Chapter 6

Tämän seurapiirin etumaisina huippuina olivat kaunis kreivitär Mussin-Puschkin, omaa sukuaan Stjernvall, hurmaava vapaaherratar A. Ch. von Kothen, syntyisin von Haartman, kenraalinrouva A. Ramsay, omaa sukuaan Mellin, vapaaherratar von Haartman, o. s. Mannerheim, kreivitär L. Armfelt, syntyisin Cuthbert-Brooke, silloinen kapteeninrouva A. Aminoff, omaa sukuaan Ramsay, rouva A. Demidoff, syntyisin Stjernvall, sittemmin everstinrouva Karamzin, vapaaherratar W. Mellin, omaa sukuaan Mellin y. m. Huomattavimmat herrojen joukossa taas olivat kreivi Magnus Armfelt, Viurilan herra, oikean »grand seigneur'in», hienon herrasmiehen esikuva, vanha hovimies, parooni Klinckowström, notkealiikkeinen ja solakka parooni Casimir von Kothen, hieman naisellinen mutta hieno ja ketterä parooni Aug. Mannerheim, kapteeni Pierre Friberg, everstiluutnantti Liljebrunn, j. n. e. Olen tässä maininnut vain parhaimmat vaikuttavimmista ja niin sanoakseni käytöstapaa määräävistä, johtavista henkilöistä.

Olisi ollut suoranainen vajanaisuus kertomuksessa senaikuisista Helsingin seurapiireistä, jos olisi jättänyt tästä niin jyrkästi eroittuvasta ja erinomaisesta ryhmästä mainitsematta. Ja kuitenkin on se suotta -- sillä nykyiset, yksinkertaisemmin kasvatetut sukupolvet, jotka eivät koskaan ole kuvaamaani kermaryhmään kuuluvia henkilöitä nähneet, eivät kykene, kaikista kuvauksista ja kertomuksista huolimatta, muodostamaan itselleen oikeaa käsitystä ja kuvaa näistä ylhäisempien seurapiirien »leijonista» tahi oikeista suuren maailman naisista, »les dames du grand monde», eikä myöskään siitä hienosta ja ylevästä sävystä, joka heidän piirissään oli vallalla.

XVIII.

RISTIÄISET--HÄÄT--HAUTAJAISET.

Myöskin nämä kolme tärkeää seikkaa ihmiselämässä ovat olleet ihmeellisten muutosten alaisia niinkuin kaikki muukin.

Kun siihen aikaan, josta tässä nyt kerron, sattui onnellinen lisäys jossakin perheessä, lähetettiin heti perheen koko seurustelupiirille painetut ilmoituskortit, joissa kerrottiin »että vaimoni onnellisesti on maailmaan synnyttänyt sirovartaloisen -- -- -- josta minulla on kunnia täten ilmoittaa». Siihen aikaan ei ollut tapana niinkuin nyt sanomalehdissä ilmoitella, että »reipas ja tanakka poika on syntynyt» tahi »pikku veli Helmille ja Ainalle» j. n. e. eri vivahduksissa. Sellaista olisi pidetty kerrassaan sopimattomana.

Kun tuollaisesta onnellisesta tapahtumasta oli kulunut kolme päivää, asetettiin silloin vielä sangen heikoissa voimissa oleva äiti erityiselle loistopaikalle, »lit de parade», puettuna erikoisesti juuri sitä varten sommiteltuun, sangen somaan ja kiemailevaan »lapsivuodepukuun». Ja sitten alkoivat välttämättömästi asiaankuuluvat »lapsivuodevierailut». Perheen kanssakäymispiiriin kuuluvain kaikkien naisten tuli näet seuraavan viikon kuluessa tehdä tuollainen »visiitti», ensin läheisimpäin sukulaisten, sitten likeisimpäin ja parhampain ystäväin ja vihdoin muiden onnittelijain loppumattoman liudan, niin paljon kuin vain makuukamarin seinien sisään sopi. Vaikka äiti olikin useimmittain vielä sangen voimaton ja heikko, täytyi hänen kuitenkin kärsivällisesti kestää sitä puhe- ja lörpöttelytulvaa, joka hänen ympärillään hälisi ja kuunnella lusikoiden kiusallista kilinää kahvikupeissa. Totisesti lujat hermot täytyi olla sairaalla kestääkseen tuollaista.

