Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA

Kirjoittanut Anders Ramsay

Suomentanut Knut Sarlin

I osa

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.

JOHDANTO.

Esipuheet ovat tavallisesti tarpeettomia ja jätetäänkin ne kai useimmiten lukematta, mutta mielestäni kuitenkin asianhaarat tässä tapauksessa vaativat muutamia sanoja, joista käy selville kuinka tämä teos on syntynyt.

Sangen usein, kun tuttavallisemmassa seurapiirissä olen kertoellut muutamia muisteluja menneiltä ajoilta, ovat ystäväni kehoittaneet minua niitä paperille panemaan ja julkaisemaan ne niinkauankuin ne vielä ovat tuoreessa muistossa.

Kauan olen minä kuitenkin epäillyt ja kiellellyt. Sillä onhan paljon sellaista, jota voidaan jutella ystäväin kesken ja joka hauskassa seurassa voi herättää hilpeyttä ja mieltymystä, mutta josta ei kuitenkaan ole julkisuuteen -- »verba volant, scripta manent». Jos onkin muistoja, jotka nekin vuosien pitkään himmenevät ja voivat hairahtua, ei ole siinä kylliksi, sillä tarvitaanhan ennen kaikkea kuvaamiskykyä, täytyyhän olla kieli vallassaan ja pystyä hallitsemaan asemaa. En ole vielä koskaan kirjoittanut mitään julkisuutta varten ja olen jo ennättänyt yli sen ikärajan, jolloin vanhat tottuneet sanomakirjailijat jättävät kynänsä. Rohkenisinko siis minä tarttua kynään ja alkaa silloin kuin muut lopettavat? Juuri tuo ajatus on minua kauan pidättänyt ryhtymästä tähän työhön.

Mutta kun minua yhä innokkaammin on kehoitettu, olen viimeinkin myöntynyt houkutteluihin ja kiusaukseen, sillä myönnän avoimesti, että viehätys on suuri saada nähdä kirjoittamansa sanat painettuna.

Niinpä eräänä päivänä rohkaisin itseni, tartuin kynään ja aloin työni. Mutta jo pian huomasin mitä vaikeuksia siinä on. Niitä on paljon ja ne ovat suuria.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

I

AIKAISIMPIA MUISTOJANI.

1836.

Miltä ajalta ovat ensimäiset varmat muistomme ja kuinka kauaksi ajassa taaksepäin yksilön elämässä voi muisti ulottua? Tavallisesti häipyy se johonkin himmeään, häilyvään ja epämääräiseen, joka voi ulottua sangen pitkällekin taaksepäin, aina lapsuutemme varhaisimpiin vuosiin. -- Minun ensimäinen selvä muistoni on neljänneltä vuodeltani ja sen näen minä vieläkin selvästi edessäni. Se olikin ihmeellinen tapaus, vaikkapa tuskin kukaan silloin voi aavistaa sen suurta sivistyksellistä merkitystä.

Minun paikkani lapsuuskodissa oli silloin pysyä vain hoitajattareni kanssa lastenkamarissa, ja ani harvoin sain minä pistäytyä muissa huoneissa, eikä toki koskaan, jos sattui olemaan vieraita. Senpätähden selvästi muistan kuinka eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni kotohuoneistomme täpötäynnä vieraita ihmisiä, herroja ja naisia, joita en koskaan ennen ollut nähnyt. Hoitajattareni Natalia oli silloin sairas ja äitini itsensä oli täytynyt ottaa minut hoidellakseen. Pelästyneenä, nähdessäni kaikki nuo oudot kasvot, pidin minä tiukasti kiini äidin hameesta ja seurasin häntä joka askeleella.

Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin. Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Vanhempani[1] asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.

