Chapter 2

Emma täti, taaton sisko, Äiti perheen armahan, Vaalenisko, vanhenisko Kuvas kaunis muistostan'!

1889.

Vanha impi.

Hän rauhass' istui aukiossa akkunan Ja vähät huoli mylläkästä maailman, Ja ase häll' ol' terävä ja katsekin, Sen kiinnitti hän ihmisien lapsihin.

Ei ollut mikään syöjätär hän kuitenkaan Hän kangasta vain kirjaeli neulallaan, Hän elättihen ompelija-neitinä Ja koululaisten kasvattaja-äitinä, Ja runsas häll' ol' käs ja sydän lempeä, Mut komennon hän vankan piti kodissaan.

Ei saanut hänen huoneissansa vihellellä, Ei saanut hänen tuolejansa «rinkuttaa», Ei, Herran tähden, Mosse-kissaa härnäellä! Ei sortaa saanut pienempäänsä heikompaa, Ei itkeä kuin tyttö-parat «tossukat»; Ei vilpin sanaa hälle saanut hiiskahtaa, Ei katuloilla haihattaa kuin retvanat. --

Ja lakkaamatta neuloi käsi känsäinen, Ja työtä oli tehtävä myös poikien, Hän silmäns' alla aina piti lapsiansa. Mut kyllä saattoi viihtyäkin, «Tädin» kanssa: Hän kaikki tiesi Suomen miehet mainiot, Kuin Nimikirja, muisti niiden kohtalot Ja kertoeli heistä pitkin iltoja Ja taaksepäin ja eteenpäin loi siltoja, Joit' astua sai nuorukaiset aatteissansa.

Ens-jouluks hältä «Säkeniä» Oksasen Mä sain, mä poika Karjalan kaks-murteinen: Niist' innostuin ja Suomen opin kirjakielen. Ja kertomuksin Castrén'ista kallihista Ja veljestänsä, kuuluisasta Wallin'ista Hän minussa jo varhain nosti kaukomielen.

Ens-matkallen' kun ulkosin ma sittemmin, Mä siunauksen hältä sain ja kompassin, Arapiassa käyneen kanssa Wallin'in. Sen johtehella korpisoista Karjalan Yön helmassa ma kylätietä noutelin, Sen johteella ma suussa meren Valkean Sumussa yksin Turjanmaalle soutelin, Ja kallihina perintönä Wallin'ein Mua kaikillen on seurannut se matkoillein. -- Mut kasvattaja-äidin muisto tahraton Mull' elon teillä johtimenan' ollut on.

1889.

Päästökirja Oprille.

Saloilla kolkon Suistamon Ol' synkkä synnyntäsi; Lapspuolen kovan kohtalon Sait siellä kärsiäsi; Valotta vartuit lapsuus-aijan, Puol'-pakanuuden näit ja taijan, Ja pyhimysten haamuja Sait jumaloinas palvella.

Sä neinnä rengintöitä teit Ja miesten kanssa raadoit, Sä rahtikuormin rautaa veit Ja kuormista sen kaadoit; Mut puhtahana pysyi kieles, Ja neitsyellisenä mieles, Ja viimein palveluksehen Sait meille, rannan puolellen.

Ol' sydän sulla paikoillaan, Ja silmäpari sirkku, Ol' pääsi herkkä oppimaan, Ja käs' ja jalka virkku: Sun liitti kuntos meihin kiinni, Kuin niinipuuhun liittyi niini, Jäseneks perheen meille jäit, Kanssamme riemut, murheet näit.

Ja meillä hankit aapisen, Sä suuri piika uusi, Ja tavuun liitti toisehen Sun murteellinen suusi, Luther'in virret veisaelit Ja taika-uskot unhottelit, Sait tuttavakses piplian, Sait uskon yhteen Jumalaan.

Kun isän kuollen katkesi Kodistan' kurkihirsi, Ja kohta jälkeen kaikuili Emoni kuolinvirsi: Sä «rouva-vainaas» orpoloille Osotit, ett'ei paateroille Se rakkaus ollut ravissut, Jot' olit hältä nauttinut.

Sä autoit meitä itkemään, Syliisi meidät suljit, Ja pesän uuden etsintään Kanssamme kauvas kuljit. -- Ja lemmittyn' kun mulle jälleen Toi onnen, annoit lempes hällen, Taas meitä kauvan palvelit Ja lapsiamme lemmitsit.

