Chapter 5

Suuresti kunnioittivat häntä myös naapurinsa ja pitäjäläiset yleensä. Kuitenkin heidän tullessaan vierailulle Suur-isoäidin luo, oli kunnioittavia muodollisuuksia tarkasti noudatettava. Jos tulija oli aatelisrouva, ojennettiin hänelle käsi ja hänen pyydettiin istuutumaan sohvaan. Jos taas joku porvarisrouva tahi papinrouva saapui, tuli hänen ensin tehdä kolme siroa niijausta, sitten suudella »hänen armonsa» puvunlievettä ja kättä, jonka jälkeen hänen istuimekseen osoitettiin tavallinen töyrytuoli. Näitä aatelittomia rouvia tahi mamseleja ei Suur-isoäiti koskaan kutsunut nimeltään tai heidän arvonimillään, vaan sanoi hän aivan yksinkertaisesti »rakas hän» ja vieläpä vain »pieni hän», aina arvoasteiden mukaan, sillä erottelemisessa tehtiin tarkkaa. Sellainen oli ajan ja hänen tapansa, eikä siitä kukaan ottanut loukkaantuakseen, vielä vähemmin vieraantuakseen »Mälkilän hovista».

Päivän selvään muistan vieläkin kuinka minua aina vierailulle lähdettäessä Suur-isoäidin luo tarkkaan varoitettiin kumartamaan kyllin syvään ja kuinka minulle neuvottiin tuon pakollisen käsisuutelun toimitus perinpohjin. Myöskin muistan kuinka minun sitten täytyi istua hiljaa kuin hiiri, suorana ja ääneti, istuimekseni määrätyllä tuolilla ja pitää tarkasti silmällä että silloin heti osaisin kavahtaa seisomaan kun Suur-isoäitikin istuimeltaan kohosi, sillä kun hän seisoi, silloin myös kaikkien huoneessa olijain, niin vanhojen kuin nuortenkin täytyi seista. Eipä annettu silloin tottatotisesti lasten vetelehtiä pehmeillä sohvilla vanhempain ihmisten läsnäollessa, eivätkä he saaneet sekoittautua keskusteluun, joll'ei heiltä jotain kysytty. Kunnioitus ja arvonanto oli pidettävä aina ja ennenkaikkea mielessä.

Noin parin kilometrin päässä Mälkilästä sijaitsee Haarilan tila, jossa siihen aikaan asui majurinrouva De la Motte (syntyisin von Willebrand). Nämä kaksi naista olivat yhdenikäisiä; he kuolivat samoihin aikoihin ja olivat yhtä hyviä ystäviä keskenään kuin läheisiä naapurejakin. Milloin ilma vain oli suotuisa, silloin nämä kaksi vanhusta riensivät toisiaan tapaamaan, mutta ei toki toinen toisensa luona, sillä sehän olisi vaatinut suurempaa seurustelusääntöjen noudattamista, vaan puolueettomalla alueella, pienessä huvimajassa, jonka he erityisesti tätä varten olivat rakennuttaneet tilojensa väliselle rajalle ja jossa he näinollen olivat kumpikin kuin omalla pohjallaan ja voivat olla kuin kotonaan. Huvimajalle suuntasivatkin he säännöllisesti sovittuina aikoina horjuvat askeleensa, nojaten kainalosauvakeppeihinsä, ja siellä he molemmat, lähemmä satavuotiaat vanhukset, saivat kaikessa rauhassa ja ystävyydessä jutella rakkaan kahvikupposensa ääressä kaukaiseen menneisyyteen peittyneistä ajoista ja yhteisistä muistoistaan. Ja tähän supistuikin molempain eukkosten seurustelu ja kanssakäyminen vanhoilla päivillään.

Viimeiseen asti säilyi Suur-isoäidillä hänen sielunvoimansa. Hän kuuli, näki ja muistikin hyvin, varsinkin kaukaisia menneisyyden asioita. Hän ei liene ollut koskaan pahemmin sairaana ja ummisti silmänsä kuolonuneen hiljaa ja rauhallisesti, tunnettuaan parina päivänä lievää pahoinvointia, joulukuussa vuonna 1841. Ja oli hän silloin ennättänyt 88 vuoden ikään.

