Chapter 3

Jos kaupungin väkiluku tähän kuvattuun aikaan oli vähäinen, niin oli liikenne ja matkustajaintulva verrattain vieläkin pienempi. Ei liikuskeltu tosiaankaan paljon tuona seisahduksen aikana. Kahdenkymmenen hevosen tehtävänä kaupungin majatalossa oli välittää kaikki liikeyhteys maan pääkaupungista. Nyt ei tahdo parikymmentä matkustajajunaakaan päivässä aina täydelleen tyydyttää matkustajain suurta paljoutta. Mutta nuo mainitut 20 hevosta riittivät siihen aikaan hyvin, ainoastaan joulun aikoina sattui joskus tapahtumaan niin hullusti, että hevosen tarvitsija sai jonkun aikaa odottaa kyytiä. Ja sitäpaitsi kuului postinkin vienti näille samoille hevosille. Kesäisin tekivät tosin molemmat höyrylaivat, Storfursten (kapteeni Collan) ja Ruhtinas Menschikoff (kapteeni Hallén) yhden kulkuvuoron kumpikin viikossa, vuorotellen länteen- ja itäänpäin. Paitsi näitä kahta laivaa, oli vielä olemassa Murtaja (kapteeni Hjelt, sitten kapteeni Schantz), kulettaen pääasiallisesti karjaa Pietariin ja Tukholmaan, sekä eräs uusi ja sangen hieno laiva, Finland, sittemmin sai se nimekseen Victoria, joka välitti liikennettä linjalla Helsinki--Viipuri--Pietari, vaan joka pari vuotta näillä vesillä tappiota tuottaen purjehdittuaan sitten miilusti muille markkinoille. Ja siinäpä onkin lueteltu kaikki höyrylaivayhteys ja liike, mitä sillä vuosikymmenellä maassamme oli. Jos sitä vertaa meidän aikamme suuriin, joka päivä lähteviin laivoihin ja sitäpaitsi monen moniin pienempiin saaristopursiin, niin huomaa, ett'ei liikeolot merelläkään olleet sen vilkkaampia kuin maalla. Kaikesta huomattavasta, yhden ihmisijän aikana tapahtuneesta kehityksestä onkin ehkä juuri nykyisin vallitseva yhdysliikenteiden vilkkaus hämmästyttävin.

Kaupungissa löytyväin hotellien luvun ja suuruuden määrää luonnollisesti matkustajain tulva. Senvuoksi olikin siihen aikaan kaupungissa ainoastaan muutamia hotelleja ja ne sangen pieniä. Kleinehn hotelli oli suurin ja paras, vaikkakin sen alakerran anasti melkein kokonaan halttuunsa Bolinin kauppaliike. Seurahuonetta, joka nykyjään on aivan kokonaan uuteen uskoon rakennettu, ei alkujaan oltu aijottukaan matkustajaravintolaksi. Sen alakerta oli täynnä kauppapuoteja ja molemmat yläkerrat täytti juhlahuoneusto; suuri juhlasali yksinään, suurin laatuaan mitä koskaan kaupungissamme on ollut (90 jalkaa pitkä, 44 jalkaa leveä ja 28 jalkaa korkea) täytti kahden kerroksen korkeudelta rakennuksen koko itäisen puoliskon; juhlahuoneustoon kuului sitäpaitsi eteis- ja vierashuoneet, ruokasalit, biljaardi- ja tarjoiluhuoneet, joten matkustajain käytettäväksi jäi ainoastaan muutamia pienempiä huoneita Sofiankadun puolella. Sitäpaitsi oli kaupungissa Bellevuen hotelli (Ehrenburg), Palmqvistin kivimuurin molemmissa ylemmissä kerroksissa Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmauksessa. Myöhemmin ilmaantui myöskin hotelli de Russie Aleksanterin- ja Mariankatujen kulmaan. Kun sitten vielä mainitsee muutamia enemmän tai vähemmän satunnaisia yksityisasuntoja, kuten rouva Arpen matkustajamajan Senaatintorin laidassa ja rouva Strandmanin Vuorikadun varrella, niin siinä ne sitten ovatkin kaikki silloisen kaupunkimme matkustajapaikat. Tavallisesti asuivatkin matkustajat silloin sukulaistensa tahi tuttaviensa luona, käyttäen hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.