Nyt, armas, oiva Oprini, Sä palvelija parhain, Jo päättyi palveluksesi Ja nousus aamuin varhain: Oot viimeisellä vuotehella, Ja silmälläsi rauvenneella Sen katsot Herran puolehen, Ku lausunut on nöyrillen:

«Ketk' ovat tääll' alentuneet,» «Teen tuolla ylimmiksi,» «Esimmiks joutuu viimeiset,» «Esimmät viimeisiksi;» «Sä hyvä huoneenhallitsija,» «Sä uskollinen palvelija,» «Käy saamaan palkka palvelun,» «Käy sisään Herras riemuhun!»

1889.

III.

SUKUNI JA KULKUNEUVOT.

Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen.

Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle: Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet, Tuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki; Muiden laivojen eell' on muhkea «Genova» uusi, Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä; Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka. Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle, Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa, Kolmann' iltana lasketahan jo Ibeerian aukkoon, Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku. Siinäpä synkistyi yht' äkkiä taivahan ranta, Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna Afrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva. «Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,» Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies. Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein, Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva, «Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni. Tappelutantereheks saa laivan kiikkuva kansi, Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot, Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa. Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin, Kaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista, Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta; Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet Kaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstyna ruumaan, Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa, Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus. Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo, Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika, Lähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa. Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan, Eessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas, Siks kuni taas näkyviin nous uhkea haaks etelästä, Jonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu. Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka, Viittaelee sekä huutavi noin: «Apu tuokate mulle!» Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon, Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot, Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät, Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti, Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.

Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka: Hengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi. Ruotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti, Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti Vanhana vaimoksensa, ja Ruotsiin lapsia siitti, Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.

1889.

Kuinka iso-isäni pääsi herraksi.

"Lars Andreas är mit namn mig till ära och ingen skam dett är mig, år 1770 d. 3/2 mån i dopet gifvit och i lifsens --k inskrifvit. NB: i Carls--ona."

_Vanhan virsikirjan kannesta._

Poijat vanhan Juhanin Joutui eri toimihin: Yhdestä sukesi paakar', Lassista satulamaakar'.

Kisälliksi päästyään Matka-into syttyi tään: Reppu selkään, taskuun passi! Patikoimaan läksi Lassi.

Taittuessa vuosisa'an Lassi läksi Eurooppaan: Kulki Venäät, Puolat, Tanskat, Preussit, Itävallat, Ranskat.

Paljon lienee saanutki Satuloita kaupaksi: Sota syöpi satuloita, Niinkuin niissä istujoita.

Väsynyt kun Tuoni on, Voitettu Napoleon, Lassi Pohjaan palauupi, Vanhaan Suomeen asettuupi.

Lassi oli kunnon mies, Luvun, kirjoituksen ties, Valtakielet hältä luisti, Ruotsin lait hän vielä muisti,

Kansankielen taitoa Kysyttihin harvalta: Eihän silloin ollut meitä Suomenkielen lehtoreita.

Siispä tehtiin ukkoni Herra vallesmanniksi, Vanhan Suomen vartioiksi, Uutehen sulattajoiksi.

1889.

Poku.

(Karjalan hevos-ystäville omistettu.)

Poku, kaunis Karjalan orhi, Isän' armaan ylpeys aikoinaan, Jalo, kirkassilmä ja tyyni, Oli parhain juoksija Suomenmaan.

Rodun oivimman valikointa, Hyvä, hellä kasvatus aikainen, Hyvä ruokko, Karjalan kaura Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.

Ja se korvas hoitajan huolet, Hepo säysy, ketteräsääri tuo, Ja se kaiken korvasi ruokon, Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.

Kun ol' ukko konttorityössään Kamarissaan istunut kyllikseen, Tai huolet mieltä kun painoi, Pokun tuotti hän sekä kilpareen.

Ja hän valjait' tutkivi ensin, Jopa kouraans' ottavi ohjat hän Sekä korjaan istuvi viimein; Poku poika lähtevi lönkkimään.

Ja kun lahden pääsivät jäälle, Poku tehtävänsä jo tarkoin ties: Lumitierat lensi, ja poijaks Oli käynyt harmajapäinen mies.

Punan nostaa poskihin tuuli, Veret vanhat nuorena kiehuvat, Lumitierain lailla jo tuuleen Murehetkin lentävät mustimmat.

Pekunoineen tuolta ja täältä Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt; Poku poijallenpa se mieleen: Likimailleen yhtä ei päästänyt.

