Chapter 6

Minä luulen, että siinä ijässä, jossa me olimme, poikain mieli ja halu palaa yleensä kaikkeen draamalliseen, jos heillä vain on tilaisuutta sitä osoittaa. Ja niin mielikuvitusrikkailla poikasilla kuin me, lankesi tämä taas aivan luonnostaan -- Puttea luonnollisesti lukuunottamatta, joka oli draamallisesti mahdoton. Pian saimmekin sellaisen päähänpiston, että meidän piti Borgströmissä joulunaikaan esittää joku näytelmäkappale. Mutta yhtä yksimielisesti kuin tuon päätöksen olimme tehneet, yhtä eroavaisiksi muodostuivat mielipiteemme valitessamme kappaletta tätä tilaisuutta varten, sillä luonnollisesti tahtoi kukin meistä siinä esitettäväkseen hyvän osan, ja toinen hylkäsi aina ehdotuksen, jonka toinen oli esilletuonut. Vihdoin saatiin tuo pulmallinen kysymys ratkaistuksi, kun Severin lupasi kirjoittaa aivan uuden näytelmäkappaleen, joka erityisesti olisi sovellettu meidän vaatimuksiimme. Ja tuloksena oli: »Kamala luola eli ryövärit Apenniineilta». Wilhelm Borgström oli aivan luonnollisesti esiintyvä kappaleessa ihanana prinsessana, joka ryöstettiin tuohon kamalaan luolaan, Falkman esiintyi julkeanrohkeana vaan samalla jalona ryöväripäällikkönä ja minä taas ritarina, joka rakasti prinsessaa ja pelasti hänet ja uhrasi henkensä hänen puolestaan. Muina näyttelijöinä, ryöväreinä tahi ritareina, esiintyivät veljekset Appelgren, Th. Decker, Karl Wetterhoff, Frans von Haartman y. m. Putte ei taas kelvannut ryöväriksikään. Näytelmä oli suorasanainen, mutta paikkapaikoin, mahtipontisimmissa kohtauksissa helähteli aleksandrialainen runomitta, ja esitimme me sen eräässä sivurakennuksen salissa Borgströmin vanhempain poikain huoneen ulkopuolella. Itse tuon kamalan luolan muodosti nurinpäin kaadettu onnenpeli, jonka päälle muutamia ruskeita mattoja ja uutimia oli levitetty, ja sen edustalla kaareili mutkissa sininen käytävämatto, joka esitti kiemurtelevaa Tiberjokea. Ja tähän supistuikin meidän näyttämökoristeemme, lopun sai kuvittelu korvata. Kamalan näköisiä olivat ryövärit noettuine kulmakarvoineen, viiksineen ja partoineen. Katsojina piti oikeastaan olla vain tuttavia samanikäisiämme, mutta sattuman kautta saimme muunlaistakin yleisöä. Herrasväki Borgströmissä sattui näet sinä iltana olemaan vieraita, jotka myöskin halusivat nähdä poikien näytelmää. Ja niinpä saimmekin odottamatonta, vaan loistavaa yleisöä, sillä kuuntelijoiden joukossa oli m. m. Z. Topelius, F. Berndtson, Carl Collan, F. Pacius, konsuli Hernmark y. m. sen ajan hienoimmista kirjallisista piireistä. Tällaisen yleisön edessä koetimme panna parastamme ja menestys olikin niin suuri, että kappaleen loputtua jotkut katselijoistamme tulivat kiittelemään sekä näytelmää että esitystämme ja kehoittivat meitä yhä edelleen jatkamaan näytelmällisiä harjoittelujamme. Ylen ylpeitä ja hyvillämme olimmekin me saavutettuamme tällaisen menestyksen.

