Chapter 2

Mutta tuli sitten jouluilta. Kärsimättömästi kuten aina ennenkin odottelin minä nytkin määrättyä kellonlyömää, kuutta, jolloin ovi saliin avattiin. Siellä loisti jälleen joulukuusi kynttilöineen, joulupukki hyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme täyttä vasua kannettiin sisään ja isä alkoi jaella kääröjä. Jännityksissä ja uteliaana seisoin minä tuumiskellen, mitä mahtaisi nyt minun osalleni tulla. -- Ensimäisen vasun sisältö oli jaettu -- kaikki olivat saaneet jotain -- kaikki, paitsi en minä; mutta en minä kuitenkaan vielä käynyt toivottomaksi. Lahjat ovat ehkä huonosti sotketut vasuissa ja niin ehkä minulle tulevat ovatkin jälelläolevissa koreissa. -- Tyhjentyi sitten toinenkin vasu, mutta minun osalleni ei tullut nytkään yhtään kääröä; jonkunverran toivoa oli kuitenkin vielä jälellä, sillä nehän voisivat olla viimeisessä vasussa. Mutta pian alkoivat siitäkin kääröt loppua -- joku ainoa oli kuitenkin vielä jälellä -- mutta nekin loppuivat, ja vasu oli tyhjä.

Silloin ymmärsin minä rangaistuksen. Minä olin itse yrittänyt väärällä tavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etukäteen, ja siksi oli joulupukki minulle selkänsä kääntänyt. Häpeissäni ja katkeralla mielellä vetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua lohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin hyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja kaikkien hylkäämäksi.

Iltaruokaa syödessä en tuntenut ruokahalua ensinkään, enkä saanut nielaistuksi suupalastakaan, sillä tuntui kuin ruoka takertuisi kurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.

Vihdoinkin menivät kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin -- ja tyhjin käsin menin minä huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei kuitenkaan tällä kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja vähäväliä puristin minä pienet käteni nyrkkiin huudahtaen itsekseni: »Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti?»

Herättyäni aamulla otin ensimäiseksi työkseni käsille tinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin mielin heitin minä sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi niin ett'ei minun niitä koskaan enää tarvitseisi nähdä. Ja pitkän aikaa senjälkeen inhoittivat minua sotilaat, varsinkin ratsumiehet.

Monta päivää kului sitten tällä tavalla ja koko joulujuhla, joka tavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun äiti sitten arveli, että olin jo tarpeeksi kärsinyt ja saanut kylliksi rangaistusta hairahduksestani, koristeli hän minua varten loppiaisiltana pienen joulukuusen vähäpätöisine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa vähäinen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt korvaamaan.

Tällainen oli ensimäinen suruni ja tuntuikin se minusta silloin syvällisemmältä ja katkerammalta kuin surut koskaan senjälkeen, sillä eihän ollut minulla silloin vielä tottumusta niitä kantamaan.

IV.

NAAPURITALOSSA.

1839--40.

Muutamia päiviä äsken kertomani jouluillan jälkeen sanoi äiti minulle: »Nyt täytyy sinun, rakas poikani, alkaa käydä koulua». -- Minä itkin ja pyytelin, mutta turhaan vuotivat kyyneleeni ja turhaan huomautin, että voisinhan lukea kotonakin saman maisterin johdolla kuin vanhemmat veljenikin. -- Turhaan kaikki, sillä päätös oli tehty, minun täytyi tulla pois kotoa ja niin pantiin minut täyshoitolaiseksi.

Äiti otti minua eräänä päivänä kädestä kiini ja vei minut mukanaan. Pitkään ei sillä kertaa kuljettu, sillä matkamme päämäärä oli viereinen naapuritalo.

Siellä asui vanha entinen luutnantti Odert Gripenberg[1] perheineen, rouvansa ja tyttäriensä kanssa, jotka yhdessä olivat perustaneet äskettäin käytäntöön otetun Pestalozzin järjestelmän mukaisen pientenlastenkoulun, jossa käytettiin kunniantuntoon käypää rangaistustapaa siihen aikaan muuten käytännössä olevan ruumiillisen kurituksen sijasta.

