Chapter 4

Kuvaus, jonka tässä olen kertonut meidän talostamme Helsingissä, soveltuu myöskin milt'ei kaikkiin silloisiin korkeampiin vallassäätyläisten koteihin. Ajan tapa ja maku vaati, että niiden, jotka suinkin voivat, tuli pitää oma talonsa kokonaan vain itseään varten, ilman minkäänlaisia vuokralaisia, ja niinpä tällaiset perheet, jos huoneustot olivat tarpeettoman suuret, mieluummin elivät leveämmin tahi jättivät muutamia huoneita asumattomiksi kuin ottivat vierasta väkeä taloonsa asumaan. Ainoa eroitus oli siinä, ett'ei kaikilla ollut niin suurta puutarhaa kuin meillä, joka ei kuitenkaan ollut lähimainkaan suurimpia. Ulkopuolelta katsottuna voivat nämä talot olla hyvinkin mitättömän näköisiä, ja ollen yksikerroksisia puurakennuksia eivät ne tehneet mitään rakennustaiteellistakaan vaikutusta. Mutta jos niitä vertaa meidän uudenaikaisiin, pilviä hiipoviin vuokrakasarmeihimme hirvittävine rappukäytävineen, taloihin, joissa asustaa usein parisenkymmentä tahi vieläkin useampia eri perheitä yhdellä tonttialueella, jossa ennen yhdellä ainoalla taloudella oli mukava elostaa, jos niitä tosiaan vertaa nykyaikaisiin pieniin, ahtaisiin huoneustoihin, joissa vaivaa alituinen ilman ja valon ja tarpeellisten taloushuoneiden puute, joissa eteiset ovat pimeitä ja keittiöt usein ylen ahtaita ja puolihämäriä ja joissa sitäpaitsi saa »nauttia» korvia vihlovasta pianon linkutuksesta ja muusta rauhattomuudesta, jota tulvii ylä- ja alakerroksista -- niin luulenpa, että useimmat kaipauksetta jättäisivät nuo kasarminsa, jos suinkin voisivat, ja mielellään muuttaisivat takaisin vanhoihin yksikerroksisiin taloihin.

Kun olen kertonut taloista ja asumuksista, liitää ajatus senjälkeen aivan luonnollisesti niiden sisustukseen ja kalustukseen. Tälläkin alalla on aika vaikuttanut merkillisen muutoksen makuun. Nykyjään puhutaan usein vanhoina aikoina vallinneesta suuresta yksinkertaisuudesta, tarkoittaen sillä milt'ei puutteellisuuteen vivahtavaa mitättömyyttä. Mutta sitä vastaan väitän minä mitä jyrkimmästi, sillä sen mukaan kuin minä muistan ja käsitän, eivät ne ajat olleet niinkään »yksinkertaisia» kuin luullaan. Erittäinkin pysyn minä väitteessäni, mitä tulee huoneustojen sisustukseen ja kalustukseen, Niinpä esimerkiksi meidän kotonamme olivat kaikki huoneet kalustetut lujilla, hienosti tehdyillä mahonki-tahi saksanpähkinäisillä huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt silkillä tahi villaisella damastilla ja olivat täydellisesti yhtä kallisarvoiset kuin nykyajan kaavamaiset, Gostinnijdvorista tuodut, nukkakankaalla päällystetyt huonekalut, joita aivan samanmallisia ja muotoisia tapaa niinhyvin senaattorien salongeissa kuin vahtimestarinkin kamarissa. Siihen aikaan oli kalustus niin sanoakseni yksinkertaista, vaan samalla aistikasta, »empire-tyyliä», joka vaikutti tyynesti ja ylevästi, eikä niinkuin nykyään, jolloin näemme kaiken mahdollisen tyylisiä huonekaluja sullottuina samaan huoneeseen, joka sekamelska taas herättää ikäänkuin levottomuuden tunteita ja on omiaan kiinnittämään katsojan huomion liiaksi puoleensa. On tosin totta, että huonekalut siihen aikaan olivat jäykästi asetellut pitkin seiniä eikä järjestellyt sinne tänne lattialle niinkuin nyt. Salin pitkällä seinällä komeili suuri sohva, sen edessä pöytä ja kaksi nojatuolia; akkunoiden välissä seisoivat välttämättömästi asiaankuuluvat suuret kuvastimet mahonkipuitteissaan ja kuvastinpöydillä hopeiset kynttelijalat; lyhyen seinän kupeella suuri flyygeli »pitkää lajia»; aukkopaikat muuten olivat pitkin seiniä asetetuilla tuoleilla täytetyt. Useita italialaisten ja hollantilaisten mestarien maalaamia öljyväritauluja leveissä, kullatuissa puitteissaan, suuri kristallikruunu kahdessa ympyrässä kiertävine kynttilöineen, öljylamppu sohvapöydällä, sekä kaksi suurta alabasterimaljakkoa jaluistoillaan kumpikin omassa nurkassaan, valkoiset akkunauutimet päällysverhoineen, jotka oli samasta kankaasta tehty kuin huonekalutkin, (oviverhoja ei siihen aikaan käytetty) -- siinä salin koko sisustus. Vierashuonetta somisti kaunis pronssinen pöytäkello haarakynttiläjalkoineen ja ruokasalin seinille oli ripustettu muutamia vanhoja perhe-muotokuvia. Ja samaan tyyliin oli kaikki muutkin huoneet sisustettu. Kaikkialla oli välkeää ja hyvää tilaa liikkua. Eikä siihen aikaan käytetty huoneissa ensinkään tilaa ottavia kasveja ja kukkia.