Parin viikon perästä vietettiin sitten ristiäiset, johon tilaisuuteen vieraat niinikään painetuilla kutsukorteilla kutsuttiin, ja niitä olikin tavallisesti sangen runsaasti. Ikäänkuin itseoikeutettuja olivat ensinnäkin perheen lähimmät sukulaiset ja heidän lisäkseen kutsuttiin vielä paljon muita perheen kanssakäymispiiriin kuuluvia, jotka pitivät kunniana kun heidät kummeiksi pyydettiin.

Ristiäistoimitus tapahtui siihen aikaan aina iltapäivällä, tavallisesti kello kuuden aikaan. Tärkein kysymys tällä hetkellä oli se, kuka vastasyntyneen kantaisi kasteelle. Tavallisesti määrättiin sylikummiksi pienokaisen isoäiti tahi mummo, mutta voitiin tähän tärkeään tehtävään kutsua myöskin joku toinen henkilö, joku korkea-arvoinen nainen, joka taas, jos hän itse oli estetty toimituksessa läsnäolemasta, antoi jonkun sijaisen edustaa itseään. Kummeja oli aina useita ja asetettiin heidät ristiäistoimituksen ajaksi seisomaan kahteen riviin, naiset toiselle puolelle ja miehet toiselle niin että parit seisoivat vastakkain. Kun usein sangen pitkäksi venähtävä toimitus oli loppunut, tuli mieskummin astua naisparinsa luo suutelemaan hänelle tavanmukaisen »kummisuutelon» ikäänkuin sen lupauksen vahvistukseksi ja sinetiksi, jonka he ristiäis-toimituksessa olivat antaneet, nimittäin olla vasta kastetun kummilapsensa tukena ja turvana jos olosuhteet sitä tulisivat vaatimaan. Silloin sattui usein kerrassaan lystillisiä kohtauksia, sillä milloin vetivät nuoret tyttöset vastakynttä eivätkä tahtoneet mielisuosiolla tuota asiaankuuluvaa suudelmaa antaa, milloin taas herrat olivat liian ujoja -- ehkäpä joskus eivät erityisesti halunneetkaan käyttää oikeuttaan hyväkseen; kaikki tämä herätti mielialan hilpeäksi ja sai aikaan leikinlaskua.

Tämän juhlatoimituksen katsottiin siihen aikaan synnyttävän jonkunlaisen henkisen heimolaisuuden asianomaisten kummien kesken, meidän luterilaisten keskuudessa kuitenkin ilman sen enempiä seurauksia. Mutta oikeauskoisten parissa oli vallalla sellainen käsitys, että tämän kautta oli muka niin likeinen side solmittu, ett'ei esim. avioliitto asianosaisten kesken enää sitten voinut tulla kysymykseenkään, ja lieneekin kummina-oloa joskus käytetty keinona estää tuollaisen avioliiton solmiamista.

Kun ristiäistoimitus kaikinpuolin oli loppuun suoritettu, tarjottiin vieraille viiniä ja makeisia; seurasi sitten kaakkujen, marjahillojen ja hedelmäin tarjoilu sekä kaiken päälle teen juonti. Kello olikin jo kymmenen, usein enemmänkin, kun tällaiset ristiäiskemut loppuivat.

* * * * *

Häät ovat nykyaikaan sellaiset juhlamenot, jotka pitää hujautetaan yht'äkkiä ja pitemmittä kemuitta. Hääpari vihitään hiukan ennen päivällistä lähteäkseen heti senjälkeen häämatkalle -- häävieraat saattavat nuoren parin rautatieasemalle tahi höyrylaivaan ja menevät sitten kukin kotiinsa. Joskus ovat vihkijäiset vieläkin yksinkertaisemmat -- morsian ja sulhanen matkapuvussa valmiina lähtemään, lasi samppanjaa ja muutamia hääkonvehteja tarjotaan vieraille. Ylen mukavaa, sangen halpaa -- mutta ikävää.

Ennen oli häätilaisuus sitävastoin merkkitapaus, jota suurilla juhlallisuuksilla tuli viettää ja jota kauan oli odotettu ja sitä varten varustauduttu. Itse vihkiminen tapahtui usein kauniisti koristellussa kirkossa ja jollei kirkossa niin sitten kotona, ja aina iltasella, jolloin morsiamen kodissa heti vihkimisen jälkeen alkoivat suuret häätanssiaiset, kestäen aina aamutunneille asti. Kun siihen aikaan ei matkusteltu ulkomaille niinkuin nyt, jatkui hääpäivän jälkeisinä päivinä sarja tanssiaisia, päivällisiä ja kekkereitä, joita nuoren parin lähimmät piirit toimeenpanivat, niin että kesti usein pitkät ajat ennenkuin vastavihityt nuoret pääsivät lepoon ja rauhaan omassa uudessa kodissaan.

