Chapter 4

«Ethän hennonne hylätä Kelpo käskylaisiäsi, Kutka kuin omoa lasta Niin suaitsemme sinua? Kuin härätki hylkeäisit, «Hatasarven» ja «Kukanki», Joien ei kaltaista kohata Maan kaheksan markkinoilla»?

«Kuinka kaikki hylkeäisit Hilpeät huvittelusi? Kuka myllyhyn menisi, Kaksi säkkiä selässä? Ken kivet kohotteleisi Käsivartensa varassa Myllypoikien peloksi, Haitukkojen hämmästellä?»

«Elä poikani pakene, Ellös kauaksi karatko, Katkeraksi kaipu'uksi Koko Suurelle-kylälle; Ellös herratta hylätkö Toldin vanhoa taloa Eläkä anna äitiäsi Surun saattoa Manalle».

Renki noin rukoelevi, Vaan ei tuosta toinen huoli; Silloin tällöin päätä puisti, Kons' ei suostunut sanoihin, Kunpa ennätti emosta Vanhus virkkoa sanasen, Kiven sillä kierittävi Poialle syämen päälle.

Kotvan katsoi huokaellen Kaisloja kahisevia, Vaan ei vastannut mitänä Pakinahan palkkalaisen; Sinnes tuossa tuijotteli Kaisloja kahisevia, Kunnes kyynel suuri, lämmin Silmän ripsihin rupesi.

Niilo niinkuin pyyhkäiseisi Hikihernehen otsasta, Niin pivolla pyyhkäisevi Kumman kuokkavierahansa: Kyynel maahan kierieli Pitkin pikkusormeansa, Niilopa kohti kääntyneenä Sanan virkkoi vanhukselle:

«Vieös viesti, Pentti kulta, Saata äitille sanoma: Nyt on Niilon onnen tähti Surupilven peittelemä, Ei nyt poikoa näkyne Eikä kuulu kotvallana Mainehens' on maahan pantu, Kuin olisi kuollehena».

«Vaan ei kuole kuitenkana, Eikä vaivu vainajihin, Niin vain on, kuin konsa miesi Vaipui valhekuolemahan: Se kun aian oltuansa Heräjävi hurmiosta, Ihmiset imehtelevät, Kummat kuuluvi hänestä».

«Minustakin moinen viesti Vielä hälle vierähtävi, Kuta lapset kuullessansa Imijätkin ihmehtivät, Silloinpa särähtänevi Sielu armahan emoni, Kunpa ei pakahtuneisi Syän suuresta ilosta.»

Toldi tuon sanoa käski. Silloin orja uskollinen Viinilaskun laukkuhunsa Tyhjän työntävi takaisin, Veitsen tähtitäplikkähän Hyvin pyyhki puhtahaksi Sekä rasvariepusenki Kääri tarkasti kokohon.

Sitten kontin kaikkinensa Otti toiselle olalle Ja hyvästi heitettyä Jalat matkahan järesti: Jalka käski, toinen kielsi, Katse taakse kääntelihe, Viimein teitä tiettömiä Kautta kaislikon katosi.

Vanhan Aaron kaupunginmatka.

(Ote Runeberg'in Hirvenhiihtäjien 7:nnestä laulusta.)

Täydellinen käännös on ilmestynyt G. L. Söderström'in kustannuksella, Porvoossa 1884. Tässä olen kuitenkin vielä tehnyt muutamia muutoksia.