Samanlaisia sisuspuoleltaan kuin tässä kuvaamani meidän asuntomme, olivat ylimalkaan useimmat muutkin kodit, joskin monenlaisia vaihtelumuotoja niissä luonnollisesti ilmeni; toisissa pienempiä, toisissa suurempia. Meidän asuntomme ei suinkaan ollut komein, päinvastoin sangen vähäpätöinen esimerkiksi Armfeltien, Klinckowströmien ja varsinkin Hjärnein asuntojen rinnalla, jossa viimeksi mainitussa m. m. suuren salin seinillä riippui kahdessa rivissä yltympäri koko huoneen vanhoja, upeita, valtavasti vaikuttavia ja kunnioitusta herättäviä muotokuvia. Samaan huoneustoon kuului päällepäätteeksi vielä varsinainen teaatterisalonkikin.

Nykyajan ihmisistä, muodinmukaisen makusuunnan orjista tuntuisi tuollainen entisajan kalustus luultavasti sangen jäykältä, yksinkertaiselta ja vieläpä epämukavaltakin, sillä olisihan se kerrassaan mahdoton velttoa loikoilemista varten. Mutta niiden, jotka vielä hyvin muistavat entisajan huoneustot, täytyy tunnustaa, että niissä ilmeni arvokkuuden, hienon sirouden ja kodikkaisuuden leima, jota kaikkea nykypäivinä turhaan saa etsiä.