Hänen kuolemansa kautta muutti tuonen tuville yksi Kustaa III:n aikakauden luonteenomaisimmista ja viimeisistä edustajista.

VIII.

ERÄS KOULU SUOMESSA 60 VUOTTA SITTEN.

1841--43.

Kun minä vihdoinkin olin päässyt tuosta Pestalozzilaisesta piinasta Gripenbergin perheessä ja pari viikkoa ennen joulua sain palata omaan, rakkaaseen kotiini, äidin ja siskoliudan luo, pääsin käsiksi leikkikaluihini ja oleskelemaan omassa suuressa ja valoisessa huoneessani -- niin olipa silloin hetkiä, jolloin tunsin itseni niin iloiseksi ja onnelliseksi, ett'en luullut yhdenkään maan päällä hallitsevista kuninkaistakaan voivan onnellisemman olla, ja minä antauduin jo siihen ihanaan toivounelmaan, että tätä autuutta kestäisi keskeytymättä.

Mutta miten ollakaan! Tämä autuus olikin muodostuva sangen lyhytikäiseksi, sillä heti joulujuhlain jälkeen ilmoitti äiti minulle, että minut lähetetään Turkuun kouluun. -- Pian muuttui ilo suruksi. -- Rukoukseni ja viljavat kyyneleeni eivät auttaneet mitään. Sillä kertakaikkiaan oli päätetty, että minut jälleen lähetetään kotoa pois ja tällä kertaa kaiken hyvän päälle vielä toiseen, kaukana olevaan kaupunkiin. Ja niinpä tumpustettiin minut eräänä päivänä rekeen, huolimatta kyyneleistäni ja itkustani, ja eräs palvelijoistamme läksi minua kyyditsemään.

Siihen aikaan oli silloinen lehtori Edvard Bergenheim,[1] joka pian senjälkeen tuli rovastiksi, avannut Turussa aivan uuden järjestelmän mukaisen koulun, ainoa laatuaan mitä Suomessa milloinkaan on ollut, ja juuri tuohon kouluun minut lähetettiin. Se oli niin kutsuttu Bergenheimin reaalikoulu Turussa.

[1] *Edvard Bergenheim* syntyi 1798, tuli ylioppilaaksi 1817, maisteriksi 1823, samana vuonna opettajaksi Suomen kadettikuntaan ja tohtoriksi, lehtoriksi 1825, vihittiin papiksi 1830, tuli papiksi Kangasalan seurakuntaan 1840 ja Maarian pitäjään 1844. Nimitettiin sitten Suomen arkkipiispaksi 1850 ja kuoli 1884.

Hän oli ollut useampia vuosia opettajana Haminan kadettikoulussa ja oli silloin niin tavattomasti ihastunut siellä käytännössä olevaan opetussuunnitelmaan ja kurinpitoon, että hän päätti saman mallin mukaan perustaa oppikoulun siviilinuorisoakin varten.

Tätä tarkoitusta varten oli hän rakennuttanut Turkuun Uudenmaankadun varrelle sangen suuren kivitalon. Molemmissa kerroksissa kulki läpi koko rakennuksen pitkä käytävä, jonka molemmin puolin sijaitsivat luokkahuoneet; sitäpaitsi oli koulurakennuksessa virkistys- eli huvitussali, ruokailuhuone ja yksi makuuhuone yhteisesti kaikkia sisäoppilaita varten, sekä pesu- ja pukukammio ynnä muita tällaisessa laitoksessa tarvittavia huoneita, kaikki tilavia ja mukavasti järjestettyjä.