Poku kilpaan kiihteli varsat Sekä miehet Karjalan kaunihin; Hevosmiesten nosti se innon, Hepokunnon myös koko Suomenkin.

Nevan jäällä näytti se sitten, Miten eespäin rientävi Suomenmaa, Sekä Moskovan pajareille, Miten oivan meilläki kyydin saa.

* * * * *

Käsivars kun herposi herran, Tutun ään' kun kaikunut enää ei, Poku hiljalleen, alapäisnä Ikirauhaan herransa ruumiin vei.

Ja se meiltä muutaki silloin Veti rattaillaan ikipäivikseen: Elinvoiman äitini hellän Sekä nuoruus-aikani riemuineen.

1889.

Matkamiehen kerskaussanat.

Jo poikana uin yli Impilahden Ja ohjailin ulapoille hahden Kera lapsuus-ystävän armahan, Ja veikkoni kanssa ma luistin kahden Yli Laatokan syysjään notkuvan Ja hiihdin korkeimman kotimäen.

Ja nuorukaisina ratsastimme Kera tarkan tutkijakumppanin Halk' Aunuksen sekä Vepsänkin Ja Karjalan kankait' astelimme. Ja sulhasmiesnä mä pulkassain Poron vuohisen kapsetta kuulla sain Sekä säihkyntää revontulten näin.

Ja nuorikon kanssa mun kiidätteli Hepo höyryn Unkari-heimon luo; Ja miesnä mun laivoin liidätteli Tsheremissihin, Mordvahan Volgan vuo, Ja Jasvan joen yli haapiollaan Mun Permin mies meloellen loi, Voguulipa hurjalla valjaikollaan Uraalin harjujen poikki mun toi.

* * * * *

Mut runoratsuin kuitenkin On kulku kaikkein hupaisin: Sen kaviot on kultaa, Sen turpa tuiskuu tulta, Sen karvat kipunoivat, Sen silmät salamoivat, Ja siivet sill' on oivat, Ja lento sill' on verraton, _Fantasia_ sen nimi on.

Tuo vapaa hengen tuoma On Luojan mulle luoma, Se tulee, kun sen aika saa, Ja lähtee, konsa haluaa, En tiedä kusta, kunne. Ei kammitsaa se tunne, Ei satulaa se kanna, Ei kannustaa se anna.

Otavan olkapäitse Se tähtitarhaan minut vie, Ja pohjoisnavan jäitse Vilahtaen sen käypi tie; Se Hornan huokaajoihin Yht'äkkiä mun vaivuttaa Ja Luojan kartanoihin Se samassa mun nostaltaa; Se tuokiossa tuopi Taas aijan ammoin mennehen Ja vastaisuutta suopi Ihailla minun silmien'.

Kun nousen sille selkään, Sen lyytä väliin pelkään, Mut runoratsuin kuitenkin On kulku kaikkein hupaisin.

1889.

Veljelleni.

"Minä olen laulaja poika" "Mull' on laulun-ääni."

Armas ainoa veikkosen', Kasvinkumppani kultainen, Parhain ystävä nuoruuten', Kantama äitini rakkaan!

Varhain voimasi riutuivat, Päättyi päiväsi riemuisat, Toivees hautasit armaimmat, Kärsiä sait ylimäärin.

Mutta Sa voittelit aineen lait: Laulun lentimet oivat sait, Niillä Sä tuskihis unheen hait, Henkesi lens vapahaisna.

Lauluin viehätit armaitan', Lapseni veit satumaailmaan, Murheen multakin poistumahan Soittosi sai useasti.

Kauvan näin elelimme myö. Mutta jo nyt erohetket lyö, Toisaall' alkavi Sullen työ: Jäähyväisiksi mä laulan.

Kestit vaivasi niinkuin mies; Viimein valkeni Sunkin ties, Kohta jo Sull' oma leimuu lies, Laulusi viet lavealle.

Kauvas soipi jo äänes Sun, Yhtyy kansa jo lauluhun, «Herää, Suomi»-kin Sun ja mun Kaikuva on yli Suomen.

Sorja soittaja-veikkosen', Laulinkumppani kultainen, Parhain ystävä miehuuten', Kiitos veljeydestäs!

1889.

Lauri Árpád.