[1] *Carl August Ramsay*, syntynyt vuonna 1791, Savon ja Karjalan maaherran Anders Johan Ramsayn ja hänen vaimonsa Johanna Petersenin poika, tuli ylioppilaaksi Turussa 1802, Suomen hallituskonseljin kopistiksi 1809, Viipurin läänin maaherraksi 1825, senaatin talousosaston jäseneksi 1834, filosofian kunniatohtoriksi 1840, salaneuvokseksi 1841, otti eron toimestaan 1844 ja asui senjälkeen maatilallaan, nimeltään Björkboda, kunnes kuoli 1855. Avioliittoon meni hän vuonna 1821 *Charlotta af Petersenin* kanssa, joka oli syntynyt 1800 ja oli vuorineuvos Wolter af Petersenin ja hänen puolisonsa Charlotta Helena Hästeskon, Målagårdista, tytär. Hän kuoli Björkbodassa vuonna 1868.

Salit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja vähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi tuota ihmeellistä kapinetta.

Taajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt Tähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä odottavia katselijoita kerrassaan vilisi.

Vihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee -- katsokaa! katsokaa! -- ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.

Ilta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja meri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen näkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan ikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin. *Tuo jokin* lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi ja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian senjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja ilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden siipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että vesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan asetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja hurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli ensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se ruotsalainen alus »Solide». Se ei ollut suurempi nykyaikaisia saaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä hämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta rakennetut siipihöyrylaivat »Storfursten» ja »Furst Menschikoff» välittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne yksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.

Senjälkeen on höyrylaivamuotoja monenlaisia ilmestynyt ja jälleen hävinnyt; pienet puusta raketut alukset leveine siipikatoksineen ovat nyt jo näkyvistämme kadonneet ja on niiden sijalle ilmestynyt suuria höyrylaivoja rautapotkureineen ja ylellisine sisustuksineen, tullen ne kaukaisista maista täynnä tavaraa ja matkustajia.

Kun nyt näkee Helsingin sataman ja sen rantalaiturit, jotka käyvät miltei ahtaiksi sille suurten ja pienten laivojen paljoudelle, joka siellä käy, kun näkee höyrylaivojen melkein joka hetki sieltä lähtevän tahi sinne tulevan, niin johtuupa väkisinkin ajattelemaan kuinka nopeasti kaikki on yhden ihmisijän kuluessa kehittynyt ja samalla kysymään itseltään, kuinka ihmiset ennen voivat tulla toimeen hiljaisessa kyhjötyselämässään, jolloin vain jotkut harvat ja valitut olivat tilaisuudessa hankkimaan itselleen huvin nähdä jotain muutakin kuin kotinurkat. Miltähän tuntuisi meistä nyt ilman uudenaikaisia kulkuneuvojamme?

II

ISOÄITI

Luonnollisesti omaa äitiään itsekukin rakastaa kaikista enimmän elämässä, varsinkin lapsuusvuosinaan, vaan hänen jälkeensä järjestyksessä seurasi meillä vanha isoäiti, tuo hyväsydäminen, iloinen isoäiti, josta kaikki lastenlapset niin sydämellisesti pitivät. Sillä hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ajattelevat enemmän toisia kuin itseään, ja hänen suurin ilonsa oli saada toisille valmistaa iloa ja nähdä kaikki tyytyväisinä. Hänen läsnäolonsa huokui lämpöä ja valoa seuraan, mihin hän vain tuli. »Isoäiti on täällä!» Siinä tunnuslause, joka ei koskaan jäänyt vaikutustaan tekemättä, sillä silloin sitä elämää ja riemua nuorten joukossa syntyi.

Jo sangen aikaiseen oli hän mennyt kihloihin; ei ollut silloin vielä täysin kehittynytkään. Siitä kerrottiin, että eräänä päivänä kesällä vuonna 1785 silloinen everstiluutnantti Anders Johan Ramsay oli tullut Björkbodaan tehtaanisännän, sittemmin vuorineuvos Jon Adam Petersénin luo. Näytti luonnollisesti siltä kuin vierailija olisi tullut vain tervehdykselle kunniassa pidettävän heimolaisensa luo, jonka kanssa hän oli sukulaisuussuhteissa Hisingerin ja Wittfoothin sukujen kautta, mutta pian huomattiin, että vierailulla olikin yhteyttä kosimisretken kanssa, joka tarkoitti rikkaan sedän ainoaa tytärtä, vasta kuusitoista vuotiasta Johannaa.[1] Sen ajan tavan mukaan esitti hän pyyntönsä »tyttären kädestä» ensin vanhemmille. Hän sai heidän myöntymyksensä, sillä tarjousta pidettiin hyvänä ja kunniakkaana. Joku talossa oleva naissukulainen, joka oli kuunnellut kosintaa, kiirehti nopeasti nuoren Johannan ullakkohuoneeseen voidakseen ensimäisenä kertoa hänelle tämän tärkeän sanoman. Tultuaan sisään, näki hän hämmästyksekseen Johannan leikkivän nukeillaan ja sanoi: »Pian saa pikku Johanna muuta leikittävää, sillä nyt on taloon tullut kosija.» -- »Kuka?» kysyi Johanna hämillään -- »eihän vain toki liene se vanha herra, joka parhaillaan on täällä; niin hullu ei hän voine olla»; ja Johanna löi kätensä yhteen ja nauroi raikkaasti.

