Chapter 8

Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu, Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.

Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille, sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.» Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan. Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.

Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään -- punaisella tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru -- ja sitten viedä kirjeensä postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut. Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat rahat -- minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.

Kuten lukija huomaa ei siihen aikaan ollut halpaa eikä tottatosiaan mukavaakaan olla kirjeenvaihdossa.

Kerrottiinpa sitäpaitsi siihen aikaan miehestä mieheen ihmeellisiä juttuja postilaitoksen salaisuuksista, jotka kertomukset hyvin kuvasivat kuinka vähän yleisö luotti esim. kirjesalaisuuden säilyttämiseen. Mitä siitä on uskomista, on kuitenkin nykyjään vaikea tietää.

Valtioneuvos Wulffert oli siihen aikaan maamme postipäällikkö ja Tamlander kaupunkimme postinhoitaja.

Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille -- siten hankkivat postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä -- ei kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.

Kesäisin oli postinkulku laivaliikkeen vuoksi helpompaa. Sitä tietä saatiin näet kirjeet ja sanomalehdet nopeammin ja paremmin. Sanomalehtien tuli kuitenkin kestää painoasiamiestarkastuksen kiirastuli vuodesta 1829 alkaen. Painoasiamiehet olivat kuitenkin silloin siksi kohteliaita, ett'eivät he kokonaan pidättäneet sanomalehtiä niinkuin nykyisin, vaan ainoastaan mustasivat niissä ne kohdat, jotka he vaarallisina pitivät, niin että sanomalehden sisuspuoli näytti usein kerrassaan mustalta ja kamalan näköiseltä, jotakuinkin sellaiselta kuin nykyiset Afrikan pakanalähetyskartat, ja uteliaana ihmetteli yleisö näitä mustetäpliä tarkastellen että mitähän valtiovaarallista niiden kohdalla olikaan mahtanut olla.

Mutta pohjolan kesä on lyhyt ja kun alkoivat pimeät ajat ja samalla syysmyrskyt myllertää rannikoillamme, eivät laivat enään uskaltaneet lähteä onneaan koettelemaan meidän vaarallisilla luotoja kalliokarivesillämme, vaan asettuivat talviteloilleen useimmittain jo lokakuun alussa. Silloin täytti ikäänkuin jonkunlainen ahdistus jokaisen mielen, tunnettiin se eristetty asema, jossa oltiin; silta länsimaahan oli katkaistu, sivistykseen ja vapaampiin tuulahduksiin päin olevat ikkunat olivat suljetut ja niin ne tulisivat pysymäänkin seitsemän pitkää kuukautta. Tiedettiin, että oltiin kerrassaan erillään muusta maailmasta, sillä Pietarin kautta matkalle ei äkkitopakassa eikä hevillä lähdetty, varsinkin kun ei ollut edes rautateitä, ja aniharva, tuskin kukaan käyttikään hyväkseen tätä mahdollisuutta. Oli tosin toinenkin tie avoinna lähteä matkalle, nimittäin Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin pienessä avonaisessa postivenheessä, mutta tämä matka oli niin pitkällinen, vaivaloinen ja vaarallinen, että sitä vain suurimmassa hätätilassa käytettiin.

XXI.

MAALLA.

Kesäisin asuivat vanhempani aina maatilallaan, Björkbodassa, jonne he isäni otettua vuonna 1844 eron senaatista sittemmin kokonaan muuttivat. Senpävuoksi perehdyin minä jo nuoruuteni aikaisimpina vuosina maalaiselämään, viihdyin siellä hyvin ja opin sitä ja siellä tarjona olevia huvituksia rakastamaan. Tyyni ja riippumaton maalaiselämä, etenkin suuremmalla maatilalla, kuvastuu aina mielessäni onnellisen elämän ihanteena. Ehkäpä juuri senvuoksi, että sitä hyvää minulle on niin vähän suotu.