Tästä itseasiassa aivan vähäpätöisestä tapauksesta olen kertonut lähemmin vain sen vaikutuksen tähden, minkä se teki meidän vastaiseen kehitykseemme ja aistisuuntaamme. Paitsi sitä että saamamme ylistelyt kannustivat meitä sähkön tavoin yhä uusiin yrityksiin, ne myöskin saivat sen aikaan että Borgströmin perhe alkoi meidän näytelmällisiä pyrkimyksiämme kannattaa. Seuraavien neljän vuoden kuluessa esitimme me näytelmäkappaleita pari kertaa vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä. Eikä nyt enää kysymys ollutkaan entisistä poikamaisista näytelmäntapaisista ullakkokamarissa ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sillä nyt muutettiin näyttämö erääseen kauppaneuvoksen omista suurista huoneista, ja sensijaan että meidän ensimäisen yleisömme muodosti parvi samanikäisiä poikaviikareita, oli kuulijoinamme ja katsojinamme nyt Helsingin kirjallisen ja soitannollisen piirin hienompaa kermaa, Borgströmin perheen läheisiä seurusteluystäviä, jotka aina kutsuttiin näytelmiämme katsomaan.

Palattuaan ulkomailta vuonna 1847 kuului tähän valittuun seuraan myöskin F. Cygnæus, joka etupäässä mahtipontisin ylistelysanoin kehoitteli ja innostutti meitä, niin että meistä tuntui kuin voisimme olla hänen mahtavain siipiensä suojassa.

Näyttämön muuttamisesta seurasi monta muutakin muutosta. Ohjelmistomme valitsimme me nyt huolellisemmin ja oli meitä tässä työssä neuvoillaan auttamassa talon nuori, silloin jo täyskasvuinen tytär, Lina Borgström. Osat näytelmissä harjoitettiin varmemmin ja muodostui näytteleminen siten tasaisemmaksi, hankittiin oikeita näyttämökoristeita, sillä emme enää tyytyneet esittämään luolaa kumoon kaadetulla onnenpelillä, ja pukuihinkin kiinnitettiin nyt enemmän huomiota ja huolta. Näissä puuhissa esiintyi Falkman väsymättömänä johtomiehenä, niinhyvin tirehtöörinä ja regissöörinä kuin näyttelijänä, näyttämön koristajana, kuiskaajana ja pukujen järjestäjänäkin, aina sen mukaan mitä tarve milloinkin vaati. Ja puuhatessaan oli hän tiukka ja tarkka, vähäväliä uhaten jättää kaikki oman onnensa nojaan, joll'emme me totelleet hänen käskyjään, ja niinpä meidän täytyikin alistua hänen yksinmääräävää tahtoaan noudattamaan. Mutta kaikkien täytyikin tunnustaa, että hänellä oli uskomattoman suuri kyky vähillä edellytyksillä saada paljon aikaan ja keksiä keinoja silloinkin kun me muut olimme ymmällä.

Kävisi liian laajapiirteiseksi tässä luetella kaikki ne erilaiset näytelmäkappaleet, jotka me näiden vuosien kuluessa esitimme, eikä tuo luetteleminen lukijan mielenkiintoa herättäisi, enkä itsekään niitä kaikkia enää muista. Muistan vain, että Falkman kunnosti itsensä Nadel-räätälinä »Valeprinssissä», että minun loisto-osani oli aviomiehen osa näytelmässä »Majoituksen kautta parannettu mustasukkaisuus», että me esitimme m. m. »Talo maantien laidassa», »Nuori papin leski», »Oppinutta väkeä hameissa», »Porvari aatelismiehenä» y. m., että näytelmät esitettiin »viimeiseen paikkaan asti täydelle huoneelle» sekä että meitä pöyhistytti sanomattomasti ja kiihoitti uusiin puuhiin ne suuret suosionosoitukset, joita erinomainen yleisömme meille osoitti, joskaan laakeriseppeleitä ja kukkaslaitteita ei meille ojennettukaan.

Nämä nuorisonäytelmät tulivat kaupungissa pian maineeseen ja vähäpätöisestä alustaan huolimatta tuottivat ne suuremman tuloksen kuin ensin oli osattu ajatellakaan. Sillä yhä laajemmissa ja laajemmissa piireissä alettiin pitää tällaisista huvituksista. Siihen aikaan aniharvoin korkeammissa seurapiireissä esitettiin seuranäytelmiä ja olivat ne nuorisolle ja ylioppilaspiireille aivan tuntemattomia.

