Chapter 10

Sieltä jatkettiin matkaa yhtä autioiden, mutta jos suinkin mahdollista vieläkin kauniimpien seutujen läpi Savonlinnaan, jonne myöhään illalla saavuimme ja astuimme laivasta maihin. Koko päivän olimme tuolla kiipperällä laivapahasella viettäneet ja se päivä olikin ollut sangen hauska, sillä kaikeksi onneksi olimme me niin sanomattoman hilpeän tunnelman valtaamina, ett'emme sanottavasti tunteneet sitä synkkää vaikutusta, jonka tuo salomaa muuten, ihanuudestaan huolimatta olisi herättänyt.

Seuraavana päivänä katseltuamme Savonlinnan pientä kaupunkia, sen ympäristöjä ja vanhaa Olavinlinnaa, joka sievällä, vuolaan virran ympäröimällä pienellä saarella kaupungin vieressä sijaitsee, läksimme paluumatkalle, tällä kertaa maanteitse Punkaharjun kautta. Kun Punkaharjulle olimme saapuneet, lähetimme vaunut tyhjänä edeltäpäin ja itse kävelimme perässä pitkin harjua koko ajan ihastuksen ja hurmauksen valtaamina, sillä hurmaava oli tosiaankin se näköala, joka siellä hämmästyneiden silmiemme eteen avautui. Edessämme leveni helmi kaikkien maamme ihanien maisemien ja näköalojen joukossa. Korkealta, kapealta, paikoin jyrkältä harjunselänteeltä näki loppumattomia näköaloja, joissa metsät ja järvet keskenään vaihtelivat, taampana jälleen metsät ja järvet lomikkain kuvastellen kunnes maisema kaukana taivaanrannan kanssa kangastavaan syleilyyn yhtyi.

Punkaharjulta johti matkamme etelään päin Imatralle, jossa viivyttiin yksi päivä katsomassa kosken suuremmoista näytelmää, kuinka siinä tavattomat vesimäärät vaahtoavalla vauhdilla syöksyvät alas korkeudesta pitkin kosken uomaa. Pistäytyämme sieltä käsin Vallinkoskella, matkustimme Imatralta seuraavana aamuna ja saavuimme iltasella Viipuriin. Siellä vietin vielä pari hauskaa päivää ystävien parissa, jonka jälkeen läksin paluumatkalle Helsinkiin.

Ainoastaan vähäpätöisempiä tapauksia on tämän kesän alkupuolelta huomattava. Kesäkuun 5 päivänä vaihdettiin muutamia laukauksia erään Hankoniemen luona sijaitsevan patterin kanssa; kesäkuun 21 päivänä taas räjäytettiin »fort Slavan» pieni varustus Kotkan luona ja poltettiin muutamia rakennuksia siellä; 22 päivänä ammuttiin muutamia laukauksia Santahaminan pattereita vastaan, joiden päällikkönä silloin oli kenraalisetäni; heinäkuun 5 päivänä räjäytettiin taas ilmaan Svartholman vähäpätöinen linnoitus. Senjälkeen purjehtivat laivastot Pohjanlahdelle ja kävivät siellä tervehtimässä useampia avoimia rantakaupunkeja. Kaikeksi onneksi ei amiraali Plumridge tänä kesänä ollut laivaston päällikkönä; sen taholta osoitettiinkin nyt suurempaa ihmisyyttä, jonka vuoksi ei laivasto mitään mainittavampaa vahinkoa tällä kertaa tehnytkään. Kaikki näytti siltä kuin ei liittoutuneella laivastolla muuta tehtävää olisikaan kuin pitää purjehdusvetemme piiritystila, sulku edelleen voimassa.

Englantilainen laivasto ulotti tuollaiset vakoilemis-ja tiedusteluretkeilynsä pitkin meidän rannikoitamme myöskin Turkuun. Mutta niille seuduille oli pattereita sijoitettu sekä Ruissaloon että sen kohdalla olevalle rantamaalle ja muutamat tykkivenheet sulkivat pääsyn kaupunkiin. Kun näille vesille saapuneet muutamat vihollisten laivat olivat ampuneet jonkun laukauksen, katsoivat he viisaimmaksi ankkuroida Airiston selälle tarpeellisen välimatkan päähän. Silloin sattui eräs soma pieni sattuma, joka koski meikäläisiä maalaisoloja Björkbodassa.