Mutta myöskin kansanjoukot -- tarkoitan tässä erityisesti kaupungin alhaisoväkeä -- tahtoivat saada jotain iloa tällaisesta juhlasta ja kokoontuivat suurin joukoin häätalon edustalle, huutaen lakkaamatta »morsian ulos! -- morsian ulos!» kunnes heidän pyyntöönsä suostuttiin ja valkopukuinen, myrttikruunulla koristettu morsian, kahden haarakynttelijalkoja kantavan sulhaspojan saattamana, astui ulkoparvekkeelle tahi avonaisen akkunan ääreen näyttääkseen itseään hetkisen ajan huutelevalle väkijoukolle. Silloin kasvoi melu ja hälinä yhä pahemmaksi ja väkijoukko remahti raivoisaan suosionosoituskirkunaan, vetäytyi sitten vähitellen pois, jättäen paikkansa uusille, häätalon edustalle virtaaville joukoille, jotka alkoivat saman näytelmän uudelleen. Jos heidän vaatimukseensa ei suostuttu, alkoi lumipalloja, hiekkaa ja kaikenlaista likaa sinkoilla häätalon ikkunoihin, kunnes morsian jälleen näyttäytyi -- siten monenmonituista kertaa esille huudettuna, aivan kuin suosittu näyttelijätär teaatterissa. Tällainen meno häiritsi luonnollisesti suuresti juhlailoa häissä, mutta kärsivällisesti taivuttiin kuitenkin tähän raakaan, tavaksi tulleeseen kansanhuvitukseen, jota kutsuttiin »morsiamen katsomiseksi». Onnellista kyllä on tuo tapa jo nykyjään kokonaan hävinnyt käytännöstä.

* * * * *

Kuten häämenot niin ovat hautajaisetkin muuttuneet n. s. yksinkertaisemmiksi, jos ei ota lukuun nykyjään aivan tavallista suuremmoista ja kallista kukkaistervehdysten tulvaa hautajaistilaisuuksissa, jollaisesta ei ennenvanhaan mitään tiedetty.

Kun ei siihen aikaan ollut tapana julaista kuolinilmoituksia sanomalehdissä -- sellaista olisi pidetty suoranaisena ylenkatseena vainajaa kohtaan -- lähetettiin sensijaan heti kuolemantapauksen jälkeen suuren suuret joukot ilmoituskortteja kaikkialle sekä sitten parin päivän perästä mustareunaiset ja mustaan lakkaan painetulla vainajan suurella sinetillä sinetöidyt »surukirjeet». Näitä »surukirjeitä» lähetettiin jo ennen käytetyissä kutsuluetteloissa oleville henkilöille, joita pyydettin läsnäolollaan »kunnioittamaan» vainajan maahanpanijaisia, j. n. e. Kuitenkin kutsuttiin yksinomaan herroja, sillä naiset eivät siihen aikaan ottaneet osaa hautajaismenoihin.

Lähinnä seuraavana sunnuntaina pidettiin kirkossa »kiitosrukous», jonka sisältö, ala, kehys ja taajuus riippui paljon siitä, millainen palkkio siitä seurasi. Tällainen »kiitosrukous» vastasi jossain määrin meidän aikanamme käytännössä olevia nekroloogeja, vainajan elämäkerrallisten tietojen julkaisua ja muistosanojen kirjoittamista manan majoille muuttaneesta, jollaista ei siihen aikaan koskaan tapahtunut. Sanomalehdissä mainittiin mahdollisesti jonkun erityisesti loistavassa asemassa olevan, korkea-arvoisen henkilön kuolemasta, vaan eivät ne kuitenkaan koskaan julaisseet minkäänlaista kuvausta vainajan ominaisuuksista tahi elämäntyöstä.

