Chapter 3

Korkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen jälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti Arthur syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti tuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle sijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin onnellisia, että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän oli todellinen »Don Ranudo» suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden usein ivan ja pilkan maalitauluksi.

Kun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli puheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur kiisteli moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos todellakin niin olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen aatelismiehen velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle paikalleen yhteiskunnassa. -- »Sellainen ei ole taas mikään helppo tehtävä», puuttui joku puheeseen. »Niinpä esimerkiksi aivan tässä lähellä asuu eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä pitäjänsuutari. Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko Johansson Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605 urhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja jonka Kaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti vapaaherraksi nimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla sisäänkirjoitetuksi vapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja hänen jälkeläisensä olivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun »sisäänottoa», ja niin on koko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta on nyt jälellä vain mökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa tuon suvun viimeinen jälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan, paitsi kuninkaan antamaa arvokirjaa.»

Arthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti leikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan liikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä tuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän kävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä Rauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona, ja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut kotosalla, vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli maisteri Stolpe vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen arvokirjan vapaaherra Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin Carolus rex. Arvokirja pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin toiseen kenkään, ja kun se oli siellä tallattavana ollut viikon päivät, oli se jo asiaankuuluvasti ruskea, niin että sitä todellakin voi pitää vanhanaikuisena muinaiskirjana. -- Sitten lähdettiin suutarin luona käymään, jolle sitä ennen jo oli asia selitetty ja hänet opetettu näyttelemään osansa oikein; vanha kunniakirja otettiin esille, sitä katseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle tulkittiin. Kun kaikki oli niinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan suurenlaisen setelirahan ja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden tyydyttämiseksi ja lupasi korkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa avulla pian hankkia hänelle takasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi mielessään kuvailla hänen mielenkarvautensa ja noloutensa kun hän sitten sai tietää, että koko juttu olikin ollut pelkkää kujetta.

Vaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä perusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan ristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän kielellään lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä piireistä, joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa. Kaikista tämän ylhäisen suvun keskuudessa tapahtuneista epäsäätyisavioliitoista oli tämä kuitenkin vaikein.

Hän vietti kesäänsä vuonna 1859 luonani Björkbodassa, jonne silloin, hauskaa kyllä, sain kokoontumaan useampia ystäviäni vierailemaan. Siellä sai hän kärsiä monta kujetta ja niellä monta pistosanaa salaperäisen lemmikkinsä tähden, jonka me kaikki hyvin tunsimme. Me toivoimme, että hän siten tulisi järkiinsä ja lopettaisi koko tuon lemmenliittonsa. Mutta sen sijaan ärtyikin hän vain siitä ja piti kiini suunnitelmastaan yhä itsepäisemmin. Ja eräänä päivänä oli hän hävinnyt; häntä etsittiin turhaan kaikkialta, ja me aloimme kaikki olla jo levottomia ja pelätä, että joku onnettomuus on häntä kohdannut. Muutaman päivän perästä saimme kuitenkin kuulla, että hän oli noussut erääseen jaalaan, joka halkolastissa purjehti Tukholmaan. No siinä nyt ei ole mitään vaaraa, ajattelimme me ja arvelimme, että hän pian palaisi takasin purjehdusretkeltään, sillä hän ei ollut ottanut mukaansa passia, ei rahaa eikä edes vaatteitakaan. -- Me odotimme kauan, mutta hän ei palannut.

Hän oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja Tukholman välille, nousi hän maihin erääseen tämän reitin varrella sijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa hän esitteli itsensä isäntäväelle ja lateli pitkän ja uskottavalta kuuluvan jutun siitä kuinka hän muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa kun myrsky oli hänet ajanut eräälle kalliolle, kuinka häneltä sitten venhe karkasi ja hänet vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan eräs ohi purjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet sanasta sanaan ja anteliaasti hänelle annettiin mitä hän vain tarvitsi. Sieltä meni hän Tukholmaan, jossa hänen hellän tunneliekkinsä valtijatar silloin asusti.