Björkboda oli vanha perintötila. Alkujaan rautatehtaaksi oli sen vuonna 1734 rakentanut tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising, jonka poika aateloitiin nimellä Hisinger. Häneltä jäi tila hänen tyttärensä Barbro Marian huostaan, joka oli avioliitossa erään toisen Tukholmalaisen tukkukauppiaan Volter Petersénin kanssa (aatelissuvut af Petersens Ruotsissa ja af Petersén Suomessa), jonka suvun huostassa tila sitten polvesta polveen oli kokonaisen satavuotiskauden, kunnes se äitini, suvun viimeisen jäsenen kautta joutui meidän perheemme haltuun. Se oli niinollen ijäkäs perhekartano, joka siihen liittyneiden muistojen johdosta oli meille kaikille rakas.

Björkboda sijaitsi Kemiön saarella maamme lounaisosassa ja oli yksi huomattavimpia hovikartanoita koko maassa, käsittäen -- sittenkun Perniön pitäjässä oleva Mälkilä perinnön kautta ja Sauvossa sijaitseva Sandön kartanokin oston kautta oli siihen yhdistetty -- yli kahdeksankymmentä eri tilaa, säteritiloja, ratsutiloja ja sekä veronvapaa-että perinnönluontoisia tiloja, pinta-alaltaan kaikki yhteensä noin 30,000 tynnyrinalaa, enimmäkseen pitkin merenrannikkoa ulottuvaa maata. Alueella kasvoi oivallista metsää ja oli sille rakennettu kolme rautatehdastakin, Taalintehdas (vanhempina aikoina kirjoitettiin nimi aina Dahlsbruk), sulatusuuni, paras tehtaista, ja Björkboda sekä Sunnanå, molemmat kankirautatehtaita. Tila oli näin ollen mahtava maakartano, ryhmä erilaisia tiloja, joita päätilan mukaan kutsuttiin yhteisellä nimellä Björkbodaksi, kunnes se perinnönjaon kautta hajosi eri osiin ja tehtaat sitten aikoja myöten, pysyäkseen teollisuuden kehityksen tasalla, laitettiin uuteen uskoon, suurennettiin ja -- hävitettiin.

Siihen aikaan, josta tässä on puhe, olivat tilat vielä jakamattomia ja yksissä käsissä ja viljeltiin niitä vanhan patriarkaalisen tavan mukaan, jonka nyt suuremman kokemuksen perusteella luulenkin olleen sopivimman meidän oloissamme.

Tilojen omistaja ei itse puuttunut maanviljelykseen, vaan antoi sen kokonaan vuokramiesten ja tilojen viljelijäin huostaan, jotka valtiolle menevien ulostekojensa ohella maksoivat tilanomistajalle veroa ja osinkoa talojen eri tuotteista, alkaen jyvistä ja heinistä, voihin, erilaisiin teurastuselukoihin, kananmuniin, kanoihin, pellavaan ja muuhun sellaiseen asti, sekä tekivät kaiken sen lisäksi vielä määrätyn summan päivätöitä. Ja tällaiset vuokramiehet tulivat hyvin toimeen, siitä on todistuksena sekin, että heidän talonsa siellä niinkuin yleensä monien muidenkin herraskartanoiden tiluksilla useimmittain siirtyivät isältä pojalle yhtenäisessä jaksossa ja ilman korotettuja vuokramaksuja.

Rautatehtaat taas ja metsät tuottivat tuloja tilan omistajalle. Omilla jaaloilla, joita omat alustalaiset kuljettivat, tuotiin omasta vuorikaivoksesta Ruotsista rautamalmi Taalintehtaalle, jossa se omasta metsästä poltettujen sysien avulla sulatettiin harkkoraudaksi. Talonpojat kuljettivat harkkoraudan sieltä Björkbodan ja Sunnanån tehtaille, missä siitä taottiin kankirautaa omilla laivoilla sitten venäläisiin satamiin vietäväksi. Koko taloudenhoito perustui siihen, että koetettiin välttää niin paljon kuin suinkin puhtaasti rahallisia menoja ja sen sijaan saada raudan ylipäis-myyntiarvo niin paljon kuin mahdollista puhtaaksi voitoksi.