Mistään vientiliikkeestä tahi teollisuudesta ei siihen aikaan Helsingissä ollut juuri sanottavasti tietoakaan. Se oli silloin pelkästään kuluttavain virkamiesten ja maahan-tuottavain kauppiaiden kaupunki. Maastavientiliike supistui milt'ei tyyten muutamiin torilta ostettuihin parru- tahi käsin sahattuihin lankkulasteihin, jotka lähetettiin Sundmanin vanhalla »Uskolla» tahi »Afrikalla» Espanjaan, josta nuo laivat sitten suolalastissa palasivat, tahi Rioon Lindroosin »Alexandralla», joka sieltä toi kahvia. Teollisuuskin oli alkuperäisellä kannalla. Borgströmin tupakkatehdas oli silloin vielä aivan vasta-alkava, Kiseleffin vanha sokeritehdas Töölössä samoin jotensakin vähäpätöinen ja Sinebryckoffin polttimo ja panimo oli myöskin aivan mitätön verrattuna saman liikkeen nykyisiin suuremmoisiin laitoksiin, Lindbergin veistämö ja Sundmanin seinäpaperitehdas -- siinä kaikki, mitä nyt muistan teollisuusalalta noina aikoina. Muut olivat oikeastaan vain käsityöläispajoja. Kaupungin käsityöläisistä luulen maalari Kjällströmin, räätäli Staudingerin, kultaaja Höjerin, vaskiseppä Osbergin, kultaseppä Mellinin, verhoilija Galetskin, puuseppä Lithoniuksen, leipuri Holmin, teurastaja Janssonin ja muotiompelija, rouva Bandlyn olleen huomattavimmat ja parhaimmat.

Kaiken liiketoiminnan pohja ja perustus, sen ydin, maan raha- ja luottolaitos oli vielä silloin sangen alkuperäisessä tilassa. »Suomen Pankki» majaili muutamissa huoneissa senaatintalon kaakkoisen sivustan ylimmässä kerroksessa. Se oli maan ainoa pankki, ainoa rahalaitos, jonka piti välittää kaikki liike! Pankilla oli haarakonttorit kolmessa tahi neljässä huomattavimmassa maaseutukaupungissa, mutta näitä konttoreja kutsuttiin rahanvaihtokonttoreiksi, eikä niillä ollut mitään päätös- eikä määräämisvaltaa, vaan täytyi niiden lähettää kaikki asiapaperit ja vekselit ensin johtokunnalle pääkaupunkiin, jolla yksin oli valta hyväksyä sellaiset asiat. Kun ajattelee senaikuista yhdysliikennettä ja kulkuneuvoja -- yksi tahi kaksi postivuoroa viikossa -- huomaa helposti, kuinka ehkäisevästi se vaikutti kaikenlaiseen liikkeeseen yleensä ja kaupan kehittymiseen.

Silloisessa kunnossaan tuo pankki -- muutamien vanhojen virkamiesten johtamana, joilla ei ollut käsitystäkään sellaisen liikkeen hoidosta, vaan jotka käsittivät asian kokonaan virkavaltaiselta kannalta, pikkumaisesti ja ahdasmielisesti -- vaikutti ja esiintyi kerrassaan kaiken vilkkaamman yrittelijäisyyden jarruna. Pankin koko vuotuinen liike ei silloin ollut suurempi kuin minkä yksityispankin tahansa nykyään. Koko sen lainauksen ulospäin ja rahain vastaanoton sisäänpäin voi aivan mukavasti toimittaa pienen luukun kautta, joka oli kassanhoitajan huoneen seinässä, ja samanlaisesta luukusta tuossa pienessä huoneessa hoidettiin valtiokonttorin asiat!

Suomen Pankin ohella oli myöskin olemassa muutamia säästöpankkeja ja eläkerahastoja, vaan nekin olivat silloin vielä vasta kehdossaan ja lainailivat rahoja pääasiallisesti vain kiinteimistö-kiinnityksiä vastaan. Vasta sitten kun »Yhdyspankki» alkoi toimintansa 1860-luvun alussa tapahtui näissä vähäpätöisissä ja ahtaissa oloissa onnellinen muutos, josta nopea ja aavistamaton elpyminen kaikilla liikealoilla oli seurauksena.

