Chapter 7

Päällysvaatteita oli monenlaisia, aina vuodenaikojen mukaan. Tavallisimmin käytettiin päällysviittaa, n. s. »kaprokkia», joka ulottui jalkateriin asti ja jonka olkapäille oli kiinnitetty päällyslevätti, »kapusongi» tahi pitkä kaulus, joka sekin ulottui sangen alhaalle. Sotilashenkilöt käyttivät harmaata tällaista viittaa, siviilimiehet mustaa. Mutta olipa siihen aikaan käytännössä myöskin eräänlaiset, tiukasti ruumiinmukaiset päällystakit, liivinutut, polvien alapuolelle ulottuvat nekin ja talvella varustetut korkealla turkinkauluksella. Joskus leudompana vuodenaikana näki käytettävän vielä n. s. heilukaapuja, »slängkappoja», kauniita ja somistavia päällysvaatteita, jotka kuitenkin vivahtivat liiaksi teaatterimaisuuteen. Tokkopa kukaan, joka siihen aikaan eli, voinee unohtaa kuinka Fr. Cygnæus, palattuaan Italian matkaltaan 1847, osasi roomalaisella asiantuntemuksella kietaista ympärilleen tuollaisen viitan ja näin vaatetettuna asettua jonkunlaiseen vaikuttavaan asentoon?

Talvisaikaan kulkivat vanhemmat herrat tavallisesti puettuna raskaaseen, tölskönnäköiseen supinnahkaturkkiin. Pitemmillä matkoilla, ja jos sattui tiukat pakkassäät, käytettiin karhunnahka- ja sudennahkaturkkeja, joissa viimeksi mainituissa useimmittain oli karva päällä päin. Sitäpaitsi kierrettiin vyötäisten ympärille moneen kertaan leveä, värillisestä villalangasta kotona kudottu matkavyö. Paksu karvalakki painettiin päähän ja jalkoihin pantiin nahkavuoriset huopa-päällyskengät.

Kun paksut lumikerrokset usein peittivät kadut, vieläpä jalkakäytävätkin, ei käynyt laatuun kävellä mataloilla kalosseilla kaduilla, vaan oli pakko vetää jalkoihinsa päällyskengät, n. s. »botfoorit» tahi villavuoriset nahkaiset saappaat, joiden varret ulottuivat puolikinttuun ja pantiin kiini sivulla olevilla napeilla. Muuten käytettiin nahkakalosseja -- kummikalosseja ei vielä silloin oltu keksittykään -- ja saappaita myöhempinä aikoina käytäntöön tulleiden »patiinien» sijasta, joita silloin ei vielä tunnettukaan.

* * * * *

Mutta erittäinkin vaihtelivat naisten pukumuodit siihen aikaan vilkkaasti, ja luonnollisesti kiinnitettiin heidän pukimiinsa suurempaa huomiota kuin miesväen vaatteisiin.

Arkioloissa käyttivät naiset tukkaansa sileäksi suittuna, vain ohimoille sallittiin hiuksien valahtaa kaarevassa mutkassa. Palmikko oli kietaistu pyöryläksi päälaelle ja kiinnitetty siellä korkealla kilpikonnanluukammalla, usein koristuspiirroksin kaiverretulla ja kaikellaisin keinoin kaunistellulla. Mutta jos sievempinä ja maukkaammin puettuina tahdottiin esiintyä ja parempaan pukuun paneuduttiin, käytettiin kutreja, joko pari pitkää hiuskiehkuraa molemmin puolin päätä, ulottuen hartioille saakka, tahi sitten lyhempiä kutrikimppuja, joita sanottiin »korkkiruuveiksi» ja jotka ulottuivat vain kasvojen alareunaan; käytettiinpä myöskin niinsanottuja »tykkikutreja». Tavallisesti olivat nuo kutrit eli kiehkurat irtonaisia, mutta jotkut kähersivät ne omasta tukastaan, jossa tapauksessa hiukset täytyi jo edellisenä päivänä kierrellä paperipyörylöiden ympärille eli »papiljoteille». En voi ajatellakaan esimerkiksi meidän ranskalaisen kotiopettajattaremme kuvaa ilman että hänellä olisi ollut hiukset täynnä tuollaisia paperipyörylöitä. Ja täytyipä minun itsenikin lapsena kulkea monet kerrat hiukset täynnä ilkeitä »papiljotteja», jotka hirveästi minua vaivasivat, vaan joita täytyi kärsiä, jotta vaalea tukkani tulisi kiharaksi kuin kirkkoenkelin pää.