Sillä kun nyt astuu uudenkuosiseen salonkiin, kuinka onkaan kaikki toisenlaista! Useimmittain on se pieni ja sen seinät niin perinpohjin ovien ja ikkunoiden rikkirepimät, että tuskin niiden varsilla löytyy sijaa minkäänlaisille huonekaluille. Paksut, raskaat uudinverhot peittävät akkunat niin että huoneessa vallitsee loppumaton hämärä ja ilma tuntuu ummehtuneelta ja painostavalta. Ensi askeleelta tahtoo väkisinkin arvella, että talossa on parhaillaan suursiivous, tahi että onkin astunut sisään johonkin sekatavarakauppaan, sillä huonekalut seisovat kaikki kaukana seinistä lattialla, joko yksinäisinä tahi sitten ryhmittäin, kaikki sekasin, huolimatta eri muodoistaan ja päällisistään. Koko huone on täpösen täynnä kaikenlaista kapistusta niin että on kerrassaan vaikeaa hapuilla ja kopeloida eteenpäin tuon teeskennellysti epäjärjestykseen olevinaan asetellun, vaan kuitenkin määräpaikoilleen varmasti järjestellyn paljouden keskellä. Täytyy olla peloissaan milloin sattuisi töyttäsemään jotakin taulunjalustaa, jolle suuri valokuva, pölyisellä samettirievulla puolittain verhottuna, on asetettu, tahi tyrkkäsemään nurin jonkun kipsikuvaa tai maljakkoa kantavan pylväspahasen, taikkapa itsekin kompastumaan pieneen ja matalaan, turkkilaiseen, norsunluukoristeilla kirjailtuun pöytään, täynnä kiinalaisia kupposia. Kääntyipä minnepäin tahansa, aina on jotakin tiellä. Tuolla seisoo suuri palmu keskellä lattiaa, sulkien kerrassaan aiheettomasti kulkumahdollisuuden, ja sen terävät lehdet kutkuttelevat niskaan kun siitä ohi täytyy yrittää luovailla; tuolla taas on muinaisaikainen ranskalainen piironki asetettu japanilaisen, koruompeluksilla kirjaillun silkkivarjostimen eteen, ja kaikkialla on etasäärejä, kuvahyllyjä, pylväsjalustoja ja muita hyllyjä, kaikki täynnä sekalaisia posliininukkeja, kuppeja, maljakoita ja lapsellisia, turhanpäiväisiä pieniä kapineita, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista arvoa eikä kuosia, erikoisesineitä ja leikkikaluja, jotka sopisivat hyvin lapsille. Jos sitten on vielä jokukaan paikka jäänyt jälelle, on se sullottu täyteen sukulaisten ja heidän kaikkien lapsinypyköidensä joko suurempia tahi pienempiä valokuvia, joiden paikka paljon paremmin olisi valokuva-albumissa ja jotka tuolla tavalla esiin aseteltuina tekevät päinvastoin ikävän ja kuivan vaikutuksen vieraaseen, joka ei niistä välitä. Ja jos tahtoo istahtaa, niin silloinpa sitä joutuu pahempaan kuin pulaan, sillä tuollaisilla mataloilla, pitkin lattiaa venyvillä nojatuoleilla ei tosiaankaan voi istua, vaan ainoastaan maata tahi loikoilla yhtä epämukavassa kuin salonkielämään sopimattomassakin asennossa. Kaikki tuo on huokeahintaista rihkamaa, jonka tyylissä ei ole hienoa siroutta eikä ylevyyttä, vaan joka kyllä kirjavine väreineen, koristeineen ja hullunkurisine muotoineen pystyy loistamaan silmiin.

Tuollainen huoneiden sisustamistapa muistuttaa toimettomasta, loikoilevasta kiemailija-olennosta, jolla ei ole maku-aistia eikä hienompaa sivistystä, ja onkin se luultavasti sellaisista piireistä kotoisin.

Ajatelkaa sitten vielä kuinka suunnattomat pölykerrokset noihin huonekaluihin on kätkettynä ja kuinka niissä piilee miljaardien basillien ja bakterioiden pesäpaikat. Ja entäs sisäneitsyt-raukan vastuunalaisuus kun hänen täytyy pitää puhtaana koko tuo romujoukkio särkemättä mitään!

Kun vanhanaikainen piironki ja kaappi ja kaikenlaiset kapistukset, posliininuket, leikkikalut, pienet valokuvat ja joukottain sensemmoista siirrettiin salonkiin, hävisi samalla koko salonki sen oikeassa merkityksessä ja muuttui jonkunlaiseksi vierashuoneentapaiseksi. Ja kun sekin pian oli täyteen ahdettu, alettiin sitten muutkin huoneet sulloa kukkuroilleen samanlaista rihkamaa. Astiakaapeista ja säiliöistä otettiin esille hopeat ja posliinit, jotka vanhoissa kätköissään olisivat olleet oikeassa ja varmemmassa säilössä. Arvoltaan kutakuinkin epäilyttäviä lautasia ja vateja ripusteltiin ruokasalin seinille kiiltämään. Astiakaapin hyllyille eli niinkutsutulle »senkille« aseteltiin ylen kerskuvasti kaikki kupari- ja lasitavarat mitä talossa löytyi, samoin hopeavehkeet tahi sellaisten puutteessa hopeaa jäljittelevästä sekotusmetallista tehtyjä astioita. Ja saipa vielä päällepäätteeksi nähdä, että salin ympäri kiertävä laudoitushyllykin oli lastattu täyteen vanhoja, rumia tinatuoppia ja pikareja tahi savikulhoja, joiden oikea paikka olisi keittiön laudakoilla ollut. Rauhallinen, tyyni sävy, jonka tulisi miellyttävästi vallita ruokailuhuoneessa, on muuttunut levottoman hajamielisyyden tunteeksi, jonka herättää seinillä ja hyllyillä kiiltelevät korukalut ja koristeet. -- Vasta sitten kun koko huoneusto oli muuttunut leikkikalunäyttelyksi oltiin tyytyväisiä.

