Chapter 3

Niin veli, ystävä Sie, joka seisot johtajanamme, Nuor' oot, murtumatoin, vaikka jo harmeni pääs; Vaivoja vanhuuden, väsymyst' et vielä Sä tunne, Vuossata-neljännys vaikka jo vierinyt on Siitä kun tuimistui Sinuhun tuo taivahan Ukko, Kun «pedagoogiks» Sun sai viha Juppiterin. Näet, kell' ystävinään on Apollo, Minerva ja Dike, Hänt' ei haitata voi Juppiterin vihakaan; Sullapa johtiminas _tosi_ on sekä _kauneus_, _oikeus_ Siksipä aijan vuo ei Sua voittanut oo. Oikea oot, kova et, vaan lempeä velttoudetta; Lempeä kylvänyt oot, lempeä leikata saat. Suomea lempinyt oot, opetellut lapsia Suomen, Suomi se määränäs on, voimas on _inhimisyys_. Kauvan siis eläös, suvun uuden nousua nähkös, Jossa jo yhtyvä on Suomen mieli ja kiel'!

18 28/4 83.

Y. K:lle.

(Sähkösanoma.)

Uuden valkeuden Sinä loit tään maan takavuosiin; Kirkkaamp' on nykysyys, loistaen soihtusi Sun; Kauttasi koittava on myös vastaisuus valosampi; Itse Sä työstäsi saat kansasi rakkauden.

18 23/4 87.

Eräälle naiskirjailijalle.

(Ruusun muassa.)

Niinkuni kukkasvars, täys umppuja, puhkeamallaan, Suomen on kirjallisuus, Sunkin hoitelemas. Kukkien hoitajatar! Ota tääkin lempesi huomaan: Kohta se kastamanas työntyvi tuoksuamaan!

18 15/5 87.

Inhuuden ihantelijalle.

Sä kolme synnyinlahjaa suurta sait: Sait tietoniekan silmän salamoivan Syvälle ihmissieluun nähdäkses, Ja maalarin sait siveltimen oivan Kuvaillas kauneutta kansalles, Ja laulajan sait äänen kauvas soivan Jumalan kunniata julistaas -- Mut kuink' oot käyttänynnä lahjojas?

Tahallas tallaat kauneuden lait, Rumuuden katsot esiin kaikenlaisen, Ja kilvoin kanssa juopporenttujen Sä päästät rahjus-äänen raakamaisen, Ja siveltimes aine mieluinen On inha kuva naisen lankeevaisen, Jon verhoat vain hoikin viivasin Tai hameryysyin läpikuultavin.

Sä varjopuolet kansastasi haet: Näet maasi vaimot valapattureiksi Tai veltoiks, joill' ei voimaa, kuntoa, Kuvailet maasi miehet perkeleiksi Tai sortajiksi ilman tuntoa, Ja maasi kodit laulat helveteiksi! Pahuuden valtaan vaivut yhtenään, Et jumaluutta näytä missäkään.

Jo lakkaa laulamasta, ole vait! Jo karsastunut katsehesi peitä! Ja saastutettu siveltimes tuo Käsihin toisiin, puhtaampihin heitä, Tai käänny polvillasi Luojan luo! Kenties hän viel' ei armoansa eitä, Kenties sun tahraamias lahjojaan Hän vieläkin vois käyttää aseinaan.

1889.

Häädistikhoni.

(Sähkösanoma.)

Onnea nautiten ain' eläötten Leila ja Atle; Usko ja toivo ja lemp' elköhöt eksykö pois!

1883.

Kaarlo Blomstedt'in hautaseppeleeseen.

Oivalle «Opettajalle», Kultasuulle kumppanille, Rahvahan rakastajalle, Suomen suoralle pojalle.

1888.

Hautauslaulu.

(Tsheremissiläisen aiheen mukaan.)

Nousee taivahan laellen hattarat harmaat, Peittyy pilvehen päivän katsehet armaat, Myrskyt riehuvat, vait on lintujen kieli, Sateet syöksyvät, synkk' on ihmenon mieli: Aurinkoiseni eestä haihdu jo, häivä, Ilman kansi jo seestä, päästä jo päivä Taas yli maiden ja metsien loistelemaan!