[1] Odert Gripenberg, syntynyt 1788, tuli Uudenmaan rakuunarykmentin ajutantiksi 1806 ja otti eron Ruotsin palveluksesta 1808. Oli opettajana Haminan kadettikoulussa sekä perusti 1837 yksityisen oppilaitoksen Helsinkiin. Kuoli 1848.

Koulussa oli paljon oppilaita, enimmäkseen tyttöjä, mutta minä yksin olin täyshoitolaisena. Jotta minä saisin talossa tilaa, oli lautaseinällä jaettu kahtia eräs suurenpuoleinen vaatekammio eli jonkunlainen läpikäytävä huone, jota myöskin käytettiin matka-arkkujen ja muun vanhan rojun säilytyspaikkana. Tuo eroitettu kammioni oli parahiksi niin suuri, että siihen sopi pieni vuoteeni, yksi pöytä ja tuoli. Kun minä, tottuneena asumaan suuressa ja ilmavassa huoneessa, jossa voin leikkiä, mellastella ja levitellä leikkikalujani yltympäri mielin määrin, kun minä näin tuon komeron, joka oli tuleva asunnokseni, aloin itkeä täyttä kurkkua.

Yhtä katkeralta tuntui minusta kaikki muukin näiden ventovieraiden ja kylmien ihmisten luona, jotka olivat kaikinpuolin niin erilaisia kuin lämpimän, rakkaan kodin oma joukko. Kotona oli minua kenties hieman hemmoiteltu ja ehkäpä olin jo ennättänyt tulla vähäläntäiseksi herkkusuuksikin. Senvuoksi näytti maito minusta nyt niin ihmeellisen vaaleansinertävältä ja ruiskorput tuntuivat minusta niin kovilta, ett'eivät hampaani tahtoneet niihin pystyä. Kaikki muukin oli samanlaista niin ett'en alussa voinut syödä juuri mitään. Mutta nälkä on hyvä opettaja.

Minulla oli varmaan lapsena tavattoman paljon mitä pahimpia virheitä ja huonoja taipumuksia, sillä kaikki mitä nyt enää jaksan tuosta koulusta muistaa, supistuu siihen, että minut melkein joka päivä pantiin nurkkaan salin kaakeliuunin viereen. Päähäni asetettiin aina silloin korkea, suippopäinen paperitötterö, johon taas kiinnitettiin ilmoituslippu siitä, mistä näin rangaistiin -- »laiskuudesta» -- »tottelemattomuudesta» -- »valheesta» -- »epäkohteliaisuudesta» ja sensemmoisesta, vaihdellen loppumattomiin. Lukupuikko tahi sellaisen puutteessa kohennusrauta pantiin käteeni ja sillä piti minun tehdä kunniaa ja tuollaisessa asussa seista nurkassa puoli- tahi neljännestunti kaikkien pilkkana ja kummana; ja tapahtuipa usein, että tuli vieraitakin sisään minun nurkassa seistessäni.

Minkälaisia rikoksia minä silloin aina olin tehnyt, sitä en nyt mitenkään enää muista, vaan en luule olleeni parempi enkä huonompikaan kuin toiset. Onhan kyllä totta, että joskus nykäsin tyttöjä palmikosta tahi nipistin heitä niin että he huusivat tahi taas käytin tilaisuutta hyväkseni tuikatakseni heitä huomaamattaan nuppineulalla niin että he hypähtivät ylös istuimiltaan, mutta nuo tuollaisethan ovat tavallisia poikain kujeita. Ja minä luulenkin että kun minut niin usein pantiin nurkkaan sillä tarkoitettiinkin vain sitä, että minä siinä olisin tuon ylistetyn Pestalozzin järjestelmän sopivana, elävänä kylttinä, järjestelmän, joka tuollaisen häpeänurkka-kasvatuksen kautta vaikuttaisi välittömästi ja terveellisesti lasten kunniantuntoon. Kyllä minä vihasinkin silloin tuota nimeä! Paljon mieluummin olisin kärsinyt tukkapöllyn tahi lyöntiläimäyksen taikkapa käsipatukkaakin, kuin seisonut tuolla tavalla kaikkien naurettavana.