Siellä haki hän käsiinsä meidän kaikkien vanhan hyvän ystävämme, näyttelijä Vilhelm Åhman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten muodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon järjestetty, vuokrasi Åhman vaunut, joihin hän itse, sulhanen, morsian ja hänen äitinsä, pesijätär, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa vihkiminen äkkiä toimitettiin. Sieltä menivät he erääseen Tukholman ulkoravintolaan, jossa Åhman tarjosi hääseuralle yksinkertaisen päivällisen tämän vapaaherrallisen vihkiäisjuhlan lopettajaisiksi.

Syksyllä palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan johonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin huolellisesti maailman katseilta. Aavistettiin kyllä, että hän asui kaupungissa, mutta hän oli niin hyvin kätketty, että oli kerrassaan mahdotonta saada selville missä hän majaili, vaikkakin monta tutkistelua ja etsiskelyä toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta kevätpuolella, onnistui veli Vilhelm Klinckowströmin saada viekkaudella urkituksi tietoonsa tuon paikan. Hän vuokrasi näet posetiivin, jota hän soitatti syrjäisten talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana valepuvussa, leuassaan tuuhea tekoparta, joka teki hänet kerrassaan tuntemattomaksi. Ja aivan oikein, viekkaus onnistui hyvin, sillä eräille portaille ilmestyi varomattomasti kyllä etsitty henkilö. Nyt oli vihdoinkin päästy varmuudella asian perille, eikä sitä siis pitemmälti enää voitu salata.

Vanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sillä tekonen oli jo nyt tehty, »fait accompli», eikä sitä enää voinut muuksi muuttaa. Ja hyvin voidaan sentähden kuvitella ylpeän kreivitär Louisen monet pyörtymyskohtaukset kun hän sai tietää veljenpoikansa liitosta.

Vaikkakaan hän ei ollut korttipelari eikä oikeastaan mikään tuhlari, oli hän kuitenkin ennen pitkää joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi ett'ei hän kyennyt hoitamaan itseään eikä omaisuuttaan. Maatilat täytyi myödä toinen toisensa perästä, lopuksi itse päätila Hiiskola vuonna 1868, jolloin myöskin nuo kalliit, korkeata sukuperää esittävät muotokuvat ja vaakunamerkeillä koristettu suuri pöytäastiasto hävisivät kuin akanat tuuleen. Osa niistä lienee joutunut kokoelmiin.

Hänen muutamat ystävänsä ostivat hänelle pienen talonpoikaistalon, Rytön tilan Vihdin pitäjässä, jossa hän sitten polttimotarkastajana eleli kuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa vähäpätöisessäkin asemassa esiintyen aina samana luontoperäisenä vapaaherrana ja herkkuilijana kuin aina ennenkin.

Hänen leskensä, vapaaherratar Ottilia, eli miehensä jälkeen vielä seitsemäntoista vuotta, elättäen itsensä ompelemisella ja leivän leivonnalta. Hän oli viimeinen, joka meidän maassamme kantoi tuota suurta nimeä.

Sic transit gloria mundi! (Niin häipyy maailman kunnia.)

* * * * *

Joll'ei tietäisi, että se on mahdotonta, voisi olla taipuisa arvelemaan, että Herman Bang olisi ottanut aiheensa erinomaiseen romaniinsa »Haablöse slægter» tämän suurellisen suvun näistä kolmesta viimeisestä sukupolvesta. Se on näet pitkin matkaa aivan samanlaista tarinaa, ja osoitetaan siinä, eitä kun vanha suku, jolla on jaloja perinnäistapoja, solmii yhteyksiä ja liittoja sellaisten sukujen kanssa, joilla tuollaisia luontaisia vaistoja ei ole, syntyy siitä jonkinlainen sekarotu, joka saattaa suvun polvesta polveen yhä alemma, huonommaksi, kunnes se vihdoin hajoaa tahi vaipuu olemattomuuden hämäryyteen.

XXIV.