Vaikkakin me niin usein saimme Borgströmissä näytelmiä esittää, ei siinä kuitenkaan ollut mielestämme kylliksi. Sillä väliin näyttelimmekin me minun luonani muutamia kappaleita. Vanhempani asuivat nyt maalla ja molemmat veljeni ja minä asuimme sangen tilavassa huoneustossa kaupungissa, jossa minun huostassani oli suuri huone ruokasalin takana. Siellä saimmekin me nyt vapaasti isännöidä ja häärätä, maalailla näyttämökoristeita, harjoitella ja näytellä niin paljon kuin tahdoimme, sillä veljeni, molemmat nuoria ylioppilaita, olivat harvoin kotona eivätkä välittäneet kysellä mitä minä puuhailin. Maisteri Confusius, yksityisopettajani, vielä vähemmän. Nyt saimme riippumatta Lina Borgströmin valinnasta ja arvostelusta itse määrätä ohjelmistomme -- ja senpävuoksi ensimäiseksi esitettäväksemme kappaleeksi otimmekin, makuasiasta ensin kauan väiteltyämme, »Roimahousut eli jostakinhan syy on löydettävä», Hallmanin kirjoittama sangen soma huvinäytelmä, jota jo Kustaa kolmannen aikana oli esitetty. Pääosan, laivuri Rolfin osan esitti luonnollisesti Falkman ja rakkaudensairaana, vanhana typeränä tullikirjurina esiinnyin taas minä; naisosissa näyttelivät Vilhelm Borgström ja veljekset Karl ja Onni Wetterhoff. Näytäntö muodostui sangen hupaiseksi ja hilpeäksi, yleisönä istui tällä kertaa yksinomaan meidän ikäisiämme ja koulupoikia. He kerrassaan kiljuivat ihastuksesta ja kappale oli toistettava vielä samana iltana.

Toisesta äärimäisyydestä toiseen häilyvä, sellainen oli usein Falkmanin luonne. Hänen mielensä oli nyt huolimatta tuosta jättiläismäisestä menestyksestä, huvinäytelmästä äkkiä kohdistunut suurisuuntaiseen ja vakavaan alaan ja hän esitti esitettäväksemme Almqvistin runollisfilosoofisen fantasian »Joutsenluola Ipsarassa», jota ei oltu näyttämöä varten edes kirjoitettukaan. Tätä hänen ehdotustaan vastustimme me muut itsepintaisesti ja olimmepa valmiit tekemään lakonkin. Mutta turhaan. Falkmanin päätös oli horjumaton ja uhaten luopua koko tirehtöörinvirasta pakoitti hän meidät alistumaan ja noudattamaan hänen tahtoaan. Lopputulos muodostuikin sellaiseksi kuin jo edeltäpäin aavistettiin. Näytelmä esitettiin minun luonani meidän asunnossamme ja katsojina oli sama poikayleisö kuin edelliselläkin kerralla. Vaikkakin Falkman oli näytelmää varten maalannut kauniit näyttämökoristeet ja vaikka kappaleen sisältö olikin ylevähenkinen, oli sen menestys kuitenkin huonoakin huonompi. Pojat haukottelivat ja heillä oli hirveän ikävä ja kaikista mahtipontisimmilla kohdilla huusivat he »Roimahousut!» -- »Roimahousut!» niin että olipa vähällä ett'emme me esiintyjät hölmistyneet ja jääneet ymmälle.

Mutta ei tämäkään tappio pystynyt käännyttämään Falkmania takaisin meidän entiselle ja oikealle alallemme, huvinäytelmien esittämiseen. Ei; vielä kerran piti meidän yrittää tuolla korkean tyylin tiellä ja esitimme nyt Nikanderin ihanan runon »Taikamiekka». Mutta pojat olivat ja pysyivät auttamattomasti yhtä tuhmina tällä niinkuin edelliselläkin kerralla, eivätkä meidän mielestämme käsittäneet hölynpölyäkään näytelmän ylevähenkisestä sisällöstä, jonka vuoksi tämäkin yrityksemme meni yhtä kauniisti penkin alle.