Monta vuotta senjälkeen pistäydyin eräällä Schweitsin matkallani myöskin Yverdonin pienessä kaupungissa ja näin sen torilla Pestalozzin muistopatsaan. Kookas, jalo mies, pitäen lasta rakkaasti käsivarrellaan samalla kuin toinen lapsi luottamuksella kuroitteleksen hänen syliinsä. Väkisinkin johduin silloin ajattelemaan eroitusta tuon kuvan ja marisevan ukko Gripenbergin ja hänen molempain, alinomaa nuhtelevain tyttäriensä välillä. Minä toivoin sydämestäni, että he olisivat nähneet tuon kuvapatsaan, ehkä jäljennös sitten olisi hiukan enemmän lähennellyt alkuperäistä.

Mutta tähän ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli vielä jälellä.

Pienen asuinkomeroni ikkunasta voin minä helposti nähdä vanhempieni asunnon, joka oli aivan vastapäätä. Ennenkuin menin levolle, katselin minä aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, että minä näin yli lauta-aidan ja läpi lehdettömäin talvisten puiden kuinka tuo minulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja herroja siellä sisällä liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka palvelijat kantoivat tarjottimia virvokkeineen. Kaiken tuon näin minä ainoastaan muutaman askeleen päässä itsestäni. Ah! Sehän oli minun vanhempieni asunto, ja minä en saanut olla siellä, lämpimässä ja ilossa, kaikkien noiden iloisten, juhlapukuisten vieraiden joukossa, enkä saanut maistella herkkuja tarjottimilta, vaan täytyi minun maata yksin, hyljättynä ja viluissani komerossani. Niin voin minä ikkunan ääressä myöhään yöhön tähystellä ulos pimeään nähdäkseni edes vilahduksen valoa ja liikuntoa omasta kodistani. Kuumia kyynelhelmiä tipahteli poskilleni ja minä puristin kuumeentapaisesti käteni nyrkkiin täynnä vihan ja katkeruuden tunnetta. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat niin kovia ja puolueellisia minua kohtaan ja kuin itse olisin onnettomin olento koko maan päällä. Kaikki muut koululapsethan saivat olla kotonaan -- miksi juuri minun yksin piti olla omasta kodistani karkoitettuna.

Tuollaisen tilaisuuden jälkeen toi vanha Björkqvist aina seuraavana aamuna minulle vähäiseksi lohdutukseksi vasullisen kaikellaista hyvää, eilisten pitojen jätteitä. Mutta kitkerältä ja karvaalta tuntui yksin niitä syödä ahtaassa komerossani ja useimmiten annoinkin minä suurimman osan tytöille.

Haluni päästä pian pois sieltä oli niin suuri, että minä laskin päiviä kuinka kauan vielä kuluisi siihen aikaan, jolloin vanhempani muuttaisivat maalle kesää viettämään ja jolloin minä luonnollisesti saisin seurata heitä.

Kuka voikaan senvuoksi kuvailla sitä surua ja epätoivoa, joka minut valtasi, kun äiti eräänä kevätpäivänä tuli koululle heittämään jäähyväisiä minulle, ilmoittaen samalla ett'en sinä kesänä saisikaan tulla Björkbodaan vaan sensijaan mennä herrasväki Gripenbergin kanssa heidän maatalolleen. Minä itkin, pyysin pyytämällä ja rukoilin -- mutta kaikki oli turhaa; niin oli päätetty ja niin piti tapahtua.

Minulla oli Björkbodassa pieni puutarhatilkku eräällä viettävällä rinteellä kasvihuoneen alapuolella; ja sitä minä rakastin, lähinnä äitiä tietysti, enimmän koko maailmassa. Sinne olin minä itse istuttanut ne pienet omenapuut, jokaisen pienen pensaan ja kukkaislaitteen, omin heikoin käsin olin minä siellä kaivellut, tehnyt työtä ja kastellut kasviani, ja enkö nyt saisikaan enää sitä nähdä. Kuka sitä nyt hoitelisi? Ehkäpä se huonosti hoidettuna menisi pilalle? Tämä viilsi sydäntäni niin kovasti että luulin sen halkeavan.