Kalman lautojen all' on ainoa kulta, Lautain päälle jo luotiin muikea multa, Riehuilee sydämessän' kaihoni myrskyt, Kyynel vierevi, kuuluu itkuni tyrskyt: Anna saalihis jälleen, aukene, hauta! Nouse, muikea multa! Laukene, lauta, Että mä kultani kasvoja katsoa saan!

Pihlajanmarjat.

Metsäss' seisovi mullen mieluhinen pihlaja sorja, Juuret kiinsi se Suomen tanterehen, latva sen norja Huojuin pyrkielee päin tai vähäsen korkoamaan, Eik' ole puu tuo ainoankaan tarhurin orja.

Kevään tultua taas kun kostuen maa nestehen suopi, Uuden ain' elon-innon pihlaja saa, voimoa juopi, Rintaa maan imiellen uhkuavaa; karttuvi syy Runkohon uus, puu lehteytyy, kukkia tuopi.

Niihin kun kesäpäivän koskevi suu, ruskovat marjat, Kohdakkoin punanaan on yltähän puu; lintujen karjat Kilvoin pihlajan ääreen parveutuu, terttuja syö; Marjoja maistain leikkiä lyö lapsien sarjat.

Syyskin vaikka jo saa, vaikk' inkuvi säät maall' avaralla, Noit' ei marjoja haittaa huutehet, jäät, ei pane halla: Kylmäin vasta ne täysin kypsenevät, konsa jo on Kultaiset lehdet pihlajikon jäätehen alla.

* * * * *

Niin myös olkohot myöhään raikahuneen lauluni teelmät, Maallein joita ma nöyräst' tarjoelen, virtteni veelmät, Joihin koottuna kaikk' on rakkauten': syntymämaan Nuoriso käyköön poimimahan hintelät heelmät!

1889.

VI.

KÄÄNNÖKSIÄ.

Eesti mä oon.

(M. J. Eisen.)

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään' Eestiksi Luoja mun syntyä antoi, Eestiksi äiti mun ilmoille kantoi, Eestiksi ruokki mun äitini rinta, Eestinä astelin taattolan pintaa, Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'. Eestien henkeä suoneni tykkii, Eestien verta mun syömmeni sykkii, Eestien kieli mun suustani raikuu, Eestien miel' läpi aivoni kaikuu. Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'.

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'. Tää nimi Eesti on auvoni oiva, Lempeni leima ja yllyke voiva; Vaikk' olis tarjona kulta ja maine, En nimeäin tätä kiellä mä vainen. Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'.

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään. Kantaen Eestien onnettomuutta, Suojaten Eestien onnea uutta Eestien kanssa ma riemuan, huolen, Eestien eestä mä hengin ja kuolen. Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'.

Jäänlähtö Kääpän joesta.

(A. Piirikivi.)

Kauvan kattoi rantoasi Lunten laajat peittehet, Kauvan kietoi aaltojasi Jäiden kylmät kytkyet. Usein päälle peittehesi Uhkuit, hanget hautoen, Mut sait kelpo harteillesi Katteen kaksinkertaisen. Valtoas on vaimennellut Talvi, vanha vainomies. Ootko suotta ponnistellut, Suotta mereen käynyt ties?

Ukko pilvivaippahansa Kätkee armaan auringon; Tuul' vie pilvet helmassansa Hajalleen ja roukkohon. Ukon ään' käy korkealla, Pilvist' ampuu Pitkäinen. Maassa hirmu-hirnunnalla Kulkee myrsky raivoten, Paljon turmaa aikaan saapi, Sade maahan virtoaapi.

Puro pieni lainehtiipi, Mäeltä rientää notkoon päin; Läpi tien ja maan se hiipii, Kääpän puoleen käännähtäin. Tuuli vinkuu, Lumi sinkuu, Oksat ohkaa, Veet ne vohkaa Täyttäin Kääpän tupo tulvilleen: Vesi nousee valkovaahtoineen.