Yhtä kehittymättömässä tilassa oli silloin koulu-ja opetustoimikin. Paremmissa perheissä oli siihen aikaan tapana pitää lasten opettajina ja kasvattajina joko kotiopettajia tahi ulkomaisia kotiopettajattaria. Ja ne, joilla ei tällaiseen varoja ollut, panivat lapsensa Laurellin perustamaan, sittemmin lehtori Backmanin huostaan joutuneeseen »lyseoon», jossa oli oppilaita kaikkiaan noin 70--80, ja tyttönsä vapaaherratar von Rosenin kasvatuslaitokseen, jossa oli oppilaita viiteenkymmeneen, tahi sitten Gripenbergin pientenlastenkouluun. Kaupungin porvarillisia perheitä varten oli olemassa vain yksi »alkeisoppilaitos», jota tavallisesti kutsuttiin »isoksi kouluksi», siinä kun kävi kaikkiaan noin 100 oppilasta; tämän koulun ylimmältä luokalta sai oppilas päästötodistuksen Porvoon kimnaasiin. Koulua ei muuten pidetty kovinkaan suuressa arvossa, vaan katsottiin päinvastoin, että opettajavoimat siellä olivat sangen heikot ja oppilaiden kesken vallitseva henki raaka ja sivistymätön. Oppilaat olivat näet suurimmaksi osaksi kaupungin käsityöläisten ja pikkuporvarien poikia. Ison koulun pojat, »rotat», olivatkin hienompain lyseolaisten, »kissojen», leppymättömiä vihamiehiä, heidän keskenään oli vallalla alituinen kahakka; täyskarvaisia katumeteleitä pantiin toimeen tuontuostakin vaihtelevalla menestyksellä. Senaikuisen opetuksen omituisuuksista mainittakoon tässä m. m., että »keppi» se siihen aikaan näytteli huomattavinta osaa ahkeruuden ja opintojen järjestelyssä.

Työväenluokan lapsille ei ollut vielä silloin tarjona minkäänlaista sivistyslaitosta, paitsi sunnuntai-ja köyhäinkoulua, joka sijaitsi Kasarmintorin varrella. Vasta vuonna 1861 tunnettu suuriaatteinen ja kaukokatseinen Uno Cygnæus toi esiin siunausta tuottavan esityksensä yleisen sivistyksen kohottamisesta kansakoulujen avulla, esityksen, joka sai osakseen voimakkainta vastustusta juuri sen säädyn ja yhteiskuntaluokan taholta, jonka olisi pitänyt etunenässä harrastaa valon levittämistä. Voikohan kukaan silloin aavistaa, kuinka nopeasti kansakoululaitos tulisi kehittymään ja että vuosisadan lopulla Helsingin kouluissa kävisi noin kymmenentuhatta oppilasta?