Niinkuin Balaton'in pinta Esikkon' ol' kaunoinen; Niinkuin Tihany-vuoren rinta Toivon' nousi korkeellen; Täys' ol' perheonneni, Kuin Füred'in rypäleet -- Mutta Tuoni katkasi Maiset riemut, toivehet: Tauti julma taloon hiipi, Kallistihe kätkyehen, Poskusilta ruusut riipi, Kohta kasvoi enkel'-siipi Hartiohon pienosehen. -- Maiset toiveet haihtuivat, Mutta aukes taivahat, Ja ma syömmin särkyvin Hautakiveen kirjoitin: «Maan on laina maan povessa», «Taivon lahja taivahassa.»

1879--1889.

Sotalaulu pojilleni.

Ei aasinkyytiin tyytyä Käy teikäläisten laihin, Ei istuimiinne hyytyä, Kiinn' kasvaa leipämaihin: Te Suomen poijat reippahat, Te hevosmiesten aaluvat, Ei veltostella kelpaa!

Viel' leikkijousin urhoat, «Tutoni», varma piltti, Ja leikkitorvees toitotat, Pien' Eljas poika kiltti; Hyv' on: käsivarsi varmistuu, Ja silmän tarkkuus tarmistuu, Ja korva tottuu torveen.

Ykskolmatta kun täytätte, Soi torvi toisenmoinen, Te miekat saatte vyöllenne, Ja leikki alkaa toinen; Te raisut saatte ratsahat, Ja silloin niinkuin patsahat Selässä istukaatte!

Jos silloin päälle täyttäen Vihollisjoukko karjuu, Pelotta, tyynnä olkaatten Kuin Kangasalan harju! Kun käsky soipi: eteenpäin! Rivissä Suomen ratsuväen Kuin leivot lentäkäätte!

Niin, entäkää kuin lentimin Vastaamaan vainolainen, Ja saakaa nimi sankarin Kohottain maanne maineen, Ja eestä ehjän Suomenmaan Ja uskollisen ruhtinaan, Jos tarvis, kaatuotte!

Ei aasinkyytiin tyytyä Käy teikäläisten laihin, Ei istuimiinne hyytyä, Kiinn' kasvaa leipämaihin: Te Hakkaa-päällit nousevat, Te uudet Suomen rakuunat. Ei veltostella kelpaa!

1889.

IV.

TUOKIOKUVIA

ERÄÄLTÄ MATKALTA.

Juna lähtee Pietariin!

«Juna lähtee Pietariin!» Rinkaiseepi Riihimäen asemamies: Matkustajat rientää vaunuihin, Jäänehistä iäks eroten kenties.

Ristiin rastiin suudellen, Viime jäähyväisten jätännässä kai, Veljespari hieno, partainen Soperoipi vielä: «Brat, prashtshai, prashtshai!»

Keitä ryssät lieneekään? -- Suomen ruotsalaista parhaimmistoa; Isä kenraalina Venäjän -- Iso-isä Sandels'in ol' urhoja.

1885.

Runeberg'in kuvapatsaan näköala.

Seljin seisot ruotsikkoteaatteriin, Kyljin käännyt Uusmaalaisten penaattiin, Vilkaista et viitsis _alma mater_'iin, Eikä silmäs kantais pieneen senaattiin.

Mitä nähnet, kaukokatse runoojan? -- Näät kenraalikuvernöörin hovilan, Itäisellä rannalla myös taivahan Kathedraalin katto näkyy nousevan.

1885.

Uusia katuja.

Pääkaupunkimme kaunokainen, nuori Laventumistaan laventuu, Ja levitäikse kivityksen kuori Aloille, joill' ol' ennen röykkelikkövuori Tai suo, tai jäyhä luonto muu.

Kas korkeutta kiviroukkioiden Ja hiekkaläjäin laajuutta, Ja laumaa katso kadunlaskijoiden: On kirjopaita päällä roimahousuloiden Ja housut saapasvarsissa.

Sulasta armost' työnsä meille myövät -- Markoista -- taiturimme nää: He kivistämme limppujansa lyövät, Ja limppunsa he tosin kyllä itse syövät, Mut kivet omiksemme jää.

1885.

Sieniä ja sekamelskaa.