On luonnollista, että tämä kaikki oli vaikuttanut myöskin tapoihin ja seurustelumuotoihin, jotka nekin olivat samalla muuttuneet. Hieno sävy tässä suhteessa ja salonkielämä yleensä hävisivät samalla kuin todellinen salonkikin.

Tämä kuvaus tuntunee monesta kylläkin räikeältä, mutta kaikki on kuitenkin tarkkaan todellisuuden mukaisesti kerrottu.

Kaikeksi onneksi näyttää tuo makusuunta nyt alkavan kuitenkin väistyä yksinkertaisemman ja järkevämmän tyylin tieltä.

Minun nuoruuteni ajat sattuivat juuri siihen aikaan, jolloin kodit sisustettiin ja kalustettiin silloin aivan yleiseen, tosin jäykkään vaan samalla arvokkaaseen empire-mahonki-tyyliin. Ja se herättikin jo aikaisimpina vuosinani minussa niin syvälle juurtuvan vaikutelman, ettei sitä saanut häipymään sekään makusuunta, joka sittemmin tuli vallitsevaksi ja johti nykyään vallalla olevaan sekasotkutyyliin. Myönnän kernaasti, että käsitykseni juuri tästä syystä on jonkun verran yksipuolinen. Makuasiasta on sangen vaikea väitellä. Pitäköön kukin oman makunsa -- kunhan se ei vaan ole huono.

Samoin kuin nykyjään vallalla oleva kuosi ja tapa kalustaa ja koristella kodit -- sillä mistään erityisestä tyylistä ei voine enää puhuakaan -- on kaikkialle tunkeutunut niin että alemmatkin kansanluokat, vaikkakin heiltä puuttuu sekä ne edellytykset että maku ja arvostelukyky, jotka tässä tulevat kysymykseen, ovat yrittäneet jäljitellä tuota tapaa -- niin pääsi empire-tyylikin aikoinaan sellaiseen vauhtiin, että se vähitellen muodostui kerrassaan vallitsevaksi. Kaikki huoneustot olivatkin senvuoksi jotakuinkin samankuosisia, sillä ne, joilla ei ollut varaa hankkia kalliita mahonkihuonekaluja, täyttivät huoneensa yksinkertaisemmilla, kiilloitetusta koivusta tehdyillä kalustoilla -- kuitenkin aina samaan tyyliin käyvillä. Tämä seikka loikin senaikuisiin asumuksiin yksitoikkoisuuden leiman, jota nyt pidettäisiin sangen ikävänä. Mutta siitä oli samalla seurauksena se etu, että silloin katsottiin vähemmin huonekaluihin kodissa, kuin siihen viihtymykseen ja henkeen, joka siellä asusti. Huonekaluilla ei siihen aikaan ollut niin tärkeää merkitystä kuin nyt.

Toisenkin ja painavamman huomautuksen voi tehdä suoranaisena seurauksena senaikuisesta huoneiden sisustustavasta. Kun näet empiire-tyyli viime vuosisadan alussa tuli käytäntöön ja piti yleisen makusuunnan vallassaan, seurasi siitä ikävä kyllä, että alettiin halveksia, jopa suorastaan tuntea vastenmielisyyttä kaikkia vanhoja, usein kerrassaan kauniita talon tavaroita kohtaan, jotka siihen asti olivat kodin kaunistuksena olleet. Sirot, hienosti tehdyt, aistikkaat Kustaan aikuiset huonekalut, jotka olivat vanhempaa kuosia, tuomittiin nyt yht'äkkiä vanhanmuotisiksi ja rumiksi, joita ei ansainnut pitää arvossa eikä säilyttää, vaan saivat alentua muuttamaan paremmista huoneista vähemmän huomattaville paikoille tahi joutuivat suoraan ullakolle ja romukamareihin, johon ne kätkettiin ja unohdettiin, tahi menivät siellä pilalle ja hävisivät teille tietymättömille. Kauniita, vanhanaikuisia kaappeja laahattiin säilytyshuoneisiin, jossa ne saivat toimittaa rouvan mausteaineiden pitopaikan virkaa, ja kuvaveistoksilla koristetut, kullatut huonekalut löysivät tiensä lastenkamareihin ja palvelusneitsyeiden huoneisiin. Eivätkä yksin huonekalut joutuneet tällaisen alennushävityksen alaisiksi, vaan sama kohtalo peri myöskin muut vanhat talouskalut, kruunut, kuvastimet, lasitavarat, posliinit j. n. e. Kaikkien sellaisten täytyi nyt väistyä uudempain kuosien ja muotojen tieltä.

