Chapter 7

Vihdoin kannettiin sisään tarjottimia, joille suunnattoman suuriin kasoihin oli paksuja, valtavia voileipiä liha- ja juustoviipaleineen ladottu, ja tarjottimia seurasi olutkorien joukko. Syntyi yleinen rynnäkkö ja tyrkkiminen pöydän ääressä. Juhlatunnelma oli kohonnut huippuunsa. Valtavan hälinän pauhinassa ei enää kuullut mitään muuta, paksut tupakansavupilvet estivät enää mitään näkemästä ja särettyjen lasien palaset narskahtelivat joka askeleella jalkojen alla. Minun silmissäni pyöri ja vilisi kaikki jo ympäri, katseeni peittyi hämärään, jalkani horjahtelivat ja vetivät vastakynttä toiselle haaralle kun minä vastakkaiselle suunnalle halusin. En tottatotisesti tiedä minkä ihmeen avulla sinä iltana kotiin pääsin, sillä muistan vain, että myöhään seuraavana aamupäivänä heräsin huimaavaan päänpakotukseen.

Tämä juhlatilaisuus oli minulle monessa suhteessa merkkipäivä. Sillä poltinpa silloin ensi kerran tupakkaa, maistelinpa ensi kerran punssia, kuulin muidenkin kuin kyytipoikain puhuvan suomea, ja olin ensi kerran päihtyneessä tilassa.

Alkuaikoina tuntui minusta tämä uusi toveripiiri aivan vieraalta ja melkeinpä vastenmieliseltä. Se oli kaikessa, niin tavoiltaan kuin kieleltään ja harrastuksiltaankin, aivan erilainen kuin se pieni toverijoukkio pääkaupungissa, jonka parista äsken olin lähtenyt; nämä uudet toverit olivat kerrassaan meidän vastakohtiamme, sillä olihan meidän elämämme kuumeentapaiseen hehkuun kehittynyttä mielikuvitus-elämää aatteellisine harrastuksineen ja harharetkineen näytelmätaiteen alalla. Mutta vähitellen muuttui käsitykseni ja minä aloin pitää tovereitani oikeassa arvossaan. Useimmat heistä olivat tosin lähtöisin yksinkertaisista kodeista, joka oli heihin leimansa lyönyt, mutta he olivat vakavia, ahkeria ja ajattelevia nuorukaisia. Opin erityisesti tuntemaan ja pitämään muutamista heistä.

Ja ensimäiseksi heidän joukostaan asetan minä kaikkea jaloa ja hyvää elämässä haaveksivan, lämminsydämisen Valfrid Alftanin, joka sittemmin tuli maisteriksi, oli pitkät ajat ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja kuoli 41 vuoden vanhana vuonna 1875. Meidän yhteinen harrastuksemme, historia, liitti meidät lähemmin toisiimme ja me luimme yhdessä silloin juuri Lamartinen ulosantamaa »Girondistein historiaa». Meidän joukkoomme liittyi silloin joskus suurilahjainen Carl Johan Edelsköld, joka myöskin muutti tuonen tuville elämänsä kukoistus-ajassa. Ihastuksella luimme me yhä uudelleen ja uudelleen noita innostuneita puheita, joita Jakobinein klubissa ja konventissa oli pidetty ja niiden johdosta me vilkkaasti keskustelimme ja selittelimme niitä. Myöskin muita erinomaisia teoksia, kuten Thiersin ja Maucaulayn, luin minä hänen kehoituksestaan. Alftan oli minuun hyvin mieltynyt, oli sittemmin minun uskottu ystäväni ja minä tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän ymmärsi johtaa minun mieleni vakavampiin ajatuksiin ja lukemiseen tuolta tosin sangen houkuttelevalta mutta myös veltostuttavalta ja mielikuvitusta kiihottavalta romaanien luvun tolalta. Pian muutuin minä kokonaan hänen kauttaan. Niin voivat toverit toisiinsa vaikuttaa.