Kun astuin «väntsaliin», taas hauskan parin näin: Hämeestä herrasmies, jok' oli mulle tuttu, Puhuttel' outoa, ku, selin minuun päin, Piteli hinkkiä: siin' oli pieniä Santarmilt' ostetuit' oravisieniä. Hänellä yllähän ol' pitkä musta nuttu, Ja hattu päässänsä leveälierinen; Kun katsoin tarkempaan, niin alta lierien Alaspäin pyrkivän ylitse kauluksen Hiustulvan tuuheen näin; mut suomeks sujui juttu:

_Herrasmies Hämeestä:_

No, eikös naukkua?

_Sieniherra:_

Mie, kiitoksii, en juo: Rakastain rahvasta oon njiistä kieldäydynnä; En njiin oo tunnotoin kuin Suomen papit nuo, Kutk' ei oo kansoaan eig' aigoans' älynneet, Voan piispan hourehet hyväksyin hälynneet;[1] Meist' on jo monjigi viinasta jeäksiyvynnä.

(Nyt tuttu näki mun:)

_Herrasmies Hämeestä:_

Päivää, saan esittää: Kirkherra Gribakof ja herra Jännes.

_Sieniherra:_

Ää!

_Minä:_

Puhutte Suomea jo niinkuin Venäjää.

_Sieniherra:_

Mie Suomess' oongi

_Asemamies:_

Juna lähtee!

_Sieniherra:_

Syndynynnä.

1885.

[1] Lienee tarkoittanut pappien kokousta Kuopiossa v. 1885.

Suomesta Ruotsiin.

Kitkat katkat Pitkät matkat Keravalta Porvooseen, Ahtahassa Karsinassa Aika kuluu verkalleen.

Pikku «jäärä» Matkan määrää Piipitellen ilmaisee; Nikulassa, Marttilassa, Hinthaarassa viipyilee.

Ilma himee, Pilvi pimee Peittää taivaan, tantereen; Kitkat katkat Pitkät matkat Keravalta Porvooseen.

1885.

Elma rouva.

Keväinen tuuli tuoksusi Kesäinen lämmin läikähti, Vaikk' oli kylmä, synkkä syys, Kun matkan päähän tultuani Tul' Elma rouva vastahani Ja luoksensa mun pyys.

Ja siellä, hänen kodissaan Kuink' aika lensi sukkelaan, Kuink' oli hetket herttaisat: Hän vilpas ompi Suomen vaimo, Ja Suomen mies on miehens' aimo, Ja lapset reippahat!

Niin, joka perhe pienonen, Miss' suusta säätyvaimosen Soi Suomen kielen kauneus: On pilke pimeimmässä yössä, On solki Väinämöisen vyössä, On Suomen linnoitus.

1889.

V.

YHTÄ TOISTA.

Lapsen rukous.

Gud, som hafver barnen kär.

Pimeässä peljäten Yksinäni astelen Metsätieltä eksyneenä, Lasna kymmenvuotisena.

Tuuli tuima puhaltaa, Jäiset raidat rasahtaa, Musta varjo liikkuu tuolla: Susi ulvoo mäntysuolla.

Yksi pilkkii tähti vain Haljenteesta hattarain, Siihen siirtyy katseheni, Sanat saapuu huulilleni:

«Isä lasten armias,» «Kaitse mua, pienoistasi» «Vaikka kunne kulkenenki,» «Turvanain on Herran henki.»

Tähtitaivas selkesi, Öiset hirmut hälveni, Kohta silmiäni kohti Kodin valkeat jo hohti.

1871.

Uskovainen.

Ulos aattehin uhkein kuljin Sulolaaksosta lapsuuteni. Pian rinnast' uskonki suljin, Emo armas! sun neuvomasi.

Minä järkeni vuorehen luottain Filosofian lähtehen hain. Siit', arvelin, mieltäni juottain Selon maasta ja taivaasta sain.

Mut ei kauvas se kallio kanna, Jären vuor' sai horjumahan; Elon vettä ei lähde se anna, Janon jätti se polttelevan.

Tuli kauhuni mun, kuni miehen, Pimeässä jok' eksyen käy, Kun tul' äkkiä jyrkkämä tiehen, Syvä, synkkä, jon pohja ei näy.

Epätoivo jo valtasi mielen', Ja se myötähän muutakin toi: Olin syntien orja, ja kielen' Katumusta vain huoata voi.

Tulin, kaivaten armoa Herran, Emon' uskoa muistelemaan: Tykö Luojani taas tulin kerran Rukoellen -- ja lohtua saan.