Itse hautajaiset pidettiin sitten kello viiden aikaan iltapäivällä. Määrätyllä kellonlyömällä saapuivat kaikki kutsutut täydessä virkapuvussaan, ritarimerkkineen ja nauhoineen. Suruhuoneen ikkunat olivat valkoisilla lakanoilla peitetyt ja kaikki huonekalut samoin verhotut valkoisella. Eräässä sisähuoneessa istui vainajan leski puettuna syvään surupukuun, mustaan villapukuun valkoisine kauluksineen, esiliinoineen ja myssyineen. Häntä ympäröivät talon tyttäret ja lähimmät naissukulaiset, kaikki puettuina samanlaiseen syvään surupukuun. Kaikki kutsutut, astuttuaan sisään, suuntasivat askeleensa tänne sisähuoneeseen kumartaakseen siellä vainajan surevalle puolisolle ja sanoakseen muutamia lohdutuksen ja ystävyyden tavallisia lauseparsia, jonka jälkeen he vetäytyivät takasin saliin. Siellä olikin jo kahvia tarjoiltu sekä sitten reiniläistä viiniä ja mustareunaisia konvehteja, joiden ympärille oli kääritty erilaisia painettuja surulauseita ja ajatelmia.

Kun hautajaisvieraat olivat kaikki suruhuoneelle kokoontuneet, järjestäytyi kulkue ja läksi liikkeelle. Ensimäisinä kulkueessa kulki kuusi tahi kahdeksan soihtujen tai sitten lyhtyjen kantajaa ja heidän perässään kaksi hautajaisairuetta pitkine, mustine, poimukkaasti harsokankaalla peitettyine sauvoineen. Heidän jälessään astui muutamia herroja virkapuvuissaan, kantaen vainajan ritarimerkkejä mustalla, hopeanauhoilla ympäröidyllä samettipatjalla. Sitten seurasi ruumisvaunu neljän hevosen vetämänä, jotka kaikki oli verhottu mustalla, maahan asti ulottuvalla vaatepeitteellä niin että niiden silmät vain näkyivät. Ruumisarkku oli niinikään mustalla sametilla tahi vaatteella verhottu ja kirjailtu pienillä hopeatähtösillä, mutta minkäänlaisesta kukkaiskoristuksesta ei näkynyt merkkiäkään. Heti ruumisvaunun perästä alkoi saattojoukon jono, loppumaton rekien tahi muiden ajoneuvojen paljous, vyöryen askel askeleelta hiljoilleen eteenpäin, ensin pappi ja lähimmät sukulaiset, sitten muu saattojoukko tarkasti arvon ja virka-asteiden mukaan järjestettynä, korkea-arvoisimmat etunenässä, eikä sikin sokin sekasin miten vaan sattuu, niinkuin nykyjään.

Kirkossa oli kuori mustilla vaateverhoilla verhottu ja kynttelirivit valaisivat kirkkaasti kuorin seutua. Mutta nykyjään käytännössä olevia kasvikoristeita ei näkynyt. Arkun kantoivat silloin niinkuin meidänkin aikanamme läheisimmät sukulaiset alttarin edessä olevalle arkkujalustalle ja kun virsi oli laulettu ja ruumissaarna pidetty, astui pappi arkun luo ja esitti vainajan elämäkerralliset tiedot; esitys muodostui tavallisesti mitä oivallisimmaksi ansioluettelopuheeksi. Vasta sitten toimitettiin asiaankuuluva haudansiunaus. Jos vainaja sattui olemaan sukunsa viimeinen miespuolinen jäsen, astui haudan siunauksen jälkeen paarien ääreen joku siihen valittu arvokas ritariston ja aatelin jäsen, pitäen kädessään pitkää sauvaa, jonka nenään oli kiinnitetty heleillä väreillä mitä ohuisimmalle puupäällyställe maalattu vainajan vaakunakilpi. Hänkin piti sitten puheen, eikä ainoastaan vainajasta itsestään vaan koko siitä jalosta suvusta, johon vainaja aikanaan oli kuulunut ja jonka viimeinen jäsen ja edustaja hän oli ollut ja kohotti sitten suuremmoisella liikkeellä ja juhlallisuudella vaakunakilven ylös kaikkien viimeisen kerran nähtäväksi, jonka jälkeen hän löi sitä kolme kertaa hitaasti, arvokkaasti ja juhlallisesti ruumisarkun kanteen, jolloin se -- jo ennakolta milt'ei poikki sahattuna -- helposti katkesi ja murtui palasiksi. Puhuja lopetti puheensa julistaen ett'ei kellään miehellä maassamme ollut tästä lähtien enää oikeutta kantaa nyt murrettua vaakunamerkkiä, eikä myöskään oikeutta sellaista omaksi kilvekseen ottaa. Uruilla virttä soitettaessa kannettiin ruumisarkku sitten kirkosta pieneen, kirkon kupeella olevaan hautakappeliin, josta se seuraavana päivänä vietiin joko perhehautaan jossakin maaseudulla tahi kätkettiin maan poveen kaupungin hautausmaalla. Silloin ei enää hautajaismenoihin muita juhlallisuuksia kuulunut kuin yksinkertainen virren veisuu, eikä vainajaa hautausmaalle ollut saattamassa muita kuin läheisimmät.

