Chapter 2

Vilhelm, syntynyt 1807, aviolliseksi lapseksi julistettu 1822, tuli luutnantiksi Moskovan kaartiin 1828, otti eron palveluksestaan 1831, meni takasin toimeensa 1832 tullen kapteeniksi Lappeenrannan linjapataljoonaan, siirrettiin everstiluutnanttina Suomen kaartiin 1844, tuli ylisotaoikeuden jäseneksi 1853, sai eron kenraalimajurin arvolla 1856 ja kuoli 1860. Oli naimisissa vuodesta 1831 Emelie Haasse'n kanssa, syntynyt 1812, kuollut 1868.

Heidän poikiaan:

Arthur, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1852, omisti Kären maatilan Sauvon pitäjässä ja Hiiskolan kartanon Vihdissä, nimitettiin Vihdin postinhoitajaksi 1873, oli myöskin polttimotarkastajana ja kuoli 1883. Oli avioliitossa Ottilia Hedbergin kanssa, syntynyt 1834, kuollut 1900.

Vilhelm, syntynyt 1837, tuli ylioppilaaksi 1853 ja kuoli 1863.

Hänen uljas, jalo ryhtinsä osoitti heti, että siinä oli mies suurta ja ylhäistä sukua. Ja sitä ei tottatotisesti puuttunutkaan, sillä ylhäistä sukuperää voitiin laskea yllinkyllin.

Hänen isänsä oli ylihovimarsalkka, serafiimiritariston jäsen ja »yksi valtakunnan herroista», hänen ylhäisyytensä, vapaaherra Thure Klinckowström, ja hänen äitinsä taas kreivitär Hedvig von Fersen, kuuluisan ja mahtavan valtiomiehen, valtakunnanneuvoksen ja sotamarskin, kreivi Axel Fredrik von Fersenin ja kreivitär Hedvig de la Gardien tytär, ja oli Tukholman roskaväen vuonna 1810 murhaama valtakunnanmarski, kreivi Axel von Fersen näin ollen hänen enonsa.

Tällaisten yhteyksien nojalla päästään tavallisesti pian eteenpäin maailmassa ja hänelle kävi kaikki päinsä sitäkin helpommin koskapa kaikki hänen luontaiset lahjansa osoittivat taipuvaisuutta juuri siihen suuntaan ja hän taidolla ja suloudella osasi sulavasti liikuskella ja seurustella hovin saleissa. Hän syntyi 1778 ja tuli jo vuonna 1797, siis yhdeksäntoista-vuotiaana, kavalieeriksi terävän ja sukkelan Södermanlandin herttuattaren seurueeseen sekä sitten ratsumestariksi henkirakuunaväkeen ja kuningatar Fredrikan todelliseksi kamariherraksi.

Mutta silloin tapahtui käänne hänen kohtaloissaan. Hän oli kehittänyt rakkaussuhteet voimakkaiksi erään nuoren, hyvästä perheestä lähtöisin olevan tyttösen kanssa ja avioliittolupauksen nojalla vietellyt hänet. Mutta kun hän sitten kieltäytyi sanaansa pitämästä, lupaustaan täyttämästä, heittäytyi nuori neitonen kerran epätoivoissaan Norrbronsillalta kaidepuun yli virtaan aivan hänen silmäinsä edessä kun hän parhaillaan johti vahtiparaadia sillan yli. Häväistysjuttu kiehahti suureksi Tukholmassa; mies ei uskaltanut näyttäytyä ulkosalla kiihottuneen alhaisoväestön vuoksi, vaan oli pakoitettu joksikin ajaksi häipymään pois Ruotsista ja tekemään ulkomaamatkan.

Sillä matkallaan tuli hän myöskin Neapeliin, joutui seurustelemaan kaupungin hienoimmissa piireissä ja tuli siten tuntemaan kauniin ja sangen rikkaan lady Sara Brooken, syntyisin Cuthbert, jonka mies siihen aikaan taisteli erään englantilaisen rykmentin everstinä Espanjassa loordi Wellesleyn (sittemmin Wellingtonin herttua) johdannolla Napoleonin joukkoja vastaan.