Naimisissa olevat naiset, aivan nuoret rouvatkaan eivät muuten paljon tukkaansa näyttäneet, sillä avioliiton satamaan purjehtineiden naisten tuli siihen aikaan välttämättömästi peittää hiuksensa erityisellä päähineellä, valkoisella, pitsireunaisella musliinimyssyllä, josta pitkät ja leveät musliininauhat tahi rimssut riippuivat alas rinnoille. Parempiin ja vierailupukuihin kuului taas kokonaan pitseistä tahi vieläpä silkkipitseistäkin tehdyt myssyt, jotka muutenkin olivat koristetut joko kukkasilla tahi ruusukkeilla ja joihin valkoisten rimssujen sijasta oli kiinnitetty loistavaväriset nauhat. Mutta tanssiaisissa käytettiin aivan toisenlaisia päähineitä, jotka nyt näyttäisivät kerrassaan hirvittävän eriskummallisilta. Silloin panivat rouvat näet päähänsä suuren käärelakin, »turbaanin» pitkine liehuvine töyhtöineen tahi sitten pienen hattusen, joka oli täynnä kukkia tahi hetuleita tahi pystyssä törröttäviä »sulttaaneja». Nuoret naiset koristelivat tukkaansa kaikenlaisilla kukkasilla, useimmiten paksulla ruusukiehkuralla tahi kerrassaan kukkaisdiadeemilla, peittäen hiuksensa kokonaan niin, että kutrikiehkurat vain koristeiden välistä esiinpistivät ja vapaina liehuivat.

Kotona käyttivät naiset kevyestä, useimmittain yksivärisestä villakankaasta tehtyjä pukuja, mutta vieraisilla ollessaan ja pienemmissäkin muissa tilaisuuksissa kuhisi rouvasväki tahtisilkistä, »silkki-sarssista» tahi mustasta läikesilkistä tehdyissä silkkihameissa. Suuremmissa tilaisuuksissa ja tanssiaisissa käyttivät he värillisiä, suurikukkaisia, paksuja silkkipukuja, mutta näkipä joskus sangen somia samettipukujakin. Nuoret ja naimattomat naiset pukeutuivat sensijaan kevyisiin, harsomaisiin pukuihin, joihin käytettiin »musliini-», »tylli»-, »vapööri»-, »gazi»- ja »tarlataani»-kankaita, sillä silkkikankaat kuuluivat yksinomaan naineiden naisten oikeuksiin.