Tämän oppilaitoksen johtavana periaatteena oli syrjäyttää opetuksesta vanhat kielet, joita useat silloin tarpeettomina pitivät ja joiden opiskeluun muissa kouluissa uhrattiin melkoisesti aikaa, ja sensijaan sitä enemmän panna painoa uusien kielien, ranskan- ja etupäässä venäjänkielen opiskeluun. Suomenkieli oppiaineena ei siihen aikaan tullut edes kysymykseenkään. Sitäpaitsi tahdottiin meidät kasvattaa sellaiseen ankaraan kurinpitoon, tottelevaisuuteen ja järjestykseen, joka on kadettikunnassa huomattavissa, ja nuoreen, vaikutuksille herkkään mieleen tahdottiin jo ajoissa juurruttaa ja istuttaa auktoriteettikunnioitusta, kunnioitusta korkeinta hallitusta ja yhteistä suurta valtakuntaa kohtaan, »josta meidän maamme oli vain mitätön, oleellinen osa». Toisin sanoen, meitä oli jo hyvissä ajoin muodosteltava tuleviksi virkamiehiksi aitopuhtaassa, oikeauskoisessa hengessä, jotta isäimme tavoin kerran voisimme olla yhteiskunnan korkeimmissa asemissa, ja usein sopivissa tilaisuuksissa muistutettiinkin meitä tästä.

Suurin osa oppilaista oli täyshoitolaisia ja ainoastaan muutamia oli Turusta ja he asuivat kotonaan. Olikohan ajateltua vaiko vain sattuma se seikka, että useimmat meistä olivat aatelissukua ja aatelittomat taas ainakin kenraalien, maan korkeimpien virkamiesten tahi rikkaimpien porvarisperheiden poikia? Pian tulimmekin me tietämään, että koulumme olikin koulu paremman kansan lapsia varten, eikä mikään kansanlasten koulu. Alimmalla luokalla, jolle minä tulin, oli ainoastaan muutamia aatelittomia oppilaita, jotavastoin useimmat olivat aatelisperheistä. Tämän huomasimme me sangen pian, koskapa me kaikki, poikasten senaikaisen tavan mukaan, olimme innokkaita sinettien kerääjiä, vaihdellen niitä keskenämme. Me hämmästyimme kun jollakulla ei sellaista ollutkaan, emmekä pitäneet häntä oikein vertaisenamme. Luultavampaa kuitenkin on, että todellisena syynä tällaiseen valikoimiseen oli koulun kalliit sisäänpääsymaksut, jotka aiheuttivat että ainoastaan harvat maan varakkaimmista perheistä olivat tilaisuudessa lähettämään poikiaan Bergenheimin kouluun. Olkoonpa asia muuten miten tahansa, tämä vallitseva tarkka rajoitus vaikutti kaikessa tapauksessa nuoreen mieleen ja istutti siihen jo aikaisimmista vuosista alkaen jonkinlaisen taipumuksen eroittelemaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan, jota juurtunutta taipumusta sitten kesti kylläkin kauan.

Bergenheim itse antoi opetusta maailmanhistoriassa oman tekemänsä oppikirjan mukaan, jossa Wenäjän historiaa käsiteltiin suhteellisesti paljon seikkaperäisemmin kuin muiden maiden, samoinkuin myöskin »isänmaan historiassa», joka -- sen kuin nyt enää muistan -- oli sisällöltään niin tarkoitusperäinen, että se epäilemättä nykyjään vallalla olevan käsityksen mukaan herättäisi voimakkaita vastalauseita. Mutta ajat ovat muuttuneet ja käsityskanta siihen aikaan oli aivan erilainen. Hän itse oli erinomainen opettaja, kyeten herättämään ja kiinnittämään oppilaiden mielenkiinnon aineeseensa, ja myöskin muiksi opettajiksi kouluunsa oli hän hankkinut eteviä pedagoogeja. Aina tulen mitä suurimmalla kunnioituksella muistamaan lehtoreja Henrik Heikeliä ja Sohlbergia, jotka molemmat sittemmin tulivat rovasteiksi. Kurinpito ja järjestys oli erinomainen, eikä koulussamme kärsitty, vielä vähemmin annettiin tilaisuutta toimeenpanna sellaisia kujeita ja koirankoukkuja, joita oppilaat siihen aikaan muissa kouluissa opettajilleen tekasivat. Opettajat olivatkin usein vanhoja, ylen työlästyneitä koulukarhuja tahi hullunkurisia alkuperäistyyppejä alallaan, mutta meidän koulussamme ei sellaisia ollut.