Sikäläisessä meijerissä valmistettiin juustoja, jotka olivat sangen haluttua tavaraa Turussa ja joilla siellä oli hyvä menekki. Vanha silmäpuoli matami, nimeltään Tojander, lähetettiinkin toisinaan viemään venelasti juustoja Turun torille. Kun ei Björkbodassa tiedetty vähääkään englantilaisen laivaston piirityksestä Turun edustalla, lähti mummo taaskin kerran sinne tavalliselle torimatkalleen, vene täynnä juustoja ja kaksi miestä airoissa. Mutta kun he parhaiksi kääntyivät erään niemen suojasta Airiston selälle, näkivätkin he aivan odottamatta vihollisten laivat edessään. Tällaisella hetkellä olivat hyvät neuvot kalliita. Oli jo liijan myöhäistä kääntyäkin, sillä laivoista laskettiin heti venheet vesille ja muutaman silmänräpäyksen perästä ne jo ympäröivät torille menijät. Mutta eukko ei hämmästynytkään hölmöksi, hän sieppasi yhden juuston käteensä, nosti sen korkealle ilmaan niin että viholliset sen näkivät ja huusi täyttä kurkkua:

»Mitä tahdotte, hyvät ihmiset? Oletteko aivan hulluja? Minähän olen Tojanderska Björkbodasta ja tottakai nyt näette, että nämät ovat juustoja eikä suinkaan ryssänluotia. Antakaa minun siis rauhassa mennä menojani!»

Mutta he eivät luultavasti ymmärtäneet eukon puheesta sanaakaan, sillä he tulivat vain yhä lähemmä ja laskivat aivan venheen viereen. Kun he sitten huomasivat, että lastina tosiaankin oli vain juustoja ja ett'eivät ne maistuneet Chesteriltä eikä Stilton'iltakaan, eivät he niistä sen enempää välittäneet, vaan antoivat mummon mennä matkoihinsa.

Vene jatkoi siis matkaansa kaupunkia kohden ja saapui onnellisesti jo Pukinsaaren salmeen, mutta silloinpa taaskin useita venheitä yht'äkkiä työnnettiin maista vesille ja ne ohjasivat tulonsa tietysti suoraan matkalaisiin päin. Ruissalon pattereilta oli huomattu, että venhe tuli Suomen vihollisten laivojen luota ja arveltiin siellä senvuoksi, että se kulkisikin joillakin englantilaisten asioilla. Ja niinpä joutuikin nyt mummo-parka juustolastineen paljon vaikeamman tarkastuksen ja ankaramman kuulustelun alaiseksi kuin äsken vihollisten käsissä. Häntä kuletettiin yhden sotilashenkilön luota toisen tutkittavaksi ja hänen täytyi lakkaamatta ylen tarkasti tehdä tiliä sekä itsestään että asioistaan.

Kun mummo lopultakin oli onnistunut selvittämään ja todistajain avulla saamaan todistetuksi kuka hän oli, päästettiin hänet vapaaksi ja hän sai rauhassa tehdä kauppansa. Mutta tämä tapaus muodostui hänen elämänsä suuremmoiseksi muistoksi, ja hän kertoi sittemmin mielellään ja ylpeästi kuinka hän oli piirityksen murtanut. Hän oli ollut sodassa mukana.

Matkaani Viipuriin ja Saimaalle oli kulunut täsmälleeen yksi kuukausi tullessani takasin Helsinkiin elokuun 5 päivänä, ja minä aijoinkin viipymättä jatkaa matkaani Turkuun, jossa perheemme silloin oleskeli isäni kylpykauden aikana. Mutta kun sain kuulla, että millä hetkellä tahansa voitiin odottaa tapahtuvan suuremmoisia tapahtumia, päätin viipyä Helsingissä vielä jonkun aikaa. Ja minä olinkin tullut oikeaan aikaan saadakseni olla todistajana suuremmoisimmassa näytelmässä, mitä yleensä milloinkaan on tilaisuudessa näkemään.