Saarijärven talossa Porvoon lähistöllä kului kesä kuitenkin siedettävämmin kuin olin odottanutkaan. Minun ei tarvinnut lukea ja Gripenbergin neidit olivat minulle ystävällisempiä kuin ennen niin että meidän keskinäiset suhteemme muodostuivat hieman paremmiksi. Ainakaan ei minun tarvinnut seista tuossa ijänikuisessa Pestalozzilaisessa häpeänurkassa, sillä sekin näytti saaneen kesälomaa.

Vihdoin tuli syksy ja silloin muutettiin jälleen takaisin kaupunkiin. Sainhan tosin silloin suureksi ilokseni jälleen nähdä äidin, mutta koulunkäyntini jatkui kuitenkin samalla tavalla kuin edellisenäkin lukukautena. Viimeinkin lähestyi sitten joulu ja silloin sain minä tulla kotiin, sillä äiti oli sen luvannut. Ja kaiken sen jälkeen mitä vuoden varrella olin kärsinyt muodostuikin tämä jouluilta minulle ikimuistettavan iloiseksi.

Mutta kuinka ollakaan! »Mainitsehan onni, jota kestäisi ainiaan!» -- Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä heti juhlan jälkeen oli määrä lähettää minut taaskin pois kotoa, joskin tällä kertaa toiselle suunnalle, silloin Turussa lehtori (sittemmin arkkipiispa) Bergenheimin avaamaan uuteen reaalikouluun.

V.

ENSIMÄISEN KERRAN TEAATTERISSA.

1840.

Puusta, Engelin piirustusten mukaan rakennettu, vanha, suuria muistoja kätkevä Thalian temppelimme Helsingissä sijaitsi jonkun verran itäänpäin siitä paikasta, jossa nykyinen »uusi» eli »ruotsalainen teaatteri» on, ja vihittiin se 1827. Sen oli eräs osakeyhtiö rakennuttanut sangen vaatimattomilla kustannuksilla, 16,000 ruplan pankkiosoituksilla, eikä se niin ollen voinut suuria vaatimuksia vastata. Mutta sangen pulskalta se kuitenkin näytti vaahterain puoliympyrän sisässä, kun sitä ei vielä oltu lisärakennusten, edestä ja takaa paikkaamisten tahi sivu-ulkonemusten kautta saatettu rakennusrähjäsikermän kaltaiseksi, jollaiseksi se myöhemmin muodostui. Ei edes savupiippukaan sitä rumentanut, sillä teaatteria ei lämmitetty. Sellainen ylellisyysseikka otettiin käytäntöön vasta neljäkymmenluvun lopulla. Se oli ainoa teaatteritalo Helsingissä siihen aikaan ja sopi siihen, sovellettuna kaupungin yleisön mukaan, noin 450 henkeä, jos kerran oli »lippu luukulla».

Teaatterin sisustusta pidettäisiin nykyisten olosuhteiden mukaan sangen huonona, mutta silloin se oli kyllin hieno. Siellä oli kaksi aitioparveketta, jotka oli paperoitu tavallisella valkoisella paperilla maalattuine harmaine koristeineen. Ensimäistä parveketta koristi rivi joutsenia, jotka purivat välillään olevia lyyroja, toista ylempää parveketta taas koristivat yksinkertaisemmat harmaat ruusukkeet. Katto oli vaaleansininen valkoisine tähtineen. Esirippu taas kuvaili jotakin mielikuvitusmaisemaa raunioineen. Istumapaikkoina permannolla oli vain kovat penkit kiintonaisine selkänojineen, joihin oli kiinnitetty suuret numeroliput, eikä aitioissakaan muunlaisia istumapaikkoja ollut. Kultauksista, sametista ja täytteistä tahi mukavista tuoleista ei jälkeäkään näkynyt.

Näyttämökoristeetkin olivat samaa yksinkertaista lajia ja oli ne maalannut joku käsityöläinen, jolla ei ollut käsitystäkään perspektiiviopista. Metsä, jossa kasvoi palmuja, koivuja, kuusia ja muita puita, joiden oksilla punaset ja siniset kukat yhtaikaa kukkivat; palatsisali vihreine pilareineen, pari muunlaista huonetta ja kaupunki -- siinä kaikki, ja ne muuttumattomina esiintyivät yhä uudelleen ja uudelleen. Pari sohvaa ja pöytä sekä neljä tuolia, siinä koko irtaimisto, jota käytettiin kuninkaanlinnaa ja myöskin mitä yksinkertaisimpia huoneita varten. Jos taas esitettiin joku sellainen näytelmä, joka vaati suurenmoisempia laitelmia, oli teaatterin johtajalla tapana silloin käydä teaatteria harrastavissa perheissä pyytämässä lainaksi mattoja, huonekaluja, ruunuja y. m., tarjoten kohteliaasti vastapalvelukseksi muutamia vapaalippuja näytökseen.

Samoin oli pukujenkin laita. Historiallista tarkkuutta ei otettu huomioon, eikä parisataa vuotta käsittävästä ajanlaskuhairahduksesta kukaan välittänyt. Vaadittiin ainoastaan, että puvut olivat loistavia ja välkkyviä. Näytelmissä esiintyvä kuningas koristeltiin aina kultapaperista tehdyllä kruunulla ja kuningatar pitkällä kultakirjaillulla samettilaahustimella. Arvatenkin oli pidetty mallina korttileikissä löytyviä olentoja.

Nykyaikainen »mise en scène» oli tuntematonta ja perspektiiveistä, sähkövalovaikutteista sekä näyttämölaitteiden pikkuseikkoihin asti ulottuvasta tarkkuudesta ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmin vaadittiin mitään sellaista. Mutta sen sijaan oli vallalla vielä siihen aikaan velttoutumaton mielikuvitus, joka korvasi kaiken muun.

Oli joulujuhlain aika vuonna 1840. Kokonaisen vuoden kestäneen marttyyrikauden jälkeen tuossa Pestalozzilaisessa kidutuslaitoksessa oli rangaistusaikani vihdoinkin nyt loppunut ja olin saanut kaikki täydellisesti anteeksi. Ja rajattoman onnelliseksi tunsinkin itseni saadessani jälleen olla rakkaassa kodissani.

Vanhemmat sisarukseni puhuivat silloin usein keskenään teaatterista, jossa he olivat joskus käyneet, sekä näytelmäkappaleista, joita siellä oli esitetty. Jännityksellä kuuntelin minä heidän kertomuksiaan ja aloin tuntea hillitsemätöntä halua saada nähdä jotakin tuollaista ihmeellistä.

Eräänä iltana sitten, kun olimme tulossa kotiin joistakin perhepidoista ja ajoimme teaatterin ohi, näin minä kuinka se oli kirkkaasti valaistu ja kuinka väkeä virtanaan tulvi alas sen portaita myöten. Sydämeni pohjasta pyytelin minä silloin äidiltä, että joskus -- vaikkapa sitten sen yhden ainoan kerran -- saisin käydä siellä. Mutta äiti ei ottanut pyyntöjäni kuuleviin korviinsakaan.

Kuuluisa Hornicke-Reithmeyerin oopperaseurue vieraili koko sen talven Helsingissä. Hornicke itse, seurueen johtaja ja tenoorilaulaja, oli komea mies ja kaikkien naisten suuri suosikki, jotavastoin taas seurueeseen kuuluvat neljä kaunista Reithmeyer-sisarusta, joista yksi joutui naimisiin porvoolaisen tohtori G. Wallgrenin kanssa, sytyttivät nuorten miesten sydämet ilmiliekkiin. Tämä seurue esitti melkein kaikki siihen aikaan tunnetut suuret oopperat, sillä useampaan kuin kolmeen kertaan ei voitu samaa näytelmäkappaletta esittää. Teaatteriyleisö oli näet vielä siihen aikaan siksi vähälukuinen.

Eräänä päivänä puikahdin minä silityshuoneeseen. Siellä ompeli neulojatar, mamsseli Mimmi, parhaillaan vaatetusta ja kamarineitsyt silitti alushametta. He keskustelivat innokkaasti teaatterista, jossa he edellisenä iltana olivat olleet ja nähneet erään »hirveän hauskan kappaleen». Sen nimi oli »Don Juan» ja oli se loppunut siihen, että tuo sievä, kaunis mies oli suistunut suoraapäätä alas helvettiin tulilieskojen hulmahdellessa ylös hänen ympärillään.

