Part 9

Norrnäs'in kylän miehet eivät tahtoneetkaan niin kernaasti ryhtyä aseihinsa. Kerrotaan heidän käyneen neuvoa etsimässä Bennvik'in omistajalta, nimeltä G. J. Bladh, joka käski kaikkein olla alallansa. Arvattavasti sen aikuinen herastuomari Erik Snickars, kaikissa erinomattain älykäs ja kykyinen mies, oli saanut kyläläisensä myös ajattelemaan seurauksia ja mahdollisuuksia. Pait sitä olivat he pitäneet kovin sopimatonna, ruveta nyt vihamiehiksi niille kasakoille, jotka omalla tahdollansa olivat asetetut talonpoikain luoksi, kun eivät tehneet mitään eri ilkeyksiäkään. Mutta Thölberg ja talonpoika olivat innokkaita, ja kun itse joukko saapui, niin se ei kauan kehoittanut eikä houkutellut vastahakoisia, mutta sanoi ampuvansa paikalle jokaisen, joka olisi vihollisen vangitsemista vastaan. Kun Norrnäs'iläiset kuulivat toisten tuumat liikunnoistansa, kävi usea heidän puolellensa; ei ollutkaan kauan nilkuttaminen kahden puolin, mutta parasta yhtyä joukkoon. Heti aljettiin tässäkin pyytää kasakoita, jotka sattuivat olemaan yhdessä paikkaa, "totta yöksi saamassa komentajaltansa käskyjä" eli jotain muuta semmoista; heidän hevosensakin olivat päällikön maja-kartanolla sidotut hänen kamarinsa akkunain alle. Talonpoikia astui majatalon tupaan ja käski heidän antautua. Sen tekivätkin, kun näkivät kartanolla sen mahdottoman joukon, -- kaikki pait päällikkö, joka suuren ruumiinsa ja pitkän huulipartansa tähden kylän kesken kantoi nimeä: "isoviiksi" ("storborren"). Hän liikkui ensin kamarissansa sapelillaan, mutta heittäysi sitten ulos akkunasta, juoksi joukon läpi sapeli kädessään ja pakeni niin peltoa vasten. Kaksi vilkasta ja ripsaa talonpoikaa ajoi häntä takaa ja tavottivatkin, että kasakan täytyi kääntyä päin suojellaksensa itseänsä. Toinen talonpoika löi korennolla, joka hänellä oli aseena, kasakkaa käsivarteen, että se meni turruksiin ja sapelinsa samassa usiampia syliä hänen kädestänsä. Nyt läksi kasakka taas juoksemaan ja entistä vielä vilkkaammin, jotta talonpojat jo pelkäsivät hänen pääsevän karkuun ja niin helposti tuottaman heille kadotuksen. Mutta eräs ukkokäpä, joka kulki puujalalla, katseli vähän syrjästi tätä leikkiä. Olevinaan koukussa ja viatointa, kuukkasi hän vastaan sille tielle, jota näki kasakan pakenevan. Hänellä sattui olemaan kirves kädessänsä ja oli sillä karsivinaan jotakin rankaa, ei tietävinään mistään mitään. Mutta samassa kun kasakan piti juosta hänen sivutsensa, heitti hän rangan kasakan kintuille, josta se paikalla kompastui ja talonpojat saavuttivat hänen, joten vihdoin vaan ukon avusta saivat kasakan käsiinsä. Hän ynnä toiset 13 kumppaniansa köytettiin ja lähetettiin menemään samaa matkaa, jota muutkin vangit kaluineen kiluineen.

Ehkä jokainen tiesi rahoja olevan heidän vöissänsä, niin ei kukaan koskenut niihin; semmoinen järjestyksen henki voi vallita talonpoikaisessakin sotajoukossa, jossa kuitenkin kapinan henki vimmastutti monta miestä. Kerran oli yksi mies (talonpoika vai sotamieskö?) näpistänyt rahaa muutamasta pussista; mutta kun talonpojat saivat tämän tietää, ottivat he pois varastetut rahat ja lähettivät ne alukseen. Mutta tämän rehellisyytensä vuoksi saivat sittemmin kärsiä; sillä tämän varkaan mainitaan haastaneen käräjiin rauhan tultua v. 1809 ne, jotka olivat ottaneet häneltä Wenäläiset rahat pois, kiistäen muka, että olivat nämä ryöstäneet hänen rahansa, josta syystä hän vaati rosvoin-rangaistusta heille. Oikeuden päätös oli tuominnut samat miehet maksamaan kysymyksessä olevat rahat, vaan ei määrännyt toki muuta rangaistusta. Tämäpä olikin kyllä loukkausta isämaanrakkaudelle ja rehellisyydelle; mutta sen täytyy niin olla maissa, joissa kaikenlaiset asiat tutkitaan samain lakien jälkeen, eikä juri'a eli omantunnon tuomiokuntia ole saatu toimeen.