Päästyämme vihdoin siitä selville, ettei kannattanut enää näytellä tuollaiselle kehittymättömälle ja mielikuvituksen puutteessa uinailevalle yleisölle, ja kun ei muutakaan yleisöä saatavissa ollut, koska näyttelemisemme Borgströmin perheessä oli supistettu vain määrättyihin joulu- ja pääsiäisnäytöksiin, päätimme me, kaikki tämäkin Falkmanin alotteesta, näytellä vain itsellemme keskenämme, ilman mitään yleisöä. Putella oli myöskin suuri huone ja sen katsoimme hyvin soveltuvan tähän tarkoitukseen. Senpävuoksi siirryimme nyt Thespisrattainemme sinne. Mielemme paloi nyt suuriin näytelmällisiin tehtäviin ja kun ei voinut olla kysymystäkään siitä että niitä kokonaisenaan esittäisimme, valikoimme me muutamia erityisiä vaikuttavia ja sydämeen käypiä kohtauksia niistä ja esitimme ne Shakespearen tavoin, se tahtoo sanoa ilman mitään näyttämölaitoksia tai asiaankuuluvia oikeita pukuja, ainoastaan käyttäen joitakin tunnusmerkkiä, viittaa tai kaapua tahi muuta sellaista, joka kyllin selvästi ilmaisi henkilön. Näin esitimme me kohtauksia Schillerin »Don Carloksesta», »Maria Stuartista» ja »Ryöväriliitosta», Calderonin näytelmästä »Elämä on unelma» ja Lessingin »Emilia Galottista», vieläpä muutamia muitakin, joita en enää muista. Me näyttelimme täydellä todella ja dramaattisella lennokkuudella ikäänkuin täysi katsomo olisi esitystämme seuraamassa, vaikkakin yleisönämme nyt oli vain Putte ja hänen äitinsä, everstinrouva Öhman. Mutta suosionosoitukset olivat nyt joskaan ei kovin valtavat niin ainakin yksimieliset ja me saimme palkkioksi kupin teetä ja parisen voileipää, jotapaitsi everstinrouva muutamin ystävällisin ja kehoittelevin sanoin kiitteli meitä »kilttejä poikia». Ja siihen me täydellisesti tyydyimme.

Haluamme ja innostustamme näytelmätaiteeseen ylläpitivät ja yhä edelleen kehittivät tiheät käyntimme Thalian temppelissä, s. t. s. tuossa vanhassa puurätiskössä, kaupungin ainoassa teaatterissa, joka sittemmin muutettiin ja jota nyt Arkadiaksi tahi Folkteatteriksi kutsutaan. Siellä esiintyivät siihen aikaan toinen toisensa jälkeen Torsslowin, veljesten Pierre ja Fredrik Delandin sekä Anderssonin seurueet, antaen vierailunäytäntöjä ja kuului seurueisiin erinomaisia näyttelijäkykyjä. Ohjelmistoon kuului enimmäkseen suuria näytelmäkappaleita ja murhenäytelmiä, korkearomantilliseen tyyliin käypiä, jotka mahtipontisesti ja »suurin liikkein» esitettiin. Näytelmistä mainittakoon Castron linna, Verinen nunna, Hernani, Ryöväri Jaromir, Notre-Damin soittaja, Rosvoliitto, Maria Stuart, Don Carlos, Kardinaali Richelieu, Marion de Lorme, Lääkäri, Akseli ja Valpuri, Othello, Hamlet, Yö ja aamu, Don Caesar de Razano, j. n. e., kaikki sellaisia kappaleita, jotka meihin tekivät häviämättömän vaikutuksensa, sillä me olimme siihen aikaan siinä onnellisessa ijässä, jolloin kuvitteluvoima vielä on jälellä eikä mielikuvitus ole ennättänyt velttoontua, jolloin huonosti maalatuissa näyttämökoristeissa näkee todellakin elävän metsän tahi luonnollisen linnan ja pilarisalin, jolloin oli valmis itkemään nähdessään viattoman kärsimyksiä ja iloitsemaan hyveen voitolle päästessä, jolloin teki mieli kiljahtaa ja huutaa näyttelijälle: pakene niinkauan kuin vielä on aikaa, sillä hirvittävä tyranni tahi näytelmän konna lähestyy, jolloin kuutta keltaisiin nankkiniin puettua sotamiestä piti kokonaisena sotajoukkona ja jolloin tuntui kuin tikari aina tosiaankin sattuisi suoraan sydämeen. Mutta todellisuudessahan näyttelivät vain tuo suuri Torsslow ja Almlöf ja Delandin veljekset, temmaten meidät mukaansa hurmaavalla voimalla ja luoden nähtäväksemme ei tekokuvia, vaan todellisia henkilöitä. Ja kotiin tultuamme olimme me niin noiden voimallisten vaikutelmien vallassa, ett'eivät ne unettoman yönkään kuluessa silmien edestä eivätkä ajatuksistamme voineet kadota.