MUUTAMIA AATELISHOVEJA.

1850--60.

Useissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän kanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin, elettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin kuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi tahdon seuraavassa kertomukseni täydentää muutamilla kesäelämää esittävillä kuvilla, ottaen ne kesäisestä elämästä eräissä suuremmissa, tutuissa aatelishoveissa. Kukin käsittää helposti, että kaikki oli siihen aikaan aivan toisenlaista, sillä eihän silloin vielä ollut minkäänlaisia rautateitä ja höyrylaivatkin olivat sangen harvinaisia. Siihen aikaan matkusti kukin tavallisesti omalla »kaleskallaan» ja usein omilla hevosillaan. Matka ei näinollen kovin nopeasti luistanut ja sitäpaitsi pysähdyttiin sitä muutamaksi tai muutamiksi päiviksi ystävien luo, jolla aikaa hevoset lepäilivät jatkuvaa matkantekoa varten. Tavallisesti lähdettiin tuollaiselle matkalle joka kesä ja ne perheet, jotka asuivat kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin kanssakäymispiiriin kuuluviksi.

Kun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kesän hauskimmiksi huvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin tekemäni vierailumatkat tuttaviemme luo heidän maatiloilleen, varsinkin jos perheessä sattui olemaan yhdenikäistä nuorta väkeä. Ei siinä kyllin että vieraat aina sydämellisesti tervetulleiksi toivotettiin, vaan muodostuivatpa vierailut pian suoranaiseksi velvollisuudeksi, jonka laiminlyömisestä suuresti pahastuttiin.

Pyydän lukijan hyväntahtoisesti seuraamaan minua eräällä tällaisella matkalla muutamiin suurempiin Helsingin ja Turun välillä sijaitseviin aatelishoveihin. Samallaisia maatiloja oli kyllä hajallaan maan etelä- ja sisäosissa, vaan koska minun tieni vasta paljon myöhemmin johti sille suunnalle, sivuutan ne nyt tällä kertaa.

Matkalla pääkaupungista länteenpäin pysähdyttiin ensimäisen kerran Pikkalan kartanoon Siuntion pitäjässä; talo oli siinä kauniilla paikalla samannimisen joen ja lahden rannalla. Sen omisti siihen aikaan kenraali, parooni Erik Silfverhjelm.[1] Tilan rakennukset olivat aivan äskettäin rakennetut ja väikkyi niissä vielä uutuuden leima, kaikki oli upeaan kuntoon järjestetty ja hienoa, osoittaen että omistajan tässä talossa ei tarvinnut kulungeista eikä menoista välittää. Kun hän itse niihin aikoihin oleskeli Siperiassa, asui maatilalla kesäisin hänen kälynsä, leski-vapaaherratar Eva Silfverhjelm, kaunis, keski-ikäinen nainen, hieno ja herttainen olennoltaan ja käytökseltään. Hänen vanhin poikansa, Axel,[2] oli minun hyvä ystäväni lapsuusajoilta asti ja hänen tähtensä minä oikeastaan sinne vierailemaan meninkin, veljekset Ture ja Carl olivat näet vielä liian nuoria meidän seuraamme sopiakseen. Ja silloin oli aina hauskaa; milloin olimme metsästämässä tahi kalastamassa, milloin taas pilkkaan ampumassa tahi muissa huvituksissa vuorotellen.

[1] Vapaaherra *Erik Silfverhjelm* syntyi 1806, tuli Irkutskin komissarioviraston päälliköksi 1842, kenraalimajuri 1858, otti eron palveluksestaan 1861 ja kuoli 1881.

[2] Vapaaherra *Axel Silfverhjelm* syntyi 1830, tuli ylioppilaaksi 1849, Piikkiön tuomiokunnan tuomariksi 1870, kuoli 1888.