Tämän järjestelmän mukaisesti nauttivat tehtaan kaikki palvelijat, johtajasta, katsastusmiehistä, kirjanpitäjistä ja muista sellaisista virkailijoista sysirenkeihin asti palkkansa enimmäkseen niin sanottuna muonapalkkana -- saaden mitä moninaisimpia eri tuotelajeja »luonnossa», joita maatiloilta veroina virtasi ja joita ei säästetty, sillä tuollaisten maalaistuotteiden myömisestä ei ollut kysymystäkään. Rahapalkat olivat sitävastoin mitä vähäpätöisimmät, ylen pienet. Mutta tehtaan väellä oli myöskin monta muuta etua nautittavanaan ja hyväkseen käytettävänä; heillä oli lehmiä, syöttölaitumet ja sitäpaitsi hallussaan suurempi tai pienempi maatilkku kullakin, joka täytti heidän tarpeensa ja kiinnitti heidät paikoilleen.

Kaikki viihtyivät hyvin ja olivat tyytyväisiä, sillä harvoin tosiaankin kuuli tyytymättömyyttä tahi valituksia, harvoin niinikään sattui poislähtöjä ja muuttoja paikasta, vielä vähemmin siihen aikaan mistään lakoista tiedettiin. Jos väki käyttäytyi röyhkeästi ja suulaasti tahi ei täyttänyt velvollisuuksiaan, oli sitä varten olemassa helppo parannuskeino ja silloin aina ruotsalaissyntyiset katsastusmiehet, pehtorit, tekivät asiasta pikaisen lopun. »Pamppu» riippui näet naulassa konttoorin ovenpielessä, se oli siitä pian kädessä ja niin ratkaistiin asia muutamilla voimakkailla sivalluksilla rikkojan selkään, joka ylen nöyrästi »otti selkäsaunan vastaan kuin annetun lahjan», eikä napissut ansaitsemaansa kuritusta vastaan.

Todistuksena siitä kuinka pysyvää työväestö siihen aikaan oli, voidaan m. m. mainita, että useimmilla sepillä oli vielä alkuperäiset ranskalaiset nimet, kuten Gaufin ja Druge, joiden esi-isät, sulatussepät, olivat paikkoihinsa tulleet jo aivan tehtaan perustamisaikoina ja sitten yli satavuotiskauden pysyneet samassa ammatissaan.

Raudanvalmistusmäärä ei ollut suuri, mutta kun siitä täytyi ottaa pois vain pienet rahapalkat ja muut sangen vähäpätöiset menot, voitiin sitä pitää suoranaisena puhtaana säästönä, joka saatiin sitten pääkaupunkilaiselämässä ja perheen toimeentuloksi menettää erityisesti laaditun menoarvion mukaan. Jos sitten jotain jäi tähteeksi, talletettiin osa siitä, sillä jonkunlainen vararahasto täytyi löytyä mahdollisten tulipalojen, onnettomuuksien, vahinkojen y. m. varalta. Lopun sai perhe pitää hyvänään tai käytettiin se uutisrakennuksiin, tilojen ostoon j. n. e. Ennen muuta tuli tilan olla vapaan kaikista velkarasituksista, se lankesi aivan luonnostaan -- ajan henki oli näet sellainen, että kukin tahtoi asua oman velattoman katon alla, olkoonpa se sitten kuinka matala tahansa. Hypoteekkiyhdistykset ja muut luottolaitokset olivat vielä siihen aikaan tuntemattomia.

Nämä ajat olivatkin korkeiden suojelustullien ja muuten hyvien kauppasuhteiden alaisena toimivan suomalaisen rautateollisuuden kukoistusaikoja, jolloin sen harjoittajia pidettiin maan mahtavina ja rikkaimpina miehinä. -- Entäs nyt! -- Kuinka suuri muutos onkaan näissä suhteissa tapahtunut? Monet heistä ovat sittemmin joutuneet perikatoon, usea silloisista kukoistavista tehdaslaitoksista on purettu tai liikkeensä lopettanut, toiset taas muodostetut osakeyhtiöiksi, jotka nyt epävakaisissa oloissa kituen taistelevat olemassaolonsa puolesta.

