Part 8

Todella voi sattua niinkin, ett'eivät aivan kaikki mielellänsä tahtoneet ryhtyä aseihinsa; mutta heidän oli silloin täytyminen, varsinkin jos joku pelosta ei tohtinut lähteä. Sillä kun eteläänpäin rynnistävä joukko tuli johonkin kylään, niin pakoitti se usein vastahakoiset lähtemään kanssaan ja ryhtymään sotaan, uhaten muutoin ampua; heidän mielensä näet oli ko'ota niin paljon väkeä kuin suinkin. Useimpia heidän ei tarvinnut käskeäkään; sillä taikka eivät he odottaneet mitään parempaa kuin päästä vihollisensa kimppuun, taikka luottivat he sen huhun totuuteen, joka kertoi useita tuhansia sotamiehiä jo astuneen maalle ja tuossa paikkaa tulevan heidän avuksensa: heidän muka tarvitsisi vaan alkaa. Jo ennen olemme nähneet mitkä syyt valmistivat rahvaan mieliä näihin liikuntoihin. Tämä toisten talonpoikain uhkaus ja pakoittaminen olkoon myös muutamana syrjäsyynä. Mutta se, joka eniten vaan kyteneen kipinän sai ilmivalkeana palaa roihuamaan, oli tämä Ridderhjerta'n ja Jakobson'in lähettämä varustussana, joka liikkui kuninkaan ja esivallan nimessä. Sitä ei ole myöskään unhottaminen, minkä huhu tiesi todeksi, että summaton sotajoukko oli juuri tulemaisillansa heidän avuksensa. -- Useimmat aseihinsa ryhtyjistä olivat nuoria miehiä, joiden silmiin vaarat eivät näyttäneet miltään, kun kysymyksessä oli asia, jonka niin voimallisesti täytyi liikuttaa Ruotsalaisen tunnettua vapauden rakkautta. Kun tämä joka talosta miestä vaativa käsky tuli, kerrotaan monen nuorukaisen, jonka sydän muutamia hetkiä ennen oli sulanut kyyneleihin saarnaajan liikuttavasta puheesta, häntä rippilapsena päästettäissä ensi kerta ehtoollispöydälle, nyt sivaltaneen seinältä pyssynsä. Äsken soinnutti puheet taivaallisesta rakkaudesta sydämmen kieliä, nyt liikutti isämaanrakkaus samoja sydämmiä, ja iloisna yhtyi niin moni nuorukainen joukkoon. Usea seitsentoista vuotinen nuorukainen tuli mieheksi ja heitti samassa liian ahtaaksi tulleen kotonsa, tahtoen toki hengellänsä suojella sitä, itkevää äitiänsä sekä sisaruksiansa.

Maalahdelta riensi joukko Maalahtelaisia ja Sulvalaisia Petäjälahden kautta, joka silloin oli Närpiön pitäjästä ja Korsnäs'in kappelia, Korsnäs'iin,[14] joukon yhä enetessä. Kun miesparvi tuli tänne, olivat kasakat ja talonpojat hyvin sopuisesti täälläkin laittaneet tanssit. Joukko, kun sai asian kuulla Korsnäs'iläisiltä, päätti ottaa kasakat vangiksi ja lähettää nekin af Lund'in jo mainittuun alukseen. Muutamia talonpoikia, jotka päättivät aloittaa leikin, astui sisään, toisten hyppyhuonetta piirittäessä ja pyssyinensä joka akkunan alle asettuessa, jotta poistaisivat kaikki pakoon pyrkimisetkin. Sisälle astuneet antoivat kasakoille tietää, porittaen venäjää kuten osasivat ja viittoen, että nyt olivat heidän vankejansa, ja että vastaan-paneminen oli turhaa. He kummastuivat tuota, kun ystävyys niin sukkelaan oli muuttunut vihollisuuteen, ja alkoivat tarttua aseihinsa. Mutta nämä olivat jo muutamat talonpojat anastaneet, kun olivat penkille pantuina karkelon vuoksi. Kun myös kurkistivat akkunasta, näkivät vaan pyssynpiippuja ojennettuja vastaansa. Niin oli sekä vastustus- että pako-tuumat turhia ja heidän täytyminen antautua. Heidän päällikkönsä everstluutnantti Fermin oli majaa toisessa lähellä olevassa talossa. Talonpojat läksivät sinnekkin; turhaa ja vihollista herättävää melua nostamatta, piirittivät he hänenkin huoneensa. Isäntä, jonka luona Fermin majaili, meni häntä kamaristaan herättämään ja sanomaan, miten asiat olivat. Hänen avatessansa ovea, kirpasi Fermin ylös, aikoen ulos. Siveä isäntänsä siivosti sanoi hänelle, että hän nyt oli heidän vankinsa ja käski hänen antautua. Fermin, joka oli rohkea ja uskalias mies, sivalsi miekkansa miestä lyödäksensä; mutta isäntä esti sen, avasi oven, jonka avattua översti huomasi koko joukon pyssynpiippuja. Nyt juoksi hän akkunoita kohden, mutta näki täällä ei olevan paremman paeta; hän antautui siis. Kaikki nämä vietiin mainittuun Kronprinsen nimiseen alukseen. Warsinkin everstluutnanttia kohtelivat talonpojat kaikella kunnioituksella, jonka ansaitsikin.

Täältä pitkitti joukko matkaansa Herrström'in kylään, joka on ensimäinen kylä Närpiön seurakuntaa Korsnäs'm kappelista. Täälläkin isoni joukko ja sen johtajaksi asettui tuo näillä seuduin mainio ja tosiaankin kelvollinen ja kunnokas talonpoika Anders Maars Korsnäs'istä, jonka tulemme vasta paremmin tuntemaan. Hänen päälliköksi asettuessaan, ei kukaan tehnyt vastusta, sillä jokainen tunsi hänen kykynsä olevan paraan joukosta, ja hän olisikin saanut äänettömiksi kaikki kelvottomuuden ja keskinkertaisuuden panettelemiset. Ilman sitä oli hän mainioin hylkeen ampuja likiseuduilla, ja senkin vuoksi piti usea häntä etuisimpana. Hänellä oli nytkin muassaan suurin ja pelättävin hyljepyssy kaikista, ehkä niillä on aina erinomaisempi painonsa ja pituutensa. -- Tämän päällikkyytensä hän aloitti siellä olevia kasakoita vangiksi ottamisella. He läksivät kasakkain majapaikkaan ja piirittivät sen. Nämä olivat äsken tulleet saunasta ja istuivat nyt jähdytellen tuvan penkillä. Talonpoikia astui sisään ja Anders Maars, yksi sisään tulleista, ehti seinälle anastamaan kasakkain sinne ripustettuja aseita ja vei niitä ulos niin paljon kuin hänen syliinsä mahtui. Kun kasakat näkivät tämän äkkinäisen päälle-karkauksen, antautuivat he, kun eivät aseitta saattaneet vastustella. Heidän päällikkönsä, erään majurin, joka oli sisukamarissa, ottivat toiset miehet kiinni; mutta se ei ollut niin helppoa ja kova taistelu nousi, ennenkuin hän saatiin antaumaan. Täällä otettuja kasakoita oli 17 miestä. Meri näet pistää lähelle kylää tässä, ja siis ei maalle-nousu olisi mahdoton tässäkään, jonka vuoksi tässä oli enemmän väkeäkin.