Myöskin toisessa seurapiirissä, joskin sangen erilaisessa, seurustelin minä. Siihen kuului Karl Wetterhoff, sittemmin tunnettu kirjailijana, joka kuoli vuonna 1889 ja Robert Montgomery, sittemmin senaattori ja presidentti, sekä Vilhelm Rosenlew, joka sittemmin toimi konsulina ja suurena liikemiehenä Porissa. He asuivat kaikki samassa paikassa ja Wetterhoff oli kumppanikunnan »spiritus rektor», henkevä johtaja. Jo silloin liitettiin hänen eteviin runollisiin ja dialektisiin lahjoihinsa suuria toiveita, jotka kuitenkin sittemmin, asianhaarain pakosta, sangen vähässä määrässä toteutuivat.

Lauantai-illoin kokoonnuttiin vuokrattuun huoneustoon viettämään n. k. konventtia. Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu sanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi joukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä, joita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät. Siellä myöskin keskusteltiin, puheltiin valtiollisista asioista, vedeltiin tupakkaa ja juotiin teevettä, mutta ei mitään väkevämpiä aineita. Ja mieliala näissä illatsuissa oli yleensä hupainen, hilpeä ja toverillinen.

Kimnaasi oli tähän aikaan ikäänkuin välinivel yliopiston ja koulun välillä ja luvut siellä yleensä vapaaehtoisemmat kuin koulussa. Ennätykset tosin olivat määrätyt, vaan mitään läksyjen lukuja ja kuulusteluja ei kimnaasissa enää esiintynyt niinkuin koulussa, joten riippui suureksi osaksi oppilaan omasta kyvystä tahi tahdosta, kuinka paljon hän kimnaasiopinnoistaan hyötyi. Mutta, onnellista kyllä, tässä oppilaitoksessa oli vallalla hyvä henki, ahkeruus ja kunniantunto ja suurin osa oppilaista oli ahertavia ja uutteria nuorukaisia, jotka ymmärsivät lukujen tärkeyden ja tarpeellisuuden. Onnellista tosiaan oli, että näin sattui kimnaasissa olot olemaan, sillä jos kaikki olisi riippunut yksinomaan opettajain kyvystä, olisipa asiat tosiaankin olleet silloin huononlaisessa kunnossa.

Olihan siellä tosin kunnollisiakin opettajia, joita me pidimme arvossa, kuten vakavaluonteinen lehtori Eurén ja hieno Arrhenius, josta me kaikki pidimme, vaan enemmistö heistä oli kuitenkin vanhoja koulukarhuja piintyneine omituisuuksineen ja heikkouksineen, koulukarhuja, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat hankautuneet ja muodostuneet stereotyyppimäisiksi alkuperäis-koneiksi alallaan ja joilla ei ollut voimaa omaksua itselleen enää uudempaa ja vapaampaa katsantokantaa, eikä kykyä kohdella ja käyttäytyä oikein jo kypsyneiden ja ajattelevien nuorukaisten opettajina.

Tällaisten piintyneiden perikuvien joukosta muistan erityisesti latinankielen lehtorin Hertzbergin. Käännettäessä latinankielestä ruotsinkielelle, oli hän aina erityisesti hyvillään, jos osasimme lasketella mitä hullunkurisimpia sanakäänteitä, varsinkin mitä mahdollisimman selvästi kahtiapäin ymmärrettäviä ja kyynillisiä, jolloin ukko nauroi sydämensä pohjasta sukkeluuksille ja jolloin meidän kaikkien välttämättömästi oli kuorossa yhdyttävä nauruun niin että koko sali kajahteli. Venäjänkielen lehtorilla taas, jota kutsuttiin »Kello-Tallgreniksi», oli ihmeellinen taskukello, joka muodostui meidän pysyväiseksi hauskuudeksemme. Vaikkakin jo lukemattomia kertoja olimme sen nähneet, pyysimme tietysti yhä uudelleen ja uudelleen saada sitä katsoa, ja saimmekin hänet pitkään emmittyään ja tingittyään viimein ottamaan tuon ihmekellon taskustaan ja näpäyttämään siinä löytyvää vieteriä, jolloin kellon kaksinkertaiset kuoret ponnahtivat auki ja esiin ilmestyi pari eriskummallisissa asennoissa liikuskelevaa olentoa. Osa luentoajasta kului sitten tuon ihmelaitoksen ylistelyyn ja ihmettelyyn sekä imartelujen laususkelemiseen kellon onnelliselle omistajalle. Samalla tavalla ilvehdittiin myöskin melkein sokean saksankielen lehtorin Segercrantzin kanssa, joka ei huomannut kuinka me annoimme suurten paperileijain ja kuvioiden liehua aivan hänen nenänsä edessä, jopa joskus pidimme tuollaista tekelettä jonain oppilaana. Ja kääntäessämme saksankielestä ruotsinkielelle, teimme sanasta aber (mutta) säännöllisesti abboren (ahvenen) j. n. e. samaan kuvaavaan tyyliin.