Järjestyksen erinomaisessa kunnossa pysymiseen vaikutti ehkä jossain määrin sekin seikka, että seiniin oli muurattu puhetorvia, joiden päät ulottuivat hamaan rehtorin huoneeseen asti. Hän antoikin meidän joskus panna korvamme tuollaisen puhelutorven suuhun tullaksemme kertakaikkiaan vakuutetuiksi siitä, että sinne selvästi kuului mitä kaukana luokkahuoneissa puhuttiin. Tästä seurasikin, että tarkasti pidimme vaaria siitä ett'emme suinkaan mitään sellaista puhuneet, jota emme halunneet muiden kuultavaksi, mutta samalla tämä laitos painajaisen tavoin tukehdutti vapaan sanan ja leikinlaskun ja pakoitti meidät noudattamaan perinpohjaista varovaisuutta ja antautumaan umpimielisyyteen, jotka eivät totisesti oikein sovi yhteen vilkkaan nuorison luonnollisten elämänilon ilmausten kanssa.

Alinomaa ja lakkaamatta, päivin ja öin saimme me olla mitä ankarimman silmälläpidon alaisina, emmekä luvatta saaneet pistää nenäämmekään koulukartanon ulkopuolelle, joka oli umpinainen kuin luostari. Ainoastaan sunnuntaisin sallittiin meidän lähteä vapaammin ulos, mutta silloinkin piti esittää vierailulippu jostakin tunnetusta perheestä ja tällaisia sain minä tavallisesti joiltakin vanhempieni läheisimmiltä ystäviltä, kuten presidentti Wallensköldiltä tahi parooni Troilin perheeltä tai taas kenraalinrouva Nassokinilta ynnä muilta. Vaan ennenkuin sitten sai heidän luokseen päivälliselle lähteä, oli pakko yhdessä muiden kanssa käydä jumalanpalveluksessa tuomiokirkossa. Senjälkeen oli meidän kaikkien kokoonnuttava koulun suureen saliin, jossa meiltä tutkittiin päivän saarnatekstin sisältöä, alkupuheen laatua, laulettuja virsiä j. n. e.

Arkipäivinä piti meitä silmällä joka hetki päivystäjäupseeri, jonka tuli lakkaamatta olla meidän kanssamme, ja hoitivat tätä tehtävää vuoronperää venäläiset kapteenit Viktejeff ja von Qvanten tahi, jos toinen heistä oli estetty, ranskalainen lehtori Guinchard, joka myöskin tämän johdosta asui koululla. Kun luentomme kello 6 illalla olivat loppuneet, kokoonnuimme me kaikki suureen saliin, saimme sitten jutella, leikitellä ja huvitella itseämme, mutta kuitenkin puhua keskenämme yksinomaan -- venäjänkieltä, jonka välttämättömyyden toteutumisesta näiden kahden kapteenin piti tarkasti pitää huolta. Mutta koska oli sangen vaikeaa välttää ett'ei kertaakaan leikin huiskeessa luiskahtaisi huulilta ruotsalainen sana, niin oli tällaista hairahdusta varten määrätty rangaistus: rikkojan napinreikään sidottiin punainen nauha merkiksi siitä, että hän oli syyllinen. Ja kohtaloni määräsi minut tuota merkkiä kantamaan melkein aina; muuten ainoa rintakoriste, mitä elämässä minulle on suotu. Jos joku onneton sitten viikon varrella sai noita merkkejä määrätyn luvun, ei hänelle annettu lupaa mennä ulos sunnuntaina. Tällaisina lomahetkinä opettelimme myös lausumaan runoja ja laulamaan venäläisiä tahi venäjänkielelle käännettyjä lauluja ja tuolta ajalta on vielä muistissani säilynyt jotain, joka maassamme nykyjään lienee varmaankin ainoa laatuaan -- osia Frithiofin sadusta venäjänkielellä, joihin Crusell oli laatinut sävelen. Jos Vänrikki Stoolin tarinat jo silloin olisivat ilmestyneet, niin olisimmepa epäilemättä oppineet laulamaan Maamme-laulun, Porilaisten marssin j. n. e. venäläisillä sanoilla! Vasta kello 8 jälkeen illalla saimme oikeuden rangaistuksetta puhua omaa kieltämme. Mutta tämä vapaahetki ei ollut pitkä, sillä lyömälleen kello 9 syötiin illallinen, jonka jälkeen meidän oli mentävä levolle yhteiseen suureen makuuhuoneeseemme. Päivystäjä oli sielläkin meitä vahtimassa niin ett'ei mitkään kujeet tai iltajuttelut saaneet häiritä yörauhaa, ja kun kello löi kymmenen oli kaikkien oltava jo levolla omissa, toinen toisensa vieressä kaksinkertaisessa rivissä sijaitsevissa vuoteissaan, ja kaikkien piti silloin olla ääneti ja hiljaa. Yksi lamppu paloi huoneessa koko yön ja vähäväliä teki päivystäjä kiertokulkunsa salissa.