Juuri silloin muutamat harvat henkilöt, jotka olivat kaukokatseisempia kuin suuri yleisö, keräsivät kokoon suuret ja kallisarvoiset kokoelmansa. Sellaisista henkilöistä mainittakoon eräs kamreeri Heldt Turussa ja Christian Hammer Tukholmassa. Tavallisesti saivat he ostetuksi vanhoja, vanhanaikaisia tavaroita aivan pilkkahinnalla, mutta joskus he myöskin vaihtoivat itselleen kaikki talon tavarat antamalla sijaan toiset ja uudenkuosiset huonekalut ja talousvehkeet, useimmittain silloin mitä kehnointa lajia. Olen usein käynyt katselemassa heidän kokoelmiaan ja kerrassaan hämmästynyt, sillä niin tavattoman runsaasti niissä löytyy historialliselta ja sivistykselliseltä kannalta tärkeitä ja mielenkiintoa herättäviä esineitä. Ollen liian kallisarvoisia pysymään omassa maassa, jossa ei sitäpaitsi silloin ollut mitään yleistä kokoelmaa tällaista varten eikä myöskään yksityisiä asianharrastajia, ovat kaikki nuo keräyksen tulokset, samoinkuin eversti Sliezen'inkin myöhempinä aikoina Helsingissä kokoilema kokoelma vaeltaneet meiltä pois ulkomaille, hajaantuneet ja häipyneet korvaamattomaksi vahingoksi meidän omalle maallemme.

Lapsuudestani muistan vielä niin perin hyvin sekä »Suur-isoäidin» vanhan kodin Mälkilässä että meidän oman kotimme Björkbodassa. Molemmat nämä kodit olivat vielä silloin milt'ei aivan kokonaan samassa asussa, jollaisina ne jo vuosisadan olivat säilyneet -- ei mitään oltu muutettu, vaihdettu, eikä hävitetty. Mutta kun isäni, otettuaan vuonna 1844 eron senaattorin virasta, asettui maalle asumaan, tahtoi hänkin, että kotimme Björkbodassa pitäisi saada sen ajan leima ja päättikin niinollen uusia kodin muodinmukaiseksi. Vanhat, jaloilla seisovat kuvitetut hollantilaiset kaakeliuunit revittiin, jotta niiden sijalle voitaisiin muurata uudenaikaiset, valkoiset, Pietarista tuodut uunit. Laudoitukset, jotka kiertelivät jokaisen huoneen seiniä ja joihin muutamissa huoneissa oli kuvaveistoksia kaiverrettu, kiskottiin paikoiltaan, samoinkuin ovien päältä vanhat koristeetkin; myöskin kankaasta tehdyt ja öljyvärillä maalatut seinäverhot, jotka hienommissa huoneissa olivat runsaasti koristellut, revittiin pois ja vaihdettiin suurikukkaisiin, ranskalaisiin paperitapetteihin, joita -- silloin uutuus meidän maassamme -- ihailtiin korkeimman hienouden merkkinä. Vanhanaikaiset, kauniit huonekalut siirrettiin ja sijoiteltiin vierashuoneisiin, palvelijain ja palvelusneitsyeiden kamareihin tahi annettiin pehtoreille ja konttoriherroille käytettäviksi, jotka sitten muuttaessaan pois pyysivät saada viedä huonekalut huoneistaan mukanaan, ja siihen usein suostuttiin.

Niin oli asianlaita meillä ja minä luulen, että samalla tavalla ja samoilla perusteilla melkein yht'aikaa ympäri koko maamme hajoitettiin ja annettiin häipyä teille tietymättömille kaikki vanhat taloustavarat -- kaikki johtuen vain tuosta yhä enemmän valtaan päässeestä kiihkosta sommitella kodit uudenkuosisiksi. Vanhaa ei siihen aikaan ensinkään tahi ainakin ylen vähässä määrässä kunnioitettiin.

Tavattoman harvassa lienee sellaisia koteja maassamme, jotka olisivat välttyneet tuollaisen yleisen hävityspuuhan alaisiksi joutumasta. Näin minä kuitenkin vielä sangen myöhään, vuonna 1870, yhden sellaisen paikan kun tulin Strömforsin tehtaalle, jonka tehtaanisäntä Pehr af Forselles omisti. Hän oli asuntonsa säilyttänyt koskemattomana, sellaisena kuin se jo kolmen sukupolven ajan oli ollut. Mutta pian senjälkeen luisui sekin samaan hävityksen kuiluun.