Mutta enimmän »pidettiin peliä» kuitenkin matematiikan lehtorin Ahlstedtin kanssa, joka oli vanha, liiaksi lukenut ja tavattoman sävyisä koulumaisterityyppi ja joka ei kärpästäkään tahtonut loukata. Joskus sattui, että keskellä luentotuntia kissa alkoi uunissa naukua. Silloin ensin yhteisesti ihmeteltiin, mistä tuo ihmeellinen ääni mahtoi kuulua ja kun siitä viimeinkin selville päästiin, alettiin perinpohjin keskustella, mistä kissa uuniin oli voinut päästä ja monien tuumailujen perästä tultiin sitten vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että se oli pudonnut savupiipun kautta uuninpesään, sillä luonnollisestikaan ei kukaan sitä ollut sinne pannut. Joskus taas alkoi viheriävarpunen lennellä ja räpytellä siipiään luokkahuoneessa, jolloin meidän kaikkien tietysti täytyi rynnätä paikoiltamme ottamaan kiini tuota pikku lintusta, joka lenteli ikkunaruutuja vasten lyöden noukkansa aina ruutuun. Sitten ihmeteltiin, tuumailtiin ja juteltiin miten oli lintuparka eksynyt luokkahuoneeseen pääsemään, kun talvisaikaan kaikki ikkunat olivat visusti kiini. Lopuksi löytyi kuitenkin selitys. »Eikö herra lehtori luule, että se on lentänyt sisään ilmanvaihtoluukusta?» »Jaa -- jaa -- niinhän se on käynytkin, se on varmaankin sitä tietä tullut», sillä eihän muutakaan mahdollisuutta ollut, ja senvuoksi piti ilmanvaihtoluukku tarkkaan suljettaman, ett'ei vain pikkulintuset enää sieltä sisään lentelisi luentoja häiritsemään. Kaikista hupaisin oli kuitenkin piparikakku-matamin kohtaus. Me olimme edeltäpäin neuvoneet erään piparikakkujen myöjän tulemaan lehtorin tunnin aikana sisään luokkahuoneeseen kaupittelemaan kakkujaan. Kun me sitten parhaillaan akkiloimme yhtälöä a+b=c, astui matami sisään, niijaili yhtämittaa ja alkoi: »Eikö herrat tahdo ostaa piparikakkuja, minulla on aivan tuoreita ja oikein hyviä kakkusia; olkaa toki niin armeliaan kilttejä ja ostakaa näitä, minä olen niin köyhä j. n. e.» Lehtori meni oven suuhun jutellen eukolle: »Matamihan näkee, että tämä on koulu, eikä täällä piparikakkuja osteta, olkaa nyt vain hyvä ja menkää pois.» -- »Mutta hyvä lehtori, kakut ovat niin hyviä ja mainioita ja nämä nuoret maisterit tykkäävät niistä niin kovasti.» -- »Matami olisi nyt niin hyvä ja menisi vain.» -- »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla, mutta eiköhän herra lehtori itse tahtoisi olla niin hyvä ja ostaisi joitakuita kakkusia? Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä ja maistakaa yksi, se ei mitään maksa.» -- »Matami on nyt niin hyvä ja menee vain.» -- »Heti, herra lehtori, heti paikalla, mutta tuollapa näen minä yhden herran, joka mulle on 20 kopeekkaa velkaa ja eiköhän nyt passaisi hänen minulle samalla kertaa maksaa», j. n. e. -- »Matami olisi nyt vain niin hyvä ja menisi.» -- »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla», vaan ennenkuin oli saatu tuo suulas matami luokkahuoneen ovesta ulos oli jo luentotunti milt'ei loppuun kulunut.