Kun pääsylippujen hinnat siihen aikaan olivat suhteellisesti halvanlaiset, voimme me usein käydä teaatterissa. Paikka takapermannolla maksoi 40 kopeekkaa ja toisen parven aitiossa 25. Tavallisesti lunastimme me kuitenkin lipun vain n. k. seisomapaikoille permannolla, ahdas välikkö seinän ja tuolirivien välissä, jossa paikka maksoi vain 20 kopeekkaa. Mutta sattuipa niinkin, ett'ei meillä ollut tuotakaan määrättyä rahasummaa, vaan se ei meitä pulaan saattanut, sillä tavalla tai toisella piti meidän päästä teaatteriin ja silloin me hiiviskelimme sisään ensimäisen väliajan kuluessa. Sattuihan tosin tässä pelissä joskus rettelöitä vahtimestarien ja meidän välillämme, mutta tavallisesti meni kaikki kuitenkin hyvin, sillä he eivät olleet niin tarkkoja, ja jos meidät yhdeltä ovelta ajettiin pois, puikahdimme me kuitenkin sisään toisesta ovesta. Välttämätöntä olikin olla varuillaan jos aikoi saada näytelmäkappaleet kokonaisuudessaan nähdä, koskapa harvoin esitettiin samaa kappaletta useamman kuin kolme kertaa korkeintaan, sillä jos oli teatterikin pieni, niin oli siihen aikaan teaatteriyleisö vielä pienempi.

Innostuneina näytelmätaiteeseen järjestelimme me myöskin joskus kuvaelmia. Ja niitä esitimme me usein Falkmanissa, sillä heidän hyvin varustetussa kirjastossaan löytyi joukko kuvitettuja loistoteoksia, joista me saimme kuvaelma-aiheita. Jo silloin osoitti Severin kuvaelmajärjestäjänä kykyä ja taitoa, joka ennusti hänen tulevan mestariksi alallaan. Ja oikea nero oli hän varsinkin kyetessään vähäisillä edellytyksillä ja aineilla luomaan suuremmoisia väri-, valo- ja ryhmävaikutelmia. Näyttämönä oli vain oviaukko, taustana jokunen uudin tahi varjostin ja pukuina ainoastaan muutamia kirjavia vaatepalasia.

Totuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos jonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä huvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen heidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa pukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen ruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä. Siellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville puotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva Gripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän puolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja tietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä maistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä siihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja manteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin maistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin usein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti arvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet tavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä, punnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me poistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva vapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa. Mutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä viikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme niiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi hiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: »Minä en luulemas, jotta nämä neitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain koulupoika-rakkareita.» Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin kiireesti. Äkkiä oli vain temmattava hameet ylös ja syöksyttävä kadulle, jonne nuo onnettomat, jotka eivät myymälätään uskaltaneet jättää yksin, eivät rohjenneet lähteä meitä pitemmälti takaa ajamaan.

Nämä tällaiset vähäväliä uudistuvat pistäytymiset venäläisissä kauppapuodeissa muodostuivat vähitellen oikein mieliurheiluksemme ja huvittivat ne meitä tavattomasti, etenkin jos me osasimme näytellä osaamme niin hyvin, ett'ei meitä ensinkään epäilty, vaan päinvastoin puotilaiset poislähtiessämme kohteliaasti meille kumartelivat, vieläpä joskus tarjosivat meille kaiken muun hyvän lisäksi appelsiinin tahi jotain muuta sellaista ja kehoittelivat meitä tulemaan pian jälleen. Joskus käytimme me hyväksemme vielä poikamaailmassa tavaksi tullutta kokkapuhettakin, kysästen näistä myymälöistä »onkohan varastossa venäläistä älyä korkatuissa puteleissa», jolloin usein meille kohteliaasti vastattiin: »ei juuri löytymäs; mutt' tulemas pian ensi viikolla.»