Jonkun ajan kuluttua oli heidän suhteensa muodostunut sangen sydämelliseksi ja helläksi, ja hän voi Caesarin tavoin sanoa: veni, vidi, vici (tulin, näin, voitin). Mutta kun aviomiehen epäluulot alkoivat herätä ja maa Neapelissa siten alkoi polttaa heidän jalkojensa alla, päättivät he äkkiä lähteä kaupungista, ottaen mukaansa lady Saran tyttären Louisen (josta jo äsken kerroin kreivitär Armfeltina). He tahtoivat päästä rauhaan aviomiehen tiedusteluista etsien turvapaikan pohjolassa ja aikoivat vihityttää itsensä niin pian kuin vain erokirjat lady Saralle hänen aviomiehestään saataisiin kuntoon ja toimitetuiksi. Mutta oliko sitten syy yhä jatkuvassa sodassa vaiko aviomiehen vastahakoisuudessa, asia ei kaikessa tapauksessa käynyt päinsä niin joutuisasti kuin toivottavaa olisi ollut. Vasta miehen kuoltua, vuonna 1810, voitiin vihkiminen Tukholmassa toimittaa -- ja silloin oli Vilhelm poika jo kolmen vuoden vanha.

Vihkijäisten jälkeen asettuivat he asumaan Suomeen Eurajoen pitäjässä sijaitsevalle Vuojoen suurelle maatilalle, jonka nuori aviomies oli saanut perinnöksi äidiltään, ja siellä he etäisellä maaseudulla elelivät muutamia vuosia maalaiselämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Kuitenkin huhupuheina kuiskuteltiin kaikenlaista tuosta hienosta ja ylhäisestä herrasväestä, jota ei kukaan tuntenut ja joka vetäytyi kokonaan pois kaikesta yhteydestä muiden ihmisten kanssa, pysyen aivan eroitettuna muusta maailmasta. Pian muovailtiinkin liikkeelle mielikuvituksellisia, haaveellisia kertomuksia, jotka herättivät yleistä uteliaisuutta ja halua saada lähemmin tietää jotakin tuosta romantillisesta parista.

Mutta jo muutamien vuosien perästä oli maalaiselämän hiljaisuus ja yksitoikkoisuus väsyttänyt molemmat niin eloisat ja vaihtelua rakastavat luonteet. Silloin matkusti mies Pietariin, hänet esitettiin hovissa ja keisari Aleksanteri I otti hänet ystävällisesti vastaan; hänet nimitettiin kamariherraksi ja jonkun ajan kuluttua, vuonna 1820, Viipurin läänin maaherraksi, jonne hän sitte perheineen muutti. Se rakkaus, joka etelän tulisessa hehkussa oli leimahtanut kiihkeästi ilmiliekkiin, oli vähitellen jäähtynyt pohjolan pakkasessa, ja sitä seurasi välinpitämättömyys sekä vähemmän sopusointuiset perhesuhteet. Aviomiehen huikentelevaisuus ja rakkausseikkailut lienevät olleet tähän syynä. No niin -- rakkaus muuttui vihdoin vihaksi, joka useissa tilaisuuksissa purkautui ilmoille. Minä olin nähnyt erään kauniin muotokuvan tämän perheen isästä, jonka kuvan kiivas aviopuoliso oli kerran mustasukkaisuuden raivopuuskassa leikellyt neljäksi palaseksi ja josta vieläkin, vaikka se onkin jälleen yhteen neulottu ja entiselleen laitettu, huomaa tuon »näytelmän» jälkiä. Vaimon kiivaus ja mustasukkaisuus ja miehen epävakaisuus katkeroitti yhä enemmän ja enemmän heidän elämänsä, kunnes he eivät enää edes suvainneet nähdäkään toisiaan, vaan päättivät erota vuonna 1823.