Kerran oli joku liimannut ukon kalossit lattiaan kiini. Silloin vimmastui hän todenteolla, mutta tyyntyi viimein, kun hänelle vakuutimme, ettei kukaan ollut tuota kepposta tehnyt, vaan että luultavasti hän itse oli matkalla kimnaasiin astunut johonkin liima-aineeseen, jonkavuoksi kalossit nyt olivat lattiaan takertuneet. Toisen kerran taas kun hän juuri oli työntämäisillään jalkansa kalosseihinsa, huomattiin että ne olivat täynnä vettä. Kuka olikaan tuon kolttosen tehnyt! Luonnollisesti ei kukaan, kuten tavallisesti. Seurasi yleinen hämmästys kuinka tuo oli voinut tapahtua, kunnes joku pääsi arvoituksen perille. Lehtorilla on aivan varmaan tavaton jalkahiki, josta on seurauksena ollut kalossien täyttyminen hiellä. Niin, niinhän se onkin ja aivan varmaan, sillä tunsihan jo hajustakin ett'ei tuo aine vettä voinut olla. Hyi! oikeinhan niistä paha haju löyhkäili, ja samalla tarttui itsekukin nenäänsä valitellen »aijai kuinka ne haisevat!»

Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.

Huolimatta tällaisesta loppumattomasta kujeilusta ei tuo vanha ja sävyisä lehtori kuitenkaan koskaan viitsinyt eikä tullut kääntyneeksi rehtorin (Bergenheimin) puoleen valituksineen. Hän kärsi kaiken häpäisyn ja karkean pilkan, eikä tahtonut että hänen tähtensä rettelöltä syntyisi, ja tuota hänen rajatonta hyvyyttään me ikävä kyllä liiaksikin hyväksemme käytimme.

Että opinnoista kuitenkin hyvää huolta pidettiin, vaikka opettajat olivatkin tuollaisia, se todistaa päivänselvästi, että hyvä henki ja ahkeruus tässä oppilaitoksessa vallitsi.

Kreikankieli ei ollut pakollinen aine, jonkavuoksi muutamilla oppilailla ja niiden joukossa minullakin oli tuosta aineesta vapaus ja oli meillä sensijaan tunteja piirustuksessa. Eräs norjalainen Thomas Legler oli meillä piirustuksen opettajana ja oli hänen heikkoutensa taas siinä, että hän, vaikkakin oli vain yksinkertainen piirustuksenopettaja, vaati meiltä samaa arvonantoa kuin mitä lehtoreille osoitettiin. Tapahtuipa sitten kerran syyslukukaudella vuonna 1849, että eräs meidän luokkamme oppilas, Porista kotoisin oleva Hellström, joka oli mestari piirtelemään pilkkakuvia, oli piirtänyt tuollaisen tekeleen Legleristä. Kun Legler sitten asteli Hellströmin paikan ohi, vilkasi hän sivumennen pöydällä olevaan piirustukseen ja tunsi kai heti oman kuvansa, jota ei suinkaan kaunistellen oltu paperille kyhätty. Julmistuneena tästä suimasi hän vihan vimmassaan Hellströmiä korvalle. Mutta me otimme asian siltä kannalta kuin olisi tällainen häväistys koskenut koko luokkaa ja niinpä nousimmekin me kaikki paikoiltamme ja vaadimme, että Legler silmänräpäyksessä pyytäisi Hellströmiltä anteeksi tahi astuisi ulos huoneesta. Ja kun hän ei tahtonut kumpaakaan tehdä, menimme me kaikki sensijaan pois ja jätimme hänet yksin luokkahuoneeseen.

Tieto tästä tapahtumasta levisi nopeasti yli koko kimnaasin ja silloin päätettiin kaikki kokoontua jo samana iltana toimeenpannaksemme koko oppilaitoksen mielenilmaisuna oikein kunnolliset kissannaukujaiset Leglerille. Miehissä kokoonnuimmekin määräaikana sovittuun paikkaan, josta sitten marssimme Leglerin asunnolle. Ja sielläkös remahti täyteen voimaansa mitä hirvittävin meteli ja melske; vihellettiin ja ulistiin kaikenkaltaisten ääntä päästäväin kapistosten räminän säestyksellä. Muun soittovehkeen puutteessa olin minä siepannut kamarini uunin eteispellit mukaani ja rämisytin niitä minkä jaksoin ja sainkin niillä aikaan jotakuinkin voimakkaan vaikutuksen, joka kuitenkin hävisi yhteiseen tavattomaan hälinään.