Kaikesta näemme rahvaalla olleen mielessä tehdä vahinkoja vihollisille eikä mitään hirmutöitä; päin-vastoin tahtoivat he päästä vähimmällä mahdollisella ankaruudella näissä seikoissa. He tahtoivat enemmän heikostuttaa vihollista, kuin kostaa hänelle. Waan asiain pakosta täytyi talonpoikain välistä huolia enemmän omasta onnestaan kuin jonkun vihollisen hengestä. Niinpä ammuttiin tässä Norrnäs'in kahakassa yksi, joka nakkausi hevosensa selkään ja läksi ajamaan kiiruusti Närpiölle päin, jossa oli isompi joukko majaa ja eräs eversti Birnkoff komentajana. Jos Birnkoff nyt olisi saanut tiedon talonpoikain vehkeistä ja rantavartiain kohtalosta, ei hän suinkaan olisi viipynyt tehdä tehtäviänsä hillitäksensä ja kostaaksensa talonpoikain liikuntoja. Luoti meni kasakkaa selästä läpi ja rinnasta tultua ulos vielä hevosen niskasta pään kautta ulos, jotta kumpikin kaatui siihen.

Warovaisuuskaan ei auttanut aina; vaan Tjerlaks'in (Tervalahden) kasakoita pyydettäissä pääsi yksi metsiä ja syrjäteitä myöten pakoon. Sepä tekikin, ett'eivät talonpojat enään uskaltaneet pitkittää näitä valloitus- ja vangitus-tuumiansa, vaan alkoivat ajatella suojeluskeinoja itsellensä; sillä he miettivät eversti Birnkoff'in, 130 kasakkansa sekä husaariensa ynnä komentonsa alla Närpiöllä olevan jääkäri-osuuden kanssa, alkavan kokea hävittää heidän joukkoansa. He päättivät pysähtyä ja varustautua Långbro-nimisen sillan korvassa. Tämä silta vie erään mitättömän ojan yli, eikä ansaitse ensinkään nimeänsä; sillä sen pituus on korkeintaan neljä tai viisi syltää. Se etu on sillä paikalla, että se nytkin vielä, saatikka sitten ennen, on hyvin lieju ja vetelä; niinmuodoin kasakoillakin oli paha ratsastaa sen yli. Waikea sitä oli kiertääkkin, kun vetelää oli niin pitkältä.

Talonpojat toivat rinta-suojia, että itse seisoen suojain takana voisivat ampua pitkin tietä, jos vihollisia tulisi. Päällikkyyttä oli ukko Thölberg pitävinään, koska joskus ennen oli ollut sodassa. Mutta joukko totteli paremmin talonpoikaisia päälliköitänsä, joita joka kyläkunnan miehillä oli omansa. Heitä ei kukaan ollut valinnut eikä he myöskään paljon erottaineet muussa toisista talonpojista, kun että heidän neuvojansa seurattiin ja pidettiin paraina. Niin oli Anders Maars Herrström'iläisten johtaja, hänen lankonsa Kristian Herrbål Töjbyy'n (ennen Tööbyy'n) kyläläisten, Erik Snickars[15] Norrnäs'iläisten, Karl Röös Nempnäs'iläisten, Gabriel ja Paulus Rusk Kaalahden kylän miesten johtaja.

VII.

Tuotuamme talonpoika-joukon Närpiölle tahdomme jättää sen varustustensa taaksi Långbro'n sillan luona ja niin katkaista taas kerran hetkeksi sotaisten tapahtumain ulkojuoksun silmäilläksemme uskollisuusvalan vannomista ja vannottamista.