Vielä paljon myöhemminkin käväsin minä jonkun kerran Pikkalassa, jonne vanha kenraali, virkatoimistaan väsyneenä ja kylliksi varakkaana jätettyään tuotteliaan toimensa Irkutskin sotakomisariatin päällikkönä, oli asettautunut kaikessa rauhassa nauttimaan jälellä olevista elämänpäivistään. Hän oli harvinaisen komea ukko; hopeanhohtoinen oli hänen tukkansa ja pitkä, aaltoileva hänen partansa. Hän oli aatelismiehen ja vanhan soturin oikea perikuva. Vilpittömänä, suoraluontoisena miehenä ei hän koskaan pelännyt lausua julki mielipidettään, koskipa asia sitten mitä tahansa. Hän oli vierasvarainen ja hyvänahkainen; senvuoksi käytiin kernaasti vanhuksen luona ja viihdyttiinkin hyvin hänen seurassaan. Mutta talolla oli vielä oma erityisyytensäkin. Siellä sai näet ihailla kallisarvoisia mattoja, taidekudoksia, turkiksia ja muita nähtävyyksiä, joita kaikenlaisia Itä-Aasiasta oli kerätty.

Kun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa tavallisesti suoraan Fagervikiin.

Tämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista maatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon, Karjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella sijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn tehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat olivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun eri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja kaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot puulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän lapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.

Tilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger,[1] jonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja sukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.

[1] Vapaaherra *Fridolf Hisinger*, Fagervikin herra, syntyi 1803, kamariherra, kuoli 1853. Meni avioliittoon 1831 Vironmaalta kotoisin olevan *Alexandrine von Sodiseon* kanssa, joka kuoli 1869.

Heidän lapsiaan:

*Edvard*, syntyi 1832, suoritti filosofianmaisterin tutkinnon 1857, nykyinen Fagervikin omistaja, kuoli 1904. Oli naimisissa vuodesta 1858 hovineiti *Constance Ramsayn* kanssa, syntynyt 1837.

*Mikael*, syntynyt 1833, Suomen kaartin luutnantti, kuoli lavantautiin 1856.

*Sofie*, syntynyt 1834, naimisissa parooni Adolf von Kothenin kanssa.

*Alexandrine*, syntyi 1835, kuoli 1858.

*Nathalie*, syntynyt 1837, kuoli 1875, avioliitossa eversti, parooni *Knut von Troilin* kanssa.

*Mauritz*, syntyi 1839, luutnantti, erosi toimestaan 1864, omisti Skogbyn tehtaan, sittemmin Västerbyn Tammisaaren luona, oleskelee ulkomailla.

*Eugenie*, syntynyt 1845, avioliitossa vuodesta 1870 luutnantti, parooni *Rabbe Wreden* kanssa.

*Fridolf*, syntynyt 1845, omisti Pinjaisten tehtaan, oleskelee nyt ulkomailla.

Vanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva. Hänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia, nykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan. Ollen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän ulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen kohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla ainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen seuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti punnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän puheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella sananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää kaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus nauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului pääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen kertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli kuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä »ohjelmisto» ei ollut suuri, se loppui aina pian.

Elämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän vanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella vastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana yllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli kulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan nähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen laitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun maahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen yhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään säännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa täytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin ummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista iljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha ylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten ja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä elämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta maailmasta eristettynä.

Päivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain ruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian aikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti harkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä -- arvoasteikko, jota me nuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina sangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten seurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä mielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.

Hän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin Fagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei ainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty hyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään paljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja muotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.

Häntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne lempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien harvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja tutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen turhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani huomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten aina »serkkua» kohtaan osoitti -- niin hän minua kutsui. Mutta sattui usein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat henkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan jotka -- pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään -- esitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen alkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja kuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti suretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt häntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan puutarhansa harvinaisia aarteita.

Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti. Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi ihanasta kukkaismaailmasta.

Huomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti ominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies ylevine tarkotusperineen, »l'ancien regimen» edustaja, ja sellaisena häntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä lähemmin tunsivat.