Yksinkertaisemmat puvut olivat korkeakauluksisia, mutta hienommat sitävastoin kaarroskaulaisia, kuitenkin vain niin, että suurin osa povesta jäi jonkunlaisen kaulareunustimen tahi hienopalttinaisen, korko-ompelulla kirjaillun, niinsanotun »kainoushunnun», rintaliinan peittoon. Sillä jos naiset olisivat paljastaneet niin avoimesti povensa ja selkänsä kuin nyt, olisi se loukannut senaikuisia esteettisiä tunteita. Tanssiaispukujen hihat olivat pienen pienet ja lyhyet, pikkuiset puuhkat vain olkapäillä, päättyen pitsireunustoihin, mutta arkipuvuissa sitävastoin käytettiin suuria ja väljiä hihoja, ylhäältä olkapäiden puolelta avaroiksi pulloitettuja kuin ilmaa täynnä olevat pallot, kaventuen käsivarren mukaan alaspäin kunnes kalvosten kohdalla tiukasti puristuivat ihoa myöten. Vyötäisten kohdalla tuli naisten puvun olla tiiviisti ruumiinmukainen ja niin tiukasti nyöritetty kuin vain suinkin mahdollista oli. Liivi napitettiin tahi vyötettiin kiini takapuolelta ja etupuolella koristi sitä kapea, pitkälti alaspäin ulottuva pitsi. Jotta tämä suurimerkityksinen liivilaitos olisi kyllin jäykkä ja ryhdikäs, oli sen etupuolelle asetettu teräslastat ja sen sivuihin neulottu kiini monta »luuta».

Hameet olivat sangen avaroita ja väljiä, etupuolelta sileitä, taaksepäin viljavissa poimuissa ulottuen. Ne saivat ulottua vain nilkkaan asti, sillä siihen aikaan ei käytetty laahustimia keräilemässä pölyä lattioilta. Joskus oli hameisiin kiinnitetty rivi leveitä lenkuttimia, niin kutsuttuja »volangeja» tahi sitten muunlaisia reunustimia; joskus oli tuollaisia useampiakin, kapeampia, toinen toisensa alapuolella. Nuorten naisten keveään, vilpoiseen tanssiaispukuun kuului usein erityinen »tuunikka» tahi lyhyempi päällyshame ja oli puku sirosti kukkavihkosilla, kukkais- ja lehtikiehkuroilla tai hetuloilla ja nauharuusukkeilla reunustettu. Myöskin oli tapana tanssiaispukuja koristaa pitkillä ja leveillä silkkinauhoilla, jotka toiselta kupeelta riippuivat alas.

Vannehameen, krinoliinin aika ei vielä ollut, sillä se tuli käytäntöön vasta 1852 keisarinna Eugenien alotteesta. Jotta tuollainen väljä ja laaja hame saataisiin oikein leveäksi, käytettiin monta alushametta, alimmaisena ensin yksi volangeilla varustettu niin sanoakseni pönkkähame, jonka päälle sitten pantiin monen monta yhä hienompaa ja kevyempää hametta, niin että niiden pitsireunat vilkkuivat valssin vinhassa viuhkeessa.

Tanssiaisissa oli neitosilla jalassaan hyvin matalat valkoiset silkkikengät, jotka sidottiin kiini jalkaterän yli ristiin kulkevilla nauhoilla. Ja silkkisukat olivat hienon hienot, usein miltei harsomaiset.

Tullessaan tanssiaisiin ja lähtiessään pois oli naisilla siihen aikaan tapana kantaa kaulassaan joko mustaa tai sopulinnahkaista ruskeaa puuhkaa tahi taas hartioillaan mitä hienointa, oikeaa turkkilaista sjaalia. Toiset käyttivät myöskin valkoisesta tahi vaaleanpunaisesta silkistä tehtyä ja joutsenen untuvilla reunustettua »tanssiaislevättiä». Vanhemmilla naisilla oli tavallisesti hartioillaan pitkä sopulin- tai kärpännahkainen »peleriini», kaulakappa, jollaisia siihen aikaan yleisesti käytettiin.

Tanssiaispukuun kuului vielä puolipitkät valkoiset hansikkaat. Kotona ja vierailulla ollessa käytettiin sitävastoin usein mustia, harsomaisesti reijitettyjä, silkkisiä puolikäsineitä, jotka eivät sormia peittäneet, vaan taittuivat rystysten kohdalla jättäen sormet työtouhuun vapaiksi.