Sillä parahiksi näinä päivinä olivat laivastot jälleen kokoontuneet Porkkalan luo, jonne sitäpaitsi oli tullut vedenpäällisiä tykistöpattereja, bombardeja ja joukko tykkivenheitä; tämä kaikki osoitti että jotain vakavampaa nyt oli tekeillä. Senpävuoksi ei minua haluttanutkaan matkustaa pois Helsingistä.

Elokuun 8 päivänä purjehti koko yhdistynyt laivasto Viaporia kohden ja kaikkien suureksi hämmästykseksi sellaista reittiä pitkin, jota eivät meidän luotsimme, ei merikortit, eikä meriväen päällikkökuntakaan tuntenut. Laivasto asettui taistelulinjaan Rönnskärin ja Gråharan välille noin neljän kilometrin päähän linnoituksesta. Puoliväliin, linnoituksen ja suurien sotalaivojen välille asetettiin veden päälliset patterit, bombardit ja tykkivenheet, jotka lakkaamatta liikuskelivat edestakasin. Långörin kalliolle sijoitettiin patteri järeitä, kauaksi kantavia tykkejä.

Kun me kaupunkilaiset, joita oli tungokseen asti sulloutunut seisomaan Ullanlinnan kalliolle, näimme vihollisten tuollaisia järjestelyjä puuhailevan, valtasi meidät sanomaton kauhistus. Että Helsinki nyt oli tuomittu varmaan perikatoon, sen jokainen selvästi havaitsi, eikä siinä epäilemistä ollutkaan. Kaikki koettivat nyt kiireesti pelastautua itse ja pelastaa tavaroitaan, omaisuuttaan odotetun hävityksen käsistä. Joukonneuvosta pakenivat asukkaat asunnoistaan ottaen mukaansa kalleimman omaisuutensa. Osa sijoittui esplanadeille, jotka pian olivatkin täynnä väkeä ja tavaraa. Myöhästyneemmät valtasivat huostaansa samalla tavalla Kaisaniemen puiston, Töölön ja Eläintarhan, ja kun nekin olivat täyttyneet, suunnattiin pako ja tavarain vienti Korkeasaarelle ja Sörnäisten viereisille rannoille.

9 päivän aamulla ryhtyi vihollinen pommitukseen. Silloin alkoivat tulikuulat viuhua kaarenmuotoista rataansa korkealla ilmassa samalla kun tuliraketit suoremmassa tasossa ja lähempänä vedenpintaa kiitivät. Ja hämmästys oli suuri nähdessämme kuinka uskomattoman varmalla tarkkuudella ne sattuivat tarkoitettuun maaliinsa. Vain joku ainoa putosi veteen tahi räjähti ilmassa. Jo parin tunnin ampumisen perästä alkoi linnoituksesta kohota valtavia savupatsaita, jotka yhä enemmän ja enemmän laajenivat. Linnoituksessa oli näet suuret halkovarastot, useat puusta rakennetut asuinrakennukset ja muutamia vanhoja ruotsalaisaikuisia kasarmeja syttynyt palamaan ja joutunut siten liekkien uhriksi.

Ensialussa vastasivat venäläiset tykit vihollisen tuleen, mutta montakaan laukausta ei ollut ammuttu ennenkuin jo huomattiin, ett'ei heidän luotinsa kantaneet kuin puoliväliin, pudoten jo siellä mereen. Siihen katsoen olikin jatkuva ammunta turhaa ja vain ruudin hukka. Senpävuoksi kreivi Berg käskikin lopettaa ampumisen. Tykit olivat liijan vanhanaikaisia ja ruuti liijan heikkoa. Ainoastaan uudelleen rakennetuilta pattereilta Santahaminassa ja Drumsössä ammuttiin muutamia laukauksia, nekin tosin mennen mitättömiksi saamatta aikaan mitään sanottavaa vaikutusta.