Sen aikajakson alussa, jota tässä olen koettanut kuvailla, vallitsi Suomessa vielä nykypäivinä käsittämätön sekasotku, mitä maassa liikkeellä olevaan rahaan tulee, sillä täällä löytyi rahaa jos minkä lajista, niinhyvin paperi- kuin hopearahaa, ja kaikkia lajeja käytettiin silloin vielä maksuvälineinä. Käytännössä oli näet: Suomen Pankin 2 ja 1 ruplan setelejä ja 75, 50 ja 25 kopeekan pankkiosoituksia, venäläisiä pankkiosoituksia à 25, 10 ja 5 ruplaa, vastaten 2/7 hopearuplaa, sekä vielä ruotsalaisia setelirahoja, joko entisajoilta maahan jääneitä tahi sitten tänne joutuneita Ruotsin ja läntisen Suomen välisessä vilkkaassa kaupankäynnissä. Ruotsin rahaa ilmeni arvomäärältään monenlaista, joko rikseinä tahi killinkeinä valtavelkarahaa. Mutta esiintyipä käytännössä myöskin speciepankkiseteleitä, joiden arvo oli puolta suurempi. Melkein kaikki setelilajit oli painettu huonosti vielä huonommalle paperille; ne olivat likaisia ja repaleisia ja usein nuppineuloilla kiinnitettyjä n. s. »kaprokkeihin», levätteihin. Vaikkakin harvemmassa, tapasi kuitenkin liikkeessä myöskin oikeita venäläisiä hopearuplia ja hopeista sekä vaskista venäläistä pientärahaa. Mutta kansan syvien rivien keskuudessa, joiden ei ollut laisinkaan helppo tottua uusiin ja erilaisiin rahalajeihin, käytettiin edelleen noita vanhoja ruotsalaisia rahan-nimityksiä: plootu, taaleri, hopeaäyri ja runstykki, jotka nimitykset merkitsivät kauan sitten käytännöstä hävinneitä rahalajeja, mutta pysyivät yhä edelleen, vanhan pinttyneen tavan mukaan, käytännössä rahvaskansan joukossa. Vielä minun nuoruudessani laskettiin esim. palvelustytön palkka niin ja niin moneksi plootuksi. Ei ollut myöskään mikään ihme, jos siihen aikaan sattui kuulemaan, että jokin maksoi 1 ruplan 12 killinkiä tahi 3 riksiä valtavelkarahaa ja 12 kopeekkaa j. n. e. Tavaton sekasotku yleensä, jota kylläkin usein väärinkäytettiin »narratakseen talonpoikia.» Kaikki tuli kuitenkin järjestyneelle tolalleen L. G. von Haartmanin alotteesta vuonna 1840 annetun raha-asetuksen avulla, jonka jälkeen nuo monet erilaiset ruotsalaiset rahalajit lunastettiin pois liikkeestä ja siten -- joskin vähitellen -- kuitenkin lopullisesti käytännöstä hävisivät, niin että metallinen Venäjän hopearupla tahi sen arvoiset setelit jäivät ainoiksi laillisiksi rahoiksi maassamme.

Ainoastaan kolme vuosikymmentä oli silloin kulunut siitä kuin Suomi »verisen kilven laisena oli Svean sydämestä temmattu», tahi, käyttääksemme kansan puhepartta, »siitä kuin ryssä maahan tuli.» Kaikki vanhemmat ihmiset olivat eläneet Ruotsin vallan aikana, useat heistä olivat ottaneet osaa maan viimeiseen kunniakkaaseen puolustukseen, useimpia kiinnitti vielä lujat heimolaissiteet emämaahan, jonka ylevät muistot ja yhteistunne lienee istuttanut syvät juurensa jokaiseen sydämeen. Eipä näinollen luonnotonta olisikaan, joskin kaipaus vielä silloin olisi ollut suuri, ja joskin pakko mukaantua uusiin olosuhteisiin olisi tuntunut painostavalta. Vaan meidän aikamme suureksi ihmeeksi ei kumpaakaan ilmaantunut.

Tämä johtui ehkä osaksi siitä tyynestä tasamielisyydestä ja vilpittömästä, lainkuuliaisesta ajatuskannasta, joka kaikkina aikoina on ollut Suomen kansalle ominaista, osaksi myöskin siitä tyytymättömyydestä, jonka oli kansassa herättänyt päättömästi johdettu puolustus ja silloinen huonon huono Ruotsin hallinto maassamme. Suomi, joka siihen asti oli ollut ruotsalaisten ja venäläisten aseiden alituisena temmellyspaikkana näytti nyt voivan iloita häiritsemättömästä rauhasta. Keisari Aleksanteri oli Porvoon valtiopäivillä selittänyt, että »Suomi on kohotettu kansakuntain joukkoon», joka kutkutteli kansallisturhamaisuutta, ja samalla valallaan vahvistanut maan lait ja valtiomuodon ikuisiksi ajoiksi, joka taas tyynnytti mielialan ja herätti luottamusta tulevaisuuteen.