Lähemmät tämän yhteydessä olevat asianhaarat olivat kerrassaan hassunkurisia. Ne herrat, joiden tuli kokoonpanna ja kirjoittaa erosopimus kaikkine yksityiskohtineen aviopuolisoiden välillä, olivat kokoontuneet erääseen saliin; molemmat asianomaiset olivat taas asettuneet huoneisiin molemmin puolin salia välttääkseen siten ettei heidän tarvitseisi vilahdukseltakaan nähdä toisiaan. Välittäjäin täytyi näin ollen kulkea toisen luota toisen luo saadakseen selville heidän ajatuksensa, tuumansa ja suostumuksensa asiassa, jolla aikaa asianosaiset itse, kukin omasta kamaristaan singauttelivat yli salin toisilleen mitä kiivaimpia sanoja ja syytöksiä. Kun asiakirja sitten vihdoin suuren vaivannäön jälkeen saatiin valmiiksi ja asianmukaisesti allekirjoitetuksi, ajoivat vapaaherrattaren vaunut portaiden eteen lähtövalmiina. Parooni -- vanhan tottumuksensa mukaan, ollen aina oivallinen kavaljeeri ja hovimies kiireestä kantapäähän -- asteli silloin poikki salin, kumarsi rouvalleen kohteliaasti viimeisiksi jäähyväisiksi ja ojensi hänelle käsivartensa, ohjaten hänet portaita alas ja auttaen hänet vaunuihin. Mutta silloin otti aviopuoliso »hellät» hyvästit entiseltä rakkaudeltaan, läimäyttäen juuri samalla hetkellä kuin vaunut kierähtivät liikkeelle eroon jääpää miestään voimakkaasti korvalle. -- He näkivät silloin toisensa viimeisen kerran.

Vapaaherratar Sara osti sitten Tuorlan kauniin maatilan Piikkiön pitäjässä Kuusiston salmen rannalla ja rakennutti tilalle uhkeat rakennukset, asuen siellä aina »dramaattisesti» surulliseen kuolemaansa asti, 1838. Siellä esitettiin näet silloin muutamia pieniä näytelmäkappaleita, joissa hänkin esiintyi, ja Turusta oli kutsuttu paljon väkeä näytelmiä katselemaan. Vielä vanhemmillakin päivillään, vaikkakin hän jo oli ruumiiltaan muodostunut jonkun verran täyteläiseksi, tahtoi hän kuitenkin näyttää solakalta ja antoi sentähden pauloittaa itsensä kureliivillä sangen tiukalle, tällä kertaa ehkä kovemmalle kuin tavallisesti, koska hänen tuli esiintyä näytelmäpuvussa. Seurauksena tästä oli se, että joku veritiehye ratkesi ja hän, seistessään kulissien takana odotellen näyttämölle astumisensa vuoroa, yht'äkkiä kaatui kuolleena lattialle. Hänen tyttärenpoikansa, silloin seitsentoistavuotias kreivi Gösta Armfelt nuorempi, huomasi tapauksen ensimäisenä ja syöksähti näyttämölle huutaen: »Isoäiti on kuollut!» Voi hyvin ajatella kuinka tavaton hälinä ja hämmästys valtasi koolla olevat vieraat.