Kun minä vuonna 1856 otin Björkbodan halttuuni, oli makusuunta jo jonkun verran muuttunut ja jotkut alkoivat jo huomata ja käsittää kaiken _vanhan_ suuren arvon. Niiden joukossa olin minäkin. Kaikkialta koottiin silloin jälleen käsiin ne rippeet, jotka vielä jälellä olivat. Ullakolta, palvelijain ja neitsyeiden kamarista ja meijeristä löydettiin vielä silloin jonkun verran vanhan komeuden jätteitä, muutamia hienosti tehtyjä, kauniita, vanhoja huonekaluja. Joskin ne olivat jo huonossa kunnossa, puolittain pilallisia, saatiin ne kuitenkin korjatuiksi ja siistityiksi, ja minä voin noilla, ennen kaksikymmentä huonetta täyttäneiden huonekalujen vanhoilla jätteillä sisustaa kolme huonetta, joita kaikki ihailivat ja erinomaisen kauneiksi kehuivat -- kerrassaan koko huoneuston kaunistukseksi.

XVII

KOTI JA SEURAPIIRIT.

Samoin kuin kaikki muukin tuona aikana, ovat myöskin elämä ja tavat sekä kodissa että seurapiireissä ihmeellisellä tavalla muuttuneet, jopa niin huikaisevassa määrässä, että ne nyt ovat kerrassaan vastakohtia kaikelle sille, mikä kuvaamanani aikana oli käytännössä.

Sillä mistään seuraelämästä, ainakaan sen mukaan mitä seuraelämällä siihen aikaan käsitettiin, tuskin nykyjään voi puhuakaan; se on näet vähitellen, melkein huomaamatta hävinnyt häviämistään. Ajatellaanpa esimerkiksi, että jonkun nyt syystä tai toisesta täytyisi pitää juhlapidot, niin katsoo hän kaikista sopivimmaksi, ehkäpä ainoaksi mahdollisuudeksi toimeenpanna kemunsa Seurahuoneella. Eihän näet nykyjään voida ajatellakaan, että tuollaista juhlaa kotona voisi viettää.

Myöskin minun nuoruuteni päivinä perheessä vallinnut yhteys ja yhteyden tunne, joka ikäänkuin muodosti koko kotielämän, on nyt milt'ei tyyten hävinnyt tahi ainakin suuressa määrässä muuttunut.

Likeinen ja luonnollinen yhteys koti- ja seurusteluelämän välillä menneinä aikoina juuri viehätti ja miellytti niin sanomattomasti.

Perheen isä työskennellee nyt, niinkuin silloinkin, koko aamupäivän virkatoimissaan tahi liikeasioissaan, ja on niinollen sen osan päivää kotoa poissa. Rouva taas nykyjään kuluttaa aamupäivänsä käymällä myymälöissä, sillä kaikkihan täytyy nykyaikana ostaa, usein vain yhtä päivää varten kerrallaan -- sitten täytyy hänen käydä useissa paikoissa vierailulla, mieluimmin niin monessa kuin suinkin, senjälkeen pistäytyä muotimakasiinissa koettelemassa pukua, ja kaiken tämän päälle lopettaa hän aamupäivänsä ja pilaa samalla ruokahalunsa istumalla mukana jossakin päivittäin uusiintuvassa kahviseurassa, joita toimeenpannaan lukemattomien aiheiden johdosta ja varjolla -- tahi pitää hänen mennä ompeluseuraan tai myyjäisiin, joita sokeiden, vanhojen, hätääkärsivien y. m. hyväksi pidetään -- tahi taas ajella hautajaissaatoissa, kukkakimppu kädessä, ympäri kaupungin katuja -- sanalla sanoen: kotonaan taloutta hoitamassa ei hän tahdo olla, sillä eihän se olisi hauskaa, eikä hänellä sitäpaitsi ole sellaiseen liikaa aikaakaan.

Tyttäret nykyaikaan ovat tietysti ylioppilaita ja käyvät luennoilla yliopistossa tahi sitten tepastelevat naurussasuin Esplanaadinkadulla. Samoin ovat pojat joko koulussa, yliopistossa tahi virastoissa. -- Aamu-päivällä ei kukaan ole kotona.