Tällä epäsoitannollisella hankkeellamme oli vakavammat seuraukset kuin ensimältä ajattelimmekaan. Kimnaasi suljettiin joksikin ajaksi ja suuri »Collegium ecclesiasticum» (kirkollinen virkakunta) kutsuttiin koolle, johon kuului useita rovasteja arkkihiippakunnasta, sillä lehtorit olivat asianosaisia ja siis esteellisiä istumaan tuomareina. Seurasi sitten tutkimus, jota kesti yli kokonaisen viikon ja jonka tuloksena oli, että kahdeksan meistä eroitettiin oppilaitoksesta. Eroitettujen joukossa olin minäkin, vaikk'en tottatosiaankaan tiedä tuossa kysymyksessä olevassa mellakassa olleeni enemmän toimivana tahi »määräävänä sieluna» kuin muutkaan. Ja tähän tapaukseen loppuikin minun oleskeluni Turun kimnaasissa.

XI.

TUNTEIDEN HERÄTESSÄ.

1848.

Olin kuusitoistavuotias. Hienon hienot, keltaisenruskeat partahaivenet pilkistelihe vätylähuulellani, ilmaisten, että olin siihen ikään ennättänyt, jolloin tunteet alkavat nuorukaisen rinnassa herätä.

Kuten muutkin koulupojat, keräilin ja tutkin minäkin kasveja ja miilustelin senvuoksi usein pitkiä matkoja ympäristöseuduilla viheriäksi maalattua läkkipönttöä kannellen hartioillani ja etsien kukkasia.

Oli alkukesä. Tuomet, kielot ja niittyjen kaikki kauniit kukkaset päilyivät ihanimmassa loistossaan ja täyttivät ilman tuoksullaan. Pikkulinnut visertelivät rakasteluliverryksiään joka puussa, perhosia ja kimalaisia lenteli suristen kaikkialla ja kalat loiskien ruohikossa kisailivat. Koko luonto huokui kehitystä, syntymistä ja rakkautta ja ihmissydämessä kuohahteli veri lämpimänä ja vilkkaampana kuin muuten.

Tuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä auringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu ympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla. Aitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului lehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista laulua.

Lähestyin tuota paikkaa yhä enemmän, kunnes voin aitaan nojaten katsella eteeni avautuvaa taulua. Mustan- ja valkoisenkirjavasta karjasta jotkut makasivat hiljaa kaikessa rauhassa märehtien tuuheiden puiden varjossa, jotkut taas, jotka eivät vielä kylläisiä olleet, liikuskelivat hilpeästi syöden. Toiset seisoivat alallaan, huiskien hännillään terhenteleviä kärpäsiä loitommalle ja suuri sonni mulkoili vihaisena veristyneillä silmillään, mylvien ja kaapien mättäitä ja multaa korkealle ilmaan. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan oikeastaan huomiotani kiinnittänyt, vaan jokin muu, joka enemmän tunteisiini vaikutti.

Sillä aivan lähellä aitaa, sillä kohdalla jossa minä seisoin, istui kaatuneella kannolla kaunis Maijaliisa, talon paimentyttö ja kutoi ahkerasti harmaata villasukkaa. Hänen paljaissa jaloissaan oli tanakat rasvanahkakengät, mustaraitainen villahame hänen päällään oli vyötöisille kääritty kokoon, joten minä mainiosti voin ihailla hänen voimakkaita, ruskettuneita jalkojaan, ja hänen punavalkoruutuinen huivinsa oli valahtanut alas kaulalta, paljastaen siten hänen neitseellisen, lämpöisen povensa.

Maijaliisa oli todellakin kaunis tyttö ja oli hän jotakuinkin yhdenikäinen minun kanssani. Hänen kasvonsa olivat pienet, pyöreät ja heloittavat ja nenänsä mitä somin pikkuinen tylppönenä, huulensa punaset ja täyteläiset, silmänsä ruskeat ja pirteät. Kaikissa liikkeissään liikkui hän sivakasti ja viehättävästi ja käytöksensä oli aina reipas ja hilpeä. Nyt heloittivat hänen kesähelteen polttamat poskensa kuin pioonit ja hikikarpalot niitä pitkin vierähtelivät vapaina, kunnes hän ne aina pyyhkäisi pois hameenhelmallaan.

Siihen pysähdyin minä hetkiseksi katseellani ahmien tuota idylliä, joka muistutti paljon erästä vanhaa, kellastunutta hollantilaista vaskipiirrosta, joka minun huoneeni seinällä riippui. Tähän asti aavistamaton tunne valtasi minut kokonaan seistessäni siinä samalla kertaa ujona ja hämilläni ja tuntiessani jonkinlaista epämääräistä halua. Mutta yhtäkkiä rohkaisin minä itseni, heilautin toisen jalkani reippaasti aidan yli ja olin juuri hyppäämäisilläni alas aitauksen sisäpuolelle kun Maijaliisa samalla minut huomasi ja kiljahti räikeätä murretta puhuen:

»Taivastentekijä! Älkää vain tänne tulko! Hän, tuo härkä, varsin julmuri on ihmisille ja päälle porheltaa täysiään kun vain nähdä jonkun saa».

»Aja sitten se peto tiehensä!» huusin minä, samalla kuitenkin varovaisuuden vuoksi vetäytyen takaisin suojelevan aidan taakse.

»Hi, hi, hi! Sitäpä toki en tee. Nähkääs, äkänen ei se toki mulle ole.»

Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi Maijaliisa tuo sadun prinsessa, jota julma lohikäärme aina vartioi, ja minä pyytelin häntä tulemaan lähemmäksi, sillä minulla olisi hänelle jotain erittäin tärkeää sanottavaa.

»Hi, hi, hi! Sepäs ei erityistäkään liene, aattelen mä. No! mitäpä se sitten muka on?»

Maijaliisa nousi vihdoinkin kannolta ja lähestyi aitaa, kutoen tyynesti yhä edelleen harmaata villasukkaansa ja katsomatta minuun päinkään. Kun hän oli tullut kolmen tai neljän askeleen päähän, pysähtyi hän ja kysyi:

»No, mitäpä hän nyt minusta tahtoo?»

»Tulehan vähän lähemmä, niin sanon.»

»E-hei! Pidänpä siitä varani.»

Silloin juolahti mieleeni Don Juanin kaunis aaria Zerlinalle, ja minä lauloin tahi lausuin mielenkiihkolla ja vilkkain käsiliikkein:

»Sä ällös mua pelkää, vaan tullos linnaani, se lähell' tässä siintää -- hetk' viivy luonani.»

Mutta ah! Kaikeksi onnettomuudeksi ei Maijaliisa ollutkaan mikään Zerlina, jota Mozartin kaihomielinen sävel houkuttelisi, tahi taas olin minä itse huono Don Juan, sillä hän löi raikkaasti käsiään sivuilleen, nauroi ääneensä ja hihitti:

»Hi, hi, hi! Herran tähden, kuinka mielettömästi ja hullunkurisesti hän venkoilee ja laulaa. Hi, hi, hi!»

Kuitenkin lähestyi hän samalla aitaa, kutoen yhä tyynesti sukkaa.

»Minä tahdon vain sanoa sinulle, kiltti Maijaliisa, että sinä olet mielestäni sievä ja kultainen tyttö. Minä pidän sinusta oikein paljon ja tahtoisin mielelläni suudella sinua.»

»Hi, hi, hi! Kuinka hullunkurinen hän onkaan, kun tuommoista hölynpölyä viitsii puhua? Enhän minä toki tuommoista usko, eikähän se semmoinen minun ja hänen, tuollaisen hienoskaisen herran kesken käy laatuun.»

»Käyhän se toki yhtä hyvin laatuun meidänkin kesken kun kerran puutarha-Jannekin saa sinua suudella. Ja sen minä tiedän varmaan, sillä Janne on itse minulle sanonut, että sitä hän saa tehdä niin paljon kuin vaan haluaa.»

»Janne, niin! Mutta siinäpä on niinkuin vähän eroitusta. Nähkääs, Jannepa ei ole mikään herrasmies, hän, niinkuin nuoriherra, vaan onpa hän yhtäläinen kanssani, ja minä hänestä hirveästi pidän, sillä hän on aina niin kiltti ja nokkela.»

Kyllä minä sillä hetkellä kadehdin puutarha-Jannea, jolla oli erikoisoikeus ei olla herra ja senvuoksi sai suudella kaunista Maijaliisaa niin paljon kuin tahtoi. Ja minä kirosin silloin katkerasti niitä rajapyykkejä, joita ennakkoluulot olivat yhteiskunnan eri luokkain välille rakennelleet.

Nyt oli Maijaliisa tullut jo niin lähelle, että ainoastaan aita eroitti meidät. Minä tunsin hänen raikkaan hengityksensä, näin hänen täyteläisen rintansa kohoilevan, tunsin naisellista tuoksua, ja veri kohosi päähäni ja minä tunsin sisimmässäni kuohuvan ja hyrskyvän ennen tuntemattomia tunteita. Kiusaus valtasi voimallisesti minut ja hetken hurmauksessa kietasin minä molemmat käsivarteni Maijaliisan pään ympärille, vedin sen luokseni ja painoin hänen reheville huulilleen tulisen suudelman.

Mutta Maijaliisa oli äkkiä temmannut kätensä irti ja samassa sain minä poskelleni vimmapäisellä voimalla läimäytetyn korvapuustin niin että silmäni tulta iskivät.

»Hyi tokkiinsa!» sanoi hän ja syljeskeli, pyyhkien kämmenellään suutaan. »Kas siitä hän sai suukkosen edestä, jonka multa varasti», huusi hän pilkallisesti ja pyörähti nopeasti tiehensä. Minä aijoin hypätä sälöaidan yli juostakseni hänen jälessään ja saadakseni hänet kiini, vaan samassa ryntäsi tuo äkänen härkä ja töyttäsi sarvensa sellaisella voimalla aitaa vasten, että se ryskyi ja ratisi niin että arvelin sen siihenpaikkaan hajoavan ja luulin jo tuntevani kuinka sonnin terävät sarvet hivelisivät selkäpiitäni.

Nöyryytettynä, katkerana ja hämilläni pakenin minä pois onnettomuuspaikalta. Harhakuvitteluni olivat kasaan romahtaneet, idylli näkymättömiin hävinnyt, ja Maijaliisa tuntui nyt yhtäkkiä minusta vain sivistymättömältä talonpoikaispiijalta, joka ei ymmärtänyt rakkauden ylevää aatetta.

Tunsin katkerasti ylpeyteni loukatuksi ajatellessani kuinka tässä tuloksetta olin talonpoikaispoikain kilpakosijana ja nähdessäni kuinka sellaisilla moukilla on helppo menestys samalla kuin minun syvemmät tunteeni ivalla ja pilkalla hyljättiin.

Pitäköön Janne kokonaan hänen hellyytensä! -- Mielellä hyvällä minun puolestani!

Jääkylmän ryöpyn tavoin vaikutti tuo Maijaliisan töykeä korvapuusti ja sammutti äkkiä kaikki ne keväiset tunteet, jotka olivat hulmahtamaisillaan ilmiliekkiin nuorukaisrinnassa. Ainakin toistaiseksi.

XII.

VELJEKSET NASSE JA NISSE.

1849.

Tavallisesti ovat originaali-ihmiset, jos nyt sellaisia enää löytyykään, sangen ikäviä, itsekkäitä ja välinpitämättömiä henkilöitä, joista ei ole hupia itselleen eikä muille. Mutta poikkeuksia löytyy. Neljäkymmenluvun loppupuolella, käydessäni Turun lukiota, tunsin minä kaksi kerrassaan hauskaa ja herttaista tuollaista omituis-ihmistä, jotka olivat kaikkien ystäviä ja joilla ei yhtään vihamiestä ollut.

Tarkoitan kahta Bonsdorff-veljestä[1], majuria ja sihteeriä, joista kaikki pitivät ja joita tavallisesti kutsuttiin Nasseksi ja Nisseksi. Molemmat olivat he vielä »nuoria miehiä», huolimatta siitä että he jo olivat 40 vuoden vaiheilla ijässä; he olivat »suurimpia kavaljeereja» koko Turun seurapiireissä, Terpsichoruksen harmaantuneita palvelijoita, joilla oli erikoisoikeus »avata» tanssiaiset ja ehdottomasti olla ensimäisinä ensimäisessä valsissa.

[1] Anton Bonsdorff, majuri, syntyi 1808, kuoli 1881. -- Nils Bonsdorff, sihteeri, syntyi 1810, kuoli 1887.