Kauvas kuuluu Kääpän roiske, Vetten loiske, Jäiden jyske, Rantain ryske: Jää jo lohkee -- lohkee lähtien! Huimast' huudan sille riemuiten: Riennä, lennä, Joesta ennä, Kahle lauhain lainehien, Kate kaunorantasien! Pauvanne kun pauhoaa, Voiman, voiton Kääppä saa.

Niin sun kylmän kahlehista Kevät päästi kaunoinen; Läpi surun sulkusista Jouduit riemujuhlallen. Nyt sä uhkut uusin toimin, Nouset vapauden voimin, Rannan hanget hajoovat, Vetten vaahtoon vajoovat. Nouse, mutta muista taas: Äyrään all' on armas maas!

Äärihinsä astuu hyrsky, Laine heittää loiskunnan, Möyryynnästä taukoo myrsky? Päivyt paistaa rauhaisaan. Kas, mi tuolla veessä väikkyy Kaikuvasti kalskaten? Kalevaisten kalpa läikkyy Läpi laineen hiljaisen.

Syksyiset mietteet.

(L. Koidula.)

Koivun latvasta jo lankee lehti, Kylmä tuul' käy yli kesannon, -- Iltakellon viime lyönnit kaikuu, Vaijenneet jo riemun äänet on.

Armas päivyt, ootko uupununna? Vaivoin päätäs yllä kantelet; Surullisna katsot lapsiasi, Joit' on syksyn myrskyt riistäneet.

Pilvet korkeell' yli merten, maiden Liitelee kuin pelvon ajamat; Kurkein huudot kaikuu kaipaellen, Kotiin päin nuo lentää oikovat.

Kotiin päin! Oi koti -- sana armas! Sydän kärsiös! Jo sinunkin Läsn' on lähtöaikas, sillä Herra Viimein kutsuu sunkin kotihin.

Vieraalla maalla.

(Viron kielestä.)

Yksinäin, yksinäin Täytyi pois mun rientämäin! Silmän' täyttää kyynel karmas, Loitos jäi mun maani armas, Kauvas kaunis Synnyinmaan'!

Synnyinmaan', synnyinmaan'! Konsa taas sun nähdä saan? Konsa kumpus mulle loistaa, Helmas hellä huolen poistaa Kaipaavalta kyynelin?

Kyynelin, kyynelin Vierahissa kuljeksin! Äidinkiel' ei täällä kaiju, Huuliltain ei laulu raiju: Kaukana on äidinkiel'!

Äidinkiel', äidinkiel'! Lemmekäs kuin äidin miel'! Vieras kiel' on outo, vento, Tuosta taukos laulun lento, Vieras ään' on lemmetön!

Pohjolain, pohjolain! Siell' on hauska kulkeain! Siellä laulut vienot liikkuu, Kukkaumput siellä kiikkuu Päällä niittyin loistavain!

Satakieli.

(Mordvalainen kansanlaulu.)

Minä lintunen satakielinen Rusorintainen, kupukaunoinen. Pesän laatisin tarhaan rikkahan, Alle katoksen, päälle ortisen; Mutta sielläkin minä varajan: Pojat pienoset kisakiihkoiset Pesän rikkovat, kesän hukkaavat.

Minä lintunen satakielinen, Rusorintainen, kupukaunoinen, Pesän laatisin köyhän tanhuaan, Alle katoksen, päälle ortisen; Mutta sielläkin minä varajan: Katos kaatuvi, pesä rikkoutuu, Pesä rikkoutuu, kesä hukkautuu.

Minä lintunen satakielinen, Rusorintainen, kupukaunoinen, Pesän laatisin valtavainioon, Valtavainioon, pellon pientaroon; Mutta sielläkin minä pelkäisin Kyntöpoikoa pölypaitoa: Pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

Minä lintunen satakielinen, Rusorintainen, kupukaunoinen, Pesän laatisin nurminiitulle, Nurminiitulle viherjäiselle; Mutta sielläkin minä pelkäisin Niittopoikoa valkopaitoa: Pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

Julistus.

(M. Vörösmarty.)

Järkähtämättä palvellos, Magyari, maatasi! Se kehtos on, se hautanas Sun kerran kätkevi.