Virkamiehet, jotka nyt äkkiä saivat virkoja moninaisissa uusissa virastoissa, samalla kuin palkat kaksinkertaisiksi määrättiin, ja joiden ilmaiseksi kadettikoulussa kasvatetut pojat saivat hyviä paikkoja keisarikunnassa (noin 800 suomalaista upseeria oli siihen aikaan venäläisessä palveluksessa) olivat ylen kiitollisia näistä armonosoituksista ja tunsivat olevansa turvallisia sen keisarisanan kautta, joka vakuutti, että ainoastaan suomalainen mies saa olla suomalaisessa virassa, eikä ketään voida eroittaa ilman laillista tuomiota. Entiset suomalaiset upseerit saivat pitää virkatalonsa ja palkkansa, eikä ollut ensinkään harvinaista, että heidät asetettiin uusiin virkoihin. Rahvaskansan veroja vähennettiin, se vapautettiin sotapalvelusvelvollisuuksista, se tunsi turvallisuuden tunnetta sekä hallitsijavakuutuksen nojalla, joka kirkkojen seinille oli julkinaulittu, että myöskin ollessaan tietoinen siitä, ett'eivät virkamiehet, jotka olivat saman maan poikia samoinkuin rahvaskin, voisi pettää kansan harrastuksia ja pyrintöjä.

Sitäpaitsi vaikutti paljon sekin, että keisari, joka matkusti kaksi eri kertaa läpi maan (1812 ja 1819), osoitti jokaiselle hyväntahtoisuuttaan, esiintyi maan armollisena ja lempeänä hallitsijana ja kykeni personallisella herttaisuudellaan voittamaan puolelleen kaikkien sydämet, eikä toki vähimmin naisten, jotka aina ja jatkuvasti puhuivat hänestä ylistelevin sanoin.

Niinpä vallitsikin yleinen tyytyväisyys oleviin oloihin. Muutos mielissä vanhasta uuteen oli tapahtunut äkkiä ja vapaehtoisesti, myöhemmin siihen oltiin jo totuttu ja sitä siedettiin ja tulevaisuus väikkyi valoisana -- niille, jotka sitä ajattelivat.

On luultavaa, että se taantumus-, milt'ei orjamainen henki, joka suurten Napoleon-sotien jälkeisinä hervottomuuden ja tyvenen aikoina oli vallannut koko Euroopan, ulottui myöskin Suomeen, johon siihenkään yleinen ajanhenki ei liene voinut olla koskettamatta. Vasta suurten tapausten jälkeen vuonna 1848 alkoivat raittiimmat tuulahdukset tuntua.

Mutta vähitellen selvisivät käsitteet. Jokainen tiesi, että jälleenliittyminen Ruotsiin oli sula mahdottomuus, ja täydellinen antautuminen ja sulautuminen suureen Venäjän valtakuntaan oli taas ajatus, jota yhtä mahdottomana ei kukaan millään ehdolla tahtonut ajatellakaan, vaan jota kuitenkin pohjaltaan kukin oikeastaan pelkäsi. Keisari Nikolain, tuon ankaran, kovan, vakavan itsevaltiaan kanssa ei ollut leikkimistä -- se tiedettiin; vähäpätöisinkin valtiollinen varomattomuus täällä voisi näet helposti herättää mahtajan vihan ja aiheuttaa rangaistuksen, voisi saada uhkaavat ukkospilvet salamoimaan ja yhdellä iskulla musertamaan sen heikon ja nuoren elonkipinän, joka juuri oli kansassamme herännyt -- myöskin tämä kaikki tiedettiin ja sitä pelättiin. Kuitenkin, meidän onneksemme, oli hän mies, joka piti arvossa ja pyhänä vannomaansa keisarivalaa. Mutta siitä huolimatta vapisivat kaikki ja kuvittelivat mielessään itäänpäin kiitäviä venäläisrekiä tahi Långörin holvimajoja, joiden ympärillä meri vaahtoisena hyrskää. Pelkkä ajatuskin tuollaisesta mahdollisuudesta oli kyllin kaamea herättämään kaikissa pelkoa ja vavistusta. Sanaa perustuslaki ei rohjettu lausua kuin kuiskaamalla -- sanaa valtiopäivät ei kukaan edes ajatellutkaan muullaisena kuin puolittain rikollisena ajatuksena, jonka kukin sulki sisimpäänsä.

Pelko ja valtiollinen välinpitämättömyys antoivat ominaisen leimansa tälle ajalle, jota olen koettanut tässä kuvailla.