Ett'ei valan vannonnasta tahtonut tulla mitään, näyttävät ne monet tätä varten määrätyt päivät. Ensinä näet kutsuttiin kansaa vannomaan Toukokuun 29 p., Kesäsuun 5 p. ja vihdoin saman kuun 28 p. Alusta oli aikeena saada asukkaat vannomaan kirkossa, ja sitä vasten oli Närpiönkin kirkkoon asetettu koko joukko sotaväkeä valaa pakolla ottamaan. Mutta se ei onnistunut paremmin, kuin että vaan muutamia virkamiehiä saatiin antamaan uskollisuutensa lupausta, muita näet ei ollut tullut saapuvillenkaan. Totta lienevät venäjän päälliköt varoneet tämän ensi yrityksensäkin käyvän nurin, kun Toukosuun 25 päivänä tuli julistus,[16] ett'ei tarvitsisikaan jokaisen vannoa, vaan se oli kyllä, että jotkut valitut vannoisivat koko seurakunnan puolesta. Tämä muutos julistuksen mukaan oli tehty talonpoikain oman hyödyn vuoksi! Näiden valiomiesten olisi vannominen Waasassa Kesäk. 5 p., joka oli määrätty koko maalle yleiseksi valanpäiväksi; mutta eipä niitä mennytkään sinne muuta kuin joku, jotta siellä vannotettiin herrasväkiä enimmästi.

Niiden edut, jotka vannoivat, oli lupa saada pitää henkensä ja omaisuntensa rikkomatta; mutta tämän lupauksen jälkeen liitettiin se uhkaus, että ne jotka mutkistelisivat tai kokonaan kieltäisivät vannoa, kadottaisivat kansalliset oikeutensa, osan omaisuuttansa ja he itse ajettaisiin kuni pahimmat pahantekiät maan pakolaisuuteen; ja jos ei kirjallisesti, niin uhkasi moni venäläinen suusanallisesti Siperialla, jonne ne vastahakoiset vietäisiin ijäksi päivää. Maanpakolaisuus tai kansalliset oikeudet olivat niille tarjona, joita kutsuttiin Kesäk. 5 p. vannomaan. Jo olemme nähneet tänne kutsutun mainittuja valiomiehiä, kihlakunnan ja laamannin lautamiehiä, pappeja ruununpalvelioita, virkamiehiä ja muuta säätyväkeä. Kesäk. 5 p. tuli. Liikuttaaksensa ja paremmin säikähdyttääksensä ihmisiä vannomaan, koetettiin kaikenmoista konnanpeliä samana päivänä. Tykkiä vedettiin Waasan torille palavine sytytys-soittoineen, hevosjoukkoja ratsasteli ristin rastin kaduilla, jalkaväkeä marssi täysissä aseissa torvien toitotellessa ja rumpujen rämistessä. Sotaväkeä oli ollut kirkossakin peljästyttääkseen vannomaan. Tosin peljästyikin tästä aina joku ja vannoi säikähdyksissänsä. Moni vannoi muustakin syystä, muutamat olivat vannomatta ja useatkin olivat jääneet kaiketi pois koko kaupunkiin tulematta.

Uskollisuusvalan kielsivät muiden muassa: kauppaneuvos Fahlander ja laamani Bergvall, joka jälkimäinen kiivastui, kun vaadittiin valaa ja selitti itsensä ei elävänä suostuvan semmoiseen käytökseen. Siitä näitä kumpaakin syytettiin salaisista vehkeistä venäjän valtaa vastaan; he vietiin Turkuun, jossa he tuomittiin ammuttaviksi, mutta saivat ystäväinsä rukouksista pitää henkensä ja pääsivät Ruotsiin, jossa he koroitettiin vapasukuisten säätyyn, kumpikin nimellä Wasastjerna (= Waasantähti). Kauppias Rundell ei myöskään vannonut. Kun jo mainitun Bennvik'in tilan omistajan P. J. Bladh'in väkisin vaadittiin vannomaan, ei totellut; vaan väisti sen. Hän pyysi kahden kesken saada puhutella venäläistä päällikköä ja kun pääsi virkamaaherra Emine'n luoksi, kielsi hän itsensä koskaan vannovan pakkovalaa; vaan sanoi antavansa kunnian-lupauksen ett'ei kävisi kummallekkaan puolen sodan kestäessä. Niin hän ei vannonutkaan. Närpiön rovasti, tohtori Hägg, taas vannottuaan pisti maaherra Wanberg'in käteen epäyskirjeen, jossa juhlallisesti vakuutti itsensä vannoneen ainoastaan rakkaudesta omaisiansa, vaimoansa ja lapsiansa kohtaan, vapahtaaksensa heidät onnettomuuksista ja surkeuksista. Luettuansa tämän kirjeen vihastui maaherra silmittömäksi, kun muka noin uskallettiin heitä ärsyttää ja tehdä vastoin. Niin uutterana venäläisten apulaisna kuin oli, ei Wanberg voinut aavistaakkaan että juuri sama hänen isäntänsä laittaisi nöyrän palveliansa virkaheitoksi jo ennen saman kuun loppua! Hän sekä monta muuta vannonuttakin virkamiestä pantiin viroiltansa Kesäk. 29 p.; totta oli syynä, että heidän luultiin suosineen Bergenstråle'n hyökkäystä.