Tään ainoon paikan päällä maan Soi sulle sallimus; Täss' elää, kuolla täytyy sun, Tul' onni, onnettuus.

Sit' isäis hurmein kasteli Jo vuostuhantinen Ja nimin suurin, kallehin Pyhäksi vihki sen.

Täss' eestä maansa sotivat Nuot urhoot Árpád'in; Täss' orjan kahleet katkesi Tarmosta Hunyad'in.

Vapaus! Tässä kannettiin Veristä lippuas, Ja tässä parhaat miehemme Loputon vaino kaas.

Mut kansa kaikki koettanut, Nää vaivat nähdessään, Jos harventuikin, murru ei, Rohkeena soi sen ään':

«Eloa vaatii kärsimys» «Tää tuhatvuotinen,» «Eloa, taikka kuolemaa!» Niin lausuu mailmallen.

Turhaanko syömmet kaikki nuo Vert' oisi vuodelleet, Ja kelpo rinnat tuskiinsa Maans' eestä riutuneet!

Ja jäiskö järki, jäntevyys Ja tahto tahraton Kirouksen alle kitumaan? Se mahdotonta on.

Viel' aika tulee parempi, Sen tulla täytyykin, Jot' anoo kansa harrasna Suin sadointuhansin.

Tai tulee kuolo verraton, Jos tulla täytyy sen, Jolloinka hautajaisissa Maa kaikk' on hurmeinen.

Ja haudallen tään heimomme Kaikk' kansat saapuvat, Ja kyyneleitä vuodattaa Murheesta miljoonat.

Järkähtämättä palvellos, Magyari, maatasi! Se kantoi sun, ja sortuissaan Poveens' sun kätkevi.

Tään ainoon paikan päällä maan Soi sulle sallimus; Täss' elää, kuolla täytyy sun, Tul' onni, onnettuus.

Määrä kävi väärään.

(A. Petöfi.)

Mä pitkin tietä kotiinpäin Tuot' aina aattelin, Kuink' ammoin nähtyä äitiäin Mä tervehyttäisin:

«Mit' armasta ja kaunista» «Sanoa keksinkään,» «Kun mulle kallis kantaja» «Levittää syliään?»

Ja määräti mun mielehen' Tul' lauseet armaimmat; -- Mutt' aika tuntui tauvonneen, Vaikk' kiiti rattahat.

Jo riensin pikku kammioon, Lens' äiti vastahan' -- Huul' huulta vasten ... vaiti oon, Kuin marja varressaan.

Agnes.

(J. Arany.)

Virran reunall' Agnes nuori Hurstiansa huhtoo, huhtoo; Valkoliinaa, hurmehista Virta vuolas tempoo, ruhtoo. Oi laupias Isä, armahda!

Kylän lapset sinne kertyy: «Miksi, Agnes, huhdot tuota?» -- «Vait, tais verta kananpoijan «Aivinaiseen hurstiin vuotaa.» Oi laupias Isä, armahda!

Sinne rientää naapur'naiset: «Missä miehes, teeppäs selko?» -- «Tuolla nukkuu huonehessa,» «Elkää, armaat, nostatelko!» Oi laupias Isä, armahda!

Saapuu lain mies: «Vankilahan «Joudu, Agnes, rautaan nilkka!» -- «Voi, en jouda, täytyy pestä «Hurstistani hurmepilkka!» Oi laupias Isä, armahda!

Syv' on tyrmä: säde kaita Synkeyttä sen ei voita; Säde pien' on tyrmän päivä, Yö sen täynn' on hirmuloita. Oi laupias Isä, armahda!

Agnes parka päiväkaudet Päivää kohti tirkistääpi, -- Valon saa vain toinen silmä, Yöhön mustaan toinen jääpi. Oi laupias Isä, armahda!

Pois kun kääntyy, ympärillään Karkeleepi aavekansa; Joll' ei tuot' ois valkeutta, Pelkäis hullauntuvansa. Oi laupias Isä, armahda!

Mutta viimein, aijan tullen, Tyrmän uksi aukeneepi: Agnes eteen oikeuden Asun mukaan asteleepi. Oi laupias Isä, armahda!