Lopuksi muutama sana kielisuhteista, joskaan siitä ei ole paljon sanomista, sillä siihen aikaan puhuttiin maan pääkaupungissa ainoastaan yhtä kieltä, ruotsia, luonnollisesti lukuunottamatta kaupunkiin sijoitettua venäläistä sotaväkeä ja siellä majailevia venäläisiä kauppiaita. Mistään kieliasiasta tahi kieliriidasta ei senvuoksi siihen aikaan ollut kysymystäkään, eikä silloin myöskään ollut huomattavissa minkäänlaista harrastusta suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tahi kielen kehittämiseksi, joll'ei ota huomioon ehkä joitakin yliopistollisia piirejä. Kaikki, alkaen ylimmistä virkamiehistä hamaan yhteiskunnan alimpiin kerroksiin asti, puhuivat yksinomaan ruotsinkieltä, samoinkuin palvelijatkin taloissa, sillä siihen aikaan ei otettukaan suomalaista palvelusväkeä jotta lapset aikaiseen oppisivat suomea -- pikemmin päinvastoin. Heitä kartettiin, ett'eivät nuoret vain oppisi rumaa äännäntää ja tottuisi käyttämään kielessään väärää sanajärjestystä. Myöskin kaupungissa käyvä rahvaskansa, kotoisin pääasiallisesti Espoosta ja Helsingin pitäjästä tahi saaristosta, oli synnynnäis-ruotsalaista ainesta. Tämän ohessa on myöskin huomattava, että suomenkieli oli siihen aikaan niin suuresti halveksitussa ja syrjäytetyssä asemassa, ett'ei se ollut edes opetusaineena kouluissa, niin, vieläpä vuoden 1850 kieliasetuksen mukaan ei suomenkielellä saanut painosta julkaista muuta kuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia kirjasia! Niinpä ennätin minäkin kuudenteentoista ikävuoteeni, ennenkuin kimnasistina Turussa ensi kerran kuulin puhuttavan suomea.

Kuinka tavaton eroitus entiseen verraten tässäkin suhteessa! Nythän on jo puolet kaupungin asukkaista puhtaasti suomalaista syntyperää -- kiitos siitä rautateiden välittämälle sisämaasta tapahtuvalle muuttotulvalle -- ja huomattava osa toisestakin puolesta on samaan suuntaan kehittymässä!

XVI.

ASUMUKSET JA NIIDEN KALUSTUS.

Kaupungin keskusosassa, jossa kivimuurit kohoilivat, asusti milt'ei yksinomaan rahavalta, jotavastoin ylimysvalta ja korkeammat virkamiehet olivat asuinsijakseen valinneet Elisabetintorin ympäristön ja sen viereiset kadut, jota kaupunginosaa senvuoksi kutsuttiinkin »Helsingin S:t Germain-esikaupungiksi». Mutta kun sielläkin tuli ahdinko, heidän joukkonsa kasvaessa, alkoivat he rakennella itselleen taloja muihinkin kaupunginosiin, kuitenkin mieluimmin Bulevardinkadun varrelle -- kaikki yksikerroksisia puutaloja, rakennettuina suurille tonttialueille, joille puita oli istuteltu; ja pian olikin tuon kauniin, lehtikujan tapaan puilla reunustetun kadun varret täynnä taloja.

Isäni, joka oli jo kauan ollut varuillaan siltä varalta että meidän asumamme Heidenstrauchin talo myötäisiin keisarilliseksi palatsiksi, oli ostanut professori Ursinilta hänen omistamansa, Bulevardinkadun varrella sijaitsevan komean ja suuren talon, jonne me muutimme syksyllä vuonna 1837, kun taloa sitä ennen oli Engelin taitavalla johdolla perinpohjin korjailtu ja osaksi uudelleen rakennettukin.

Talomme oli nykyinen numero 7, nyttemmin jaettu kahdeksi tonttialueeksi, joista toisella kohoaa kolmikerroksinen kivitalo yksityisine voimistelulaitoksineen, toiselle on rakennettu »Uuden ruotsalaisen yhteiskoulun» opistorakennus. Mutta siihen aikaan oli alue jakamaton ja olikin se sangen huomattava rakennustontti.

Kadun varrelle puusta rakennetussa, jotakuinkin suuressa yksikerroksisessa päärakennuksessa sijaitsi juhlahuoneusto ja siinä asuivat vanhempani, sisareni, kotiopettajatar ja naispuoliset palvelijat. Huoneet olivat suuria ja valoisia, ajan maun mukaan rakennetut jonoon peräkkäin, ja sali oli niin korkea, että tanssitilaisuuksissa voitiin musiikkia varten asettaa erityinen parveke sen toiselle pitkälle-seinälle. Rakennus oli kulmatalo ja sen toinen kylkisiipi ulottui puistoon asti; siinä sijaitsi isäni yksityishuoneusto. Toinenkin sangen pitkä rakennus, yhdensuuntainen päärakennuksen kanssa, kuului taloomme ja sijaitsi se päärakennuksen ja ympäröivän puiston välissä. Siellä oli suuri joukko huoneita perheen miespuolista nuorisoa ja kotiopettajaa varten ja samassa rakennuksessa asuivat myös miespalvelijat (joita aina oli kaksi, joskus kolmekin), kuski ja tallirenki; siellä oli myös pesupirtti, mankelihuone ja leivintupa, ja yhdessä jonossa vielä halkovajakin koko talven tarpeita varten varattu, vaunuvaja, talli neljälle hevoselle ja navetta lehmää, muutamia juottovasikoita ja lampaita varten. Kolmelta puolelta ympäröi taloa puistontapainen puutarha, laaja ja siimeksinen lehtikujosineen, lehtimajoineen ja hedelmäpuineen. Sitäpaitsi oli talossa kaivo, jossa riitti runsaasti hyvää vettä.

Tuollainen talohan oli kuin maatila, jossa löytyi kaikki mitä tarvis ja vieläpä mukavuus elämässä vaati, eikä sellaisen omistajat olleet vähimmässäkään määrässä riippuvaisia tavarain torilletuonnista ja niiden hinnoista. Sillä kaikki, alkaen polttopuista ja heinistä, hevosista ja nautakarjasta kaikenkaltaisiin ruokatavaroihin asti, kuten voi, jauhot, herneet ja ryynit y. m. sellaiset, perunat, juurikasvit, kova leipä, suolattu liha ja kalat, kotona valetut kynttelit, kuivatut ja säilykeastioihin pannut vihannekset, vieläpä hedelmät ja hillot j. n. e., lyhyesti sanoen kerrassaan kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, koko varasto, minkä perhe pitkän talven aikana elantoonsa tulisi käyttämään, oli omilla purjevenheillä tuotu syksyllä maatilalta kaupunkiin. Paitsi vaatteita, viinejä ja maustetavaroita, ei ostettu mitään kaupungissa, eikä sitä siihen aikaan juostukaan alinomaa leipureihin, teurastaja-puoteihin, sokerileipuri-liikkeisiin ja kaikenlaisiin kauppoihin jokaisessa pienessäkin tarpeessa, niinkuin nyt näinä meidän mukavina aikoinamme. Siihen aikaan vältettiin niin paljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Sillä rahoja täytyi pitää tiukalla, jotta »molemmat puolet» menisivät tilissä hyvin tasan ja ett'ei tarvitseisi velkaantua -- joka siihen aikaan olikin melkein tuntematonta -- eikä ainakaan joutua tekemiseen puotilaskujen kanssa. Perheenemännän kunnia-asia oli saada kaikki aikaan omassa piirissään, »valtakunnassaan», ja valvoa kaikkia töitä omin silmin, niin teurastusta ja vaatteiden pesua ja leipomista kuin myöskin pienten teeleipäin, kakkujen ja jäätelöiden valmistusta. On totta, että näinollen oli tarpeen -- paitsi sitä, että emänniltä vaadittiin suurta ja tarkkaa huolenpitoa ja kykyä -- myöskin suuremmat huoneustot ja paljon enemmän palvelusväkeä kuin nyt, mutta kummatkaan näistä seikoista eivät siihen aikaan käyneet kalliiksi. Vuokraa omassa velattomassa talossa ei otettu lukuunkaan ja palvelusväkenä oli tavallisesti maalaisia omalta maatilalta, jotka palvelivat enimmäkseen ruoka- ja vaatepalkalla, sillä rahapalkat olivat verrattain pienet.