Tiedämme miten Kesäk. 5 p. kävi. Siis määrättiin taas uusi päivä kansan valiomiesten vannottamista varten, sillä heitä ei ollut monta Waasassa vannomassa. Täksi päiväksi määrättiin Kesäk. 23 p. Nyt oli kihlakunnan oikeus asetettu vannottamaan, ja luultavasti samaa varten tuli översti Birnkoff taas 130 miehen kanssa käräjäpaikkaan. Mutta nytkin onnistui se huonosti. Ei näet paikallekkaan tullut muita kuin Närpiön pitäjään urkuin-soittaja Ramstedt ja lautamies Joppas Östermarkun kylästä, jonka vuoksi vaan heitä voitiin vannottaa. Wannottajana oli ollut kihlakunnan tuomari F. Söderlund.

VIII.

Nyt voimme palata taas Närpiön sotaisten tapahtumain juoksua pitkittämään. Kuten muistamme, pakeni yksi kasakka Tjerlaks'in kylästä. Sepä tulikin heti eversti Birnkoff'in tykö ja kertoi kaikki. Wenäläiset kyllä jo tiesivät, varsinkin; Markussa hätyytettyin ja palanneitten vihollisten kautta talonpoikain olevan rauhattomia mutta näkyvät muutoinkin saaneen vähän vihiä rantakyläläistenkin vehkeistä.[17] Mutta tämän varman tiedon tultua joutuivat Wenäläiset liikkeelle. Lentokäskyjä lähetettiin talonpoikain vielä valtaamattomiin kyliin, kaikille sinne majoitetuille sotamiehille, että kiireimmittäin tulisivat pois. Sitten marssivat nämä Birnkoff'in komennon alla olevat 130 kasakkaa ja osasto husaareja, rakuunoita ja jääkäriä muutaman aitan luoksi, joka ennen oli ollut Närpiön komppanian varustus-aittana ja jonka luona useampia teitä yhtyy, siellä katkaistaksensa talonpoikain keskinäisen yhteyden, jos kapina olisi levinnyt useammalle haaralle. Mutta kun ei yhtään vihollista näkynyt ei kuulunut, vetäytyivät he takaisin Lapvärtiä kohden samana päivänä. Sitte lähettivät sitä ennen kasakkaparven tarkastamaan vihollisensa oloa. Tämä tarkastusväki palasi, nähtyänsä talonpojat varustauneina Långbro'n sillan takana, eikä lähestynyt edes pyssykudillenkaan, kun näki pari kolme sataa talonpoikaa siellä varuillansa, eikä antaunut tarkastamaan oikein heidän varustuksiansakaan, olivatko ne semmoisia miltä näyttivät. Sanovatkin muutamat heidän palanneen siitä, kun tiellä olivat tavanneet erään sukkelan koiransilmän, joka hyvin totisena kertoi paljon sotaväkeä olevan tulossa, josta kasakat heti olisivat pyörtäneet ja ajaneet toisten luoksi. Sittemminkin ratsasti joukko rakuunoita talonpoikain varustusten sekä Näsbyy'n kylän ja hiukan eteläisemmän Finbyy'n sillan välitse, kun huomasivat ett'eivät talonpojat olleet aivan rauhassa varustustensa takana, vaan muutamia tunkeusi etelämmäs Kotnäs'in kylää kohden. Tämä tapahtui Kesäkuun 27 p., joka oli maanantai. Ensi tiistaina vetäytyivät nämäkin pois eteläispuolelle Närpiön jokea, joka eroittaa Näsbyy'n ja Finbyy'n kylät toisistansa, eivätkä näyttäineet pariin päivään. Innokkaimmat ja malttamattomimmat talonpojista käyttivät näitä rauhan päiviä kahlehtiaksensa niitä, jotka jo olivat vannoneet uskollisuuden valan Wenäjän keisarille. Jo ennenkin olemme nähneet kuinka talonpojat vangitsivat ja kiukkuisesti kohtelivat vannoneita. Närpiöllä vangittiin kaikki lautamiehet ja mainittu urkuin-soittaja Ramstedt sekä kirkkoväärti. Rovasti tohtori Hägg'kin oli vähällä joutua samaan pulaan, Hänen apulaisensa Asculin otettiin kiinni ja köytettiin kädet selkänsä taaksi, joten sai maata kotvan pappilan pirtin lattialla. Wihdoin astui eräs talonpoika, joka ei hyväksynyt semmoista käytöstä omaa sielun-paimenta vastaan ja irroitti hänen köysistänsä, ehkä toiset olivat siitä kiukuissansa ja uhkailivatkin, arvellen sen kaiken olevan parahiksi vihollisten alle itsensä vannoneille; mutta mies siitä ei paljon pitänyt lukua, joten Asculinkin pääsi. Nimismies Ingströmillä oli myös vaikea päästä heidän väijymisistänsä. Järjestyksen hoitaja ja pitäjään-kirjuri Forsman'in, joka jo oli 70 vuoden ikuinen, joutui poikinen heidän käsiinsä ja lähetettiin, kädet köysissä selän takana, af Lund'in alukseen. Entisen kappalaisen Holstius'en poika, tuomari (?) Holstén pakeni talonpoikain tullessa, mutta saatiin kiinni. Sanovat muutamat hänenkin viedyn samaan laivaan. -- Warsinkin vaikeana olisi tähän aikaan ollut olla ruununpalveliana, kun hänen täytyi pysyä ammatissaan ja yhtenä päivänä oli yksi käskiänä, toisna oli toinen. Todella tänä aikana jäykän ja valtio-mielipiteellisen miehen olisi ollut sangen paha hoitaa semmoisia ammatteja.

Muutoin talonpojat kulkea tallustelivat näinä rauhallisina päivinä kylissä, mikä missäkin. Mutta jotta ei vihollinen aivan äkisti karkaisi heidän päällensä, oli kellotapuliin asetettu vartioita katsastamaan, milloin Wenäläiset tutisivat; soittamalla heidän oli määrä antaa tietoja tapulista, josta oli avara näköala. Kun oli semmoinen vartiopaikka eikä juuri tarvinnut pelätä vihollisen aivan äkkipäätä karkaavan päälle, heittäysi aina joku liian huolettomaksi ja rupesi siitä roistoilemaan. Samat nyt jouten juoksiat pakoittivat tohtori Hägg'inkin pakenemaan, ahdistain häntä niin tuiki valastansa. Hän pakeni ensinnä Bennvik'in isolle tilalle, mutta kun sielläkään ei ollut varma vihollisen tervehtimisistä, pakeni hän Ruotsiin. Lähtiessänsä ijäksi Närpiöltä, pysähtyi tohtori Hägg kellotapulin eteen selittämään siellä vartioiville talonpojille, kuinka heidän paraatkin varustuksensa olivat kelvottomat säännöllistä sotaväkeä vastaan, ja näyttämään heidän töittensä mahdolliset vaaralliset seuraukset; varsinkin nuhteli hän monen nykyistä roistoilemista ja kansalaisia vastaan riehumista. Tämän puheen tähden sanotaan erään vimmastansa sokean talonpojan tarttuneen luukuin salpapuuhun ja juosneen, se käsissään, alas. Mutta ennenkuin ennätti alas oli tohtori jo ehtinyt nousta kärryihinsä. Nähdessänsä myöhästyneensä oli mies pakissut: "Olisit odottanut vielä räpäyksen, niin olisit jäänyt hiipaksi".[18]

Aina Heinäkuun 1 päivään ei tapahtunut mitään erinomaisempaa talonpoikain sotaisissa liikunnoissa. Heitä voi olla 400 eli 500 miestä Långbro'n varustuksissa. Mutta perjantaina Heinäk. 1 p. tuli taas parvi kasakoita ja rakuunoja Lapväärtistä. Osa heitä pysähtyi pappilan kohdalle, toinen ajoi pitkin tietä Näsbyy'hyn, toisia taas Kotnäs'in kautta Långbro'n sillan luoksi. Talonpojat saivat tapulista sanan heidän tulostansa ja olivat siis varuillansa. He laittoivat osan asettumaan vähän matkaa varusteensa ulkopuolelle eli tien varrelle metsikköön sillan eteläispuolelle. Heidän oli käskynä päästää viholliset, kun tulevat, sivutsensa rauhassa kulkemaan lähemmäs siltaa, jotta he siten saataisiin ristituleen. Jo olivat nämäkin paikoillaan, kun tuli sana, että vihollisia olisi suunnaton lauma, ja ett'ei vähän joukon ollut kuvitteleminenkaan niille saada mitään vastusta. Siis vetäytyvät he toisten joukkoon varustustensa suojaan. Kohta tulivatkin kasakat; mutta karvaalla mielin näkivät nyt talonpojat, ett'ei niitä ollutkaan paljon, vaan ett'ei heidän olisi ollut kummakaan tulla selville näitten kanssa. Nyt ei enään saatettu asiaa auttaa, ja kaikki täytyi jättää sillensä. Kasakat eivät tulleet nytkään varsin likelle; mutta muutama, joka osasi vähän venäjätä, käski jonkun talonpojista tulla hänen puheillensa sovintoa eli sotilakkoa hieromaan.

Waan päälliköt varoivat kavaluutta ja kielsivät jokaisen sinne menemästä; jonka vuoksi muutamia voimattomia laukauksia vaan saivat vastimeksi ja palasivat sillä.

Nytpä talonpojat päättivät heidän mentyä, ähmissään kentiesi siitä kun niin helpolla väärän puheen kautta kasakat pääsivät, muuttaa leiriänsä Finbyy'n sillan korvaan. Muutamat läksi edeltä jo katsastamaan, mutta joutuivat eräällä mäellä Kaalahden ja Kotnäs'in kyläin välillä kahakkaan sinnepäin uudestansa pyrkiväin kasakkain kanssa. Tämä taistelu tuli talonpojille aivan äkkiä, jonka vuoksi ottivat paetaksensa ammuttuaan aikansa. Eräs torppari ja muutama renkimies kaatui tässä kasakkain keihäillä pistettyinä. Kasakoita ei kuollut muuta kun yksi, ehkä usiampi taisi tulla haavoitetuksi.

Kun kahakassa ampueltiin, kutsui pauhe likikylistä lisää, semmoisia jotka tulivat kahakoissa ja muulloin tarpeen aikana joukkoon, mutta muutoin olivat kotonaan; niinpä he paukkeesta nytkin älysivät tulla, arvellen heitä ehkä tarvittavan. Nyt talonpojat vuoroltaan hyökkäsivät vihollisen päälle ja ajoivat sen tuolle puolen Finbyy'n siltaa, josta se itsestään pakeni Lapväärtiin, vieden muassaan muutamia miehiä, joiden luuli olleen talonpoikajoukossa. Mutta nämä pääsivät irti jonkun herrasmiehen rukouksista, pait yksi, jonka ihan syyttömästi murhasivat. Nyt vetäytyivät kaikki talonpojat Finbyy'n sillan pohjoisempaan korvaan, joka on lähes pari neljännestä etelään entisistä varustuksista Långbro'n sillan päässä. Tähän taas laativat varustuksiansa sekä maasta, mullasta että haloista, joita oli joltinen joukko jokirannalla uittamista varten siitä mereen, josta Närpiöläiset itse tavallisesti veivät niitä Tukholmaan ja muualle. Poikki tien ladottiin halkopino rintavarustukseksi, jonka keskelle asetettiin muutama Waasasta saatu vähäinen lysti. Samoin kokivat laatia varustuksia pitkin koko pohjoisrantaa, paitsi itse joensuuta, jonka heittivät varustuksitta. Pattereilla ja rinta-suojilla varustettua rantaa voi olla pari venäjän virstaa. Pääleirinsä asettivat pappilan mäelle, jossa autiossa talossa nyt olivat herroina, ja kun useimmat vihasivat tohtori Hägg'iä siitä, kun vannoi ja muka vapaehtoisesti (!) oli pitänyt vihollisia upsiereja majassa luonansa, olivat he hänen talollensakin vimmassa. Hänen omaisuutensa kanssa meneteltiin hyvin tavattomasti; kaikki hävitettiin, kalliita huonekaluja lyötiin paljon ihan ilman aikojaan pirstaksi. Niinpä muutama oivallinen pianokin turmeltiin aivan tuholle. Semmoinen sopimaton ja raaka käytös on alati oleva talonpojille ja koko liikunnolle häpeäksi, tulipa se sitten mistä hyvänsä. Mutta iloittava on nähdä tämän olevan ainoan kerran, jolloin liikunto häväisee itsensä, ja meidän on aina ajatteleminen, että tämä joukko oli pelkkiä harjaantumattomia talonpoikia ja melkein päätöntäkin väkeä. Myönnettävä myös on, että nämä talonpoika-liikunnot samanlaisten rinnalla useimmissa muissa maissa ovat mitä siveimpiä ja järjestetyimpiä. Se on enimmästi näiden talonpoikapäällikköin ansio, että tämä työttömyys ainoastaan hyvin harvoin muuttui kaikkea mullin mallin muuttavaisiin mullistuksiin, ja että vain harvoin syntyi järjestystä loukkaavia tapahtumia. Tämä heidän ansionsa tässä suhteessa on sitä suurempi, kun on ajateltava että tässä nyt oli saapuvilla pari kolme tuhatta joutilasta miestä, joita ei suinkaan ollut aina helpoin pitää järjestyksessä. Wannoneita hätyyttäessä tosin eivät päälliköt kaikki olleet muita malttavammat eikä mielevämmät; mutta siinä heidät sokeutti intonsa. Yli päätänsä sanotaan näitten päällikköjen hyvin sopineen keskenänsä, kun kullakin oli omat käskettävänsä. Heitä tosin ei kukaan ollut asettanut käskiäksi, eikä ruvennut käskettäväksi, vaan päälliköt olivat aina asettauneet itse sille paikalle, eikä sitä muut panneet vastaan. Ainoastaan ensi alusta Finbyy'n sillan korvassa oli heidän välinsä tainnut olla vähän eripuraista varustus-tuumissa.

Koko sen ajan, minkä olivat leirissänsä hätyyttämättä, olivat hyvin hyvillä tuulin, eikä yhtään surullista eikä pelvon luikkausta tuntunut. Joka ilta ja aamu pidettiin rukousta, jolloin miehistö veisasi virren ja joku päälliköistä, joskus pappikin toisista seurakunnista, luki rukouksen -- koska sekä oma rovasti läksi patoon, että hänen apulaisensa jätti Närpiön. -- Pait tämmöisiä hartauden hetkiä, mainitaan muiden muassa ukko Thölberg'in pitäneen kehoituspuheita, jotka useimmiten lopetti sanoen: "Ainoa, minkä minä päällikkönä vaadin teiltä on: hiljaisuutta, tottelemista ja -- kunnioitusta itseäni kohtaan". Totta ukko ei siltä lie saanut mitä vaati, vallankin tottelemista, kun jätti koko joukon ynnä päällikkyyden tässä suhteessa onnellisemmille kilvoittelioillensa -- talonpoikais-johtajille.

Jos joku uskalsi virkata vähääkään halventavaa heidän varustuksistansa ja suojeluslaitosten lujuudesta vihollisen rynnistäessä, niin vaikeni hän pian toisten pilkkasanoista ja naurusta. Niinpä sanoi muutama äijä mainittua Ridderhjertaakin, joka ei aina tainnut tuuvitella heitä huolimattomuuden eikä liian levollisuuden uneen, että Ridderhjertan (= Ritarisydämmisen) siaan olisi hänen nimensä pitänyt olla Harehjerta (Jänissydämminen), "sillä jänis hänellä oli sydämessä". Kun ei heillä ollut yhteistä, yleistä muonavarastoa, tahtoi siitä syntyä epäjärjestystä kun muutamain aina tavan takaa oli lähteminen hankkimaan ruokavaroja ja viipyivät niissä toimissaan päivän tai yön. Tämä oli päälliköitten mieliä vastoin; mutta mitäs siinä auttoi, kun miehet vakuuttivat itsensä "ei osaavan elää ruuatta". Tavallista sentään oli, että leirissä olevain omaiset toivat heille sinne ruokaa, jolloin kodosta saadut varat usein jaettiin tasan toisten kanssa, jotka olivat ilman.