Hänen kiivaudestaan kerrotaan monenlaisia tarinoita. Yksi hauskimmista kohtauksista tapahtui Joensuun kartanossa, kun hän oli siellä käymässä tyttärensä ja vävypoikansa luona. Hän oli käskenyt englantilaisen kamarineitsyensä, miss Westin nyörittämään hänen kureliivinsä ylen tiukalle. Ja neiti teki työtä käskettyä vetäen kurenauhoista kaikin voiminsa, mutta Sara rouva huuteli vain lakkaamatta: tiukemmalle! Se oli kuitenkin sula mahdottomuus, jonka vuoksi kamarineitsyt purskahti nauramaan. Mutta siitäkös vapaaherratar sydämmistyi, sieppasi tikarin, joka hänellä aina oli mukanaan, ja uhkasi sillä neiti Westiä. Hirveästi säikähtäen hyökkäsi neiti silloin ulos ja rouva perässä hänen kintereillään, ajaen häntä takaa läpi koko huoneuston. Kun he sitten ryntäsivät vävypojan, kreivi Göstan huoneeseen, heittäytyi West nopeasti erääseen vaatekaappiin. Samassa silmänräpäyksessä oli siinä jo Sara rouvakin huutaen: »Onko West täällä?» Kreivi naurahti ja kysyi: »Mitä asiaa anopilla olisi hänelle?» »Minä tapan hänet!» Silloin kiljahtaa West vaatekaapissa, kauhistuneena hirveästä uhkauksesta ja ilmiantaa siten piilopaikkansa. Ja rouva Sara hyökkää kaapin luo, syösten tikarinsa suoraan sen oven läpi. Mutta ei silloin vävypoikakaan enää jaksanut nauruhermojaan pidättää, vaan purskahti heleään hohotukseen, suututtaen sillä vapaaherrattaren aivan pilalle, joka tiuskasikin vävylleen vihaisesti: »Sinä et ole mikään gentlemanni, kun voit tällaiselle nauraa!» -- Huolimatta siitä, että tällaiset melskeiset kohtaukset alituiseen uudistuivat pysyi neiti West kuitenkin loppuun asti hänen uskollisena palvelijattarenaan.

Yleistä hämmästystä herätti Klinckowströmin nimitys senaatin jäseneksi vuonna 1825, jolloin sitten hänen varsinainen valtiomiesuransa alkoi. Entinen ruotsalainen ratsumestari ja hovikavalieeri, joka oli aivan kokematon ja äkkinäinen kaikissa lainsäädännöllisissä asioissa, ottikin senvuoksi valtiotoimet yhtä kevyeltä kannalta kuin kaiken muunkin tässä elämässä. Kun hänellä ei ollut syvällisempiä tietoja mistään, vaan oli pikemmin kykenemätön kaikkiin virkatehtäviinsä kuuluviin toimin, ja varsinkin mitä maan lakeihin ja perustuslailliseen hallitusmuotoon tulee, sanotaan hänen useissa tilaisuuksissa aikaansaaneen paljon hämminkiä asioiden käsittelyssä kun hän itsepäisesti ja tiukasti pysyi kiini muodostamassaan mielipiteessä, jota hän mistään välittämättä koetti ajaa täytäntöön. Mitään todellista pahaa tahi maalle vahingollista ei liene hänen suunnitelmiinsa kuulunut -- hän oli luultavasti sangen välinpitämätön politiikasta yleensä -- vaan oli hänen esiintymisensä määrääjänä pikemmin erikoinen yksityis-perussyy, vastustushalu silloista senaatin mahtavaa johtajaa, L. G. von Haartmania kohtaan, jonka suunnitelmia hän koetti ehkäistä, vaikkapa ne sitten olisivat koskeneet todellisia elinkysymyksiäkin. Senvuoksi punoutui hänen nimensä yhteyteen sellainen onneton yleismielipide, että jos maassa tapahtui jotain vääryyttä tahi laillisia muotoja vastaan sotivaa, niin siinä heti vainuttiin Klinckowströmin vehkeilyjä.

Mutta joskaan hänen köykäinen persoonansa ei paljoa painanut senaatin neuvospöydän ääressä, niin oli sillä sitävastoin suurempi merkitys Pietarissa, ja se seikka painoikin vaa'assa enemmän. Hovipiireissä, varsinkin siihen aikaan huomattavassa Michailowin palatsissa, otettiin hänen hieno ja nokkela persoonansa aina mielihyvin vastaan ja usein hän siellä olikin; hän oli kevyen, usein kahtaannepäin ymmärrettävän ja vapaan seurustelujuttelunsa kautta päässyt sellaiseen erikoisasemaan, että hän sai kenelle tahansa sanoa mitä hyvänsä, eikä siitä kukaan pahastunut. Se riippui taas taidosta esittää asia, »c'est le ton qui fait la chanson», säveleestä laulu syntyy.