Kun hän hiljaa rintahan' astuu, Sydän riemusta sykkimähän! Ja mun mieleni kuihtunut kastuu Läpivirvoten lähteessään.

Elo uus minuss' uhkuta alkaa, Elo uusi ja toivokin uus, Eikä kiedo sen siipeä, jalkaa Side Kalman, ei kuolevaisuus.

Yli yöhisen Tuonelan lentää Valon valtahan toivoni tuo, Eikä tyydy se, ennenkuin entää Iankaikkisen Jesuksen luo.

1870.

Eräälle ystävälle.

Sä vieno Eino veikkonen, Opetuslapsi Jesuksen, Sinulla harhatoin on ohja Ja Sull' on horjumatoin pohja: Sä olet onnen mies!

Jos kuinkin vaihees muutteleis, Jos maisen onnes turma veis, Jos syömmenverta vuotais haavas: Ijäisen kruunun tiedät saavas, Sä kuolematoin oot!

Ja onnen tuotit muillekin: Jaloilleen autoit juomarin Ja sairaita Sa oppielit Ja kuolevia lohduttelit Sanalla Herrasi.

Elämäs, oppis, uskosi Jumalan luokse johteli Usean mielen horjuvaisen, Usean mailman-matkalaisen: Sä olet suola maan!

1889.

Keisarin tulenta.

(Nälkävuoden muisto.)

Maaliskuun raitis päivä on tuskin noussut yövuoteeltaan ja koreilee vielä rusottavalla aamuvaipallansa; hanki kannattaa. Otan sukset jalkaani, pyssyn viskaan olalleni. Kaikkialla on mäkiä ja kinoksia viljalta, mutta tuolla Huunukan harjulla, Impiniemen tutkamessa teiret kukertaa, pyyt pyrähtelevät. -- Sinne läksin. Koivut olivat yltänsä valkoisessa huuteessa, ja silloin tällöin pujahteli niiden alta yhtä valkea jänis levostaan pakoon. Mäkien alla näkyi Laatokka avarana, tasaisena lumikenttänä.

Mikäpä tuolla kaukana näkyy? Onko se peuraparvi, joka pyrkii Töysän saareen etsien suojaa ja ravintoa, vai lienee nälkäinen susilauma? Ei ole peuroja eikä susia: ihmisiä on pitkä jono, Impilahdesta lähteneitä. Nyt nousevat saareen ja kiirehtivät pieneen asumattomaan mökkiin, jonka kalastajat ovat rannalle rakentaneet. -- Minä hiihdin sinne heidän jälkeensä, tiedustelemaan, minne heillä matka ja mikä toimena.

Mökki oli saatu asuttavaksi; vilpas tuli paloi kiukaassa ja valaisi pirtin sisustan. Mutta mikäpä siinä oli nähtävänä? Nälästyneitä, ryysyisiä vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka keskenänsä riitelivät paraimmista paikoista ja paloista. Jo olin kääntyä pois tästä sydäntä kouristavasta näöstä, kun huomasin harmaapartaisen arvokkaannäköisen ukon, jonka tunsin vanhaksi Kuikaksi. Kaikki äänet vaikenivat, kun vanhus loihe laulamaan:

«Tuiki turvamme Jumala, Isä ihmisten ikuinen, Kujerrusta kuule Kuikan, Vaikerrusta vaivahisen! Ota orvot turvihisi, Vaippas alle vaipuvaiset, Saata saarehen Valamon, Päästä paikkahan pyhä'än! -- Huhu kuului Hunttilassa, Sanoma Sumerjan suussa Keisarimme kerkiävän, Kulkevan kuningaskullan Linnasta Nevan likeltä, Kaupungista kaukaisesta Manasterin mahtavaisen Valamon on valkamoille Kansoansa katsomahan, Armottomi' auttamahan, Tuskistansa tuike'ista Vanhoja vapahtamahan. Kauvan hänt' on kaivattuna, Kaivattuna, kaihottuna, Tosin häntä toivotahan, Toivotahan, tarvitahan: Laita lailla lentäväisen, Tuomana merisen tuulen!»

Hetken ääneti istuttuansa joukko taas alkoi valmistaita matkaan, yöksi luostariin päästäksensä. Minäkin kiirehdin kotiini.