Joukon ehtimistään enetessä, kulkivat talonpojat tästä ensimäiseen kylään, peninkulman päässä etelään Herrström'in kylästä, nimeltä Långviken, jossa oli 7 kasakkaa rantavartiana. Tultuansa kylään tuli heitä vastaan vanha ämmä, joka tiedusteli heidän aikeitansa ja vehkeitänsä. Ensin ei tahdottu tehdä selvää, vaan ämmän vihdoin saatua vihin heidän tuumistansa, arveli hän hetken. Aprikoituaan kieltää hän heitä mitään tekemästä, ennenkuin hän olisi antanut sanan, ja käski heidän kätkeä aseensa. Sen tekivätkin, piilottivat aseensa katajikkoon, ja ämmä läksi poikkeen. Kotvanen kului ja miehet rupesivat jo ajattelemaan, josko se oli oikein kohdalleen ja varovasti tehtyä, antaa ämmän mennä sinänsä. Ken sen tiesi, mitä se toimi? Kuitenkin odottivat vähän aikaa, levottomina, miten kävisi heidän itsensä sekä tuumansa. Waan eipä aikaakaan, niin jo palaa ämmä, sanoen: "Menkää nyt, niin saatte jokaisen. Yksi seisoo tuossa mäellä tuvassa vahtia tekemässä; toiset ovat Wallvik'in talon tuvassa." Tästäkös ukot mieliinsä. Aluksi läksivät yksinäisen kasakan kimppuun. Hänen tapasivat juuri ovessa, joten se ei tiennyt ollenkaan olla varoillansa. Usiampia miehiä karkasi hänen päällensä, sillä talonpojatkin älysivät kyllä, ett'ei tämän saisi päästä pakoon, jos ei kaikki heidän tuumansa kävisi nurin. Hänessä yksinään ei ollut voittamistakaan niin monelle miehelle, jotka, otettuansa häneltä aseet pois, rupesivat köyttämään häntä siinä, kun makasi seljällänsä lattialla. Nyt rupesi hän hädissään huutamaan apua. Tätä estääksensä saivat päänalustan vuoteesta, jolla tukkivat kasakalta suun. Sitten heittivät hänen siihen köysiinsä, eräs 70 vuotinen vanhus vartiana. Toiset läksivät mainittuun taloon, sieltä, kuni ämmä sanoi, saamaan loput. Ennenkuin tulivat kartanolle, neuvoteltiin, kuka menisi ensimäisnä sisään. Kuusi miestä, yhtä monta kuin vihollistakin, ottivat mennäkseen. Sisälle tultuansa käskivät kasakkain antautua, jonka tinkimättä tekivätkin. Mutta Johan Petsjärvi (Petäjäjärvi), joka oli ottanut osallensa heidän kersanttinsa, meni kamariin, jossa se majaili. Hän käskee kersantin antautua; mutta tämä antaa vaan kirouksia vastaukseksi. Kersantti oli ollut maata panemaisillansa, oli jo puoleksi riisunut ja siis aseettakin. Petsjärvi päätti painellen ratkaista riidan; mutta samassa sieppasi kasakka miekkansa seinältä ja oli paljastamaisillaan sen tupesta. Petsjärvi, tuon havaittuaan, tarttui tuppeen ja väistää sukkelasti liikkuen kersantin huiskaukset vetäessänsä miekkaa tupesta. Tässä ottelivat kotvan, kunnes sapelin pää lähti irti, ja Petsjärvelle jäi tuppi sekä terä, pää vaan kersantille. Saaliinsa Petsjärvi viskasi loukkoon ja alkoi käsin käydä vihollisensa päälle. Paininlyönnissä ei asia oikein luonnistunutkaan Petsjärvelle; sillä aina kun hänen piti jäykemmästi tarttua vastustajaansa, niin repesi sen hieno paita. Sitä vastaan kasakan ei ollut kummakaan tarttua niin lujaan, kuin vaan halutti, Petsjärven sarkavaatteisin. Senpä seuraus se, että Petsjärvi joutui alle ja kersantti tarttui hänen kaulahuiviinsa ja oli niin kuristamaisillansa Petsjärven. Nyt kun oli alla, ei hän tiennyt muuta neuvoa, kuin litistää kersanttia itseensä päin mitä mahdollista, ett'ei sekään saattaisi vapaasti liikkuen tehdä mitä halutti. Tässä tilaisuudessaan hän kuuli kehoittavan ja levottoman äänen takaansa. Ääni oli erään talonpojan, jota Petsjärvi ei taistellessaan ollut huomannutkaan, ja joka osaltansa samoin oli täydessä työssä toisen kasakan kanssa, eikä niin pääsnyt Petsjärven apuun. Jo musteni mailma Petsjärven silmissä, ja hän luuli viime hetkensä tulleen, kun muutama talonpoika astuu sisään ja auttaa jo melkeen voitetut talonpojat valloillensa, jonka jälkeen kasakatkin pannaan köysiin. Eivät tahtoneet ensiksi saada köysiäkään millään mokomin, sillä talonväki oli tappelua pelätessään paennut metsään, talonpoikain tultua. Wasta kun rikottiin muutamia ovia saatiin köysiä. Kaiken tämän tapahtuessa oli osa ulkopuolelle jääneitä talonpoikia seurannut talonväkeä metsään, kun kuulivat melskeen alkavan sisällä. Mutta vähän aikaa piilittyänsä palasivat hekin metsästä, kun eivät enään aikaan nähneet eivät kuulleet enempää koko ryskeestä. Sitten piti nämäkin vietämän sinne, jonne muutkin vangit; mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, käski kersantti entistä hangasteliaansa Johan Petsjärveä käymään hänen kamaristansa noutamaan muutaman viinapullon, joka oli jäänyt huoneesen. Hän tekikin niin ja toi sen kersantille, joka ryyppäsi itse ensinnä, antoi sitten Petsjärvelle ja niin joka miehelle minkä piisasi. Sittemmin käski hän häntä myös noutamaan rahavyötänsä, jonka oli unhottanut ja jonka saikin. Sundom'iin vietäessä sanoi hän Petsjärvelle, joka myös oli viemämiehiä: "Saat toveri, hevoseni! Se on hyvä eläin, enkä antaisi sitä pakosta itselle keisarillekkaan; sillä se on omani." Hevonen olikin ollut erittäin kaunis, karvaltaan kiiltävän valkea. Juttu ei kerro, saiko Petsjärvi tätä hevosta.

V.

Taas täytyy katkaista tapahtumain juoksu näillä seuduin, katsellaksemme mitä muualla mahdettaisiin toimia samana aikana. -- Pirttikylän kappeli on uuden tien varrella, Waasasta noin 4 peninkulmaa Ristiinan kaupunkiin kuljettaessa. Jo Kesäkuun 24 levesi tännekin huhu Ruotsalaisten vehkeistä ja ruotsalais-sotajoukon tulosta. Eipä ollut täälläkään asukkaille vasten-mielistä, tehdä samoin kuin rautakylissäkin, jos vaan tilaisuutta saataisiin; täällä näet ei ollut eikä tarvittu niitä vartiajoukkoja, joita merikyliin oli asetettu. Kerkeästi sentään saivatkin tilaisuuden hekin, tehdä pahuutta viholliselle, kun samana iltana tuli ohrakuormasto Waasasta, jota vedättämässä oli aina 80 hevoista. Tämä kuormasto pysähtyi yöksi Erkkaan keskievariin, pitkittääksensä matkaa huomenisna. Kuljettajat olivat enimmäksi Mustasaarelaisia, jotka hyvin haluttomasti vedättivät heidän omilta seuduiltansa rosvottuja viljavaroja. Tästä vastahakoisuudestansa haastoivatkin iltasella keskievarituvassa muutamille Pirttikyläläisille. Siitäpä lähtikin kohta muutamia Pirttikyläläisiä hiljaisuudessa ulos. Nämä näet läksivät naapuriensa ja kyläläistensä kanssa tuumimaan, miten ryöstää kuormasto ja saada sen vartiat, joita oli 25 miestä, vangiksi, sekä saada Mustasaarelaiset vapaiksi koko häijystä vedättämisestä.

Eipä aikaakaan, niin oli heillä jo tiedossa tarpeeksi miehiä, ja sitten neuvottelivat miehissä, miten ryöstö parahiten onnistuisi. Mietittyä ja päätettyä meni kukin kotiinsa yöksi, taas kokoontuakseen varhain aamusella määräpaikalle, päätöstä tuleennuttamaan. Huomis-aamuna kokousivat he kappaleen matkan päähän keskievarista, ja 3 heitä läksi ennakolta keskievariin, kenenkään huomaamatta mitään erinomaisempaa, valtaamaan toista ulkoporttia, ett'eivät viholliset sieltä pääsisi pakoon. Se onnistuikin mieltä myöten, vaikka muutamat kartanolla seisovat venäläiset vähän kantoivat epäluulojansa, tuon kolmikunnan aikomuksista näin varhain aamuselle ja murisivat siitä vähän mennessään tupaan. Kohta jälestä tuli toisiakin, jotka sulkivat toisenkin veräjän. Talonpojat riensivät tupaa kohden; mutta heitä vastasi portailla sieltä työtäävät viholliset. Nyt ei muuta avuksi, kuin alkaa tapella. Niin kolhivatkin siinä toisiansa seipäillä, kiväärinponsilla, kivillä ja nyrkeilläkin, kunnes eräs ensinnä tulleista 3 miehestä näki kasalta kiväärejä yhden kuorman päällä ja viskasi niitä tovereillensakin, itse taas juosten paikallensa jott'ei vihollisia pääsisi pakoon. Kun talonpojat saivat kiväärit, täytyi vihollisen antautua ja he sekä kuormasto joutuivat talonpoikain valtaan.