Erityisesti nautti hän ruhtinas Menschikoffin, maan silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin suosiota ja luottamusta. Tuon mahtimiehen oli hän liukkaalla kielellään ja sukkelalla, joskin usein ilkeämielisellä leikinlaskullaan saanut kokonaan viehätetyksi puolelleen. Tällaisia teitä myöten ymmärsi hän ylen hyvästi saada täytäntöön pyrkimyksiään, jotka eivät aina hyvää maalle tuottaneet. Menschikoffin suuren suosiollisuuden vastalahjaksi sai hän kaikesta vastustuksesta huolimatta senaatissa aikaan sen, että Suomen valtio lahjoitti ruhtinaalle ikuisiksi ajoiksi hänen suvussaan sukukartanona kulkemaan Anjalan maatilan, jonka Klinckowström sitä tarkoitusta varten oli ostanut Wreden perillisiltä ja nyt möi jälleen kaiken hyvän päälle kaapaten kaupasta itselleen sievosen voiton.

Hänellä ei oikeastaan ollut syvällisempää, suunniteltua pyrkimystä millekään suunnalle. Hänen pääpyrintönsä oli pysyä vain korkeimmassa suosiossa, saada rauhassa nauttia epikuurolaisesta elämästä ja ylpeillen loistella kielensä kaksinaisilla leikinlaskuilla ja juttupuheilla korkeimmissa piireissä.

Hänen ponnistuksensa tässä suhteessa kantoivatkin toivotun hedelmän: armon auringon säteet paistoivat ylen kirkkaina ja runsaina hänen tielleen. Korkeita arvonimiä, virkoja, kunnianosoituksia ja ritarimerkkejä satamalla satoi hänelle. Hän sai salaneuvoksen arvonimen, määrättiin Helsingissä olevan keisarillisen palatsin hoitajaksi ja, kaikista ihmeellisintä kylläkin, tuo entinen ruotsalainen ratsumestari nimitettiin suoraan ilman minkäänlaisia sotilaallisia väliasteita, kenraaliluutnantiksi ja Suomen insinöörikunnan päälliköksi! -- Sittemmin sai hän vielä todellisen salaneuvoksen arvonimen ja nimitettiin hovimestariksi keisarilliseen hoviin. Hänelle suotiin sen lisäksi joukko korkeimpia ritarimerkkejä, annettiin hohtokivillä varustettuja kultaisia nuuskarasioita y. m., myöskin varsinaisia rahallisia lahjapalkintoja milloin sellaiset olivat tarpeen vaatimia, sillä hänen ylellinen ja loistelias elämänsä vaati paljon.

Suurelle tonttialueelle pohjoissataman laitaan rakennutti hän upean talonsa, jonka pääsivu oli Elisabetintorille päin ja jonka laajat puutarhalaitteet, puisto ja ansarit täyttivät koko sen paikan, jossa nyt entisen Uudenmaan pataljoonan kasarmi sijaitsee. Talo oli suuri ja tilava, niinkuin hänen ylhäisyytensä talon olla tuleekin, ja sen asema kauniin lahden rantamalla oli ihana. Rakennuksen pääsali oli luullakseni suurin yksityissali mitä Helsingissä on ollut ja sen seinät olivat kokonaan taulujen ja eri mestarien maalaamien vanhojen ja suurten muotokuvien peitossa; joukossa oli kuitenkin useita Lindh'inkin maalauksia. Talossa oli myöskin sangen suuri kirjasto, jossa kerrotaan löytyneen aivan erityinen osasto sellaista ranskalaista kirjallisuutta varten, joka voi ilmestyä ainoastaan keksityn painopaikan, kuten Cythere ja Luxuriopolis y. m., varjolla ja oli tuollaisista teoksista useat kuulema kuvitettujakin. Hänen ruokapöytänsä ja viinikellarinsa olivat aikoinaan tunnetut oivallisimmiksi koko maassa.