[1] *Anders Johan Ramsay*, luutnantti Gustaf Wilhelm Ramsayn ja hänen puolisonsa Anna Juliana Tauben poika, syntyi 1744, tuli luutnantiksi 1771, everstiluutnantiksi 1789, Savon ja Karjalan maaherraksi 1791, otti eron toimestaan 1803 ja kuoli 1811. -- Oli avioliitossa vuodesta 1786 asti *Johanna Barbara Petersénin* kanssa, joka oli syntynyt 1769 ja kuoli 1845 ja oli vuorineuvos, tehtaanisäntä Jon Adam Petersénin, Björkbodasta, ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin tytär.

Niinpä kuitenkin kävi ja vuoden perästä, 24 päivänä elokuuta, vietettiin Björkbodassa ylen uhkeat häät kemuineen, joita kesti kokonaista kolme päivää, kuten siihen aikaan tapa vaati ja oli muutenkin luonnollista niin ylhäiselle huonekunnalle kuin vuorineuvos Petersénin.

Voisipa helposti luulla, ettei avioliitto, joka on niin eri-ikäisten ja eriluonteisten henkilöiden kesken solmittu, voisi muodostua onnelliseksi. Sillä isoisäni oli jo silloin yli neljänkymmenen, oli totinen, velvollisuuksilleen uskollinen, työteliäs ja turhantarkasti huolellinen virkamies, vaatien kaikkialla ja ennen kaikkea järjestystä ja tottelevaisuutta. Ja morsian sitävastoin oli vasta seitsentoistavuotias, juuri lastenkamarin kynnyksen yli astunut, vilkas, iloinen kuin rasavilli, leikkisä, hilpeäluontoinen ja pureva, joka rakasti seuraelämää ja huvituksia, josta oli kaukana kaikenlainen joutavanpäiväinen turhantarkkuus ja jolla ei alussa ollut aavistustakaan perheenemännän huolista, vaan jota parhaiten huvitti lueskella ja kirjoitella kirjeitä ja runoja. Ja kuitenkin muodostui tämä avioliitto mitä onnellisimmaksi, joka seikka erinomaisesti todistaa heidän luonteittensa hyvyyden, koskapa he niin mainiosti voivat sulautua toinen toiseensa. Isoäiti piti suuressa arvossa miestään ja vielä vanhoilla päivillään kuultiin hänen leikillisesti sanovan: »Jos Ramsay olisi sanonut vihillä ollessamme ei, en minä olisi sitä ihmetellyt. Sillä enpä vieläkään voi ymmärtää, miksi hän minut otti. Ei se ainakaan tapahtunut punaisen tukkani ja suuren nenäni tähden.» Hän oli tosiaankin perinyt tuon Petersénin perheelle ominaisen kasvomuodon, mutta samalla myöskin sille ominaisen hilpeän luonteen, suurenmoisen vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden kaikkia kohtaan.

Otettuaan vuonna 1803 eron maaherran toimestaan, asettui isoisäni asumaan Hämeenkylän kartanoon Elimäellä, jonka tilan hän oli vaimonsa myötäjäisillä ostanut. Siellä hän kuoli vuonna 1811, jolloin hänen puolisonsa jäi yksin hoitamaan laajaa maatilaa ja kasvattamaan suurta lapsilaumaa, kuutta poikaa ja kolmea tytärtä. Mutta hän, tuo entinen rasavilli, teki molemmat tehtävänsä huolellisesti ja viisaasti. -- Niin joutuivat pojat sitten valtion virkoihin, saavuttaen huomattavat asemat ja tyttäret löysivät kukin aviotoverinsa. Kun näin kaikki nuoriso oli häipynyt pois talosta ja se sitten jäi ikäänkuin tyhjäksi ja kun isoäiti itsekin jo alkoi tuntea vuosien painavan hartioillaan, ei vanhus enää viihtynyt kauemman tällaisessa yksinäisyyden hiljaisuudessa. Hän möikin maatilan vuonna 1835 ja muutti Helsinkiin, jossa useimmat hänen lapsistaan silloin asuivat.

Juuri silloin me lastenlapset jouduimme olemaan hänen kanssaan yhdessä melkein joka päivä ja pian muodostuikin isoäiti meille ikäänkuin keskipisteeksi, jonka ympärille me keräännyimme ja joka oli kuin johtava sielu kaikissa huvituksissamme. Ei sattunut sitä syntymä- tahi nimipäivää taikkapa jotain muuta merkkipäivää suuressa perheessämme, ett'eikö isoäiti olisi päivän merkityksen johdosta jotakin runonpätkää kirjoittanut, ja hänen runonsa olivat aina leikillisiä, joskus pureviakin. Usein puettiin minut tällaisissa tilaisuuksissa yht'äkkiä kyhättyyn kummankuosiseen pukuun, pantiin paperiset siivet selkääni ollakseni siten jonkunmoinen hengetär, joka antoi runon asianomaiselle tahi sitten luki sen kaikkien kuulla. Jos runoa taas ei sattunut olemaan, piti päivää kuitenkin jollakin tavalla viettää -- esitettiin joko kuultokuvia tahi kuvaelmia tahi joku tilaisuuteen kyhätty proloogi sekä myöskin -- ja se tapahtuikin tavallisimmin -- järjestettiin joku pukuesitys, sillä tuollaiset pienet pukemispuuhat olivat hilpeämielisen isoäitivanhuksen mielikuvituksia.

Muistan vielä eräänkin tuollaisen hupaisen päähänpistotekeleen, joka pantiin toimeen eräänä iltana Björkbodassa. Vanhin sisareni ei silloin vielä ollut kihloissa, mutta isoäiti laski leikkiä ja lupasi, että hän saisi jo samana iltana nähdä minkä säätyinen hänen tuleva ylkänsä olisi. Mummo puetti kaikessa kiireessä kolme talon palvelusneitsyttä, yhden sotilashenkilöksi, toisen papiksi ja kolmannen tavalliseksi »siviili»-mieheksi, ja asetti heidät eri kohtiin puistossa. Kun sitten tuli pimeä, vei hän sisareni puistossa olevaan tienristeykseen ja kehoitti hänen valitsemaan yhden heidän edessään olevista käytävistä, jota myöten kulkiessaan hän sitten tulisi kohtaamaan tulevan valittunsa. Sisareni valitsi yhden ja tapasi kun tapasikin pian sotilashenkilön, joka kohteliaasti tervehti häntä. Ennustus kävikin toteen, sillä ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sisareni jo kihloissa erään sotilaan kanssa.

III.

TINASOTAMIES.

1839.

Ei löytyne sitä kotia pohjolassa, kuninkaanlinnasta köyhimpään majaan, jossa ei joulua ilon juhlana vietettäisi, eikä löytyne sitä lasta näissä kodeissa, joka ei kärsimättömyydellä joulun tuloa odottelisi ja siitä iloitsisi.

Jo kauan ennen joulua alettiin laskea aikaa joulun tuloon viikottain, sitten laskettiin jo päivät. Määrätyistä valmisteluista voitiin selvästi huomata, että tuo odotettu juhla läheni lähenemistään. Alkoi näet joulusiivous. Huonekalut ja lattiamatot vietiin ulos pölyytettäviksi, uutimet ja lattiat pestiin. Suursiivous toimitettiin talon jok'ikisessä nurkassa ja minulle julistettiin ankara varoitus, ett'en saisi huoneihin tehdä pahaa siivoa ja ett'en vain lattioita likaisi.