Solakan honkametsän reunustaman pienen sisäjärven lahden poukamassa sijaitsi Björkbodan päärakennus. Se oli suuri, vuosisatoja vanha kaksikerroksinen puutalo taitekattoineen, joka sulki syliinsä vielä erityisen ullakkohuoneuston vieraita varten. Huoneet alakerroksessa olivat sangen mataloita, vaan sen vuoksi juuri erittäin kodikkaita. Yläkerta oli taas loistohuoneusto korkeine, suurine huoneineen. Ainoastaan kukkaispenger eroitti tämän päärakennuksen järven rannasta ja sen kahden puolen kohosivat sivustarakennukset, nekin taitekattoiset ullakkokerroksineen. Toisessa oli taloudenhoitohuoneet, toinen oli taas niin sanottu kavaljeerihuoneusto. Sivustarakennusten välistä pistihe laituri ulos järvelle.

Rakennusten ympärillä levisi avara pihamaa ja puutarha, joka oli 1700-sataluvun ma'un mukaan järjestetty kohoaviksi, toinen toistaan ylempänä oleviksi penkereiksi, joista alemmalta aina ylemmälle johti kiviportaat ja joita korkeakasvuiset, satavuotiset jalavakujanteet ja tasaisiksi leikatut sireenipensaikot reunustivat. Suorat, toisiaan suorakulmaisesti leikkaavat leveät käytävät jakoivat penkereet palasiin. Puutarhan toisessa päässä oli moniosastoinen ansari, yksi suurimmista koko maassa, sekä kasvihuone. Välittömästi pihamaahan ulottui puisto, joka olikin sangen laaja ja vaihtelevaluontoinen. Siellä kohosi jylhän totista hongikkoa, tapasipa taas avonaisempia pälvipaikkoja lehtimetsineen; siellä oli pieni vesiputous, pikku saaria siltoineen, huvihuoneita ja katoksia, lehtimajoja, luolia j. n. e. senaikuisen tavan mukaan.

Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana laitettiin kuitenkin kaikki uuteen uskoon, sillä entisiä laitoksia pidettiin liian vanhanaikaisina. Molemmat rannalle ulottuvat sivustarakennukset revittiin alas ja niiden sijaan rakennettiin uudet rakennukset päärakennuksen yhteyteen; penkereet hävitettiin ja tasotettiin; puutarha ja pihamaa järjestettiin nurmikenturoiksi, joilla puuryhmiä ja eri sikermiä siellä täällä kasvoi; puistokin laitettiin uudenkuosiseksi, j. n. e.

Tehdaskin oli sangen hyvin rakennettu kaikkine vankkoine, muhkeine rakennuksineen: suurin osa talousrakennuksista samoin kuin työväen asunnotkin oli rakennettu kivestä ja katettu peltilevyillä.

Mainitsin äsken kavaljeerihuoneuston. Sellainen oli siihen aikaan luullakseni jokaisessa suuremmassa maakartanossa, joskaan se ei tavallisesti ollut niin suuri kuin Selma Lagerlöfin »Gösta Berlingin sadussa» kuvaama kavaljeerihuoneusto. Ja tuollaisen huoneuston olemassaoloon antoikin aiheen pätevät syyt. Harvoille oli näet suotu onni omistaa oma maatalo, eikä siihen aikaan ollut kaupunkien ympäristöllä lukuisia huviloita niinkuin nykyjään. Ja kun siihen aikaan kulkuneuvot yleensä olivat kalliit ja vaivaloiset, ei käynyt helposti päinsä viettää vapaita kesäkuukausiaan ulkomaisissakaan kylpypaikoissa; tuollainen matka oli näet ennenaikaan kerrassaan erityinen merkkitapaus ihmiselämässä ja sellaisen tekoon ryhtyivät vain aniharvat ehkäpä yhden kerran ijässään, uudistamatta sitä senkoomin koskaan. Senvuoksi ottivatkin useat siihen aikaan kiitollisin mielin vastaan parempiosaisten ystäväinsä tarjouksen, kun tällaiset ystävät heille tarjosivat tilaisuuden viettämään osan kesää luonaan maalla. Ja silloin majoitettiin aina nuoret herrat kavaljeerihuoneustoon.