Kun tuo vanha irstailija oli kerran päässyt irti aviojumalattaren kahleista oli hän myöskin osannut kaksikymmentä vuotta säilyttää vapautensa, kunnes hän jälleen hairahtui joutumaan avioliiton satimeen. Hän oli näet erään kerran käydessään Pietarissa 1840 ja ollessaan illanvietossa keisarin sisaren, suuriruhtinatar Helena Pavlovnan luona alkanut vanhan tapansa mukaan lasketella leikkiä jotakuinkin vapaasti suuriruhtinattaren lukijattaren, neiti Krausen kanssa, unohtaen sananlaskun: »on ne badine pas avec l'amour», ei hakkailua ilman rakkautta. Mutta neiti Krause, jo vanhanpuoleinen tyttönen, olikin hänen vertaisensa älykkäisyydessä, antoi hänen leikkinsä mennä hieman pitkälle, oli ottavinaan sen täytenä totena vastaan, nousi ylös ja kiiruhti keisarin luo, ilmoittaen majesteetille, että parooni oli kosinut häntä, ja että hän tahtoi, ennenkuin rohkeni myöntävän vastauksen antaa, saada majesteetin suostumuksen siihen, koska hän oli hovin palveluksessa. Keisari, iloissaan ilmoituksesta, vei neiti Krausen paroonin luo, antoi myöntymyksensä liitolle ja toivotti heille kaikkein parhainta onnea aikomansa avioliiton aikana. Joskin Klinckowström lasketteli vapaasti leikkiä muiden kanssa tiesi hän kuitenkin, ettei keisari Nikolain kanssa ollut leikkimistä, ja niin syntyi tuo avioliitto, vaikkapa parooni jo olikin muutamia vuosia yli kuudenkymmenen vuoden vanha. Hän kuoli 1850 ja hänen leskelleen, joka sittemmin asusti Italiassa, maksettiin jonkinlaisena suosiolahjana 40 vuoden kuluessa 8,000 markan ylimääräinen eläke vuosittain tunnustukseksi niistä suurista ansioista ja palveluksista, joita hän maalle oli tehnyt.

* * * * *

Hänen poikaansa, Vilhelm Klinckowströmiä, joka vanhempainsa häiden aikana Tukholmassa oli jo kolmen vuoden vanha, ei kuitenkaan vielä tuossa tilaisuudessa julistettu lailliseksi perilliseksi, vaan tapahtui se vasta 12 vuotta senjälkeen, pojan päästessä ripille. Hän oli, kuten isänsäkin, kaunis, kookas ja komea mies, vaan ei ollut perinyt hänen lahjakkaisuuttaan eikä äitinsä hilpeää ja kiivasta mielialaa. Hän oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja suopea kaikkia kohtaan, mutta hänellä ei ollut vähääkään sitä pontevuutta ja voimaa, joka vie miehen korkeuksia kohden maailmassa, vaikka hänellä muuten kyllä oli tie avoinna sukuperänsä perusteella moiseen kohoamiseen.

Vaikka »pitkä Vilhelm» oli jo kaartin luutnantti, oli hän kuitenkin kömpelyyteen asti ujo, arka ja seuraa karttava. Kun hienoimmissa piireissä siihen aikaan ranskankielen taito oli välttämätön, otettiin erityisesti sitä varten, opettamaan nuorukaiselle kieltä ja samalla sopivia salonkitapoja, sanomaan kohteliaisuuksia, kumartamaan säännöllisesti, suutelemaan hienolla sulavuudella kädelle, tanssimaan j. n. e. nuori saksalainen kotiopettajatar, neiti Emelie Haasse Pietarista, joka suurella ahkeruudella antautui tehtäväänsä.