Kolme vuotta olin minä tässä koulussa, kunnes se sitten vuonna 1843 lopetti toimintansa. Vaikkakin koulumaksut lienevät olleet melkoisen korkeat, oli koulu kuitenkin tuottanut rovasti Bergenheimille niin suurta tappiota, että hänen oli täytynyt lopettaa se. Hänen vaivansa ja uhrauksensa tulivat kuitenkin toisella tavalla moninkerroin korvatuiksi.

Muutamia vuosia senjälkeen, viran tultua avoimeksi, nimitettiin hänet Suomen arkkipiispaksi.

Sic itur ad astra!

IX.

YSTÄVÄNI JA MINÄ.

1844.

Poikavuosina ei tuttavuuksien hankinta ole vaikeata, ja niinpä liehuin minäkin pian yhdenikäisten toverien seurassa. Me kokoonnuimme yhteen sunnuntaisin tai muina vapaina hetkinämme milloin minkin toverin luona, mutta useimmittain meillä, sillä meidän talossamme Bulevardinkadun 7:ssä oli yllinkyllin sopivaa tilaa leikkipaikoiksemme. Siellä rakensimme me talvisin lumilinnoja, joita sitten yhtä suurella innolla puolustimme kuin valloittelimmekin. Siellä keväisin leikimme »rosvosilla», »haukkaa ja kyyhkystä», mutta useimmin »sotamiehiä», jotka marssivat, harjoittelivat ja tekivät kivääreillä kunniaa, leikki, josta kaikki enimmin pitivät. Puolittain pakosta otin minä osaa näihin leikkeihin ja huvituksiin, koskapa en muutakaan voinut jos kerran toverien seurassa tahdoin olla. Mutta oikeaa halua ei minulla tällaiseen ollut, sillä todellinen mieleni paloi muuhun.

Tapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen ovikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs vanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi ruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan. Kun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa eteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin.

Mutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seista eteisessä kuin palvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä palaamista.

Vieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen, ruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä puheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja minä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen, heiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään kerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin vaistomaisesti että hän vei minusta voiton.

Seisottuamme hyvän aikaa molemmat ääneti ja hämillämme, töllistellen toinen toiseemme, rohkaisin minä itseni, sillä olinhan isäntä, ja kysyin häneltä ujonsekaisella äänellä:

»Mikä sinun nimesi on?»

»Minun nimeni on Severin Falkman, mutta entäs sinun?»

Niin oli tuttavuutemme tehty ja tuskinpa sillä hetkellä aavistimme, että silloin juuri sidottiin side, jonka siteen -- monta kovaa lähemmä puolvuosisadan kuluessa koettuaan -- vasta kuolema olisi katkaiseva.

Salimme seinillä riippui useita vanhojen hollantilaisten ja italialaisten mestarien maalaamia tauluja. Pian vetivät ne uuden tuttavani katseen puoleensa ja hän siirtyi yhden taulun luota toisen ääreen ja seisoi siinä ihastuneena noihin vanhoihin, tummiin maalauksiin, joiden leveitä, kullattuja puitteita minä tähänasti vain olin ihaillut. Varsinkin eräs vanhan ukon päätä kuvaava maalaus veti tuttavani huomion puoleensa.