Vapaaherratar, hänen puolisonsa oli kaunis ja komea nainen; hänen käytöksensä oli arvokas ja herttainen ja hän oli aina erittäin kohtelias talossa käypiä vieraita kohtaan.

Mutta eivät sitä vetovoimaa, jonka aiheuttamana minä niin usein siihen aikaan tulin Fagervikissa käyneeksi, muodostaneet kuitenkaan sukulaisuussuhteet, ei paikan ihanuus eikä myöskään kasvitieteelliset harvinaisuudet. Siellä oli silloin voimakkaampi vetovoima, joukko kasvavaa nuorisoa, neljä tytärtä ja neljä poikaa, useat heistä jotakuinkin minun ikäisiäni, iloisia, hyviä, herttaisia ja hyvin kasvatettuja. Ja heidän luokseen kokoontui aina kesäisin parvi samanikäisiä, sangen monilukuinen seura, josta nyt parhaiten muistan kenraalisetäni tyttären Olgan (sittemmin kenraalinrouva von Ammondt, kuoli 1902) ja Constancen (nykyinen Fagervikin vapaaherratar), neiti Anna Hartvall'in y. m., muutamia nuoria kaartinupseeria, Adolf Nordenskiöldin, Georg Ramsayn, Adolf von Kothenin, Axel Silfverhjelmin ja monta muuta, minä heidän joukossaan, sillä minä olin harvoin seurasta poissa. Hilpeämielisinä, leikkiä laskien ja vapaina painostavasta, kursastelevasta jäykkyydestä, jonka tuli vallita vanhuksien läsnäollessa, vietimme riemuissa ja iloissa suurimman osan päiviämme jonkun matkan päässä talosta sijaitsevassa suuressa, kauniissa puistossa, jossa satavuotisia puita kasvoi, ja kaikenlaisia vehkeitä ja kujeita me siellä toimeenpanimme joko kiinalaisessa huvihuoneessa, labyrintissa tahi sitten luolassa. Jos ilma ei sallinut meidän luonnon helmassa oleskella, kokoonnuimme kirjastosaliin kolmanteen kerrokseen, jossa saimme iloa pitää yhtä häiritsemättä. Nopeasti kuluivat ja menneisyyteen häipyivät nämä päivät, mutta vielä näin puolen vuosisadan perästäkin väikkyvät ne valopilkkuina muistissani.

Läheisin suurempi tila oli Mustion tehdas, joka sijaitsi noin pari penikulmaa Fagervikin pohjoispuolella. Sen omisti siihen aikaan vuorineuvos, vuodesta 1859 vapaaherra Magnus Linder, Mustion herra, avioliitossa vapaaherratar Jeanette Hisingerin kanssa, jonka kautta me olimme tämän perheen kanssa samanlaisissa sukulaisuussuhteissa kuin hänen Fagervikissa asuvan veljensäkin kanssa, ja täytyikin meidän näinollen ajan vaatimusten mukaan tehdä tässäkin talossa velvollisuusvierailut matkustaessamme sen ohi.[1]

[1] Vapaaherra *Magnus Linder*, Mustion herra, syntynyt 1792, tehtaan isäntä, vuorineuvos 1856, vapaaherra 1859, muodosti Mustion sukukartanoksi 1859, kuoli 1863, meni avioliittoon 1819 vapaaherratar *Jeanette Hisingerin* kanssa Fagervikista, syntynyt 1800, kuollut 1887.

Heidän lapsensa:

*Fridolf*, syntynyt 1823, tuli sotakamreeriksi 1855, kamariherraksi 1876, hovimestariksi 1885, kuoli 1896.

*Augusta*, syntyi 1825, kuoli 1893.

Mustion tehdas, sijaitseva Karjan ja Karjalohjan pitäjissä, siihen kuuluvine tiloineen, Laxpohja Lohjan pitäjässä ja Vanjärvi Vihdissä sekä joukko muita tiluksia, oli yksi etelä-Suomen suurimmista tiloista, jonka parooni M. Linder teki sitten sukukartanoksi suvussaan.