Maass' oli näet katovuos, oli leivättyys pitäjissä, Maanmies pettua söi, sekä mieronmies näki nälkää. Kaupungissapa lie väki rikkaamp', maat väkevämmät, Noin minä miettielin, sekä kämmin kerjäten eespäin. Jalkani vanha se nous väkisesti, ja pussini painoi Selkää tyhjänäkin. Väsyneenä ja nälkäyneenä Sain toki kaupunkiin sekä näin näkemättömän ennen Ihmehen ihmeimmän: hyvät ystävät, ol' taloloita, Mut talon ympäri peltoja ei, ei niittyjä ollut, Nurkiss' en tupakaista ma piipun täyttänä nähnyt. Kartanot ylvät vain, monikarvat, maalatut, uhkeet, Ikkunarikkaat näin; rivilöinä ne pitkinä seisoi, Joiden keskite tiet kävi risteillen satamäärin. Teilläpä pauhasi ään' kuni ukkosten tahi myrskyin, Vankkurit entelivät hopeoitut, kartanomaiset, Sälköin kapsasivat kaviot, rytäytteli rattaat, Ruoskat roiski, ja huus ajajat, jymis ilma ja mantu, Ruudut ruskasivat, sekä seinät kaikk' kajahuivat. Mut joka vankkurisess', ilopäiviä huoleti viettäin Kullan kiilteliäit' yliherroja, rouvia istui, Niin kuni kukkain päiss' asuloissaan kiiltelevissä Perhot nyökkyelee, kun lämpösä käy suvituuli. Ihmein syrjäydyin sekä seiniin mekkoa hieroin, Lakkini kourassain yhä tervehtäin pysäynnyin, Mut mua nähtynä ei, vaan kaikki he kiitivät eespäin. Huomaamatta ma noin tasapintaiseen, kivitettyyn Paikkahan aavaan sain, jota piirteli kartanot uhkeet. Huoleti, mielissäin, kädet yhteen laskien ihmein Siinä mä seisahduin. Etevinnäpä loisteli huoneus Harjun korkuhinen, kyläryhmän laajuhinenkin. Kylläni katsoa en tätä jättien työtä mä voinut, Jättien, moisia näet ei ihmeno sais raketuksi. Siinäpä vieressäin mies uuttera raittia laasten Lykkeli luudallaan likatukkuja suuria yhteen; Hälle mä viimeinkin, kysyäkseni kaikkea, virkoin: «Lausuos, ystävä, kirkkoko tuo, vai valtiahille Aihehdittuna lie; imehissään mieleni kaikk' on.» Hän puri huult', oli vait sekä nauraen vain kavalasti Temppua mielessään häpeällist' aatteli mulle. Kun näet katselemaan, ihatakseni taas minä käännyin, Luudan laskevi tuo likahan sekä selkähän' iskee; Ilkeä jäi likapilkku ja tahrasi mekkoni pestyn. Riitoa välttääksein ajatonta, ma poistime murhein, Niin kuni vierahan tunkion pääll' on kukkokin arka; Mut tukalampaan sain torahan: näki lyöntiä poika Ryysysä, musta ja nälkähinen; kädet iski hän yhteen, Hyppeli korkeellen, hohotellen, sinne ja tänne Katseli, veikkoja huus. Heti räyhää tuolta ja täältä, Lanta se roiskuelee, avojalkoja nulkkeja laukkaa Huutaen meihin päin, mua nähdessään ilakoivat, Nostain jalkojahan, ja mun yhtyvät ympäri kaikki. Luokseni rohkeemmin tuli yksi ja mekkoa nytkäs, Toinen potkasi vain uhaten kuni varsa, ja kolmas Polviins' iski ja huus, mua nokkelasuisena ilkkuin; Parvipa liikkuva kasveli vain sekä uskaliaammin Luo tuli, paeten taas. Minä vimmassain, häpe'issäin Milloin minneki päin yhä ryntäelin kiroellen. Viimein viekkaudella kun yhden sain toki kiinni, Parveen paiskoan tuon sekä toisen keilana kaadan; Yhtäpä aikaa taas minä tartuin kumpasehenkin Kiinni, ja kumpaakin käsin ankein selkähän annoin. Siinä he sätki ja huus, laveallepa kaikkosi toiset. Kohta jo kansaki parveutui, sapel'-urhoa kaksi Kiinni mun otti ja vei läpi räyhäävän väkijoukon Pitkin tietä, ja vankeuteen mun pistivät oitis. Kunpa ma taakseni sulkeuvan näin vankilan uksen, Murhe jo mieleni murs', ja ma vaivuin heltyen itkuun, Muistaen, kuinka ma näet elin ennen kunniakasna, Muistaen, kuin piti nyt, päin harmennein, kera vankein Vankina olla, ja valkeudest' en riemuta saisi. Haikeest' itkielin, mut vieressäin lavitsalla Nilkoin kahletetuin oli veikkoa kaks älykästä, Jotk' urotöit' omiansa ja muiden haasteli riemuin. Suuttuen itkustain he jo tiuskasi kumpiki noituin, Toinen heistäpä huus äreästi: «Sä ryöstäjä kirkkoin, Säästele kurkkuas nyt, jott' äänesi sois sulosesti, Kun nelikymmenisen taas tahdinlyöntiä selkääs Veisuumestari lyö, ja sa vanhaa nuottia vangut!» Toinen myös heti noin puhelee: «Sinä harmajaparta, Täällä jos et sinä viihtyä voi, niin ken sua kutsui? Hitto, kun ahtautuu joka mieronkiertäjä viimein Tännekin, ett' ei saa kotonaankaan rauhoa toinen!» Moisia haastelivat sekä yhdenlaisia paljon, Pitkin päiveä niin mua ilkkuen herkeämättä; Päiväpä ristikot ikkunien kun jätti jo laskein Saapui vartiamies sisähän sekä katkasi riidan. Toi hän ruokiakin: pani kulhon lientä ja myöskin Leipää penkillen, sekä sitten löi vasarallaan Rautoja, koettaakseen, ett' onko ne viel' eheöinä. Kaiken tehtyähän siis säälleen, tuimana poistui, Käskipä lähteissään mua syömään: «Syö, mörökölli, Suolau nyt, kukaties täss' sitten viikkoa neljä Vettä ja leipeä syödä sä saat, janosuuttasi jäähtäin.» Virkki, ja sulkihen uks. Minä säikyksissäni kohta Syömään töytäysin, varatakseni vatsani paastoon; Hiukkapa mullen jäi: kuni ahmat, karkasi toiset Sinne, ja kohdakkoin näkyviin tuli pohja jo kulhon. Kunp' oli syöneet nuo, sekä luita ma kaivelin yksin, Kuiski he keskenähän vähän aikaa, suuria aikoin, Siksi kun äkkiä karkasivat mun päälleni kahden, Veitsiä välkyttäin hiotuita ja tuimina lausuin: «Lyömme, jos äännähdät; jos kuolla et tahtone, vanno Luojasi kautta, et ilmasevas pakoamme tän' yönä!» Riemua, toivoa täynnä mä vastasin: «Ystävä-hullut, Piippuakaan tupakaista en aivoistanne nyt antais: Veitsin, vannomisin pakotatte te ves'kopin äijää Ihmisruokahan, irralleen! Toki vannoa tahdon Luojani kautt', ett' en teit' ilmase, vieläpä autan.» Kumpiki siis mun jätti ja kätköstään veti viilan, Istautui sekä hankoamaan kävi kahlehiansa. Verkkahan eistyy työ, hiki miesten tippuvi päistä, Rautapa kestävi vaan, vaikk' ennestään hivutettu. Vuoroten autoin heitä ja vaivaa näin ilomielin, Pois ikävöitsin näet. Sydän-yöksipä raukeni raudat, Nilkat pääsivät irti, ja naurain hyppeli miehet. Mutta jo ennaltaan nämä hirrenpään asemiltaan Irt' oli leikanneet sekä vuoteen pöyhein oljin Peittänehet vakojalta: jo seinäst' otti he sen nyt Pois, sekä vankeudest' ilomiellä me tunkeusimme; Päähän kaupungin pian hiipivin askelin ehtein. Siinäpä seisahtuu pikapäätä ja virkkavi toinen: «Hei pojat, ei sovi näin jänöjussina puikkia metsään Arkana, tyhjillään; paras ois toki tutkia ensin Aittoja porvarien sekä matkan tarpehet ottaa.» Toinen mies heti myöns. Minä tahdoin moittehetonna Käydä ja jäähyväset tein herttaiset tovereille. Kyynelin erkausin sekä käynnin kerkein astuin, Toiset varkahisin meni huoneihin lähimäisiin. -- Niin kävi matkani kaupunkiin; en toist' omin ehdoin Tee, enk' arvele myös pakotettuna saavani sinne.