»Kuinka kaunis tuo maalaus onkaan! Hänhän on siinä kuin ilmielävänä», huudahti hän.

»Tuoko ruma, vanha ukkorähjä, jolla ei ole hiuskarvaakaan päässä? -- Hänhän on hirveän näköinen».

»Eihän toki -- hän on mainio! Katsohan vain noiden himmenevien, sammuvien silmäin katsetta», jatkoi hän. Ja minä seisoin ihmetyksissäni ja hämmästyneenä. Mutta samassa keskeytyikin meidän taidearvostelumme, sillä vanhempi Falkman tuli isäni huoneesta, otti poikansa mukaansa ja meni pois.

Niin loppui uuden tuttavani käynti meillä, vaan eipä loppunut tuttavuutemme.

Vaikkakin Severinin synnynnäinen taideaisti, hänen avoin katseensa kaikkeen kauniiseen ja hänen aikaiseen kypsynyt arvostelukykynsä ensi alussa vaikuttivat minuun milt'ei työlästyttävästi, sillä olinhan tähän asti seurustellut vain tavallisten poikain kanssa, joilta näitä ominaisuuksia puuttui yhtä tuntuvasti kuin minulta itseltänikin, niin vähitellen kuitenkin syvennyin minä vaistomaisesti hänen aatemaailmaansa ja opin katselemaan samoin silmin kuin hänkin. Tottumus olla yhdessä muodostui toinen toisensa seuran kaipuuksi, mutta kului kuitenkin aikaa jonkunverran ennenkuin tulimme likeisemmiksi ystäviksi. Ja se tapahtui oikeastaan eräällä kävelyretkellä Helsingin ympäristöön helluntaipyhäin aikana.

Jo hyvissä ajoin helluntaipäivän aamuna, 26 päivänä toukokuuta, olimme valmiit lähtemään jalkapatikkamatkallemme; mukaamme otimme me hiukan rahapenniä ostaaksemme matkan varrella maitoa ja kahvia sekä voileipärepun, jota vuorotellen kannoimme. Suuntasimme kulkumme länteenpäin Melalahden, Munkkiniemen ja Talin kautta Albergaan. -- Oli ihana kesäpäivä, jolloin tuntuu kuin luontokin pyhää viettäisi. Ilma huokui lämpöä, maa vihreänä vihannoi, tuomet kukkivat, taivas sinisenseesteänä päilyi ja linnut livertelivät puiden oksilla kaikkialla. Pitkin matkaamme, kulkiessamme eteenpäin, saimme ihailla -- varsinkin Severin siitä hurmaantui -- mitä ihanimpia maisemia, jotka eteemme avautuivat katsellessamme peilityynelle, kimaltelevalle merelle vaaleanvihreällä välkkyvine saarineen ja luotoineen ja katsellessamme tummaa havumetsää, joka veden tyynelle pinnalle kuvastui. Vähäväliä seisahtui Severin ja kiinnitti huomiotani johonkin puiden välistä pilkistelevään pieneen rakennukseen tahi kuvanihanaan kallioon tahi koivukihermään, johonkin erityiseen rantamaisemaan, kauniiseen mäenrinteeseen tai niittyyn, jossa lehmiä oli laitumella.

Olinhan minäkin aina pitänyt kauniista luonnosta ja kesästä maalla, mutta minua oli viehättänyt yleensä kesä kokonaisuudessaan, eikä mitkään erityiset yksityiskohdat. Severin ymmärsi sitävastoin samalla eroittaa jokaisen erityisen kohdan tässä kokonaisuudessa.

Ensin ihmetytti minua tämä suuresti, mutta pian opin minä hänen johdollaan huomaamaan kauniin yksityiskohdatkin ja siten meidän ajatuksemme sulivat sopusointuun ja me opimme ymmärtämään toisiamme.

Samalla kuin me nautimme kauniista kesäpäivästä ihanan luonnon helmassa, olimme me avanneet sisimpämme toisillemme, aivan avomielisesti, lapsellisen suoraan ja rehellisesti, sekä kertoneet toisillemme mieliaivoituksemme, tunteemme ja nuoret tulevaisuudenunelmamme.

