä.

Vaikk'ei Riilahden kartanon rakennus ollutkaan mikään erinomainen aatelishovi, kokoontui sinne kuitenkin kesäisin paljon maamme hienoimpiin seurapiireihin kuuluvaa väkeä, ei yksinomaan suurta sukua ja korkeilla arvoasteilla olevia, vaan myöskin älyn ja henkisen kyvyn edustajia, sillä siellä oli vallalla ennen kaikkea hieno sävy, elämäntottumus ja ajatustavan hienous. 1840-luvulla, kun ulkomainen kylpyelämä Helsingissä kukoisti parhaillaan, sai Riilahden kreivillinen isäntäväki usein vastaanottaa vieraikseen tuon loistavan seurapiirin kermakerrokset.

Ja Aminoff olikin sellainen isäntä, että hänen vertaisiaan harvoin tapaa. Hän oli aina ystävällinen ja sangen kohtelias, aina iloinen, luonteeltaan tasainen ja vieraanvarainen, ja osasi niin huvittaa vieraitaan, että heidän mielessään hänen kauniilla maatilallaan viettämänsä päivät pysyivät kauan mitä herttaisimpina muistoina. Aika kului siellä nopeasti alituisesti vaihtelevissa huvituksissa, ja luonnon ihanuus muodostui ikäänkuin taustaksi, joka ylensi kokonaisuuden siellä yhä ehommaksi. Milloin toimeenpantiin venetialainen juhla värillisine lyhtyineen ja bengaalitulin valaistuine luolineen, milloin taas tehtiin kala- ja venheretkiä luonnonihanaan ympäristöön taikkapa puuhattiin jonkunlainen »fête champetre», jolloin ruoka-ateria tarjottiin jossakin sievässä saaressa, milloin taas järjestettiin joku Watteau'n tapainen kuvaelma paimenineen ja paimentyttöineen, joilla oli yllään silkkipuvut ja päässään puuteroidut peruukit ja ympärillään pieniä lampaita värilliset silkkinauhat kaulassa; silloin tanssittiin aina siro minuetti luonnon helmassa. Tällaisissa tilaisuuksissa johti järjestelyjä useimmiten parooni Aug. Mannerheim, jonka hieno maku ja taideaisti oli hyvin tunnettu.

Hänen rakkain huvinsa oli saada vieraanvaraisena isäntänä esiintyä sukukartanossaan ja kuulla vieraittensa ihailevia tunnustuksia sen kauneudesta. Ja aina tunsi hän onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita, kun hänen isännyyttään ylistettiin.

Naapuripitäjässä Tenholassa sijaitsi Prästkullan kartano, Tauben suvussa kulkeva sukutila; senkin perheen kanssa olimme me sukulaisuussuhteissa isoisäni äidin, Anna Juliana Tauben kautta. Tämä tila oli, kuten Riilahtikin, luonnonihanalla paikalla saaristossa ja sen ympärillä levisi laaja saaristomeri; samoin oli sen päärakennus vähäpätöisen näköinen, mutta sen ympärillä kohosi kaunis puisto satavuotisine kastanjakujanteineen.