Suku ei voinut aavistaakaan, että näistä harjoitusluennoista voisi koitua mitään vaaraa, sillä olisihan tuiki mahdotonta, että ujo ja nuori luutnantti suvun tietämättä ja siltä neuvoa kysymättä rohkenisi ajatellakaan räikeää epäsäätyisaviota tuon vähäpätöisen ja rumanlaisen kotiopettajattaren kanssa. Mutta tulen kanssa ei rankaisematta leikitellä. He molemmat olivat aivan nuoria ja harjoitustunteja oli paljon. Ja kuinka he sitten lienevätkään harjoitelleet, tanssineet, sanoneet kohteliaisuuksia, kumarrelleet ja suudelleet käsille, niin...

Seurauksena kaikesta oli se, että rakkaus viisaaseen opettajattareensa hulmahti nuoren kokemattoman oppilaan rinnassa ilmituleen, ja hän meni opettajattaren kanssa salaa naimisiin. Siitä syntyi hirveä häväistyshälinä. Ei siinä kyllin, että isä hylkäsi poikansa eikä tahtonut senkoomin kuulla hänestä puhuttavankaan ja että sisar, kreivitär Louise, vanhan tapansa mukaan useita kertoja pyörtyi, hänen täytyi kaiken hyvän päälle vielä erota virastaan, sillä sellaisessa rykmentissä kuin Moskovan kaarti ei suvaittu siihen aikaan tuollaista avioliittoa.

Kaikeksi onneksi parantaa aika kaikki haavat, ja niin kävi nytkin. Vapaaherratar Emelie oli nainen, joka ymmärsi kärsivällisyydellä ja viisaudella voittaa kaikki vaikeudet, ja muutamain vuosien perästä tapahtui sovinto pitkin koko sukulaislinjaa. Vilhelm voi myöskin astua jälleen sotilaspalvelukseen, ei kuitenkaan kaartiin, vaan nyt erääseen linjarykmenttiin. Samalla kuin häntä sitten siirrettiin rykmentistä toiseen, kohosi hän arvoasteissa vähitellen sotilasalalla, kunnes hän vihdoin sai kenraalimajurin arvon ja määrättiin Suomen ylisotaoikeuden vakinaiseksi jäseneksi. Erosi sitten virastaan ja kuoli 1860 vain 53 vuoden ijässä.

Vapaaherratar Emelie oli sangen lahjakas ja viisas ja hänellä oli hyvä pää. Hän oli aina valmis vastaamaan ja leikinlaskuun, ei ilkeään vaan joskus kyllä hieman kahtaannepäin ymmärrettävään. Sillä hän oivalsi mukaantua ja sovittaa käytöksensä Armfelt-Klinckowströmien piireissä siihen aikaan vallalla olevan sävyn mukaan, jonka kautta hän pian »löysikin armon» heidän edessään, jotka äsken eivät hänestä olleet tietävinäänkään tahi kohtelivat häntä kuin onnenkohottamaa nousukasta, ja hänestä tuli pian sekä kreivitär Louisen läheinen ystävä ja välttämätön seura että myöskin koko suvun johtava henki, melkeinpä keskusta, jonka ympärillä perheen asiat liikkuivat.

Kodissaan oli hän hyvä ja ystävällinen, aina iloinen ja leikkisä ja vapaa kaikista sukuseikkoja koskevista ennakkoluuloista, ja hänellä oli kykyä järjestää kotinsa hauskaksi niin että siellä viihtyi sangen hyvin se pieni seurapiiri, joka heillä vierailulla kävi. Heidän avioliittonsa oli luullakseni sangen onnellinen; en ainakaan minä siltä taholta mitään epäsointuja kuullut. Heidän taloudellinen asemansa oli erittäin hyvä, sillä he omistivat paitsi kivitaloa Kaivopuistontien varrella, jossa he itse asuivat, vielä Kären kartanon Sauvon pitäjässä ja huomattavan Hiiskolan maatilan Vihdissä. Ja kuitenkin piti aviovaimon ennen kuolemaansa 1868 nähdä koko tämän omaisuuden kohtalon oikusta hajoavan ja häviävän, ja joutua itse putipuhtaaksi paljastetuksi.