Kun ilta kirkossa jo oli kulunut myöhäiseksi ja pimeäksi, ei varmaankaan juuri senvuoksi käynyt laatuun enää saattaa vainajaa hautausmaalle, ja sitäpaitsi kuului asiaan, että vieraiden piti vielä kirkosta poiketa suruhuoneelle juomaan teevettä ja lasin reiniläistä viiniä sekä maistamaan hautajaiskonvehteja; sitten vasta he kumarsivat ja sanoivat hyvästinsä valkoiseksi verhotussa vierashuoneessa istuvalle leskelle. Poislähtiessään piti jokaisen vieraan ottaa mukaansa hieman hautajaiskonvehteja ja suuri sahramirinkeli, joka tottatosiaan näytti sangen omituiselta riippuessaan kultakirjopukuisten ja kaikenlaisin arvonauhoin koristeltujen herrojen käsivarrella. Sangen soma ja ihmeellinen tapa muuten, tavallaan vertauskuvallinen, symboolinen kuvaus siitä että »toisen kuolema on toisen leipä». Oli miten oli, niin tällainen mukana tullut sahramirinkilä sopi kaikessa tapauksessa erinomaisesti ja oli sangen tervetullut »kakkunen» aamukahvin kanssa seuraavana aamuna.

Kuvatessa senaikuisia hautajaisia esiintyy räikeänä vastakohtana nykyisten hautajaismenojen välillä juuri se, ett'ei siihen aikaan minkäänlaisia kukkaiskunnianosoituksia ja tervehdyksiä ilmennyt. Nythän näet uhrataan ja tuhlataan satoja, joskus tuhansiakin markkoja seppeleihin ja niiden nauhoihin, seppeleihin jopa niinkin suuriin että pari miestä tarvitaan yhtä sellaista kantamaan -- todistaen usein enemmän kerskailua ja turhamaisuutta kuin makua. Vai tahdottaisiinkohan ilmaista surun syvyyttä ja suuruutta seppeleen suuruudella? Kukat olivat yleensä siihen aikaan aivan harvinaisia, eikä kodeissakaan tavannut juuri kasveja, tuskinpa edes kaikkialla tavallista fikustakaan. Niinpä olikin paljon vaivaa ja puuhaa jos täytyi vaikkapa pienikin kukkavihkonen hankkia jollaisia kuitenkin erityisissä tilaisuuksissa välttämättömästi tarvitsi, kuten esimerkiksi ollessa sulhaspoikana häissä tahi vihittävänä maisterina maisterinvihkijäisissä, jolloin oli velvollinen ojentamaan kukkavihkon seppeleensitojattarelleen -- ynnä muissa tämäntapaisissa tilaisuuksissa. Tällaisessa tapauksessa täytyi tilata kukkavihkonsa jo pari viikkoa aikaisemmin kaupungin ainoalta kukkaisviljelijältä, Bohnhofilta, ja sittenkin sai tyytyä kimppuseen vihreitä lehtiä, joiden joukossa jokunen pieni ruusunkukkanen pilkistelihe. Kuka olisi siihen aikaan voinut aavistaa, että aika oli jo aivan lähellä, jolloin meidän kukkaisköyhässä maassamme ei enää Nizza-ruusujakaan käsiteltäisi suuremmalla kunnioituksella ja arvonannolla kuin tavallisia voikukkia keväisellä niityllä!

XIX.

MUOTI JA VAATEPARRET.