Pukuansa järjestääpi, Huivihinsa kääntää huolen, Tukan suorii, jott' ei luultais Olevaksi mielipuolen. Oi laupias Isä, armahda!

Pöydän vihreen ympärillä Oikeus on arvokkainen, Sääliväiset kaikkein katseet, Yksikään ei moittivainen. Oi laupias Isä, armahda!

«Agneksein, mit' oot sa tehnyt?» «Julm' on kanne, synti suuri;» «Lempijäs, päärikollinen,» «Itse kantaa päälles juuri.» Oi laupias Isä, armahda!

«Hän, sun miehes murhamiesi,» «Huomenna jo mestatahan;» «Vettä leipää sinä syöden,» «Iäkses jäät vankilahan.» Oi laupias Isä, armahda!

Ympärilleen Agnes katsoo: Onko järkens' ennallansa? Sanan kuulee, ymmärtääkin, Ei siis viel' oo suunniltansa. Oi laupias Isä, armahda!

Mut min kuuli miehestänsä, Tuntuu oudon-ilkeällen; Se vain selvää, ett'ei suoda Hänen mennä kotiin jälleen. Oi laupias Isä, armahda!

Tuosta kyynel vieremähän, Niinkuin kaste liljaselta, Taikka niinkuin vierähtävät Vesihelmet joutsenelta. Oi laupias Isä, armahda!

«Hyvät miehet, suuret herrat,» «Päästäkää jo Herran tähden!» «Koissa mull' on kiire suuri,» «En voi jäädä, sinne lähden.» Oi laupias Isä, armahda!

«Purskui hurme hurstilleni,» «Sen mä poijes huhdaltaisin!» «Jos tuo pilkku hurstiin jäisi,» «Kunne kurja silloin saisin!» Oi laupias Isä, armahda!

Silmät yhtyy tuomaritten Valituksen kuultuansa. Kaikk' on hiljaa. Suut on vaiti, Äänestävät katseillansa. Oi laupias Isä, armahda!

«Kotiis lähde. Huhdo pilkku» «Hurstistasi tahratusta;» «Kotiis lähde. Luoja suokoon» «Siihen voimaa, armahdusta.» Oi laupias Isä, armahda!

Siitä virran reunall' Agnes Hurstiansa taaskin huhtoo; Valkoliinaa, tahratonta Virta vuolas tempoo, ruhtoo. Oi laupias Isä, armahda!

Veri poiss' on hurstisesta, Liina puhdas, mutta turhaan: Agnes vielä verta näkee, Niinkuin tuolloin yönä murhan. Oi laupias Isä, armahda!

Aamust' yöhön Agnes seisoo Ve'essä poukkutuolinensa: Murtuu varjons' aallokossa, Tuul' vie hapset hajallensa. Oi laupias Isä armahda!

Kuutam'-öinä kirkkahina, Virran väreen välkkyellen, Karttu valkee kauvas loistaa Pontevasti poukutellen. Oi laupias Isä, armahda!

Työtä kestää kesät talvet, Vuosi vuodelt' yhtä lyytä; Päivä paahtaa posket hienot, Jalat pienet kylmä hyytää. Oi laupias Isä, armahda!

Tukka, ennen kaarneen-karva, Hapsittain käy harmajaksi; Rypyt muuttaa kasvot kauniit Irvinaamaks inhoisaksi. Oi laupias Isä, armahda!

Virran reunall' Agnes muori Ryysyänsä huhtoo, huhtoo, -- Valkohurstin repaleita Virta hurja tempoo, ruhtoo. Oi laupias Isä, armahda!

Bor ritari.

(J. Arany.)

Päivä pilviin piil', on ilta; Usmaan uupuu laakso, vuori, Ritar' lausuu ratsahilta: «Terveeks jää, mun impen' nuori!»

Usmaan uupuu laakso, vuori, Tuuli puita ryskyttääpi. «Terveeks jää, mun impen' nuori!» Ritar' rientää, kulta jääpi.

Tuuli puita ryskyttääpi, Leivo[1] pieni tietä astuu. Ritar' rientää, kulta jääpi, Murheest' immen silmä kastuu.