Yöllä saatiin nähdä kamala mutta samalla suuremmoinen näytelmä. Liekit palavasta Viaporista kohoilivat kirkkaina laajoilta aloilta kohti tyyntä, tummansinistä taivasta, valaisten taivaankannen laajalti heijastuksellaan. Pommit ja paloraketit lätisivät herkeämättä ilmassa, ja silloin tällöin kuului tärisyttävää jyrinää jostakin ilmaan räjähtävästä ruutikellarista, jolloin aina valtavat savupatsaat pöllähtivät korkealle taivasta kohden.

Pelko ja säikähdys oli päivän pitkään yhä voimakkaammin vallannut kaupunkilaiset. Jokainen kellä vain elävä henki oli pakeni läheisiin, ympäröiviin puistoihin, vieden mukanaan kaikki mitä suinkin voi. Kauppiaat koettivat pelastaa varastojaan ja epätoivon hetkellä yrittivät vielä monet talonomistajat tarjota talojaan pilkkahinnasta, mutta eivät saaneet luonnollisesti ostajaa tällaisen yleisen pakokauhun vallitessa.

Yön ajaksi yrittivät pakolaiset järjestää olonsa niin hyvin kuin olosuhteet suinkin sallivat. Lakanoilla, matoilla ja uutimilla, kaapeilla, lautalaatikoilla ja tavaramytyillä aitasi kukin itseään ja perhettään varten jonkunlaisen eroitetun alueen naapurien ja muiden ihmisten nenäkkäiden, julkeiden katseiden suojaksi. Siellä sattui kulkija usein näkemään monenlaisia perheenkeskeisiä hullunkurisia kohtauksia. Jotkut makasivat vuoteillaan ympärillään lapset ja kätkyet; toiset keittivät itselleen ruokaa; jotkut mummoset juttelivat rakkaan kahvitilkkansa ääressä nyt tulemaisillaan olevasta maailmanlopusta; jotkut taas hakivat lohdutusta pullon suusta tänä surun vaikeana hetkenä. Kaikkialla kohtaukset kirkkaansinisen yötaivaan alla luonnonhelmassa, jonne valaistus palavasta linnoituksesta heijastui.

Seuraavana päivänä jatkoi vihollinen vielä ampumistaan yhtäläisellä voimalla, joskaan se ei nyt enää aikaansaanut samanlaista komeaa näytelmää liekkipaljouksineen ja palavine rakennuksineen, sillä kaikki mikä suinkin palaa voi, oli jo liekkinä ilmaan kohonnut. Nyt oli jälellä vain savua ja pienempiä tulen tuikahduksia. Mutta yhtä voimakkaana kuului kuitenkin yhä räjähteleväin pommien jylinä ja sortuvien muurien ryske. Alussa kaikki vallannut kauhistus alkoi vähitellen häipyä, sillä nyt oltiin jo asioita ennätetty ajatella ja tultu huomaamaan, että jos vihollisen aikomus olisi ollut ampua kaupunki raunioiksi, olisi hän hyvin kyllä voinut sen tehdä, mutta vihollinen osoitti aivan selvästi, koskapa ei ainoatakaan laukausta sille taholle suunnannut, ett'ei se sellaista ensinkään tarkoittanutkaan eikä aikonut.

Pommitusta kesti kuitenkin koko päivän ja vieläpä seuraavan yönkin kello 5 asti aamulla, jolloin se yht'äkkiä loppui. Arvion mukaan oli näiden 46 tunnin aikana noin 20,000 pommia singahutettu linnoitusta vastaan.

Laivastot jäivät vielä vuorokaudeksi samoihin asentoihin; sitten vetäytyivät ne takaisin Porkkalaan.

Kaupunkilaiset vetäytyivät samoin pakopaikoiltaan kimpsuineen kampsuineen takasin tyhjentämiinsä asuntoihin, ja ilo oli suuri siitä, että vaara ainakin tällä kertaa oli ohitse.

Kun vihollisten laivastot olivat purjehtineet pois ja olot alkoivat jälleen palautua tavanmukaisille latusilleen, matkustin minäkin Turkuun tapaamaan omaisiani. Vietettyäni siellä muutamia päiviä menin Louhisaareen, jossa viivyin viikon. Vasta kuukauden lopulla saavuin Björkbodaan; ennen se oli ollut ilon tyyssija ja vieraita täynnä, mutta nyt se isäni äkkiä kiihtyvän sairauden tähden oli hiljainen ja tyhjä. Tahdoinkin senvuoksi niitä pikimmin päästä takasin Helsinkiin, ja saavuinkin sinne jo syyskuun puolivälissä.