Kustaan aikuiset kirjavat, välkkyvät ja korko-ompeluksilla koristellut, sangen maukkaat ja hienot puvut olivat jo kauan sitten joutuneet pois käytännöstä ja jääneet vain pukukuviksi. Samoin nekin, joita sitten käytettiin vallankumouksen ja Napoleonin aikakauden aikana ja jotka sekä muotonsa että väriensä puolesta koettivat esiintyä kokonaan menneen ajan räikeänä vastakohtana. Pitkien housujen aika oli alkanut. Polvihousut, sellaiseen asuun kuuluvat sukat ja kengät olivat menneen vuosisadan omituisuuksia. Puuteroituja tekotukkia ei enää missään muualla nähnyt kuin vanhoissa muotokuvissa.

Asteettaisten muutoksien kautta oli tällainen muoti muuttunut sellaiseksi kuosiksi, joka siihen aikaan oli vallitsevana, josta tässä kerron. Jos nyt katselee sen aikuista muotilehteä, pitää epäilemättä silloisia pukukuosia rumina, jopa hullunkurisinakin aivan samalla lailla kuin siihen aikaan taas olisi varmaan naurettu meidän nykyaikaisille puvuillemme, jotka kyllä ovat mukavampia kantaa, vaan muodottomia, väljiä ja sangen vähän muutenkaan somia ja pukevia. Näyttää siltä kuin kuskitakista ja työväennutuista olisi malli yleiseen kuosiin otettu.

Kuvaavimpana piirteenä herrain vaatetuksessa 1840--50 luvulla oli jäykät ja kiinteästi ruumiinmukaiset puvut ja sileäksi ajettu naama -- partaa ei saanut näkyäkään.

Venäläiset kauppiaat ja työmiehet olivat ainoat, jotka parrakkaina esiintyivät, sillä rahvaan miehetkin ajelivat säännöllisesti partansa pois. Kerrassaan kaikki siviilihenkilöt olivat näin ollen sileänaamaisia, parrattomia -- sotilashenkilöillä yksin näki viikset, nekin aivan pienet ja lyhyiksi leikatut, ja poskipartaa. Jos kellä olisi siihen aikaan ollut pitkä parta, olisi sitä pidetty jonkinlaisena sivistymättömyyden ja siivottomuuden merkkinä. Mutta tukka sai sensijaan olla pitkä ja vain sotamiehillä ja vangeilla näkikin lyhyeksi leikatun tukan, jollainen nyt miltei jokaisella miehellä on. Siihen aikaan voi nähdä joidenkuiden vanhojen herrojen antavan valkoisten hiuksiensa valahtaa hartioille asti kahden puolen keskelle päälakea vedettyä jakausta, mutta tämä oli kuitenkin harvinaista, sillä tavallisesti oli tukka aina mitä huolellisimmin kammattu ja leikattu, vieläpä hiusvoiteella voideltukin, ja asetettu oikean ohimon kohdalle suurelle mutkalle tahi kiehkuralle, jota kutsuttiin otsa-kiehkuraksi, »coup de vent». -- Jos oli tanssiaiset tahi joku muu hienompi tilaisuus, tuli hiukset huolellisesti kähertää, tukka muovailla lainehtivan kiharaksi. Kaljupäinen taas ei kukaan siihen aikaan saanut olla, ei edes kantaa päälaellaan pientä »kuutamoa» tahi »kaljutäplää». Jos jollakin oli todellisuudessa »kuutamo», käytti hän tekotukkaa, peruukkia, uutta ja kaunista aina vierailulla ollessaan, kulunutta ja vaalennutta kotioloissa. Kenellä taas pienoinen kaljutäplä pilkistelihe päälaella, hän asetteli tuolle heikolle kohdalle pienen liikatupsun, joka parahiksi paljaan lämypaikan peitti. Vanhoilla herroilla, jotka eivät tahtoneet peruukkia pitää, oli tapana jokapäiväisissä oloissa käyttää mustaa silkkikalottia, patalakkia. Mutta paljaspäisyyttä ei missään tapauksessa suvaittu.