* * * * *

Heillä oli kaksi poikaa, Arthur ja Vilhelm, jotka minä jo lapsuusvuosiltani tunsin. Me tulimme ylioppilaaksi melkein samoihin aikoihin ja kun me kuuluimme samoihin seurapiireihin, olimme me aina yhdessä, vaikkakin meillä oli kokonaan erilaiset luonteet ja taipumukset.

Myöskin molemmat veljekset olivat toisiinsa verraten aivan vastakkaisluonteiset. Nuorempi heistä, Vilhelm, oli ulkomuodoltaan isänsä näköinen, vaikkakaan hän ei ollut niin komea ja kaunis kuin isänsä, ja samoin sisäisiltäkin ominaisuuksiltaan; hän oli hyvä, hiljainen, vaatimaton eikä ensinkään sukuylpeä. Hänen kanssaan olin minä yhtämielinen ja hyvissä väleissä ja meidät yhdisti toisiimme vankka ystävyysside, jotavastoin minä toiseen veljekseen nähden olin sangen välinpitämätön. Vilhelm oli heiveröinen ja heikkorintainen, saaden jo aikaisin keuhkotaudin, jonka menehdyttämänä vaipui kuolemanuneen jo nuoruutensa keväimessä, vuonna 1863.

Vanhempi veli, Arthur, oli taas osalleen saanut joukon kuuluisan isoisänsä ominaisuuksia, perimättä häneltä kuitenkaan hänen komeaa ulkomuotoaan ja hyvää päätään tai muita seurustelulahjoja. Hän piti isoisänsä hekkumallisia mielipiteitä ja elämää ihanteenaan ja koetti sitä jäljitellä, mutta unohti samalla, että se mikä mahdollisesti sopii ja käy laatuun jollekin hänen ylhäisyydelleen ja hienolle hovimiehelle, ei sovi kuitenkaan jokaiselle muulle, että suku on pystyssä pidettävä arvokkuudella ja sielun jaloudella, eikä yksin ulkonaisilla hienoilla tavoilla ja käytöksellä, ja että korkeiden sukuperien paljous muuten muodostuu raskauttavaksi taakaksi, joka tekee siitä, ken niillä komeilee, pelkän narrin.

Molemmilla veljeksillä oli hieman epäsäännöllisiä tapoja, ja minä muistan m. m. yhden siihen aikaan kerrotun hupaisen jutun heistä. Eräänä aamuna tulee Arthur kotiin, jolloin hänen äitinsä tulijalta kysyy:

»Missä sinä yöllä olet ollut?»

»Kun eilen illalla oli niin tavattoman paha ilma, jäin minä Ramsayhin yöksi.»

»Vai niin. -- No oletko Vilhelmiä nähnyt?»

»En. -- Eikö hän sitten ole kotona?»

»Ei ole. -- Hänkin on ollut yön kotoa poissa, eikä ole vieläkään takasin tullut.»

Hieman myöhemmin miilustaa Vilhelm kotiin ja silloin alkaa äiti häneltä kysellä:

»Missä olet ollut yöllä?»

»Ramsayssa. Kun tuiskusi ja tuuli niin armottomasti, ajattelin että on viisainta jäädä sinne yöksi.»

»Vai niin. -- Sittenhän sinä kai tapasit Arthurinkin siellä?»

»Arthurinko? -- En minä häntä ole nähnyt.»

»Sepä merkillistä -- hänhän oli kuitenkin siellä.»

»Niin, se voi kyllä olla mahdollista. Sillä pitäisihän mamman tietää, että Ramsaylaisilla on sellainen huoneusto, että siellä voi hyvin olla yhden illan tapaamatta toistaan.»

Äiti piti tuota vastausta niin tavattoman sukkelana, että hän kertoili juttua kaikkialla, joka siten joutui kiertosalle.