Minä värisin kauhistuksissani ja kysyin: »Mitä oli tuo miesparka sitten tehnyt joutuakseen sinne?»

Ensin eivät he oikein tietäneet mitä vastata, vaan hetkisen tuumailtuaan sanoivat he:

»Hän piti liian paljon naisista.»

Minä vaivuin mietiskelyyn, mutta rohkenin kuitenkin hieman epäiltyäni kysyä: »Mutta pidänhän minäkin paljon äidistä ja vanhasta isoäidistä, ja Mimmi-mamsselista myös», lisäsin minä kohteliaasti -- »joudunko sitten minäkin sinne?»

»Eihän toki! -- Pienet pojat eivät joudu sinne.»

Tämä tyynnytti kyllä minut hetkeksi -- mutta levottomalta tuntui minusta kuitenkin tulevaisuuteen nähden, sillä eihän voinut varmuudella tietää, mitä sitten mahdollisesti tapahtuisi.

Jonkun ajan kuluttua senjälkeen kertoivat he taas minulle, että he olivat jälleen nähneet niin »kauhean hullunkurisen kappaleen», jonka nimi oli »Robert von Nordman» tahi »jotakin sentapaista». He kertoivat nyt kuinka tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti puettu, eräänä iltana käveli alakuloisena kuutamossa hautausmaalla laulaen jotakin kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet, ja alkoivat kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert raukan ympärillä, joka väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä ei hän tietänyt oikein mihin läksisi päästäkseen noista vanhoista ilkiöistä, vaan oli pakoitettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi nauruunsa tikahtua, j. n. e.

Siitä hetkestä alkaen en minä löytänyt missään rauhaa, sillä minäkin tahdoin nähdä, kuinka nunnat nousivat ylös haudoistaan ja tanssivat hautausmaalla. Enkä minä hellittänyt hetkeksikään äitiä rauhaan, vaan pyytelin herkeämättä häneltä päästä teaatteriin. Mutta aina turhaan, sillä joka kerran vastasi hän minulle, että »niin pienet pojat eivät tavallisesti käy teaatterissa». -- Minun täytyi niinmuodoin kasvaa ja odotella -- ja olla kateellinen vanhemmille siskoilleni, jotka jo olivat ennättäneet tuohon onnelliseen ikään.

Mutta kuinkas ollakaan; eräänä päivänä kuulin minä, että äiti ja sisareni aikoivat mennä teaatteriin. -- Minä en suonut hänelle hetkenkään lepoa, minä itkin, pyysin ja rukoilin vuorotellen, ja kun ei tästä koitunut odottamaani tulosta, panin minä toimeen sellaisen metelin, että äiti jo lopulta kokonaan väsyneenä heikolla hetkellään antoi minulle perään ja lupasi, että saisin tulla mukaan, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla että istuisin teaatterissa aivan ääneti ja hiljaa. Ja luonnollisesti lupasin minä ilomielin täyttää ehdot, joka kuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty.

Ilo ja riemu valtasi minut. Minä hyppelin ja pyöriskelin ympäriinsä koko päivän ja olin kuin kuumeessa, ja vähäväliä juoksin minä vanhan pöytäkellon luo katsomaan kuinka aika kului. Vihdoin oli kello 6 ja näytöksen piti alkaa puolituntia myöhemmin. Silloin kokoonnuimme kaikki eteiseen, jonne isäkin tuli katsomaan että lasten päälle puettaisiin hyvin, niin ett'eivät ne vain vilustuisi. Minun ylleni pantiin kaikista lämpöisin päällystakkini, jalkaani nahkavuoriset päällyssaappaat ja käsiini villaiset käsineet, kierrettiinpä vielä villavyö pari kertaa ympärilleni aivan kuin olisi pitkäkin matka kysymyksessä. Suuri kuomireki ilmestyi portaiden eteen, meidät kaikki sovitettiin hyvin rekeen, lähdettiin ja palvelija hyppäsi kuomin takapukille, pitäen lyhtyä kynttelipätkineen korkealla ilmassa valaistakseen pimeää kulkutietämme pitkin Bulevardikatua, jonka varsilla vain pitkien välimatkojen päässä jokunen savuttunut öljylamppu tuikki himmeää valoa. Ulkona oli pureva pakkanen, kuomireen ikkunat olivat jäähuurteessa ja lumi natisi jalaksien alla. -- Vihdoin päästiin perille.