Miesten pukujen tuli olla tiukasti ruumiinmukaiset. Senpävuoksi esimerkiksi housut olivat niin piukat ja kireänahtaat kuin suinkin mahdollista ja ne eivät saaneet estää kinttujen muotoa selvästi näkymästä; irtonaispohkeet lienevätkin tämän johdosta olleet sangen tavallisia siihen aikaan, samoinkuin kaikenlaiset täytevehkeet rintakehän kohottamiseksi uljaaksi ja pulskaksi. Sanottiinpa m. m. että herrojen upseerien täytyi ensin kostuttaa valkoisesta säämyskästä tehdyt »nimettömänsä» saadakseen ne jalkaansa ja sitten antaa niiden jaloissaan kuivaa. Nutun ja varsinkin hännystakin täytyi laskeutua ja puristautua vyötäisillä tiukasti ruumiin mukaan, ja jos vyötäiset saatiin ampiaisen kaltaiseksi piukkuudessa oli se sitä hienompaa ja sirompaa, ja niinpä kerrottiinkin, että upseerit kureliivin avulla nyöräilivät vyötäisiään. Hihojen tuli samoin olla sangen ahtaat, mutta pitkät ne kyllä saivat olla, peittäen puolet käsipöydästäkin.

Siihen aikaan pidettiin paljon tarkempaa huolta kuin nyt siitä, millaista pukua oli minkinlaisessa tilaisuudessa käytettävä. Jokapäiväisissä oloissa ja aamupäivillä käytettiin kaksilaskoksista ja kaksinappirivistä »bonjouria», polviin asti ulottuvaa pitkää takkia, joka sekin puristautui tiukasti ruumiin mukaan vyötäisen kohdalla. Pitkänuttu oli tavallisesti, vaikkei kuitenkaan aina, musta ja erityisen pitkähihainen; kaulus kohosi korkeaksi niskapuolelta ja taskuja ei ollut muualla koko takissa kuin sen takaliepeissä. Kaikinpuolin oli se kokonaan toisenlainen kuin nykyään käytännössä oleva mukava ja väljä arkipuku ja takki. Liivit ja housut olivat toisenlaisesta ja erivärisestä kankaasta. Kaulaliina oli mustaa silkkiä, korkea, leveä ja jäykkä, jonka sisälle oli erityinen kovikelaskos senvuoksi asetettu. Se kietastiin pariin kertaan kaulan ympäri ja sidottiin etupuolella siroille korvakkeille.

Vierailupukuna käytettiin aina hännystakkia, joko tummansinistä tahi tummanruskeaa, liepeiltään paljon kapeampaa kuin nykyiset hännystakit. Senaikuisessa »frakissa» oli korkea, jäykkä pystykaulus mustasta sametista ja kiiltävät kullatut napit. Tällaiseen pukuun kuului vaaleanharmaat tahi harmaankeltaiset housut ja ruutukaisesta tahi kukikkaasta, loistavan värillisestä sametista tehdyt liivit. Vierailutilaisuuksissa, samoinkuin teaatterissakin, esiinnyttiin aina hansikkaat kädessä, eikä näitä vaaleanharmaita tahi oljenvärisiä käsineitä otettu pois muulloin kuin teevettä juodessa, jonka jälkeen ne jälleen heti käsiin vedettiin. Ainoastaan sivistymättömät ja alempiin kansankerroksiin kuuluvat ainekset esiintyivät paljaskäsin. Nenäliinoina käytettiin »foulardeja», suuria, värillisiä raakasilkkisiä liinoja. Siihen aikaan käytännössä oleva nuuskaaminen oli varmaan antanut aiheen tällaisten nenäliinojen käyttämiseen.

Tanssiaisissa ja suuremmissa tilaisuuksissa näki silloin milt'ei yksinomaan virkapukuja, sillä sen ajan tapa vaati, että jokaisen, jolla jokin virka oli, tuli virkapuvussa esiintyä. Senvuoksi siviilipuvussa näkikin kulkevan vain yksityishenkilöiden ja sellaisten nuorten miesten, jotka eivät vielä olleet mihinkään virkaan päässeet. Siviilihännystakki oli musta, samoin siihen kuuluvat ahtaat housut. Liivit olivat valkoiset ja valkoisilla korko-ompeluksilla koristetut; kaulavaate samoin valkoinen ja valkokoristuksilla kirjailtu, muuten kyllä yhtä korkea ja jäykkä kuin musta kaulaliinakin. Paidan rintamus oli joko koristettu hienosti käherretyllä »rimssulla» tahi sitten sekin korko-ompeluksin somistettu. Kun siihen aikaan yleiseen kiiltonahkaisia matalia kenkiä käytettiin, pilkahteli kengän ja housunlahkeen rajalta esiin sirot, värilliset silkkisukat. Liivien rintamuksilla tuli riippua leveät kultaketjut ja useita vitjakoristeita; yhdessä niistä koreili tavallisesti karneoliin kaiverrettu vaakuna.