Leivo pieni tietä astuu: Kunne matka kiurukoisen? Murheest' immen silmä kastuu: Isä määräs sulhon toisen.

Kunne matka kiurukoisen? Metsä öinen huokaileepi. Isä määräs sulhon toisen: Impi häitä pakeneepi.

Metsä öinen huokaileepi, Siinä liitää haamukansa. Impi häitä pakeneepi: Ritar' noutaa armastansa.

Siinä liitää haamukansa, Täyttäin korven kulmakkehen. Ritar' noutaa armastansa, Haamu urhon kaatunehen.

Täyttäin korven kulmakkehen Veisaa joukko tuonelainen. «Haamu urhon kaatunehen,» «Sua seuraan, armahainen!»

Veisaa joukko tuonelainen, Nuoteet lähtee liikkehille. «Sua seuraan, armahainen!» -- «Pois sun vienkin vihkimille.»

Nuoteet lähtee liikkehille, Luokse kirkon raunioiden. «Pois sun vienkin vihkimille.» Alttar' oottaa virtten soiden.

Luokse kirkon raunioiden; Kirkko loistaa ennallansa Alttar' oottaa virtten soiden, Pappi vainaa asussansa.

Kirkko loistaa ennallansa, Lamput palaa kuumotellen. Pappi vainaa asussansa Kädet liittää siunaellen.

Lamput loistaa kuumotellen, -- Metsä synkk' on ulkopuolla. Kädet liittää siunaellen; Poski kalvas morsiolla.

Metsä synkk' on ulkopuolla, Huuhkain huutaa vuoristosta. Poski kalvas morsiolla -- Kuollut löyttiin rauniosta.

[1] Leivo on Unkarin kansanrunoudessa sanansaattajana; tässä se tulee ilmoittamaan, että ritari on kaatunut. _Suomentajan muistutus_.

Toldi. Neljäs runo.

(J. Arany.)

Niilo Toldista, Unkarin keskiaikaisesta kansansankarista, on Arany, säilyneiden tarujen perusteelle runoillut suuren trilogiian, joka luetaan hänen merkillisimpiin teoksiinsa. -- Selitykseksi mainittakoon tässä, että Niilo on myllynkiven kappaleen heittämällä surmannut erään vanhemman veljensä Yrjön juomatovereista ja häijyn Yrjön kostoa peljäten lähtenyt kotoansa pakoretkelle. Tällä matkalla hän viimein joutuu Budaan, voittaa siellä kaksintaistelussa mahdottoman ison ja väkevän Tshekkiläisen, joka kauvan on pilkannut Unkarilaisia, ja saavuttaa siten kuninkaan suosion. -- Koittaren III vihosta löytää halullinen lukija muutamia muitakin kääntämiäni runoja Toldista.

Niinkuin hirvi haavoitettu, Nuolen noutama urakko, Kiitävi kivun pakosta Korven synkeän sylihin Sekä lähtehen lähelle, Kylmän lainehen kylylle, Haavallensa haukkimahan Tuhatlatvan tutkaimia;

Vaanpa sinne saatuansa Lähe on kaikki kuivillansa, Eikä hän haavan hauteheksi Tuhatlatvoja tapoa: Risutki hänt' on nipinynnä, Kaikki karsinna karangot, Jott' on raukka raukeampi Paljon ennistä pahemmin.

Niinpä Niilokin pakeni, Hartioilla huoli raskas, Ku hänen kupehiansa Kannuksinsa kaivelevi; Niinkuin hepo hinkalossa, Jon päällä laki palavi, Niin hänellä heitteleksen Syän sykkien povessa.

«Kahilistoa» käveli, Osasi «Ojantohonki», Siin' ei löytänyt sijoa, Kuhun päätä painaltoa. Turhin tuotakin tavotti: Yksin olla, itseksehen, Ei vaan vammalle syämen Löyä lääkettä mitänä.

Ja kuin hukka, jonka hääti Lammaspaimen laumastansa, Niin hän suurehen solahti Kuivahan kahilasuohon: Siinäkin sopottelevi, Joka kaisla kuiskoavi: Ei kukana ilman alla Ole orvompi sinua.