Tultuani kaupunkiin pääsin erään setäni adjutantin seurassa pistäytymään Viaporissa. Suuresti hämmästyin minä siellä nähdessäni kuinka vähäinen noiden tuhansien pommien aikaansaama vahinko oikeastaan oli. Tosinhan halkovarasto ja puurakennukset olivat poroksi palaneet ja näkyipä kivirakennuksissakin reikiä siellä täällä, mutta tuo vahinko oli kuitenkin verrattain vähäpätöinen katsoen hävityksen suuriin ponnistuksiin, sillä varsinaiset kiinteät muurit eivät näyttäneet erittäin pahoin turmeltuneen. Muutamin paikoin näkyi kyllä suurempia orkosia valleissa, mutta katsoen vallien mahdottomaan paksuuteen, olivat ne aivan vähäpätöisiä. Pahimmin näyttivät luodit hävittäen temmeltäneen itse amiraalikuntarakennuksen seuduilla; rakennus olikin jonkun verran turmeltunut, mutta ihmeellistä kyllä -- ei yksikään pommi ollut sattunut Ehrensvärdin hautaan.

Liittoutunut laivasto viipyi tänä syksynä kuten edellisenäkin meidän vesillämme aina marraskuun puoliväliin saakka, kuitenkaan ryhtymättä enää mihinkään urotöihin; vasta talven lähestyessä vetäytyi se pois rannoiltamme.

Tosin tuntui kerrassaan helpotukselta nähdessä laivaston purjehtivan näiltä vesiltä matkoihinsa, mutta pitkä talvi, joka nyt jälleen edessämme värjötti, eroitti meidät kuitenkin muusta maailmasta ja vaikutti, että täällä yhä raskaammalta tuntui se eristetty tila, jota jo oli kestänyt kaksi vuotta. Levottomuudella ja jonkunlaisella vavistuksella kysyikin kukin itseltään, vieläkö tällaista tilaa kauemmin tulisi kestämään ja tulisiko vihollinen jälleen näyttäytymään vesillämme, kun aallot ensi kerran taaskin vapaina rantojamme huuhtovat?

Huolimatta parhaillaan kestävästä sodasta ja ajan suuresta vakavuudesta ei iloinen seuraelämä Helsingissä kuitenkaan näyttänyt siitä ehkäisevästi ensinkään kärsineen. Keisarisuru oli nyt jo ohi ja samalla myöskin poissa se painostus, joka edellisenä talvena oli estänyt toimeenpanemasta suurempia ja yleisiä huvituksia ja muita sellaisia tilaisuuksia. Eloisa, hilpeä tunnelma hulmahti jälleen valloilleen, nyt vielä entistään ehompana, ikäänkuin tahtoen korvata sen mitä tässä suhteessa oli menetetty. Huvi- ja tanssikaudesta näytti senvuoksi tulevan erinomaisen loistava ja se alkoikin tänä vuonna tavallista aikaisemmin. Huvikausi alotettiin jo syyskuun lopulla, jolloin ruhtinas Tscherkaski ja hänen puolisonsa toimeenpanivat suuren juhlan ja tanssiaiset siihen aikaan asumassaan Valleenin (sittemmin Karamsinin) Hakasalmi-nimisessä huvilassa. Mikä tämän harvinaisen juhlan aiheutti, siitä kertoo oma pikku tarinansa.

Eräs Venäjän rikkaimmista ja mahtavimmista ylimyksistä, nuori monien miljoonain omistaja, ruhtinas Tscherkaski asui hovilinnassaan Moskovassa erinomaisen kauniin, komean puolisonsa kanssa, joka oli sanotun kaupungin kuvernöörin, kenraali Uschakoffin tytär. Mutta hän oli kiihkeästi, hillittömästi ja intohimoisesti kiintynyt erääseen tanssijattareen sikäläisessä suuressa oopperassa. Kun tanssijatar kuitenkin ylenkatseellisesti hylkäsi kaikki hänen houkuttelevat tarjouksensa, antoi hän eräänä iltana ryöstää neitosen, kun tämä teaatterista lähti kotiinsa päin, ja tuoda hänet palatsiinsa. Kun nainen sielläkin kylmäverisesti teki tenän, sanotaan nuoren ruhtinaan, viinin ja rakkauden huumaamana, hillitsemättömän, rajun vihan ja intohimon hetkenä murhanneen hänet ja heittäneen ruumiin ikkunasta kadulle.