Päivällisen ajoissa voi sattua niin, että koko perhe kokoontuu yhteen hajaantuakseen pian jälleen eri haaroille -- joko nukahtamaan päivällisunta tahi lukea ahmaisemaan hieman uudenaikaista kirjallisuutta. Ja kun tulee ilta, jää talo jälleen tyhjäksi.

Sillä silloin täytyy tyttärien kiiruhtaa osakuntakokouksiin keskustelemaan ylen tärkeistä kysymyksistä tahi johonkin niistä lukemattomista konserteista, joissa »Euroopan etevimmät» pianonsoittajat, viulunvinguttajat, tenoorit tai sopraanot antavat neronsa ja taituruutensa pulppuilla ja joita he kaikki luonnollisesti tavattoman hyvin ymmärtävät arvostella. Tahi on heidän jouduttauduttava kuuntelemaan yhtä lukuisia vierailevain luennoitsijoiden ja kirjailijoiden esitelmiä -- mukava tapa ammentaa itselleen hitusen verran sivistystä -- tahi johonkin äskettäin perustettuun yhdistykseen, joita tukuttain on muodostettu joko »palvelusneitsyeiden sivistämiseksi» tahi »rangaistusvankien jalostamiseksi musiikin kautta» j. n. e., sillä tuollaisia keksintöjä on nykyjään lukemattomia.

Samoin kuin tyttäret on myöskin perheen miesväki illan kuluessa puikahtanut pois kotoa. -- Mihin? -- Jos tahdotte heidät löytää, niin etsikää heitä kaupungin lukuisista varieté-teaattereista, »Kaivohuoneelta», jossa he nauttivat »Kullatun savikukon» jalostavasta syväaatteisuudesta, tahi Kämpistä, Oopperakellarista, Luodolta, Fenniasta, Kappelista, Haagasta, Seurahuoneelta j. n. e.; siellä he savun tukahduttamissa saleissa istuvat, kuunnellen viulujen korviavihlovaa vingutusta ja siellä heitä »Gretchen'in» käheästi pihisevät laulusävelet tahi »Kätchen'in» täyteläiset muodot ja piirteet hurmaavat ja vieläpä sen lisäksi senora Elviran, »la Flor de Estremaduran» kastanjettisäestyksen rämähdellessä, tekemät riettaankevytmieliset kiemurtelut ja ruumiinliikkeet, joita ohjelmassa tanssiksi kutsutaan. Tällaisten »kohottavain» esitysten jalostavan vaikutuksen alaisina istuvat nuoret herrat -- samoin vanhatkin -- ryhmittäin pöytien ympärillä, haikuutellen havannasikareja ja nauttien ylenpalttisesti juuri lopetetun illallisen jälkeen maistamalla pienen kupposen »ekta» mokkakahvia, jonka mukana seuraa jotakuinkin monta lasia konjakkia tahi munkkia, chartreusia tahi punssia taikkapa sitten joka lajia sikin sokin -- ja selvitellen samalla vilkkaassa ja kovaäänisessä keskustelupauhinassa maailmankatsomuksiaan. Tällainen on sekä mukavaa että hupaisaa, sillä täällä ei heidän tarvitse lausuntojaan valikoida eikä sanojaan seuloa niinkuin seurapiireissä, eikä täällä niin tarkkaan lasketa sitäkään mitä tuollaisissa kevyissä jutteluissa yleensä puhutaan ja esilletuodaan.

Sellainen on koti nykyjään. Mutta toisin oli ennen.

Ei silloin naisväki aamupäivillä juoksennellut vierailuilla, kahvikesteissä ja ompeluseuroissa, eikä myöskään hautajaissaatoissa ajellut siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei tuollaisia huvituksia ollutkaan eikä toimeenpantu tähän vuorokaudenaikaan, joka oli kodille kokonaan omistettava.

Ja kokonaan kuluikin aamu ja aamupäivä kotiaskareiden suorittamiseen ja järjestelemiseen. Kuten jo ennemmin olen kuvannut, oli näet koko suuren talouden taakka emännän hartioilla. Joskaan hänen itsensä ei tarvinnut ottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin asianlaita joskus oli, niin täytyi hänen kuitenkin pitää silmällä kerrassaan kaikkea ja etupäässä huolehtia, että kaikki tuli hyvin järjestetyksi kodissa tiheitä, alituiseen vuorottelevia kutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja pienempiä erikoistilaisuuksia varten.