Mätäs päätyi päänsä alle, Kaislan sänki sängyksensä Sekä yllensä sininen Kansi taivahan katoksi, Kunnes yhtyi yö pimeä, Otti alle siipiensä, Pannen mustan palttinansa Uroholle uutimeksi.

Jopa joutuvi unonen, Sinne saapuvi simainen Välkkyvissä vaattehissa, Perhon lailla liihytellen, Vaan ei vielä tohtinunna Uron silmille aleta Ennen huomenen hämyä, Aamukoiton alkamista.

Unta sääkset säikytteli, Kaislat pistävät pelotti, Enemmin peto pelotti Kaisloissa kahahteleva; Uni jo kaukoa kavahti Vainomiehien melua, Mutta kaikkia kovemmin Toldin huolta haikeata.

Vaan kun valkoi aamu kaunis, Päivä koitti kirkkahasti, Alas istuihe itikka Eikä kuulunut kumua: Silloin hiipi hiljallehen Uni poian päälaelle, Levittäen lentimensä Sen on silmälle kahelle.

Siitä suuteli simansa, Pojan huulille hunajan, Yön varaksi vaalimansa Unikukkasen kuvusta; Se oli tenhon tarmollista Unen mairetta metoista, Jotta tuosta Toldillenki Vesi kielelle vetihe.

Vaan sitäki tuskan tuoja Nälkä kalvava kaehti Ja välehen valveutti Tuon unesta aamuisesta; Sitte poikoa patisti Sekä roiski ruoskallahan, Kunnes luhtoa kuleksi Pitkittäin ja poikkipuolin.

Siinä hän etsivi samoten Luhtalintujen pesiä, Rannanraukujan, kajavan, Sorsan, suokanan kotoja, Auki murteli asunnot, Aitat tyynni tyhjenteli Ja munilla kirjavilla Nälän vaivoja vajenti.

Nälän näillä poistettua, Halun häättyä munilla, Mieli läikkyi lainehina Tuumissa tulevan aian: Kunne kummalle menisi, Mihin puuttua pitäisi? Ei tieä tulinen sielu, Kulle laskisi laulle.

Kyllä poies poikkeaisi, Pian lähtisi pakohon, Ellei eessä silmiensä Armas äitinsä olisi: Senp' on murhe murtaneisi, Huoli särkisi syämen, Jos ei viesti vierähtäisi, Saisi poiasta sanoma.

Näillä tuumin nääntelihe Kolme päiveä kovoa, Päivänäpä kolmantena Kaislat vieressä kahahti; Sen sueksi arvelevi Eikä kättänä kohota: Ei ole muut kuin Yrjö yksin Hukka hulmiva hänelle.

Sep' oli Pentti palkollinen, Vanha orja uskollinen, Jonk' on äiti jou'uttanut Pojan etsohon emonen; Nyt kovasti nyyhkyttäen Niilon kaulahan kavahti Ja hänelle noin nimesi Vähän aian oltuansa:

«Oi, kuin miekkonen osasin, Löysin sun, syänkäpyni! Jo sua etsin yötä kolme Pitkin suota suunnatonta, Katsellen joka kahilan, Hajotellen heinikotkin, Enkä luullut löytäväni Tänä päivänä enämpi».

«Kuin elelet, poika kulta? Eikö jo nälkä näännyttänyt? Eikö syönehet sutoset, Aron aution elävät? Katso, tässä konttiseni, Ota, syö'ös onneksesi! Siin' on paistit, siinä vehnät, Taskumattikin mukana».

Siitä orja uskollinen Pyyhki silmänsä pivolla, Pivoapa pyyhkäisevi Nukkavieru-nuttuhunsa; Jo panihe polvillensa, Laski laukkunsa olalta Sekä siitä järjestänsä Kaikki kaivavi käsille.

Vielä pöyänkin varusti, Vaikka vaan hätävaroiksi, Pöyän laittoi laukustansa, Kontinkannesta rakenti, Sen päälle panevi paistin, Viinileilin, vehnäisetki, Kaunolla kahen omenan Viimein valmisti veronsa.