Meidän paikkamme olivat eräässä peräaitiossa. Ensin astui palvelija sisään ja levitti maton tahi rekinahkaset »lattiavedon» suojaksi. Sitten vasta istuimme me paikoillemme, äiti puettuna ketunnahkapäällysvaippaansa, jossa oli uhkea turkinkaulus, ja minä kauheasti päällysvaatteisiin tumpustettuna ja lakki päässä. Oli niin kylmä, että hengitys valkeana höyrynä näkyi suusta pöllähtelevän; sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin.

Mutta kaikkea tällaista en ennättänyt ottaa huomiooni, sillä katseeni harhaili väen joukossa, joka kokoontui paikoilleen, ja koreassa esiripussa, sillä niin ihanaa maisemaa en vielä koskaan ollut kuvitellut voivan löytyäkään, ja erityisesti ihmettelin minä siinä kuvattuja kummallisia raunioita. Orkesterin paikalla istui joukko soittajia viuluineen, suurine torvineen ja patarumpuineen. Mutta he eivät soittaneet ja se harmitti minua.

Silloin kuului pienen kellon helinää esiripun takaa -- sitten toisen kerran, jolloin samalla soittajat kävivät käsiksi käyriin tahi kohottivat torvet huulilleen, -- kuuluipa pian kolmaskin helinä ja bum bum bum kumahti suuri bassorumpu, viulut alkoivat soida ja esitettiin alkusoitto.

Sinä iltana esitettiin Auberin »Fenella». Oopperaa »Porticin mykkä» olivat painoviranomaiset Pietarissa kieltäneet esittämästä, vaan voitiin se nimellä »Fenella» esittää täällä, samoinkuin Wilhelm Tell'kin »Kaarle rohkea»-nimisenä. -- Silloin oli ne Nikolain ajat. -- Komea Hornicke näytteli Masaniellon osaa, yksi kauneista Reithmeyer-sisaruksista esitti Fenellan elkeistä rikkaan osan ja herra Reithmeyer esiintyi Pietrona.

Vihdoin kohosi esirippu. Minä kiljahdin ja unohtaen lujat lupaukseni huudahdin kovaa »mamma, mamma! katsohan! katsohan kuinka koreaa!» Yleisö kääntyi katsomaan taakseen ja töllisteli minua samalla kuin jotkut huusivat »hiljaa! -- hiljaa!»

Mutta äiti nykäsi äkkiä minua käsivarresta ja kuiskasi varovasti: »ole vaiti paikalla ja istu hiljaa, muuten täytyy Björkqvistin, joka seisoo käytävässä, viedä sinut heti kotiin.»

Kuultuani tämän hirvittävän uhkauksen, asetuin silmänräpäyksessä äänettömäksi, enkä uskaltanut sormeanikaan liikauttaa, vaikkakin tuntui vaikealta hillitä itseäni. Minä tuijotin vain ja katselin, sillä niin ihania kasvoja en koskaan ennen ollut nähnyt, enkä niin loistavia pukuja, enkä myöskään koskaan kuullut niin kaunista laulua. Minä ihmettelin vain ja ihailin. -- Mutta kun sitten Fenellan suuremmoinen elkeellinen kohtaus alkoi, harmitti minua, että hän ainoastaan huitoi käsillään niin hirvittävästi eikä laulanut niinkuin muut, ja minä kysyin hiljaa äidiltä: »miksi hän ei laula? eikö hän osaa?» -- »Se kuuluu asiaan -- hän on mykkä», vastasi äiti. -- »Vai niin, onko hän kuuromykkä?» -- Ensimäinen näytös loppui ja esirippu laskeutui.

Silloin otti äiti käsille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona valmistettuja paahdemanteleja, joita me sitten syödä popsittiin väliajan kuluessa. Siihen aikaan ei näet teaatterissa ollut minkäänlaista tarjoiluhuonetta, jossa olisi saanut virvokkeita.

»Onko sinulla kylmä, poikaseni?» kysyi äiti.