Björkbodan kavaljeerihuoneusto olikin kesäaikaan miltei aina asukkaita täynnä ja majaili siellä melkein poikkeuksetta vakinaiset, säännöllisesti vuosittain uudelleen saapuvat päävieraat. Sillä isäni oli kerta kaikkiaan pyytänyt useita sukulaisiaan, etupäässä ruotsalaisia, ja myöskin joitakuita ystäviään käymään aina kesillä Björkbodassa hänen luonaan ja oli sitten kerrassaan pahalla tuulella joll'eivät pyydetyt käyttäneet tarjottua vieraanvaraisuutta hyväkseen. Niinpä kokoontuikin Björkbodaan lyhyiden, pian häipyvien kesäkuukausien aikana aina paljon väkeä, isäni yhdenikäisiä ja läheisiä ystäviä ja myöskin paljon nuorta polvea. Vaikkapa silloisen ajan tavan mukaan kävikin hyvin päinsä sijoittaa jopa kolmekin henkeä samaan huoneeseen, karttui joukkoa kuitenkin siksi paljon, että kavaljeerihuoneusto monine huoneineen hät'hätää riitti tarpeeseen.

Paitsi pitempiaikaisia vieraita saapui tervehtijöitä Turusta tahi läheisiltä maaseuduilta sangen usein, tosin vain muutamiksi päiviksi. He tulivat tavallisesti omilla hevosiltaan ja oli heillä usein mukanaan vielä palvelija ja kamarineitsyt, seikka, joka joskus saattoi äitini mitä arveluttavimpaan asemaan, sillä ei ollut aina ensinkään helppoa mukavasti sijoitella moisia vaatelijaita ja isoisia palvelijoita.

Luulisipa helposti, että tuollainen suuri ja vieraita täynnä tulvehtiva talous olisi joll'ei nyt aivan perikatoon johtava niin ainakin sangen kallis ja kuluttava. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut, sillä koko taloudenhoito oli senmukaan laskettu ja järjestetty. Navetasta, jossa elätettiin 30 lehmää, saatiin yllinkyllin maitoa, voita ja juottovasikoita; suuri puutarha tuotti kaikenlaisia ruokatarpeita enemmän kuin saatiin menemäänkään; laajoilta kalavesiltä saaristossa kannettiin kaloja kaikenlajisia aivan ylenmääräisesti ja metsänvartijat hankkivat metsänriistaa kaikkina aikoina ympäri vuoden kuinka paljon tahansa, sillä minkäänlaista laillista rauhoitusaikaa ei vielä silloin ollut säädetty. Kaiken tämän lisäksi saatiin vielä veroerät monista päätilaan kuuluvista alustalaistaloista. Niinpä ostettavana olikin vain maustetavarat ja viinit. Äitini oli näet usein mitä pahimmassa pulassa kun ei oikein tiennyt miten käyttäisi kaikki »hyvyydet», mitä hänen talousaittaansa eri tahoilta virtaili. Ei näet tultu ajatelleeksikaan lähettää joku osa kaikesta tästä yltäkylläisyydestä yhdeksän penikulman päässä sijaitsevaan kaupunkiin myytäväksi, eikä tällainen tapa kuulunut taloussuunnitelmaankaan. »Ei sitä senvertaista rikenettä kannata lähettää», oli tapana siihen aikaan sanoa. Rautaa vain myötiin, kaikki muu oli yksinomaan omaa taloa, keittiötä ja vallasväkeä varten.