Illalla olin rauhassa, omassa huoneessani ja päivän rasituksista väsyneenä, mutta nukkua en kuitenkaan voinut. Merestäpäin syntynyt tuuli oli kiihtynyt kiihtymistään ja puhui nyt, myrskynä ikkunoita tärisyttäen, minulle seuraavan tarinan:

«Minä tuulin pitkin avaraa jäätä, kun puolikymmentä virstaa Valamosta tapasin joukon ihmisiä ja heidän keskessään vanhan Kuikan; aijoin mennä ystävällisesti heidän ohitsensa, mutta eivät kärsineet kylmää henkeäni, kun olivat väsymyksestä ja näljästä voimattomia. Siihen kaatui jäälle Kuikka ynnä pari hänen kumppaliansa, ja sivuitse mennessäni kuulin vielä vanhuksen viimeiset sanat:

««Herra kuuli Kuikan äänen, Riutunehen ruikutuksen. Tulit, kultainen kuningas, Ko'istasi korkeasta, Simasuu suloinen kuolo, Tulit tuulen tuottamana Vieäkses väsynehiä Saattoas samonnehia Tuskattomihin tupihin, Aivan ailuettomihin: Pysyväisehen pyhä'än Tai vahan iki-ilohon.»»

1868.

Kulta-unelma.

(Vanhan miehen kertoma.)

Näin unta lasna ollessani Hopeeta, kultaa kokoovani, Äveriääksi paisuvain; Ja kautta nuoruus-aikani Mua kulta-unen' seurasi. -- Jo sainkin kullan oman, Mut kullan kullattoman: Rikasta neitt' en noudellut, En Mammonaa ma muistanut, Kun köyhän lemmittyni nain.

Ja nuorikkoni kanssa rinnoin Mä nuorukaisen toivoin, innoin Levähtämättä työtä tein; Ja työmme Luoja siunasi: Maa kasvoi, koti korkeni, Jo kullan helkkeen kuulin, Rikastuvain jo luulin -- Mut kerran kultaliekkeinä Nous koti kohti taivasta: Maantielle jouduin joukkoinein.

Mutt' uudestaan ma toimeen tartuin, Taas uurastin ja taaskin vartuin Ja työni hedelmät jo näin: Näin tähkäpäät jo täyttyneet, Näin laihon kultalainehet, Runsasta toivoin viljaa -- Mut hiipiellen hiljaa Tul' halla yöllä pellollen', Ja vaimoineni, lapsinen' Töin tuskin leipähän mä jäin.

Tok' jälleen toivoin, metsää kaadoin Ja maata kuokin, suota raadoin, Ja suosta löysin aartehen: Näin kullan kiillon mudassa Ja aloin tuota huuhtoa -- En saanutkaan kuin multaa Ja hiukan kiiltokultaa. En rikkautta löynnytkään, Vaan köyhyyttä jäin kärsimään. -- Jo petti uni kultainen!

Mut lapset kasvoi puutoksessa Ja työssä, Herran nuhtehessa Kuviksi äidin hurskahan; Eik' eine heiltä loppunut, Eik' enää Herra koetellut, Vaan menestystä lasten Näin harmetessa hasten; Ja toisiansa seuraten Isänmaan palveluksehen He lähtevät jo maailmaan.

Hopeisna on jo partan', pääni, Lähestymäss' on kultahääni, Eik' arkussani kultaa näy; Mut rikkautt' on rakkaus Ja perheonnen kukoistus Ja lapsieni kunto Ja puhdas omatunto: En muuta kultaa kaipaakaan, Vaan kiitän Luojaa lahjoistaan -- Unelmani jo toteen käy.

1889.

Koulunjohtajan malja.

Niinkuin korkea kuus, vesakossa mi sorjana seisoo, Juuren juuttanut on Suomen maaemähän, Runkopa suora ja huolametoin päin taivoa täyttää, Latva se tuuhea on, leyhkeä-lehvähinen; Ei sitä vuoren tuul' voi taivuttaa tahi taittaa, Toukat, maan matoset juuria jäytele ei; Vaikkapa huuteellaan hopeoiki sen oksia talvi, Ei kado silloinkaan virttymätöin viheryys; Nuorna se vanhana viel' yhä nuoria taimia suojaa, Jotk' ovat ympäri sen taajana kasvanehet; Päivän paistoa lientävi vain, ei estele niiltä, Ilmoa salpaa ei, myrskyjä murtavi vain, Ihmenolapset myös, sen lehväin all' asuvaiset, Kuusen tuon huminaa tarkkana kuuntelevat: