Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi
Chapter 1
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
MUISTOJA JA TOIVEITA
YSTÄVILLE JOULUKSI
Arvi Jännes
Ensimmäisen kerran julkaissut Weilin & Göös'in Osakeyhtiö 1889.
Puolustukseksi.
Koska minä monen mielestä olin ennen "pilpattanut pahasti", enkä itse ole milloinkaan luottanut runokykyyni, vein tämän kokoelman käsikirjoituksen viime Lokakuun lopussa vanhan opettajani ja isällisen ystäväni Aug. Ahlqvist'in luo, pyytäen häneltä ankaraa arvostelua siitä. Olin nim. kahden vaiheella, kannattaisiko kokoelmaa semmoisenaan julkaista, vai olisiko parempi painattaa ne uudet runoelmat, joilla oli yleisempi sisällys, Valvojaan ja jättää muut siihen ahtaaseen piiriin, johon ne aineensa puolesta alkujaan kuuluvat. Hän kuitenkin heti vastasi kysymyksellä: "Mitä sinä niitä huolit Valvojaan haudata?" ja huomautti samalla, että kaikki lyyrillinen runous on oikeastaan semmoista subjektiivista laatua kuin ne runot, jotka olivat minua arveluttaneet, mutta lupasi muuten täyttää pyyntöni. Muutaman päivän kuluttua hän toikin runot minulle takaisin, antoi niistä yleensä odottamattoman hyvän lausunnon ja teki muutamia pieniä muistutuksia, enimmiten kieleni karjalaisuuksista, mutta -- nimen omaan kysyttyäni -- ei ehdottanut yhtäkään runoa pois jätettäväksi. Hän oli siis ottanut vastaan sen omistuksen, jonka olin pannut kokoelman alkuun, ja tämä astuu nyt julkisuuteen hänen edesvastuullaan. -- Syyskuun 25 p:nä olin kirjoittanut "Oksaselle," lopettaen sanoilla:
"Kauvan viel' eläös, kunnia syntymämaan!"
Marraskuun 23 p:nä olin kantamassa häntä hautaan, ja tuo toivomukseni jäi siis täyttymättä -- tavallaan. Niin, tavallaan vaan, sillä hän elää täällä maankin päällä Suomen tieteessä, Suomen kirjallisuudessa, Suomen runoudessa ja
"Sydämissä Suomalaisten Yli kaiken Suomen maan."
"Herää, Suomi" runosta ei ollut Ahlqvist'in kanssa erittäin puhetta, sillä minä en epäillytkään, ett' ei hän sitä hyväksyisi. Mutta koska olen ruvennut nostamaan vainajia tuekseni, turvakseni, niin panen tähän sitä koskevan otteen kirjeestä, jonka toinen opettajani ja ystäväni Julius Krohn, lempeä mies, kirjoitti minulle Toukok. 17 p. 1882: "Se on -- -- -- niinkuin omasta sydämestäni puhuttu. Pääasiallisesti sama ajatus on jo vuoden aikaa ollut mielessäni -- --."
Sitä vastenmielisyyttä, joka on tullut tuon laulun osaksi monelta taholta, jossa varmaankaan ei ole mitään syytä ottaa sitä itseensä, en saata selittää muulla tavalla kuin sen kautta, että eräs sanomalehden-kirjoittaja kerran puoluetaistelun riehuessa ehdotti sitä otettavaksi "Maamme" laulun sijaan ja siten loukkasi monen hellimpiä tunteita. Kuinka lieneekin, niin minä tahdon käyttää tätä tilaisuutta lausuakseni, että mainittu lauluni ei ollut aijottu miksikään muuksi kuin oman tunteeni ilmituojaksi, joka näkyy siinä käytetystä yksikön ensimmäisestä persoonastakin.
Helsingissä 11 p. Jouluk. 1889.
_Arvi Jännes._
SISÄLLYS.
Sivu. Oksaselle...................................... 1.
I. Isänmaallisia lauluja. Herää, Suomi!.................................. 5. Karjala........................................ 8. Kalevala, Suomen kruunu........................ 11. Väinölän lapset................................ 17. Hakkapeliitta.................................. 19.
II. Naisten kuvia. Kolme tyttöä................................... 25. Vaimolleni..................................... 28. Äitini muisto.................................. 30. "Talla"........................................ 32. "Elli"......................................... 34. Aune........................................... 35. Isoäiti........................................ 37. Emma täti...................................... 41. Vanha impi..................................... 44. Päästökirja Oprille............................ 47.
III. Sukuni ja kulkuneuvot. Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen.. 53. Kuinka iso-isäni pääsi herraksi................ 56. Poku........................................... 58. Matkamiehen kerskaussanat...................... 61. Veljelleni..................................... 64. Lauri Árpád.................................... 66. Sotalaulu pojilleni............................ 68.
IV. Tuokiokuvia eräältä matkalta. Juna lähtee Pietariin!......................... 73. Runeberg'in kuvapatsaan näköala................ 74. Uusia katuja................................... 75. Sieniä ja sekamelskaa.......................... 76. Suomesta Ruotsiin.............................. 78. Elma rouva..................................... 80.
V. Yhtä toista. Lapsen rukous.................................. 85. Uskovainen..................................... 87. Eräälle ystävälle.............................. 89. Keisarin tulenta............................... 91. Kulta-unelma................................... 95. Koulunjohtajan malja........................... 98. Y. K:lle....................................... 100. Eräälle naiskirjailijalle...................... 100. Inhuuden ihantelijalle......................... 101. Häädistikhoni.................................. 103. Kaarlo Blomstedt'in hautaseppeleeseen.......... 103. Hautauslaulu................................... 104. Pihlajanmarjat................................. 105.
VI. Käännöksiä. Eesti mä oon................................... 111. Jäänlähtö Kääpän joesta........................ 113. Syksyiset mietteet............................. 117. Vieraalla maalla............................... 119. Satakieli...................................... 121. Julistus....................................... 123. Määrä kävi väärään............................. 126. Agnes.......................................... 128. Bor ritari..................................... 135. Toldi. Neljäs runo............................. 139. Vanhan Aaron kaupunginmatka.................... 156. Lumihiuteet.................................... 163.
Oksaselle.
Kellekä kantaisin minä lahjaks lauluni koelmat, Kellen, Sulle jos en, henk'-isän', ohjoajain, Jolta ma oppinut oon tätä Suomen soipoa kieltä Lapsuudestani ast', viel' ikämiehenäkin; Jolta ma oppinut oon tätä poimentaa runopolvein, Laulujen laadintaa, käyttöä kantelehen; Josta ma huomata sain, miten mies voi kantoa murheen, Kuinka hän kunniataan nöyränä kantoa voi; Josta jo nuorena näin, kuin tehdähän työ kotimaalle, Josta ma oppia sain Suomea lempimähän!
Verta sa Castrén'in sekä Lönnrot'in jalotöisten, Väinön kantelehen kaikuhun saattaja taas! Katsos kasvelevaa yhä oppilahittesi seuraa, Töitäsi jatkavien, jälkiäs astelevain! Katsos, kuin valo uus, valahuttama tutkijakuntos, Ympäri maailmaa ääreti paisuelee! Nähkösi rakkaus tuo, «Säkenöidesi» syttämä Suomeen, Taas kokountuneheks ympäri harmajan pääs! Kuulkosi, ystävies kuin kaikuelee tuhat ääntä: «Kauvan viel' eläös, kunnia syntymämaan!»
1889.
I.
ISÄNMAALLISIA LAULUJA.
Herää, Suomi!
Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kurja ja kallis! Kärsinyt ain' olet sorrantaa; Vieläkö kärsisit kauvempaa, Vieläkö luontosi sallis?
Suottako, kansani, keskeen jään Raivasit maan ihanimman, Suottako suojasit suojas tään, Suottako välkytit peitses pään Keskellä taisteluvimman?
Turhanko kantelo soinut lie Väinämön tenhosa, raikas? Turhanko synnyt kaikk' opit sie, Turhako Sammon nou'anta-tie, Turha sun muinainen taikas?
Vieras sun runteli ruumistas, Suomeni suur', jalopeuran', Sorti sun äänes ja valtas kaas, Ilkkuen kuolon-taisteluas, Niin kuni isketyn teuraan.
Poikas myös, moni kunnoton, oi, Pöyhkänä päätäsi tallaa, Maidon, jonk' utaristas joi, Pilkoin palkiten, min vain voi -- Rintansa täynnä on hallaa.
Herää, Suomi, niin loppuu yö, Nouse jo pois, jalopeura! Ken sua kieltävi, sortaa, syö, Luotasi luo, tahi maahan lyö! Suuri on lastesi seura.
Vasta kun leijona valveutuu, Loppuvi kärsimys Suomen; Kun, ken kansoa halveksuu, Sortuvi niin kuni juureton puu, Silloin on Suomessa huomen.
Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kultainen, kallis! Kyllin jo kärsit sä sorrantaa, Ellös kärsikö kauvempaa, Ei sitä Luojasi sallis!
1881.
Karjala.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes, Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö: Siell' ensin silmäni aukes, Siell' leikin lasna ma rantamalla, Siell' lepää heimoni nurmen alla, Ja siellä neitonen Karjalan Sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteren latva nuori; Se kyllin saanut on itkeä, Mut vankkana on kuin vuori; Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan -- Sit' usein lasna ma kuulin -- Ja vanhoja Väinön-laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhoot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa -- Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain Tätä Suomen kansoa oivaa, Ja puolueetuutta Ruotsin lain, Jok' orpoisintakin hoivaa, Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, Mi mielen vaativi uudistuksen, Ei tyydy paastohon, tuohuksiin, Ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan Sit' inhaa oppia uutta, Ett' ihminen on vain muodos maan, Ett' ei ole kuolottomuutta: Se tarjovinaan on tiedon kultaa Eik' anna muuta kuin kalman multaa Ja ympäristönsä saastuttaa -- Ole valpas, Karjalan maa!
Ja siellä näin minä murheeksen', Kuin kärsiä kansa saapi, Jok' ei ole vaan sopusointuinen, Vaan kahtia raukeaapi: Kuink' alla kauhean veljesvainon Ja alla vierahan vallan painon Oot, Karjala, kauvan värjyillyt -- Yksmielinen olkosi nyt!
Kun oikeuttasi, uskoas Ja Väinön-kieltäsi hoidat, Ei pelkoa sull' ole kateistas, Ei voittaa voi sua noidat: Sä keväin kukkiva vanha tuomi; Sä jälleen nuortuva vanha Suomi, Sä talvet vihreä vanha kuus, Sä Suomi Vanha ja Uus!
1889.
Kalevala,
Suomen kruunu.
I.
Joki juoksevi jolea, Kymi vieno virtoavi Suomen suurella salolla, Kalevalan kankahalla; Illan kuu kuvasteleikse Pinnassa joen pimeän, Taivas siintävi sininen Synkän virran välkkehessä; Siinä joutsenet joluvat, Sinisotkat soutelevat Suomen vuon syväntehillä, Poukamissa pohjattoman; Näkinkengät kehkeävät, Sikiävät simpsukaiset Alla aaltojen syvien, Päällä mustien mutien. Mistä synty vuon valion? -- Aamun pitkiltä pihoilta. -- Minne lasku laajan virran? -- Ihmisyy'n ikimerehen.
Astui seppo äärtä virran, Tietä tietäjä käveli, Ihmeluontoa ihaten, Vuota katsellen Kalevan; Löysi raakun rantiolta, Siitä simpsukan heleän, Keksi kiiltoa ve'essä: Se on kulta kuultavainen. Virkkoi seppo seisahtuen, Itseksehen ihmetellen: «Kusta on kulta tänne saanut, Mistä simpsukka sijinnyt?»
Runon joutsen joikueli, Laulun sotka lausueli: «Kullat on koiton kalliosta, Aamun aikaisen mäestä; Helmet on heristynehet Alle aaltojen tuhansin Vanhan Väinön kyynelistä, Itkuista ikirunojan.»
Seppo sotkoa pyritti jou'utteli joutsenutta: «Saaos, joutsen, johtajaksi Tuonne koiton kalliolle! Sotkani, sukelteleite, Tuo syvältä simpsukoita!»
* * * * *
Sai sotka sukeltamahan Alle aaltojen syvien, Nosti helmet herke'immät. Toi ne tietäjän kätehen; Joutsen johteli urohon Aamun kultakunnahille, Jossa viljalti viruivat Laulun kullat kuun ikuiset.
II.
Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat Ja helmet, itkemät ikilaulikon, Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee Ja saapuu suojahan kotikuusiston.
Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa Sen kuusen alle, pilvien korkuisen, Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi Emoltaan armaalt' aikana lapsuuden.
Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa, Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki Käy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.
Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää Kirkastain oksat kuusikon korkean, Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu: «Kas enteet uuden aamusen alkavan!»
Mut kulta kuumentuu yhä kuumemmaksi, Ja juottuu sipru toisehen sipruseen, Ja harkon nostaa seppä jo ahjoksesta: Sill' ompi muoto kaunihin kanteleen.
«Ei kelpaa vielä tää», puheleepi seppä, Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan, Ja taaskin yltyy valkea rakkauden, Ja kansanhenk' käy jällehen lietsomaan.
Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat, Ei kulmaa jää, ei liittoa siinä näy; Alaisimelle ahkeran innon hän jo Tulesta nostain sen, taetyöhön käy:
Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö Ja huokaamatta, taukoamatta takoo, Jott' ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö.
Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään -- Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki, Ei tunnu pihtien pitämistäkään.
Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu, Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on: Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt, Ja kaiku siin' on Väinämön kantelon.
Ja kruunun kantaa pois pajasesta seppo Ja päähän köyhän Suometar-äidin vie, Ja kansat lausuu: «Laulujen maailmassa Ei arvokkaampaa valtiatarta lie!»
III.
Lönnrot-Ilmarinen, joka kruunasit äitisi köyhän, Katso, kansasi tää työtäsi siunaelee! Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta, Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo! Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!
Eliaksenpäivänä 1884.
Väinölän lapset.
Kas Suomen lahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan ve'et Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen:
Vaan kaikki Väinölän lapset Jo eksyi toisistaan, Kuin tuulispäässä hapset Ne kaikk' ovat hajallaan: Ei Aunus, Vepsä tunne, Kust' Eestein kulkee tie, Ei Karjala tiedä, kunne Jo Kainuu häipynyt lie.
Mut «jäljet Väinämön laivan» Halk' aaltojen haimentaa, Ja «viikatteens'» yli taivaan Hän vieläkin kuljettaa; Yli Maanselän kaskein sauhun Hän nostavi harmaan pään, Ja kautta kuohujen pauhun Ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Väinämön haamu Se silloin laulavi noin: Vois sullekin koittaa aamu, Sä kansani onnetoin; Ei viel' ois aikas ilta, Jos _heimoushenkeä_ ois, Vaan syntyä voisi silta, Mi kansani yhteen tois.
1882.
Hakkapeliitta.
(Osaksi G. Moser'in mukaan.)
On usvast' astunut aamu Jo Lützen'in aukeillen, Kun mustempi, murheen haamu Taas peittävi päivyen:
On poissa Kustavi suuri -- Hepo juoksee haltiaton -- Ja puhtahan uskon muuri Hänen kanssaan murtunut on.
Eräs urhosa poika Suomen On maassa, haavoissaan; Ei koittane uusi huomen Tuon silmähän milloinkaan.
Maa ruskovi rinnan alta, Jo silmiä peittää yö; -- Mut kuolla hän viel' ei malta, Kun kesken on kaikki työ.
Ja toivoen tuskissansa Hän selvähän aistelee, Kuin Ruotsin ja Suomen kansa Taas eistyen taistelee.
«Gud med oss!»[1] kasvaen kaikuu Taas puolelt' ystävien, Ja «Hakkaa päälle!» jo raikuu Kuin pauhina Pauvanteen.
Hän tempaa suitset ratsaan, Taas säihkyvi säilän suu, Ja lailla paatisen patsaan Hän selkähän istautuu.
Ja kussa taistelu kuumin, Etumaisna hän raivoaa Ja johtaja-urhon ruumiin Vihamiehiltä valloittaa.
Kun viimen on voitto saatu, Ja tehtynä kaikki työ, Hymysuin hän maahan kaatuu, Ja silmät peittää yö.
Kustaa Aadolfin päivänä 1882.
[1] Jumala kanssamme!
II.
NAISTEN KUVIA.
Kolme tyttöä.
Tieän Helvin hienohelman, Sulosuun, soleavarren; Valmis ois vaeltamahan, Kerallani keikkumahan Vaikka tunturin laelle, Tahi santahan Saharan; Vaan on pikkuisen pilalla: Ylen äijän ymmärtäjä, Viisastelija visuinen. Minä tuhmaksi tulisin, Menisin mitättömäksi Rinnalla tytön rivakan.
Tieän sirkeän Selinan, Punaposken, pulleaisen, Mielialalta mieluhisen, Aina ihmehen iloisen. Taitaisi minulle tulla, Ruveta kotiratoksi; Vaan ompi vähän vialla: Ylen äijän ääntelijä, Melke'in kovin meluisa, Laulelija, taitelija, Soittojen sovittelija. Tuosta korvani kuluisi, Lukkohon lupistuneisi, Saisi vielä kuuromykkä Tästä potrasta pojasta.
Tieän, tieän Elli kullan, Muistan impyen ihanan! Eilen iltamyöhäsellä Ellin silmiä nähessä Tähet tuikki kirkkahammin, Maa ja taivas leimahtivat, Oma syömmeni sykähti: Kaikki kaihoni katonut, Lemmen tuli tukehutettu Astui alta jäisen kuoren Ehommaksi entistänsä; Kaikki syntini syvimmät, Syöjätärten syytelemät, Öisnä häyrynä hävisi, Himot hurjat hiljenivät. Tuli tyyni tuntohoni, Tyyni myrskyjen tyköinen, Tuli riemu rintanani, Riemu murhe'en mukainen. -- Tuopa neiti turvissani, Jaksaisin jaloille töille Isänmaalleni iloksi; Vaan on virhi suuren suuri: Kylmä on kysynehelle, Lemmen liekin tuntematon.
1875.
Vaimolleni.
(Matkakirje.)
Minä kiittelen onnean' aimoa, Joka suuntasi lempeni Sinuun, Ja ma kiitän Luojoa taivahan, Ja ma Sulleki kannan kiitostan', Kuin kiintyi lempesi minuun: Sinä vartia mieleni puhtauden, Sinä ensi ja ainoo armahuen', Sua kiitän!
Vuoskymmentä toista jo vierinyt on, Kun mulle Sa itsesi annoit, Ja Sa kestit kanssani kaiken työn, Levätessänikin monen valvoit yön, Sekä päivän heltehen kannoit: Työkumppani kallis, kultainen, Osan-ottaja kaikkien rientojen, Sua kaipaan!
Kaks tainta meiltä jo Taivainen, Tien viittoen luokseen, niitti, Ja mun tarhani täällä, mun pienoseni, Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi, Meit' yhdemmäks yhä liitti: Emo lasteni hellä ja suuttumatoin, Yhä rakkaudessasi muuttumatoin, Sua siunaan!
Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan Sekä istua taas sylityksin, Niin suutelen ääneti silmääs Sun, Ja Sa kuulet vain, miten rintani mun Lyö Sulle, ja Sullen yksin: Kotilieteni Sie hyvä haltiatar, Sinä mieleni yksin-valtiatar, Sua lemmin!
1889.
Äitini muisto.
Jerusalemin tiell' Liki porttia lampaitten Oli ihme-lampi Betesda, Joka poisteli sairaudet, Kun enkeli taivahinen Tuli tenhoista vettä sen vellomaan; Joka terveeks taas teki rammat, Sai kuurot kuulemahan, Palautteli silmien valon, Sai vaimenemaan joka vaivan, Teki ehjäks raajan ruhjouneen, Min turmio murskas.
Niin meilläkin viel' Ilon-aikana lapsuuten' Oli ihme-lampi Betesda, Joka poisteli saastaudet, Pois huuhteli riettauden, Sai syntien tarmon taittumahan; Joka hääteli mielien vammat, Sai itkevät riemuamaan: Se ol' onnisa taattola-talon'; Ja se puhtonen enkeli taivaan, Joka liikutti kirkkaan lammikon ve'en, Oli äitini hurskas.
1871--89.
"Talla."
Tuli niinkuin tuuliainen «Talla» tähän maailmaan, Pieni, laiha lapsukainen, Kituvainen alkujaan.
Mutta Luoja kasvun antoi, Päästi lapsen taudista: Toisna vuonna jalka kantoi, Kiiteli jo kolmanna.
Nyt hän on jo aika likka, Auttaa vähin äitiään, Työtä tekee niinkuin tikka, Joutuu myöskin leikkimään.
Kieli niinkuin kivitasku Hyppii suussa sukkelaan, Kaikki käy kuin mäenlasku -- Hiukan vinoon toisinaan.
Haasta, «Talla», laulahdellos Isän, äidin iloksi, Luontoasi noudatellos: Kyll' on tuppisuitaki!
Anna luistaa leikkis, työskin, Lapsi ollos huoleton: Kyllä hitaita on myöskin, Kyllä parsijoita on!
1889.
"Elli."
«Elli», pieni peiponen, Hellämieli hempuen', Uskollinen umppuen', Eron tuskan tuntia, Kaihon pitkän kantaja! Paljon ovat kärsineet, Kovin hellät sydämmet: Elköön sinun hellyyttäs Hellimätön herjatko, Elköhön sun sydäntäs Sydämmetön sortako, Uskollista lempeäs Elköön saako uskoton, Herra sua suojatkoon!
1889.
Aune.
Miks, Aune, armas lapsuen', Miks, sinisilmä sirkkusen', On suusi pieli ryppyinen? Oletko nauranut?
Ei paljon Aune nauranut, Ei monta kertaa muhoillut, Iloinnut ei kuin lapset muut, Ikänsä itki vaan:
Ikänsä itki ailuitaan Ja vaikeroitsi vaivojaan, Ja jäljet hänen tuskistaan Suupieliin painuivat:
Syvälle poskiin painuivat Nuo tuskain jäljet tuikeat, Nuo kärsimysten kertojat; Mut kerran aamulla...
Eräänä talviaamuna, Kun päivä alkoi valjeta, Ja kaikk' ol' hiljaa huoneessa, Jo kuivi kyynelvuo:
Jo Aunen kuivi kyynelvuo, Katosi tuskan jäljet nuo, Kun käymähän tul' Aunen luo Taivaasta enkeli:
Tul' Aunen luokse enkeli, Mi posket siivin silitti Ja sinisilmät himmensi -- Me jäimme itkemään.
1889.
Isoäiti.
Talossa taattoni ol' ennen vanha muori: Me «_gulle Farmor'iksi_»[1] häntä kutsuimme. Ol' tarkka hällä silmä, juhlallinen kuori, Mutt' ystävällinen hän oli kaikille; Hän pyylevänä istui liekkutuolissaan Ja aina nuuskasi ja aina neuloi sukkaa, Ja valko-_négligé_ se peitti valkotukkaa, -- Hän oli köyhän nimismiehen leski vaan.
Hän puhui suomea kuin muukin Turun nainen, Sen hullunkurisuutta nauroin «monda kerdaa», Ja ruotsinkieltä lauloi hän kuin Ruotsalainen, Ja hänen lauseparsillaan ei ollut vertaa. Jo Ruotsin aikana ol' hältä mennyt nuoruus, Kesk'-iällään ol' tullut «Vanhaan Suomehen», Ja Ruotsin prameus ja Suomalaisen suoruus Hänessä solminneet ol' liiton herttaisen.
Mä aamuin nousin ennen muita useinkin Ja puolihämärissä yksin leikitsin; Mut kello kuus ma hiivin mummon luoksi: Siell' oli valkeaa, siell' oli lempeä, Ja tarjona ol' kahvitilkka lämpimä; Ja sitten pitkin sekä poikki juteltiin, Ja hauskat kertomukset virtanansa juoksi: Hän haasteli, mä kyselin ja kuuntelin.
Ajoista menneistä hän kertoili jos jotaan: Isänsä lähtöä hän muisti Kustaan sotaan, Niskassa kankipalmikko ja miekka vyöllä, Kun sotaan yhtyä ol' tullut käsky yöllä. Kuin eilispäiv' ol' Suomen sota muistossansa. Kun kurja neljäs Kustaa pantiin viraltaan, Hän oli Tukholmassa sisartensa kanssa Ja tunsi Adlercreutz'in, maansa kostajan.