Olen nykypäivinä ollut maatiloilla, joissa tuskin hituistakaan parsaa tai edes muutamia hyötymansikoita hennotaan suoda talonväen tarpeiksi, sillä sellaiset tuotteet »pitää lähettää kaupunkiin», ja joissa jokainen maitopisarakin merkitään kirjoihin ja lasketaan arvonsa mukaan. Mutta sensijaan kuljettaa päivittäin kaupungissa ajava »maitokuski» sieltä mukanaan kaikenlaisia, puhtaalla rahalla ostettuja tarpeita, kuten leipää, lihaa ja muuta sellaista, jota erittäin hyvin pitäisi voida omissa kotioloissakin hankkia talon tarpeiksi, ja jos kysyy miksi noin tehdään, vastataan »ettei sen vertaisen tähden kotona kannata». Siinä entisen ja nykyisen taloudenhoidon eroitus -- niin ovat ajat, elintavat ja käsityskanta muuttuneet.

Suurta hupia maalaisoloissa tuotti posti, jota aina mielenkiinnolla odotettiin. Se saapui silloin vain kaksi kertaa viikossa. Lähin postikonttori oli Karjalla, kahdeksan penikulman päässä Björkbodasta; sieltä kuljetettiin erityinen irtonaislaukku Perniön majataloon, josta neljän penikulman taipaleen takaa tehtaan postinkuljettaja toi sen sitten meille. Tavallisesti alettiin postia odottaa jo kello 6 aikaan iltapäivällä ja tultiin kärsimättömiksi jollei se silloin tullut. Ja kun aisakello vihoviimein kuului vasaramäeltä, silloin kaikki remahtivat iloiseen huutoon: »posti tulee!» ja innokkaasti avattiin sitten postilaukku. Harvoin sieltä löytyi kirjeitä meille nuorisolle -- sellainenkin sattuma kuvaamattomaksi riemuksi kuitenkin joskus sattui -- mutta sitä useampia oli kirjeitä isälleni ja useita sanomalehtiä, myöskin ruotsalaisia ja muita ulkomaalaisia. Niihin käytiin innokkaasti käsiksi, vaikkakin ne kaikki itseasiassa siihen aikaan olivat sangen sisällyksettömiä. Kuitenkin löytyi niistä aina jotain mielenkiintoa herättävää uutta, ja joll'ei muuta niin ainakin »Helsingfors Tidningar»-lehdessä Välskärin kertomusten jatko, joka siihen aikaan oli omiaan pitämään jokaista lukijaa laukeamattomassa jännityksessä.

Joskus sattui posti viipymään tavallista kauemmin ja silloin kohosi kärsimättömyys odottajissa siksi korkealle, että lähdettiin postia vastaan. Kärsivällisesti istuttiin sitten jollekin ojan penkereelle odottelemaan, ja kun se vihdoinkin tuli, avattiin laukku mukaan otetulla avaimella kiihkeästi ja silmäiltiin takasintullessa päällisinpuolin sanomalehden pääsisältö.

Isälläni oli laaja kirjevaihto, johon häneltä kului hyväsestään aikaa. Sillä paitsi tavallisia asioimiskirjeitä oli eteviä henkilöitä Helsingissä, Pietarissa ja Ruotsissa hänen »kirjeenvaihtajinaan». Kun sanomalehdet eivät siihen aikaan julaisseet, eivätkä saaneetkaan julaista minkäänlaisia selostuksia tahi lausuntoja poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista, niin oli sensijaan vanhemmilla herroilla tapana, huvitettuja ja alkuunpanevassa asemassakin kun olivat, mitä tulee sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaihtaa keskenään mielipiteitä päivän tärkeimmissä kysymyksissä, jonka kautta isänikin, vaikka maalla asuva olikin, pysyi suuren maailman tapausten tasalla.

Kertomani posti oli siihen aikaan ainoa Kemiössä. Jos joillakin pitäjäläisillä oli kirjeitä toimitettavana, täytyi heidän lähettää erityinen lähetti tuomaan ne ensin Björkbodaan ja pyytämään, että ne saisi kulkea tehtaan irtonaislaukussa eteenpäin. Ja nyt on samassa pitäjässä kokonaista kolme postitoimistoa ja neljä pysäkkiä, joissa kaikissa posti käy säännöllisesti joka päivä.