X.

KIMNAASISSA.

1848--49.

Erottuani keväällä vuonna 1848 yksityisopettajastani maisteri »Confusiuksesta» ja kun oli päätetty, että minun tulee seuraavana syksynä lähteä Turun kimnaasiin, luin minä koko kesän sangen ahkerasti korvatakseni sen, mitä olin tätä ennen laimiinlyönyt. Mutta kuitenkin lähdin minä Turun matkalle mitä suurimman levottomuuden vallassa, sillä minä en tätä ennen koskaan ollut suorittanut mitään tutkintoa ja olin minä kuvitellut tuon tulevan tutkintokiirastulen sangen suuresti liioitelluilla mielikuvilla. Kaikki sujui kuitenkin aivan onnellisesti ja kokonaan toisella lailla kuin olin ajatellut. Kimnaasiin kokoontui noin kolmekymmentä oppilasta, jotka olivat saaneet päästötodistuksensa läänin eri alkeisoppilaitoksista -- minä yksin olin yksityisoppilas -- ja tutkittiin meitä kaikkia yhdessä joukossa samana päivänä kaikissa eri aineissa, joten vain aniharvoja kysymyksiä ennätti kunkin vastattavaksi tulla. Ja niin oli tuosta pelätystä tutkintopälkähästä päästy.

Paitsi vanhaa ystävääni Karl Vetterhoffia, hänkin vastatullut, en tuntenut yhtään ainoata tulevista tovereistani -- vieläpä kaikki nimetkin tuntuivat minusta aivan vierailta. Mutta tuo pula ei ollut pitkäaikainen.

Seuraavana päivänä, sattui olemaan lauantai-ilta, oli meidän kaikkien määrä kokoontua viettämään veljeysjuhlaa. Uudet tulokkaat olivat näet vanhan tavan mukaan kutsuneet molemmat ylemmät »piirit» (luokat) »tekemään lähempää tuttavuutta» ja »huuhtomaan pois arvonimet», jonka tuli tapahtua lasi kädessä.

Juhla oli järjestetty erääseen talonpoikaistaloon aivan lähellä Hämeentullia. Talon suuressa salissa komeili eräällä pitkällä pöydällä useita kannunpulloja punssia lasirivien ympäröiminä, sekä tupakka-aineita, kartuusitoppoja täynnä »Gefle-vaakunaa» ja savipiippuja, sillä sikarit siihen aikaan olivat miltei tuntematonta ylellisyyttä ja paperosseja ei oltu vielä keksittykään. Niin yksinkertaiset olivat itse juhlalaitteet. Sinne kokoonnuimme kaikki, yli 70 kimnasistia, ja kun juhla oli vain toverijuhlaksi aijottu, ei sinne opettajia oltu kutsuttu.

Alussa vallitsi juhlassa jonkunlainen juhlamenojärjestys ja jäykkyys. Joku isännistä, uusista kimnasisteista, piti juhlan alkajaispuheen, lausuen vanhemmat lukiolaiset tervetulleiksi seuraan ja pyytäen heitä ottamaan meidät veljellisesti joukkoonsa. Maljaan, jonka puheen lopussa kaikki pohjaan tyhjensivät, vastattiin vanhojen kimnasistien puolesta muutamin sanoin, joilla he ilmaisivat toivovansa, että he meistä tulevat saamaan hyviä tovereita, jotka pitävät yllä oppilaitoksen vanhoja perinnäistapoja. Sitten kohotettiin malja Turun kimnaasille, j. n. e.