Sisareni, jotka eivät muuten olleet ahkeruudella pilattuja, tarttuivat nyt tavattomalla innolla käsiksi töihin ja näpertelivät myöhään yöhön asti korko-ompeluksiaan ja neuloivat tavanmukaisia välttämättömiä joululahjoja, sohvapieluksia, tohveleita, matkavöitä y. m. laitelmia, joiden kaikkien tuli tietysti olla omien käsien tuotteita, eikä ostettuja.

Sitten siirtyi kiire ja hyörinä keittiöpuolelle. Ja puuhat siellä veivätkin äidiltä aikaa yhä enemmän ja enemmän, sillä hänen hartioillaanhan oli huolehtiminen kaikesta siellä. Teurastettiin, leivottiin ja tehtiin kaljaa, ja keittiössä kalisivat huhmarit ja keitinastiat tavallista ahkerammin, sillä siihen aikaan piti kaiken olla kotona tehtyä. Uteliaana tirkistelin minä usein keittiön ovesta sisään, mutta silloin aina tuima emännöitsijä antoi minulle lähdön, uhaten muussa tapauksessa sitoa keittiöesiliinan ylleni.

Mutta huippuunsa kohosi uteliaisuus ja mielenkiinto silloin kun kuomireki ilmestyi portaiden eteen ja äiti, palvelijansa Björkqvistin seuraamana, läksi ajelulle, sillä hyvin ymmärrettiin mikä silloin oli kysymyksessä, ja kyllä minä puolestani pidin sitten silmällä heidän takaisintuloaan edes vilahdukselta nähdäkseni äidin tuomaa tavaran paljoutta. Mutta suurtakaan iloa ei siitä koitunut, sillä ostokset vietiin suoraan isän huoneeseen, jossa joululahjat sitten pantiin kääreisiin ja lakattiin, ja jossa isä kääröjen päälle kirjoitti saajain nimet ja sitäpaitsi useimpiin vielä pitkiäkin ja tavallisesti sangen leikillisiä runoja.

Vihdoin tuli tuo kärsimättömyydellä odotettu jouluilta. Ei milloinkaan ole minusta päivä tuntunut niin pitkältä kuin silloin; minuutit tuntuivat tunneilta. Jo aikaiseen iltapäivällä olin minä valmiiksipuettu parhaimpaan kolttuuni, joka oli tehty sinisestä sametista ja jossa oli leveä valkoinen pitsikaulus, ja niin odottelin minä sitä suuremmoista hetkeä, jolloin juhla alkaisi. Viimein löikin kello määrätyt kuusi lyöntiä, salin ovi avattiin ja sinne riennettiin sisään.

Siellä seisoi loistava joulukuusi lukuisine pienine kimaltelevine talikynttilöineen ja täynnä omenoita ja makeisia. Kesti kauan ennenkuin hennoi siitä katsettaan irroittaa. -- Pian saapuivat kutsuvieraat, vanha isoäiti ja muut läheisemmät kaupungissa olevat sukulaisemme, jonka jälkeen sitten alkoi teetarjoilu, ja sitäkös sitten tuntui minusta kestävän loppumattomiin.

Kun siitä vihdoinkin oli tullut loppu, aukeni eteisen ovi ja sisään hyppeli joulupukki -- hirvittävän näköinen -- joku palvelijoista pukeutuneena isän nurinkäännettyyn turkkiin, valkopartoineen ja kullattuine sarvineen. Joulupukki juoksi ja harppaili ympäriinsä ihmeellisin keikkailuhyppäyksin, ja sekös minua peloitti niin että hiivin äidin hameen taakse suojaan, enkä sieltä uskaltanut paljon pilkistääkään. Koko ruumiini vapisi kun minut pakotettiin ottamaan joulukuusesta muutamia omenoita tarjotakseni ne joulupukille, sillä minua pelotti, että tuo karvainen otus samalla purra nipistäisi käteen.

Mutta pian tyynnyin minä, sillä sisään kannettiin nyt kolme valtavansuurta vaatevasua, täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia kääröjä. Isä alkoi jakaa lahjoja ja luki runot.

Isäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja tointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja uhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin pohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta kylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä joukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.

»Kuinka monta olet saanut?» kysyi joku minulta.

»Kolmekymmentäseitsemän!» huudahdin minä ylpeänä.

»Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi lahjaksi».

»Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän», vastasin minä harmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla hiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin; juoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi saamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei muistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä minun että muiden ilosta.

Lyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa syötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin tänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala, riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat jäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä levolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa uhkuva huoneusto.

Minäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat, jotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne yölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat ja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia tuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia joulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.

Samallaisia kuin tämä nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki muutkin, kunnes isääni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka jälkeen jouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.

* * * * *

Jouluilta on lasten ja häiritsemättömän ilon suuri juhla, mutta kerran se kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi päiväksi elämässäni.

»Infandum, regina, jubes renovare dolorem!»

Leikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsemän vuoden.

Pari päivää ennen jouluiltaa piti äidin lähteä tavanmukaiselle ajelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden edessä ja äiti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta minä rukoilin ja pyytelin niin tiukasti päästä mukaan tuolle hauskalle matkalle, että hänen lopulta täytyi siihen myöntyä ja niin minutkin tumpustettiin rekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myymälään, joka oli Bulevardinkadun kulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siinä oli silloin kaksikerroksinen puutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyymälä, paras koko kaupungissa.

Viime jouluna olin minä muiden lahjain joukossa saanut kaksikymmentäneljä tinajalkasotamiestä, joita minä suuresti ihailin ja leikin niillä usein. Mutta tapahtuipa sitten, että eräänä päivänä menin jonkun ikätoverini luo, joka myöskin oli saanut laatikollisen samallaisia tinasotamiehiä, kuitenkin sillä suurella eroituksella, että niillä oli joukossaan ratsastava eversti, joka niitä johti. Siitä hetkestä alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan arvottomilta kun niillä ei ollut johtajaa, joka niiden etunenässä ratsastaisi. Panin siis pois käytännöstä koko tinasotamieslaatikkoni, enkä senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehiä.

Nyt näin minä joulumyymälässä pitkällä leikkikaluilla katetulla pöydällä satojen muiden kauniiden tavarain joukossa myös laatikollisen tinasotamiehiä, jotka kaikki istuivat hevosten selässä. Ah, joka olisikin niin onnellinen, että omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin minä. -- Silloin jouduin minä kiusaukseen. -- Kurkistelin salaa ympärilleni. Äiti teki ostoksia myymäpöydän ääressä, Björkqvist seisoi toisella haaralla ja myyjät hyppelivät kuin oravat ylös alas porrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan huomannut minua. Sykkivin sydämin ja kammoksuen tekoani ojensin minä nopeasti käteni laatikkoon ja näpistin sieltä varovaisesti yhden ratsumiehen, joka sitten äkkiä ja yhtä huomaamatta katosi taskuuni.

Kun tulin kotiin, otin heti esille hylkäämäni vanhan laatikon jalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekemään kunniaa uudelle päällikölleen. Ja nyt ne näyttivätkin oikein pulskilta, kun päällikkö oli rintamassa, ja minä olin aivan ihastunut niihin.

Samassa avattiin ovi ja äiti astui sisään. Nopeasti pistin käteni uuden everstin päälle, luullen sen olevan siellä hyvässä kätkössä. Mutta liian myöhään, sillä äiti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:

»Mitä sinä piilotat kätesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mistä sinä sen olet saanut?»

Punastuin tulipunaiseksi, änkytin muutamia sanoja, enkä voinut heti vastata, sillä kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin valehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen eräältä toveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi täytyi minun tunnustaa totuus.

Äiti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitkään ja ankarasti siitä että olin niin väärin menetellyt ja puhui rangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Minä huomasin nyt hairahdukseni, itkin katkerasti, lupasin ett'en enää koskaan niin tekisi ja pyysin sydämen pohjasta anteeksi.

Ja äidin mentyä pois, luulinkin minä näinollen, että kaikki jälleen olisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu heitetty.