Veitsen etsivi esille, Varren tähtitäplikkähän, Tuota Toldille taritsi, Pani herransa pojalle: Hänpä veitsellä hyvällä Viilti vehnäiset paloiksi, Sitte söi halukkahasti Leipeä lihan keralla.

Voi iloa Pentin vanhan Tuon on tuota katsellessa! Maistuvi makeammalle, Kuin jos itse atrioisi; Niin hänellä leuka liikkui, Kuin ois hänkin herkkuellut, Jopa joskus kyynelytki Ripsen harmajan hämärti.

Kunp' oli Toldi kyllin syönyt. Nälän Niilo häätänynnä, Silloin orja uskollinen Kaulan kiertävi Matilta: Matti kerran kiljahtavi, Punahurme purskahtavi, Valui vanhuksen käsille, Päälle Pentin kämmenien.

Pentti viiniä punaista Otti onneksi isännän, Kulausta kaksi, kolme, Kielen vierehen valellen, Sitten poialle putelin Antoi käellä oikealla, Suuta pyyhkien samassa, Huulta paian helmuksihin.

Viini viehätti tulinen Miehen vanhan mielihinsä, Sittepä syän avoihe, Sitte kielensä kerittyi! Pakinan perusteheksi Pani Niilon taaton taaton, Kuin oli ollut aikoinahan Härkäpoikana hänellä;

Sitten siirtävi sanansa Niilon äitihin, isähän, Vanhempahan veljehensä, Niinpä Niilohon lopulla; Kuka tiesi, konsa oisi Puhevirta vierähtänyt, Kuin ei Niilo noin olisi Sanan virkkanut suruisen:

«Oi, kuin silma kuunnellessa Tuiki läyläksi tulevi! Heretkös jo, heitä poies Tuo pakina tuskallinen! Muinoin kiukoan kylessä, Maissin päitä riipiessä, Öisin kuunnellut ikäni, Puhettasi puhki polven».

«Kuin monesti jo kuvasit Tuota taaton urheutta! Pian puoliyö lopetti Joka iltaman jutelmat; Ja kuin sitten kauan kesti, Kunnes uinota osasin! Vasta aamun alkaessa Silmät ummistui unehen».

«Ollut aika myös on mennyt, Armas aikani alennut; Kirjan on lehti kääntynynnä, Onni poikennut pahanne: Tuli työ, tapoin urohon, Jou'uin pillan piilijäksi, Oi, ken saattavi sanoa, Konsa tuosta kostunenki?»

«Vaan ma luotan Luojahani, Heitän huoleni hänehen, Ku on orvonkin isänä Ja tukena turvattoman; Ehkäpä vereni vielä Hävyn huuhtovi minusta, Jonka viljon veljyeni Mulle surmaksi sukesi».

«En ole siksi syntynynnä, Sen jo tunnen ja tajuan, Tässä sammakon tavalla Kaislikoissa kykkimähän; Enkä orjaksi ylennyt, Härkien hätyyttäjäksi, Kasakaks' en kasvanunna, Mieron heinämies rukaksi».

«Nyt vain tuota tässä vuotan, Jotta joutuisi hämärä, Illan tullen ihmisetki Mailta kääntyisi kotihin; Sitten täältä pois pakenen, Saan maailman markkinoille, Ett' ei tuone tuulikana Teille tietoa minusta».

Penttipä puhetta tuota Ylen äijälti apeutui, Hänen on surku herraansa, Kun nyt lähtevi kululle; Kauan istui äänetönnä, Pian itkuhun puheten, Sekä kynsin kenkähänsä Ristilöitä riimustellen.

Viimeinpä sanoihin saapi, Aivan nöyrästi anovi, Ett' ei Niilo närkästyisi, Nuori herra harmistuisi, Hänpä huiman hankkeheksi Tuota tuumoa näkevi, Jotta piilijän jälille Rupeaisi noin rutosti.

«Näätsen, nuori herraseni, Viikon puolen viivyttyä Taaskin Yrjänä isäntä Pois palannevi Budahan: Silloin ollehet asiat Unehesen uppoavat, Ja kuin pikkuinen kuningas Oot oleva näillä mailla».