Nuoret naiset eivät siihen aikaan juuri koskaan käyttäneet minkäänlaisia koristeita, sillä sitä ei olisi pidetty hyvään sävyyn ja käytöstapaan oikein kuuluvana. Ajateltiin, että nuoruus jo itsessään oli kyllin kaunis koristus. Mutta rouvat sensijaan somistivat kaulansa paksulla kultakäädyllä korusolkineen tahi sitoivat kaulaansa milloin helmistä, ruusukivistä, milloin kranaateista ja ametisteista punotun kaulakoristeen. Jalokivet olivat vielä siihen aikaan miltei tuntemattomia ylellisyystavaroita maassamme; ainoastaan joillakuilla rikkaimmilla oli muutamia todellisia timanttikoristeita. Korvarenkaita käytettiin aivan yleiseen, tavallisesti hyvin pieniä ja lyhyviä, mutta tanssiaistilaisuuksissa kuitenkin erikoisia, pitkiä, suuria ja riippuvia. -- Rannerenkaat ja sormukset olivat käytännössä silloin niinkuin nytkin. Ja viuhkat, milloin pitsistä, milloin norsunluusta tai monen monista liuskareista tehdyt, olivat kerrassaan välttämättömät.

Kasvavilla tyttösillä oli lyhyet hameet, joiden alta valkoiset ja leveät pöksynlahkeet, jalkaterän seutuvilla pitsireunustimeen päättyen tai muuten välipitseillä koristettuina, pistivät esiin peittäen koko jalan ala-osan. Hiukset valuivat joko yhtenä tai kahtena tanakkana palmikkona alas pitkin selkää ja palmikkojen nenissä liehuivat pitkät värilliset nauharuusukkeet.

Mutta kuinka voisikaan kuvailla jotakin niin ylen ihmeellistä vehettä kuin senaikuiset naisten hatut? -- Ne olivat suuria ja törröttivät päässä kuin jonkunlainen kuomikatos. Hattujen pukemiskuosi vaihteli alituisesti ja mitä suurinta ja tarkinta huolta pidettiin juuri tästä tärkeästä asianhaarasta. Milloin koristettiin hattuja sitomalla niihin ulkopuolelle valtavia höyhentöyhtökimppuja, nauhoja tahi kukkia, milloin näki taas hattukatoksen alla kokonaisen kukkaissaran täynnä mitä erilaisimpia koristekukkia. Kesäisin käyttivät nuoret naiset olkisia »paimenhattuja» pitkine liehuvine nauhoineen, tahi myöskin jostain ohuesta kankaasta tehtyjä niin sanottuja »variksenpelättihattuja» suojatakseen mitä parhaiten kasvonsa päivettymistä kylväviltä kirkkailta auringonsäteiltä. Talvipakkasessa ja matkoilla käytettiin samantapaista päähinettä, mustasta silkkikankaasta tehtyä ja pumpulivanulla täytettyä n. s. »bahyttiä».

Päällysvaatteenaan käyttivät rouvasihmiset ketunnahkaturkkeja, joissa oli sopulinnahkakaulus ja vielä sen lisäksi erityinen hartioilla riippuva pitkä pääpussi, niin kutsuttu »kapusongi». Tällaiset viittaturkit tehtiin usein heleänloistavasta, värillisestä tahi suurikukkaisesta kankaasta. Nuoret naiset käyttivät talvipäällysvaatteenaan taas aivan ruumiinmukaista, pitkää liivitakkia, jota tavallisesti sanottiin »krespiiniksi». Se oli tehty vaaleasta, yksivärisestä silkkikankaasta ja reunustettu joko turkiksilla tahi joutsenen untuvilla -- kaikinpuolin sangen pukeva ja sievä puku -- ja kuului tähän talvipukuun vielä sanomattoman suuri krimin-, sopulin-tai kärpännahkainen käsipuuhka. Kesäsin käytettiin niinsanottua »burnusta», väljää, hieman lyhempää ja aivan ohuesta kankaasta tehtyä kaaputakkia.

Kun talvella oli lunta vankasti ja usein tiukka pakkanen, vedettiin jalkoihin, suojaksi kylmää vastaan, nahkavuoriset »lapikkaat» tai päällyskengät, joiden varret napitettiin sivulta kiini aina sääreen asti. -- Kun nuoret naiset läksivät tanssiaisista kotiin, syntyi nuorten herrain kesken kiivas kilpailu siitä kenelle suosion päivä paistaisi ja koittaisi ihana onni saada auttaa noita »lapikkaita» jalkoihin napitettaessa -- pyrkimys, jota asianomaiset mammat usein tahtoivat jouduttaida estämään.

Kun senaikuisista puvuista on puhe, ei voi millään muotoa unohtaa mainitsematta välttämättömästi asiaan kuuluvia käsilaukkuja. Naisilla oli näet aina mukana vierailulla käydessään ja iltaseuroissa istuessaan pieni erityisessä ketjussaan kupeella riippuva, paljeteilla koristellusta sametista tehty laukkunen, jossa he kulettivat välttämättömät ompelu- ja kutomistarpeensa ja muut käsityövehkeensä, voidakseen niitä illan kuluessa näperrellä. Jos jollakin ei ollut tuollaista laukkua, toi hän mukanaan samaa tarkoitusta varten pienen, siron ompelulippaan.

XX.

SANOMALEHDET JA POSTI.

Sanomalehtien lukemiseen ei siihen aikaan totisesti yleisön tarvinnut paljon aikaansa uhrata, sillä lehtiä oli vähän ja ne olivat ylen pieniä. Sanomalehdet ladottiin tölsköillä kirjaimilla ja painettiin karkealle mutta samalla sangen kestävälle paperille; ne olivat tavallisen kirjoitusarkin kokoisia ja kaksipalstaisia. Tilaajia oli jotakuinkin vähän. Tuhannen kappaleen painosta pidettiin 1840-luvulla jo sangen korkeana.

Sanomalehtiä ei siihen aikaan kannettu kotiin niinkuin nyt, jolloin me ne omasta kirjelaatikostamme voimme siepata lukeaksemme niitä aamukahvia juodessamme, vaan täytyi silloin joko itse tahi lähetin noutaa lehti päivällisen tienoissa kirjakaupasta, jossa se tilaajan käteen kurotettiin erityisesti sitä varten ikkunaan tehdystä luukusta, kun lehden ottaja ensin oli antanut yhden numeron tilaussetelistään kuitiksi. Jos sitten jonkunlainen viivytys oli lehteä tavannut joko painoasiamiehen taholta tai muun esteen sattuessa, sai siinä kirjakaupan edustalla seista tuskastumiseen asti odottelemassa likistyneenä matamien, pikenttipalvelijain ja vahtimestarien sekaan, jotka lehden hakuun nekin olivat tulleet ja joiden napiseva joukko yhä vain kasvoi niin että usein koko jalkakäytävä siten sulkeutui. Tällaiset alkuperäiset olot kestivät aina 1860-luvulle asti, jolloin vasta sanomalehden kantajia alettiin käyttää.

Syynä sanomalehdistön vähäpätöiseen asemaan maassamme lienee kolme rinnakkaista ja toisiinsa kuuluvaa olosuhdeseikkaa: ensiksi yleisön valtiollinen välinpitämättömyys sekä siitä, mitä yleensä maailmassa tapahtui, että myöskin ja vielä suuremmassa määrässä omista sisäisistä oloistamme, toiseksi se seikka, ettei sanomalehdissä ollut sellaista lukemista, joka olisi herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa yleisössä, ja kolmanneksi silloin aivan yleensä vallinnut taipumus ja halu lukea kirjoja, joka puolestaan lievensi sanomalehtien tarvetta.

Senaikuisissa sanomalehdissä ei nähty koskaan esim. sitä, jota sanomalehdistä nykyään ei taas milloinkaan saa puuttua, nimittäin »johtavaa kirjoitusta», jossa käsitellään jotain päivän tärkeää kysymystä tahi vireille herännyttä joko koko maata tai sitte kaupunkia koskevaa asiaa. Kaikenlaisista sellaisista seikoista, kuten kieliasiasta, työväenkysymyksestä, naisasiasta, terveydenhoito-, kansakoulu-, raittius-, rautatie- ja kunnalliskysymyksistä sekä hallituksen toimenpiteistä j. n. e., joista nykyään sanomalehdet sisältävät palstamäärin kirjoituksia ja selostuksia, ei siihen aikaan lehdissä jälkeäkään näkynyt. Noina virkavaltaisina aikoina pidettiin liian suulaana ja julkeana ottaa julkisen keskustelun alaiseksi sellaisia asioita, joita ainoastaan vallanpitäjöillä oli oikeus arvostella. Heräämisen, voimakkaasti valveutuneen kansallistunnon aika ei ollut vielä tullut. Tuntui ja näytti kuin sisäisiä olojamme valaiseva kyntteli olisi sammutettu; ei pieninkään valonsäde saanut välkähtää esiin ja valaista niitä.

Silloin oli sopuisan ja hyvänahkaisen sanomalehtikirjailun aika, jolloin ei lehdissä kynäkiistoja eikä otteluja näkynyt, jolloin ei tahdottu turhanpäiten levittää levottomuutta ihmisten mieliin eikä yllyttää veljeä veljeään vastaan. Tahdottiin elää tyynessä rauhassa. »Schlafen Sie wohl!» Nukkukaa hyvin! sanoi kreivi Berg vielä paljon myöhempänä aikana meistä.

Samallainen sisällyksettömyys oli vallalla ulkopolitiikkaankin nähden. Ei ollut silloin vielä sähkösanomalaitosta, eikä edes rautateitäkään. Entäs sitten posti! Se ei ollut tottatosiaankaan suuri, vaan mahtui yhteen matkalaukkuun ja saapui ainoastaan kaksi kertaa viikossa ajaa köryytellen kärryillä Pietarista ja tuoden uutisia ulkomailta. Silloin sai tietää, että Marokon sulttaani oli kuollut kolmisen kuukautta sitten tahi että joku presidentti Guatemalassa oli viime vuonna syössyt presidentin istuimelta toisen, tahi että Kiinan keisari oli mennyt naimisiin ynnä muuta samanlaista ja yhtä mieltäkiinnittävää, joka kaikki oli kuitenkin niin vanhaa, ett'ei sillä ollut edes uutuuden viehätystä. Ei tälläkään alalla milloinkaan minkäänlaista selostusta valtiollisesta asemasta. Mutta sensijaan komeili usein parhaimmalla paikalla sanomalehdessä kuvaus muurahaisten elämästä, teeviljelyksestä Sumatran saarella tahi jaappanilaisista häistä ja muista yhtä mieltäkiinnittävistä kuin yleishyödyllisistäkin aineista.