Sitten aloimme me kertoa, tai oikeastaan Severin alkoi, sillä hän enimmäkseen puhui ja minä kuuntelin, kuuntelin haluten kuulla yhä enemmän ja enemmän, enkä tahtonut sittenkään kuulemaani tyytyä. En vielä koskaan ollut kuullut kenenkään osaavan kertoa niinkuin hän, sillä paitsi sitä että hän oli nähnyt, lukenut ja tunsi paljon enemmän asioita kuin minä, oli hänellä harvinainen kyky kuvata kertomuksensa eläväksi. Tuntui kuin olisi nähnyt kertomuksessa esiintyvät tapaukset ja henkilöt edessään niin havainnollisina ja selväpiirteisinä, että niihin voi milt'ei koskettaa.

Mutta en ollut minäkään aivan kyvytön tässä suhteessa ja vuorotellen voimmekin me kertoella pitkiä tapauksia ja historioita. Pian huomasimme, että molemmilla meillä oli lennokas mielikuvitus ja se laski ensimäisen perustan keskinäiselle myötätuntoisuudellemme.

Päivän edelleen kuluessa kohosi mielikuvituksemme yhä rohkeampaan lentoon. Me kuvittelimme ympäröivän seudun täyteen mielikuvitusolennoita ja sijoitimme sinne mitä uskomattomimpia romantillisia tapauksia, sellaisia, joita voi ajatella ja kuvitella vain joko suuri runoilija tai 13-vuotias lapsi.

Kun me illalla sitten paluumatkalla kuljimme Munkkiniemen sivuitse, huomasi setäni, kenraali, meidät ja pyysi meidät luokseen juomaan teetä. Hän kyseli matkastamme ja me kerroimme hänelle siitä niin vilkkaasti ja kaunistelemattomasti, että hänen, tuon ankaran kenraalin, jonka läpitunkevan katseen edessä pataljoonat vapisivat, hänen täytyi ääneensä nauraa meidän jutuillemme.

* * * * *

Kesä, jonka me tavallisuuden mukaan vietimme kotonamme Björkbodassa, eroitti meidät toisistamme joksikin aikaa, vaan syksyllä me jälleen yhtehen yhdyimme. Sillä välin oli Falkman hankkinut itselleen kaksi uutta tuttavaa. Toinen heistä oli Georg Öhman, jota tavallisesti kutsuttiin vain »Puteksi», pitkä ja laiha poika, kiltti ja ahkera läksyjen lukija, mutta auttamattomasti kaikkea mielikuvitusta vailla, jonka vuoksi me pidimme häntä, aiheettomasti kylläkin, jonkunverran yksinkertaisena. Toinen oli Wilhelm Borgström, kolmas järjestyksessä kauppaneuvos Henrik Borgströmin pojista, pienikasvuinen ja heiveröinen, naisellisuuteen hieman vivahtava tavoiltaan ja olennoltaan, sangen sievännäköinen muuten, vilkas, sukkela, liukaskielinen, mielikuvitukseen herkkä, mutta ennen kaikkea ivallinen ja epäileväinen.[1]

[1] *Severin Falkman*, hovitislaaja H. J. Falkmanin ja hänen puolisonsa Sofia Holmbergin poika, syntyi Tukholmassa 1831, muutti vanhempainsa kanssa Suomeen 1844, tuli ylioppilaaksi Helsingissä 1851, harjoitti taidemaalausopinnoita Pariisissa ja Roomassa 1856--1870 ja kuoli Helsingissä 1889.

*Gustaf Wilhelm Borgström*, kauppaneuvos Henrik Borgströmin poika, syntyi 1834, tuli ylioppilaaksi 1852 ja kuoli seuraavana vuonna.

*Georg Teodor Öhman*, eversti G. Öhmanin poika, syntyi 1832, tuli ylioppilaaksi 1851, siirtyi sitten venäläiseen sotapalvelukseen, jossa yleni kapteeniksi ja kuoli 1871.