Lumihiuteet.

(Z. Topelius. Leila T.-G:lle omistettu käännös.)

Vajoopi maahan Myrjaadit henget, Sylistä Luojan Erottamat; Hymyillen, itkein, Ne lempii, kärsii, Ne kukkii kotvan Ja kuihtuvat.

Jokaisen hengen Sisällä piillen On ihmissielu, Miel' lämmin on; Jokaisen sielun Syvyy'ssä piillen Ajatusmailma On ihmenon.

Siin' aina syntyy Myrjaadit aatteet, Miljoonat pyyteet Sekunnittain, Yläälle nousten Luo alkulähteen Laill' aamutalmain Hajaantuvain.

Ja Kaikkivalta Hän punnitseepi Myrjaadit aatteet Salaiset nää; Ja pahain antaa Hän kuolla yöhön, Hyvätpä kukkaan Iäksi jää.

Miljoonat toiset Sydänten luomat Pahuuttomat ja Hyvyyttömät, Pään pälkähykset Nuo turhat, tyhjät Luvalla Luojan Elähtävät.

Hän istuimenaan Ne hiutaleina Sydännä talven Pudottelee. Ja aurinkoinen Kun hiutaleesen Luo katsehensa, Se liukenee.

Niin haihtuu aatteet Nuo turhat, tyhjät Valossa päivän Ja keväimen. Mi huokaus vaan Ei Hälle kelpaa, Uneesen kuolee, Kuin hiutonen.