Kotimaisia virkanimitysuutisia, jotka olivat aina ylen rakkaita puhe- ja kielimisaiheita, ei saatu julaista ennenkuin ne oli ensin julaistu Virallisessa lehdessä, johon niitä taas ei otettu ennenkun asianomainen oli valtakirjansa lunastanut -- siis silloinkun jo kaikki asian tiesivät. Yksityisiä henkilöitä koskevista asioista ei koskaan mainittu mitään, sillä sellaisen kertomisen sanomalehdessä katsottiin sotivan kerrassaan kaikkea sopivaisuutta vastaan. Ei kerrottu edes eteväin ja huomattavain miesten kuolemantapauksistakaan, vielä vähemmän julaistiin mitään muistosanoja heistä. Kynäkiistat, riitakirjoitukset olivat milt'ei tuntemattomia. Ilmoituksia oli hyvin vähän, supistuen nekin vain sellaisiin kuin esim. »huone vuokrattavana», »kadonnut», »löydetty» j. n. e. Teaatteri ei julaissut ilmoituksiaan sanomalehdissä, vaan lähetti erityiset ilmoituslehdet suoraan koteihin. Maistraatin ja poliisikamarin käskyt ja päätökset, huutokaupat ja sensemmoiset seikat saatettiin yleisön tietoon siten että kaupunginpalvelija kulki ympäri kaupunkia rumpalin seuraamana ja luki julki tiedonannot katujen kulmissa kansanjoukoille, jotka rumpali tarmokkain päryytyksin kokosi ympärilleen, enimmäkseen uteliasta ja toimetonta roskaväkeä. Myymälät, tehtaat ja käsityöläiset eivät myöskään sanomalehdissä ilmoitelleet, sillä he tiesivät hyvin, että ostajat ilman sitäkin löysivät tien heidän luokseen, eikä silloin vielä tunnettu lausetta: ilmoittamisen kautta käy tie rikkauteen. Rikosasiat, varkaudet ja muut sellaiset seikat jätettiin tahallaan mainitsematta j. n. e.

Mitäpä sitten silloiset sanomalehdet sisälsivät?

Helsingissä ilmestyi siihen aikaan kolme tuollaista lehteä.

»Finlands Allmänna Tidning» (Suomen Virallinen lehti) oli ainoa joka päivä (paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä) ilmestyvä lehti ja sisälsi se silloin niinkuin nytkin vain virallisia ja lainmukaisia tiedonantoja. Hallitus oli sen julkaisija ja sitä lukivat ainoastaan ne, jotka virkansa puolesta tarvitsivat siinä julaistuja uutisia. Palstan täytteenä julaistiin siinä pieniä kirjoitelmia valtiollisista tapahtumista ulkomailla. Lehden suomenkielistä painosta ei ilmestynyt, sillä eihän tällaiset asiat kuuluneet siihen aikaan vähääkään itse kansalle.

»Helsingfors Tidningar»-niminen lehti, joka ilmestyi Z. Topeliuksen julkaisemana kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, oli kaupungin ja koko maan enimmin ja mieluimmin luettu sanomalehti. Pehmeällä, hienolla kynällään, josta kaikki pitivät, voi hän joskus kosketella arkaluontoisia asioita loukkaamatta ketään ja tuskinpa huomattiinkaan, että hän oli joutunut vaaralliselle alalle. Vaikk'ei lehdellä ollutkaan mitään varsinaista valtiollista karvaa tahi suuntaa oli se kuitenkin rakas ja sen ilmestymistä aina ikävöiden odotettiin. Lehdessä oli usein Topeliuksen omia kauniita runoja julaistuna, jotka sittemmin näkivät päivänvalon hänen runokokoelmissaan »Ljungblommor» (Kanervankukkia) ja »Nya blad» (Uusia lehtiä) y. m. Mutta sitäpaitsi oli lehdessä toisinaan »Kirje Ulla-tädille» tahi »kapteeni Leopoldille», joissa kirjeissään hän mitä kevyimmällä ja sievimmällä tyylillä osasi kertoa kaikenlaista pikkujuttua, kaikista kaupungin vähäpätöisistä tapahtumista. Tuollainen kirje oli kuin jonkunlainen päivän kronikka, pakina kirjemuodossa, hienompityylistä kielimistä, jollaisella aina on vetovoimansa yleisöön nähden. Mutta lopuksi ja tämä olikin paras seikka: lehdessä julaistiin »alakertana» hänen kaunokirjallisia kirjoituksiaan, lopuksi kokonainen sarja »Välskärin kertomuksia», joita jokainen kärsimättömästi odotteli ja jotka kukin, kun kertomuksen jatko seuraavassa numerossa ilmestyi, ensimäiseksi aina luki tai oikeammin lukea ahmasi.

»Morgonbladet» ilmestyi myöskin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja torstaisin ja oli sen toimittajana vuoteen 1844 asti Fabian Collan ja senjälkeen Fr. Berndtson; sillä oli määrätympi suunta kuin »Helsingfors Tidningar»-lehdellä ja harvalukuisempi joskin n. s. enemmän kirjatiedollinen, opillinen ja akatemiallinen lukijakunta. Paitsi välttämättömimpiä ja vajanaisia tietoja koti- ja ulkomailta, julaistiin lehdessä parhaasta päästä toimittajan omasta, kaunokirjallisesta kynästä pulppuilleita runoelmia, arvosteluja kotimaassa tai Ruotsissa ilmestyneistä kirjauutuuksista, teaatteri- ja taidearvosteluja j. n. e., jolloin hän joskus sangen terävästi ruoski sellaisia, jotka eivät olleet hänen suosioonsa päässeet. Mutta varsinaisen arvon lehdelle tuottivat kuitenkin Runebergin siihen antamat avustukset. Hän antoi näet lehdelle julaistavaksi katkelmia ilmestyvistä teoksistaan. Myöskin muut helskyttivät lehdessä runokanneltaan, kuten esimerkiksi Törnegren, B. O. Lille, J. H. Roos y. m. Mutta varsinkin nuoret runoniekat koettelivat siipiensä lentoa ja kantavuutta tässä lehdessä niin että ei siltä ainakaan runollista avustusta puuttunut. Ja kaiken tämän lisäksi julkaisivat »Morgonbladetissa» vielä Lönnrot, Vallin ja Castrén aina mitä suurimmalla mielenkiinnolla luettavia matkakirjeitään ja muistojaan. Mutta suurelle, uutisia janoovalle yleisölle pysyi lehti suurimmaksi osaksi vieraana.

J. V. Snellman oli alkanut 1845 julaista Kuopiossa, jossa hän silloin oli koulurehtorina, sanomalehteä »Saima». Lehdessään koetti hän herättää ja kohottaa kansan kansallistuntoa ja voittaa syrjäytetylle suomenkielelle tässä maassa sen aseman, jonka hän tälle kielelle katsoi kuuluvan. Erityisellä ja aina uudistuvalla otsakkeella »paukkuja» (»knäppar») varustetuissa kirjoituksissa kosketteli hän ja kovistellen tutkiskeli toisten sanomalehtien sisältöä ja suuntia; välistä »valaistiin» niissä myöskin hallituksen toimenpiteitä. Tämä kaikki herätti häntä vastaan voimakkaan vastustuksen ja hankki hänelle monta vihamiestä, suurimmaksi osaksi juuri vallanpitäjäin joukosta, ja lopputulos kaikesta oli se, että »Saima» vuoden 1846 lopulla äkkiä lakkautettiin.

Mutta Snellmanin eloisa, väsymättä, levähtämättä työtä tekevä sielu ei tullut toimeen tällaisessa toimettomuudessa, johon hänet pakotettiin. Lönnrot haki luvan antaa ulos Kuopiossa »Litteraturbladet»-nimistä lehteä, jota ei voitu kieltää niin suuresti ansiokkaalta mieheltä kuin hän, vaikkakin asianomaiset kyllä älysivät, että puuhan takana oikeastaan olikin Snellman. Lehti ilmestyi vuosina 1847--1849. Alussa oli lehden sisältö kokonaan ja puhtaasti kirjallinen, mutta sittemmin herätti Snellman taas hereille ne suunnat ja pyrkimykset, joita hän »Saimassa» oli esittänyt.

Paitsi tässä kertomiani lehtiä, ilmestyi sanomalehti myöskin Turussa, Viipurissa ja Vaasassa, mutta ne toimivat vain enemmän paikkakunnallisia harrastuksia ja asioita silmälläpitäen.

* * * * *