Häll' isoäit' ol' ollut Silfversparreja -- Se nimi mummon suusta vasta helkähteli -- Ja presidentti Feuerstern'in johdolla Hän nuorna Télémaque'in ranskaks opiskeli. Ja Suomen valta-ylimysten joukkioon Likeinen tuttavuus tai heimo hänet kytki: Hän tuns Depont'it, Rehbinder'it, Armfelt'itki, Ol' kummi -- turha työ -- myös Casimir von K:n.
Hän oli niinkuin keskipiste kodissan', Kuin aurinko, jonk' ympärillä kaikki pyöri, Jon silmäin alla kaikki liikkui, toimi, hyöri Ja jolle kaikki teki tilin toimistaan; Voi piikoja, jos päivällist' ei tuonehet, Kun mummo huomautti: «_Hon är redan ett!»_[2]
Kun valkolakissan' ens-lyyry välkkäeli, Ja jouduin eukon kysymysten uhriksi, Ja kaikki vaiheeni hän tarkoin tutkiskeli, Ja «kalaasista» tunnustin, kuin minut kaas se, Niin mummo murahtain: «_Nej si man på de' ase'!_»[3] Toi kihlasormuksensa muistoks sormeeni.
Välistä koreissaan tul' meille Maija-Liisa, Jok' aikaisin mun hurmas silmin kaunehin, Mut mummon katsehet ne kääntyi pukimiin, Ja tulleelle hän virkkoi lausein lempein: «_Kom hit, mitt gull, och dina agremanger visa!_[4]
Postilloja ol' meillä montakin, ja niistä Enimmin ukko Lutheerusta viljeltiin, Mut välistä me, noudattaen mummon mieltä, Otimme jälkiruuaks saarnan Hagberg'istä: Kas siin' ol' miestä, siinä Ruotsin aijan kieltä! Schaumann'in ääressä hän saattoi uinahtaa, Sanoen sitten: «_Biskopen var läng i da'!_»[5]
Kun vanhus sairastui, ja tohtor' niinkuin kaarne Ajokseen tahtoi iskeä, niin sairas pani top: «_Nej, nej, min nådiga herr Doktor, sota barne', For Guds skull inga knifvar på min gamla kropp!_»[6]
Vanhuuden vaivoista hän nukkui rauhaan Herran. Jo aikaa monta on, kun hältä viime kerran Sai kuulla tunnettua: «_mjuka tjänarinna!_»[7] Mut muistonsa, kuin Syyskuun ilta ihana, Kuun kirkastama, tyyni, lämmin, taruisa, Muistoistan' muinaisist' on milt'ei herttaisinna.
1889.
[1] Isoäiti-kullaks.
[2] Kello on jo yksi.
[3] Kas vaan sit' raatoa!
[4] Tul' tänne kuldasein ja näytä koristeesi!
[5] Pispa oli pitkä tänään!
[6] Ei, armollinen herra Tohtor', lapsi kulda, Ei Herran tähden veist' mun vanhaan ihooni!
[7] Nöyrä palveljanne!
Emma täti.
Emma täti, taaton sisko, Äiti perheen armahan! Vaalenisko, vanhenisko Kuvas kaunis muistostan'!
Kesti kotiin eellä joulun Neljä päivää kulkea, Päivää neljä oltiin kouluun Tammikuussa matkalla.
Paljon silloin talvisäässä Pienet saimme kärsiä; Mut Sa «täti niemenpäässä» Tiemme olit keskellä.
Kohmettuneet koululaiset Lempeästi lämmitit, Vatsat nälkää naukuvaiset Runsain ruuin täyttelit.
Laulus korvat lauhdutteli Porokelloin huumaamat, Haastelusi haihdutteli Kodin-kaipuut katkerat.
Suussa illan kävit vielä -- Tokko tohdin virkkaakaan? -- Saahan yhtä toista tiellä: Päitä kävit kampaamaan!
Yöksi patjat pöyhyyväiset, Peite lämmin laitettiin, Siihen nukkui retkeläiset Niinkuin helmaan Aapramin.
Uuden aamun valjetessa Tiellä taas ol' miehyet, Tädin ruoka vatsasessa, Sydämmessä kiitokset.
* * * * *
Paljon mulle, rakkahillen' Senkin jälkeen hyvää teit; Min teit meille pienosillen Silläpä jo syömmen' veit: