Chapter 2

Sinne riensivät ne kaupunkilaiset, jotka halusivat ja pitivät parempana pysyä erillään venäläisestä maahantulotulvasta Kaivopuistossa, riensivät hengittämään kesän raikasta ilmaa tahi nauttimaan puiden varjossa viileydestä. Syöden yksinkertaista illallista tahi juoden luonnonhelmassa kahvikupposen nauttivat he luonnon rauhallisesta ihanuudesta.

Mutta talvi kuitenkin oli Kaisaniemen varsinainen ja suuri kausi, sillä se muodostui aina talvisin »intelligensin», nuorten ja ylioppilaiden kokoontumispaikaksi ja siellä pidettiin kaikki lukemattomat akateemiset juhlat, osakunta- ja ylioppilaskekkerit ja kaikki iloiset »viftit», kun oltiin onnenpoikina päästy läpi tutkintojen, dosentti- ja professoriväitöksien kiirastulesta, j. n. e. loppumattomiin.

Samoin kuin Kaivopuiston, niin oli 1840-luku Kaisaniemenkin suuruudenaika. Ja kuitenkin, kuinka yksinkertaisia olivatkaan tuollaiset kekkerit! Mitättömän vähäpätöisesti sisustetussa salissa, jonka huonekaluista mainittakoon vahavaatteella päällystetty sohva, seisoi pitkä pöytä, jonka toisessa päässä komeili punssijuoma-malja ja toisessa »Carolina-malja», sisältäen valkoviinisekoitusta, ja näiden maljojen välissä pitkät rivit laseja. Kun maljat oli juotu, käytiin käsiksi yhtä yksinkertaiseen illalliseen, tahi paremmin sanottuna pika-iltaseen, johon pysyvänä pääruokalajina kuului sillisalaatti.

Mutta jospa tuon vanhan, vieläkin paikallaan seisovan ravintolan seinät voisivat puhua ja kertoa mitä kaikkea niiden sisässä on tapahtunut ja sanottu, niin syntyisipä siitä yhtä mieltäkiinnittävä kuin kirjavakin kertoelma, sillä varmaankaan ei missään paikassa Suomessa ole pidetty niin monta ylevähenkistä ja vakavaa puhetta, eikä taas singauteltu niin paljon sukkelia ja hupaisesti hulmahtelevia leikinlaskuja, kuin siellä. Siellähän Gabriel Leisteniuskin tilapäisesti kyhäsi sukkelimmat, parhaimmat runonsa. Muistan vielä monta tuollaista tilaisuutta ylioppilasajoiltani. Eivätkä sellaiset muistot unohdu milloinkaan.

Kun mamsseli Myhrman vuonna 1854 luopui toimestaan, menetti myöskin Kaisaniemi samalla rattoisuutensa ja sieltä hävisi järjestävä kyky. Näihin aikoihin alkoivat myös akateemiset juhlat saada toisenlaisen, niin sanoakseni yleisemmän ja hijotumman leiman ja niitä alettiin sittemmin viettää uudemmissa ja paremmissa ravintoloissa itse kaupungissa. Ja niinpä loppuikin tuon vanhan ylioppilasravintolan suuruuden aika, josta nyt tuskin on enää jälellä muuta kuin muisto. Vanha, hauska, vahavaatteella päällystetty sohva on hävinnyt teille tietymättömille ja sen sijaan on ravintolasaliin ilmestynyt nukkakankaalla päällystettyjä mahonkisia huonekaluja; yksinkertaisia, harmaaksi maalattuja seiniä koristavat nyt suuret peilit; Kaisaniemi on nyt monien muiden tapainen ja kaltainen ravintola. Vanhan perinnäistavan mukainen ylioppilaslaulu Kaisaniemessä Vapunpäivän aamuna on milt'ei ainoa seikka, joka nykyjään enää muistuttaa menneistä iloisista päivistä.

Kaksi ulkoravintolaakin oli siihen aikaan, nimittäin Töölö, joka sijaitsi sillä paikalla, johon sitten 1850-luvulla sattuneen tulipalon jälkeen rakennettiin Hesperia, ja joka lienee ollut alemman porvariluokan ja totiukkosten usein muistama mielipaikka -- ja sitten vielä »Säästöpankki», matala, keltaiseksi maalattu, jotakuinkin rätiskäinen, yksikerroksinen puurakennus, joka sekin sijaitsi Töölönlahden rannalla Kaisaniemen vastapäätä. Siellä elettiin vapaammin, kainostelemattomammin ja häikäilemättömämmin; ja virtaili siellä vieraita kosolta, varsinkin sellaisia, jotka koettivat pitkittää iloja mitä kauimmin ja viettivät siellä toisen ja kolmannen päivän »lystäilyjä», joka siihen aikaan ei mitään tavatonta ollutkaan.

Eläintarha, Korkeasaari, Luoto ja Fölisö olivat vielä silloin maita, joita ei oltu »löydetty». Sitävastoin kerrotaan, että Melalahdella ja Granin majatalossa olleissa ravintoloissa olisi pidetty kylläkin jonkunlaisia arveluttavampia »istunnoita».

XV.

MINKÄLAISTA SIIHEN AIKAAN OLI.

Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.

Selviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla sellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s. melkein kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan ajoneuvojensa taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa kaksikynttiläistä lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä. Sellaisia, joilla taas ei omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja teaatterista kotiin neitsyt, joka herrasväkensä edellä kuljetti tuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä. Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli melkein aina mukanaan käsilyhty.

Ja kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike, sillä kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin keskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei kauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun verran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen illalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.

Yleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus kaduilla ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät paremmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä selvällä päivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana sellaista, jonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman askeleen päässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli hienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään, että tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä saattelemaan pitkät matkat.

Järjestyksen ylläpito kaduilla oli vielä siihen aikaan kutakuinkin alkuperäisellä ja huonolla kannalla. Poliisikunta oli vähälukuinen, eikä sitä oltu kuriin ja järjestykseen totutettu, eikä niitä harvoja poliisikonstaapeleja myöskään, joita kaikenkaikkiaan kaupungissa löytyi, saanut käsiinsä silloin kuin niitä olisi tarvinnut -- he oleskelivat mieluimmin ja suurimmaksi osaksi vahtikonttorissa, josta niitä sai kutsua hätään -- useimmittain liijan myöhään. Tästä johtuikin tuo silmitön pelko, ettei kenkään uskaltanut lähteä ulos autioille kaduille pimeän tultua. Myöskin naispalvelijat, joiden täytyi juosta isäntäväkensä asioilla, kulkivat aina lyhty kädessä -- sillä muuten antautuivat he alttiiksi monenmoisille ikävyyksille.

Poliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain hartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt majoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin katsastustornineen, voimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut kauniita virkapukuja, vaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain yökaudet pitkin kaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin kaapuihin ja virittäen katujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja ylen pitkäveteisen laulunsa:

»Kello on kymmenen lyönyt! Suo kautta voimasi lempeä Luoja täll' kaupungill' tulen ja vaaran suoja. Kello on kymmenen lyönyt!»

Nämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli nimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen niistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos, jolla he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen siten tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla varoittaakseen vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva ase oli niin kutsutut saksit, jotka -- ollen varsiltaan nivelikkäät -- voivat ulottua pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää epäilyttävän näköisiä yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi vyötäisiltä kiinni -- varsinkin iskivät he näin saksinsa yöllä miilustaviin naisiin -- ja viedä heidät sitten yöpuulle »putkaan» odottamaan seuraavaa aamua, jolloin »kiini nipistettyjen» tuli tehdä selko viranomaisille, mikä oli yöllisen kävelyretken tarkoitus ollut.

Ei tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja valkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet Bakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla kestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein perinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos heille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että muutamat ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun palovartijan kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He panivat palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan veivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän sitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta uskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä lauluaan

»Kello on kymmenen lyönyt!»

Kukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä ollen ja hieroskellen silmiään ei tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.