Tämä tapahtui keisari Nikolain, tuon ankaran, aikana. Ei ruhtinaan syntyperä, ei varallisuus, eikä mahtavain sukulaisten rukoukset pystyneet häntä pelastamaan. Hänet tuomittiin karkoitettavaksi Siperiaan. Hän olikin jo matkalla sinne kun vihoviimein muutamain hänen vaikutusvaltaisten ystäväinsä onnistui saada rangaistus lievennetyksi siten, että ruhtinas alennettiin sotamieheksi koko elinijäkseen. Hänet pantiin sitten erääseen rykmenttiin, joka sodan aikana lähetettiin Suomeen ja sijoitettiin Helsinkiin.

Siten tuli tämä rikas ruhtinas-sotamies kaupunkiimme, jossa hän puolisonsa kanssa vuokrasi silloin vapaana olevan Valleenin huvilan ja järjesti sinne itselleen erittäin mukavan ja hienon kodin. Tosin täytyi hänen toisinaan saapua huvilan lähellä sijaitsevaan venäläiseen kasarmiin ja siellä astua toisten sotamiesten kanssa riviin, puettuna karkeisiin sotilasvaatteisiin, tehdä kiväärillä kunniaa ja harjoitella sotatemppuja, mutta sillä välin sai hän asua kotonaan ja oli silloin aina siviilipukuun puettuna. Usein nähtiin hänen ajelevan ruhtinattarensa kanssa sangen hienoissa ajopeleissä.

Pian olivat he tulleet tutuiksi kaupungin koko hienomman seurapiirin kanssa, joka oli sangen mielissään saadessaan seurustella ruhtinaallisen murhaajan kanssa. Hänen selitettiin tehneen inhoittavan rikoksensa tilapäisen mielenhäiriön vallassa ja annettiin se senvuoksi syyntakeettomana anteeksi. Myöskin vaikutti tähän suvaitsevaiseen mielialaan osaltaan se yleinen myötätuntoisuus ja kunnioitus, jonka tuo ihastuttava, mainio ruhtinatar oli voittanut puolelleen.

Tuli sitten sota. Kun vihollisten laivastot Viaporia pommittivat, oli se rykmentti, jossa ruhtinas palveli, sijoitettu Drumsön pattereille, joista muutamia laukauksia ammuttiin. Kun vihollinen oli mennyt menojaan, annettiin sodan menosta täydellinen selostus, jossa m. m. erityisesti mainittiin siitä kuolemaa halveksivasta urhoollisuudesta, jota ruhtinas Tscherkaski oli osoittanut, ja suositeltiin hänelle tämän urhoollisuutensa johdosta annettavaksi jonkunlainen palkinto.

Onnellista kyllä hänelle oli nyt keisari Aleksanterin lempeä aika. Armo sai silloin käydä oikeuden edellä, ja ruhtinaallinen rikkoja ylennettiin upseeriksi. Se olikin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi, sillä tällä arvoasteella ollen oli hänellä oikeus pyytää ero, eikä hän pyyntöään viivytellytkään.

Tämän upseeriksi nimittämisen johdosta toimeenpani ruhtinaallinen pariskunta kysymyksessäolevan loistavan juhlan. Kenraalikuvernööristä, kreivi Berg'istä alkaen oli näissä suuremmoisiksi järjestetyissä tanssiaisissa läsnä kaikki hienoimpaan seurapiiriin kuuluvat, ja tämä juhlatilaisuus muodostui samalla kertaa heidän hyvästijätökseen sille yhteiskunnalle, joka oli heille osoittanut niin suurta hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta.

End of Project Gutenberg's Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3, by Anders Ramsay