Vasta sitten kun juhlan »virallinen» puoli näin oli loppunut, vasta sitten alkoi tunnelma vetreentyä. Sali tuprahti pian täyteen paksua tupakansavua, sillä melkein jokainen haikuutteli savipiippujaan, yksin minäkin raukka, joka en vielä elämänpäivänä tätä ennen ollut sitä konstia yrittänyt, vaan nythän täytyi minunkin ensi kerran tupakaksi panna ollakseni yhtä uljas kuin muutkin, vaikkakin haikuutteleminen kurkussani kakerteli ja mieltäni etoi. Kaikki kuljeskelivat lasit kädessä ja kun vanhemmat huomasivat jonkun, jonka kanssa he eivät vielä olleet kilistelleet, sanoivat he tuon tavanmukaisen sananparren: »Emme suinkaan mekään enää haukuskele toisiamme, vaan huuhdomme alas arvonimet, minun nimeni on» j. n. e., ja sitten kilautettiin lasit laidakkain, lyötiin kämmen kämmeneen ja niin oli veljeysside sidottu. Seitsemänkymmentä uutta veljeä samana iltana. Kun nyt ajattelen kaikkia sen illan punssilaseja, tuntuu vieläkin kuinka aivoissa silloin huiskahteli ja kuinka siellä kuparisepät takoa nalkuttelivat. Jos Falkman, pieni ja hieno Borgström ja aina siistinä sipsutteleva Putte olisivat nähneet, kuinka minä piippu suussa ja lasi kädessä heikoin jaloin hoippuilin ympäriinsä tuossa kimnasistiparvessa, niin kyllä he minulle totisesti olisivat nauraneet.

Näin sain minä yht'äkkiä suuren joukon uusia veljiä uusine nimineen. Oli kerrassaan mahdoton muistaa oikein jokaista heistä erikseen ja niinpä aloinkin, hieman pöpperössä kun oli jo pääni, sekottaa heitä toisiinsa. Tuohan nyt olisi pitänyt olla oikeastaan jotakuinkin anteeksiannettavaa muistilleni, joka ei tällaiseen leikkiin ollut tottunut, mutta siitä asianomaiset kuitenkin ylen niipollisesti pahastuivat. He alkoivat mekastella ympärilläni ja viimein sanoi eräs heistä minulle suorat sanat: »Tiedäpäs ylevä veljyeni, ett'ei täällä sovikaan näyttäytyä ylpeänä; täällä olemme me kaikki yhtäläisiä ja samanarvoisia ja vaikkapa isäukkoni onkin vain lukkari, niin olenpa minä kuitenkin mies puolestani, enkä suvaitse, että joku keikailija hyppää nenälleni. Muistahan se.»

Minä vakuutin, ett'en ollut pienimmässäkään määrässä tarkoittanut loukata ja pyysin kunnioittavan veljeni antamaan minulle anteeksi. Seurasi luonnollisesti uusia selityksiä ja minä valehtelin ja vannomalla vakuutin, että totisesti pidän lukkaria yhtä suuressa arvossa kuin senaattoriakin, ja selkkaus päättyi lujaan syleilyyn ja sovintoon. Tämän vakuudeksi oli luonnollisesti vielä yksi punssilasi tyhjennettävä, jonka jälkeen veljeni minulle huomautti: »Niin, voipihan sinusta, veli rakas, vielä ajan pitkään tulla hyväkin mies, vaikkakin vielä nyt olet jonkunverran lapsekas ja 'keltainen', mutta sehän voi olla ohimenevää.»

Lähellä minua alkoivat jotkut puhua suomea. Minä jäin hämmästyksissäni seisomaan ja kuuntelin, sillä ensi kertaa kuulin minä sitä kieltä säätyläishenkilöiden kesken puhuttavan. Syntyisin ruotsalaiselta seudulta olin kuullut suomenkieltä aniharvoin, enimmäkseen vain kyytipoikain olin kuullut sitä juttelevan matkustaessani Helsinkiin tai päinvastoin.

»Mikä sinä olet, kun et osaa puhua maan kieltä?» lausahti mulle joku joukosta selvällä suomenkielellä ja pilkallisella äänenpainolla.

»Mitä?» oli ainoa sana, jonka pystyin heille vastaamaan.

»Sen täytyy olla oikea keikailija, sen me pian lyömme» -- sanoivat he sitten naureskellen ja katselivat pilkallisin silmäyksin minuun.