Kun palokunta oli tällainen ja poliisikunta samoin, kun palokalustot olivat perin kurjat ja vähäiset ja kun ei minkäänlaista vesijohtoakaan ollut, voidaan hyvin kuvitella miten kaikki kävisi, kun sattui tulipalo. Ja tulipaloja sattuikin siihen aikaan hyvin usein, leviten valkeanvaara usein sangen laajallekin. Nykyjään ovatkin milt'ei aavistamattomia nuo senaikuiset suuremmoiset, kamalat näytelmät, varsinkin jos sattui tuulemaan ja vedenpuute olemaan suuri. Kaikki talonomistajat olivat suuren sakon uhalla velvolliset, kuultuaan tulipalomerkin kaikuvan kirkontornista ison kellon läppäyksin, lähettämään vesitynnerinsä kiitävällä vauhdilla palopaikalle, ja ensimäisinä paikalle saapuneet vedentuojat saivat palkinnon. Senpävuoksi sukeutuikin aina vedenajajain kesken hillitön kilpa-ajo pitkin katuja ja pian ahtautui tulipalopaikka niin täyteen kaupungin vesitynnereitä, että sammutustyö ruiskujen ja palokaluston avulla kävi milt'ei mahdottomaksi. Kaikenlaista väkeä virtaili samoin joukottain palopaikalle, enimmäkseen uteliaina saada nähdä koreaa näytelmää, kun kamalat, korkealle hulmahtelevat ja leiskuvat lieskat punasivat taivaankannen, mutta myöskin »pelastamaan» -- niinkuin oli tapana sanoa. Ja tuo pelastaminen taas kävi päinsä useimmittain siten, että he kiireissään ja innostuksissaan, muka pelastaakseen omaisuutta tulen uhriksi joutumasta, heittelivät huonekaluja, peilejä, posliinitavaroita ja lasi-astioita ikkunasta ulos suoraan kadulle. Suurin osa liekeistä pelastettua tavaraa meni näin kaikissa tapauksissa pilalle ja sirpaleiksi, ja paljon niistä kähvelsi ja varasteli mukaansa myöskin erityisesti sitä varten paikalle kokoontunut roskaväki, jota poliisit eivät voineet estää tunkeutumasta palopaikalle. Mitään erityistä pelastuskuntaa ei siihen aikaan ollut olemassakaan. Eikä palovakuutuskaan ollut mitään yleistä. Alempain ja vähempivaraisten yhteiskuntaluokkain piireissä tuskin siitä edes mitään tiedettiinkään.

Jotakuinkin viheliäisessä kunnossa olivat kaupungin kadutkin. Ne oli kivetty teräväpäisillä mukulakivillä, joita myöten jalanastujasta tuntui usein kiusalliselta tallustella, ja olivat ne samanlaisia kuin nytkin, lukuunottamatta muutamia pääkatuja, jotka viihoviimein on laskettu sepelikivestä. Yhtä jalkojarasittavalla tavalla olivat katujen jalkakäytävätkin kivetyt, kunnes jotkut alkoivat niitä kivetä uudelleen Räävelistä tuoduilla latuskaisilla kalkkikiviliuskoilla. Tätä tapaa alkoivat vähitellen käyttää useimmat talonomistajat, mutta kalkkikivellä oli se paha vika, että se pian lohkeili palasiksi. Meidän aikanamme tavattavia, kävelylle houkuttelevia asfalttikäytäviä ei vielä siihen aikaan oltu keksittykään, ja katujen kiveäminen graniittipaasilla kävi taas liijan kalliiksi.

Kun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei niitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka eteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi -- ajurien ruoskiaan vingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi -- pitkin katuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin aivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin senvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen talvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin jonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä. Kuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat Vapunpäivänä ja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota kevätaurinko ja vesisade ei vielä ollut sulattanut.

Kaupungin koko kauppa ja liike-elämä oli siihen aikaan keskittynyt Kauppa- ja Senaatintorin seuduille ja näiden torien välillä oleviin kortteleihin. Tämän alueen ulkopuolella tapasi vain pienempiä, yksinäisiä puotipahasia. Sittemmin, kaupungin laajentuessa, on liike alkanut ulottua yhä enemmän ja enemmän länteenpäin. Tämän lisäksi on huomattava, että kauppa ei silloin vielä ollut ensinkään erikoistutettua, vaan samassa myymälässä myötiin mitä erilaisimpia tavaroita. Niinpä oli m. m. Etholénin myymälä, kaupungin silloinen paras kauppaliike Etelä-esplanaadin- ja Unioninkatujen kulmauksessa (nykyisin Pletschikoffin), avonaisten holvien kautta jaettu kolmeen eri osastoon. Ensimäisessä osastossa sisäänkäytävän vieressä oli myötävänä kaikenlaista siirtomaatavaraa, yksinkertaisimmista alkaen aina hienompiin mausteaineisiin saakka, keskimäisessä taas lasitavaroita, posliineja ja rihkamaa, sisimmässä sitävastoin koru- ja vaatetavaraa hamaan silkkiin ja samettiin, hajuvesiin, hansikkaisiin ja kaikenkalttaisiin pukukoristeihin y. m. höpeneihin saakka. On luonnollista, ett'ei kauppavarastot tällaisissa olosuhteissa voineet olla niin hyvin lajiteltuja kuin erikoisliikkeissä yleensä, mutta eipä sellaisia vaatimuksiakaan siihen aikaan ollut. Siihen aikaan ei myymälöissä seisottu kahdenvaiheilla ja pulassa mitä ottaisi, vaan ostettiin mitä oli tarjolla ja liikkeessä mahdollisesti löytyi ja maksettiin se hinta, mikä pyydettiin ja siihen tyydyttiin. Tämän Etholénin liikkeen kanssa kilpaili Deckerin kauppaliike Aleksanterinkadun varrella, (nykyisin on sillä paikalla lääninkanslia), ja oli tämäkin myymälä jaettu kolmeen osastoon. Kun nämä kaksi kauppaa sitten lopetti liikkeensä, ilmestyi niiden sijaan Schiefner (Pohjoismaiden pankin talo) ja Bolin & Einighorst (Kleinehn hotellin paikalle), Göhle & Aspelin ynnä muut. Huomattavammista senaikuisista liikkeistä on vielä mainittava I. H. Lindroosin rautakauppa (nykyisen Yhdyspankin paikalla) sekä Gaddin laaja rahvaan tavarain liike (nyt Sidorowin kalustokauppa).

Paitsi näitä harvoja suurempia kauppaliikkeitä, oli kaupungissa silloin joukko venäläisiä kauppapuoteja, joiden hallussa oli milt'ei kokonaan kaikenlainen siirtomaatavaroiden kauppa, ja ylenmäärin levittivätkin nämä kauppaliikkeet kaupunkiin venäläisiä tavaroita ja tehdastuotteita, johon lienee erityistä kiihoitusta ja vilkkautta antanut silloinen tullitaksa. Heidän kauppaliikkeensä, »lafkansa», jotka olivat usein sangen epäsiistejä, olivat jo järjestäytyneet erikoisliikkeiksi. Sellaisia oli esimerkiksi kahden Baranoff-veljeksen puoti Senaatintorin laidassa, jossa tuskin muuta tavaraa löytyikään kuin messinkisiä teekeittiöitä, loistenahkapieluksia ja venäläisiä yönuttuja, Duldinin teemyymälä Unioninkadun varrella, Uschakoffin leikkikalukauppa Erottajalla, Scharinin venäläisten nahkatavarainkauppa Kauppatorin varrella, j. n. e. Pitkäpartaisia, ketunnahka-kauhtanoihin puettuja venäläisiä »kupetsoja» oli siihen aikaan niin paljon, että heidän nimistään sepitettiin oikein erityinen laulunpätkä, jonka jokainen kaupungin koulupoika osasi laulaa:

»Uschakoff ja Kudrakoff Baranoff ja Tabunoff Duldin! Duldin! Uschanoff ja Jablokoff, Koroloff ja Durakoff Scharin! Scharin!»

He olivat hyvänahkaisia, yksinkertaisia ja vaatimattomia miehiä ja elivät yksinomaan vain ammattinsa hyväksi, tietämättä vähääkään kaupungin ja maan harrastuksista ja asioista, mongerrellen kieltämme usein tavattoman naurettavalla tavalla. Useat heistä saivat kauppansa kehittymään huomattaviksi toiminimiksi, mutta kun heillä ei ollut täällä todellista ja vakiintunutta jalansijaa, ovat he sittemmin palanneet takaisin maahansa tahi kuolleet ja hävinneet näyttämöltä.

Kun nykypäivinä kävelee ympäri kaupungin katuja, täytyy ihmetellä viini- ja herkkutavarakauppojen paljoutta. Siihen aikaan näet harjoitti tuollaista kauppaa ainoastaan Stenberg (vastapäätä yliopiston porttia) ja Hardén Pohjoisesplanaadinkadun varrella, jonka kauppa samalla oli kaupungin ainoa herkkutavarapuoti, jossa nimittäin oli kaupan hedelmiä, juustoa, silliä, sardiineja ja -- suolattuja hummereja, joita, sittenkuin niitä oli muutamia päiviä huljutettu vedessä suolan liuoittamista varten, pidettiin erinomaisen hienona ruoka-aineena. Jos joku arvelee, miksi tuollaisten n. k. herkkutavarain kysyntä siihen aikaan oli niin vähäinen, saa hän arveluunsa vastauksen siitä, että jokainen perheenemäntä silloin piti jonkun verran kunniataan loukkaavana, tai ikäänkuin todistuksena hänen puuttuvasta kyvystään, jos hänen olisi pitänyt kauppapuodeista hankkia täytteet ryyppypöytään, jotka hänen olisi pitänyt osata valmistaa paremmin kotonaan -- lukuunottamatta kuitenkaan kaviaaria, sardiineja ynnä muita sellaisia. Nykyjään sitävastoin hyllyvät pöydät täynnä koreita, nimilipuilla varustettuja säilykerasioita ja törppöjä -- helposti ostettavissa olevia, joista ei ole vähääkään vaivaa eikä puuhaa, ainoastaan rahasta on kysymys!

Alhaisella kannalla olevain herkkukauppojen räikeänä vastakohtana esiintyivät kaupungin kirjakaupat, jotka jo silloin olivat jotakuinkin hyvälle asteelle kohonneet. Siihen aikaan oli näet olemassa jo kolme suurta kirjakauppaa, nimittäin Frenckellin (nyt Edlundin), Wasenius & Kumpp:in Pohjoismaidenpankin talossa ja Öhmanin (Tikkanen) Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmassa. Kaikissa niissä löytyi runsas varasto ja valikoima ei ainoastaan uudenaikaisen kaunokirjallisuuden tuotteita vaan myöskin täysikelpoista, hyvää muutakin ja tieteellistä kirjallisuutta, samoinkin joukottain kallisarvoisia kuvateoksia ja loistopainoksia, jollaisia nykyjään vain harvoin enää tapaa. Siihen aikaan oli ihmisillä enemmän halua ja harrastusta ja myöskin aikaa lukemiseen kuin nyt, jolloin sanomalehdet ja aikakauskirjojen, katsauksien ja kaikenlaisten julkaisujen tulva täyttää ihmisten henkisen ravinnon tarpeen. Vaikuttavana syynä kirjakauppa alalla huomattavissa olevaan seisahdukseen luulen olevan senkin seikan, että halu -- voisipa melkein sanoa kiihko -- koota kirjoja, joka ennenaikaan monella oli, nykyisin on melkein kokonaan taantunut. On kyllä totta, että näkeehän nyt, vieläpä enemmänkin kuin ennen, kaikkialla kirjakaappeja, jotka anastavat suuremman tai pienemmän alan kodissa isännän huoneesta, aina olosuhteiden mukaan, mutta eipä näe missään enää, niinkuin silloin, kokonaisia huoneita, suuria huoneita ja joskus useampiakin sisustettuina kirjastoksi, jossa kirjahyllyt ulottuvat lattiasta kattoon asti. Minun lapsuuteni ajoilta muistan tuollaisia kuitenkin useita, kuten valtioneuvos, parooni G. von Kothenin, valtioneuvos J. A. Ehrenströmin, salaneuvosten parooni Carl Johan Walleenin ja parooni O. W. Klinckowströmin, valtioneuvos P. Winterin, professorien Linsénin ja Laguksen kirjastot sekä Falkmanin loistopainoksista rikkaan kokoelman, kamarineuvos C. Schaumanin, tohtori Orrströmin, tohtori C. Lundahlin y. m. kirjastot. Kauppaneuvos von Rettigin erinomaisen kaunis ja runsas yksityiskirjasto Turussa on ainoa minun tietääkseni myöhempinä aikoina muodostunut. Kun nyt näkee, kuinka kaupunki lyhyessä ajassa on kehittynyt väkilukunsa puolesta moninkertaiseksi, samoinkuin muutenkin varallisuudessa ja loistossa, johtuu tahtomattaankin ajattelemaan, ett'ei kirjakauppaliike, tahi oikeammin kirjain osto yleensä ole pysynyt tasa-askelissa muun kehityksen kanssa -- minä puolestani olisin halukas sanomaan, että se pikemmin on ottanut taka-askeleita.

Kahdet markkinat pidettiin siihen aikaan -- toiset syksyllä, toiset talvella -- palvelusväen ja koulunuorison suureksi iloksi, sillä saivathan koululaiset silloin kaikki »markkinaluvan», vieläpä ehkä muutamia rahakolikoita ostellakseen jotain markkinoilta. Senaatintorin etelä-sivulla seisoivat kauppakopit viervieressä kahdessa rivissä, täynnä sahramirinkelejä, suuria ja pieniä, kalliita ja halvempia joko manteleilla ja korinttimarjoilla höystettyinä tahi sitten ilman höysteitä. Torin laidoille, vastapäätä senaatintaloa ja kirkkoa, olivat kultasepät, turkkurit, satulasepät, läkkisepät, hansikkaantekijät ja muut käsityöläiset sijoittaneet myymäläkojunsa. Niillä seuduin oli liike pienempi, jotavastoin kansanjoukko lainehti rinkelikojujen luokse ja tungeskeli niiden välissä. Kauan siinä kuljeskeltiin, epäröiden ja harkiten minkä noista houkuttelevista kakkusista ostaisi, kunnes valinta viimeinkin tuli tehdyksi ja ostaja ylpeänä ja hilpein mielin läksi kotiaan kohti rinkeli kainalossa. Silloin sitä oli ollut markkinoilla! Kauppatorilla oli toisellainen liike; satama oli täpötäynnä kalastajavenheitä, joissa tingiskeltiin ja maisteltiin silakkapönttöjen sisällyksiä ja mukana tuotuja omenoita, perunoita ja muita saariston tuotteita; torilla oli taas kuorma kuorman vieressä täynnä maalaistavaroita. Kansaa virtaili joukottain kaikkialla kovaäänisesti huudahdellen ja loilotellen; puoli- ja täyshumalaisia talonpoikia ja renkiä ajeli kilpaa täyttä vauhtia katuja pitkin, kehuskellen ja hevosillaan kilpaillen, hoilotellen ja ruoskien hevoskompuroitaan, niin että kaikki jalankulkijat olivat kerrassaan hengenvaarassa. Parvi maalta markkinoille tulleita piikoja, kömpelöitä ja arkoja, tirskisteli ihmetellen ja ihaillen kauppapuotien ikkunoihin, pidellen toisiaan hameenliepeistä kiini, tahi seisoskeli mielitekosillaan katsellen kaikenkaltaisia markkinapöydille levitettyjä korukapistuksia. Kaikkialla kirjavaa, hälisevää kansanelämää ja iloista mielialaa, jota melkoisessa määrässä kansallinen, tulistava elinjuoma oli kohottanut. Nyt on tuollaisten kansanjuhlain viettäminen, kaupunkilaisten iloksi, maalaisten ja rinkelimatamien suureksi suruksi, loppunut.