Ehkä talonpojat kokivat kaikin puolin olla varoillansa, oli kuitenkin yksi sola jäänyt vartioimatta, jonka vuoksi muutama vihollinen oli päässytkin pakoon. Tämäpä voiton ilon hämmentikin, kun nyt saivat pelätä hänen pääsneen kertomaan tapahtumaa muille vihollisille, jotka arvattavasti eivät viivyttelisi kauan ennenkuin tulisivat kostamaan. Siitä neuvoteltiin kahda-käteen ja oltiin se päivä vielä yksissä. Maantie vartioitiin kovasti, eikä kukaan, ei talonpoika eikä muu, pääsnyt kulkemaan kummallekkaan haaralle. Se olikin sangen tarpeesta, sillä ei mailma silloinkaan puuttunut pettäjiä eikä halpoja oman pyyntönsä hakioita. Senkin vuoksi oli se välttämätöntä, ett'ei vihollinen saisi kurierejansa kulkemaan. Siinäpä saivatkin useampia kuriereja, joiden joukosta mainitaan erästä, jolla olisi ollut hyvin tärkeitä tietoja vietävänä ynnä aika suuri rahasumma. Saatiinpa kiinni sama sotamieskin, joka oli karannut Erkkaan keskievarin kartanolta ja joka jo kulki muutaman kurierin kanssa, jonka paetessansa oli tavannut tiellä ja jolle jo oli jutellut kaikki; kurierikin otettiin.

Ehkä saivat muutamia kuriereja kiinni eivätkä tienneet, olivatko viholliset saaneet vihiä heidän vehkeistänsä, pelkäsivät he kuitenkin kostoa. Mutta voitetun kuormastonsa he ainakin tahtoivat säilyttää; jos eivät itsekään saisi sitä pitää rauhassa, eivät aikoneet antaa sen joutua jälleen vihollisenkaan valtaan. Siksi päättivät lähettää sen Sundom'issa olevaan laivaan ja seuraavana päivänä huomeneltain lähdettiinkin matkaan. Samat miehet, jotka sen toivatkin, läksivät mielellänsä viemäänkin, kun niin pääsivät kotiinsa. Nämä olivat olleet rauhassa sen aikaa, kun toiset taisteli; taisipa se ollakin parasta, kun voittajasta ei tietoa ja he olivat voittavan hallussa. Kyllä toki olisivat hekin menneet joukkoon, mutta eivät tienneet mistään mitään, ennenkuin omin silmin näkivät; hämmästyneinä olivatkin katselleet tuota äkkinäistä hyökkäystä ja kuumaa taisteloa, joka kerkesi loppua, ennenkuin oikein älysivät asian; sillä mitä viidessä-kolmatta vihollisessa niin monta vastaan? Kun kuormastoa vietiin Sundom'iin läksi Pirttikyläläisiä sitä suojelemaan. Koko sen ajan, jonka viipyivät siellä, vartioittiin maantie, samoin kuin muutamia päiviä jälemminkin, kunnes käsky tuli miehen talosta kokoutua Närpiölle.

Samana iltana tuli hämäriä puheita kuormaston ryöstön onnistumisesta Övermarkun kylään, jossa oli oma rukoushuoneensa ja joka on etelään ensi kylä Pirttikylästä. Samalla tiettiin myös kertoa eräästä etelästä tulevasta kuormastosta. Kuormasto tulikin oikein; sen määrä oli kulkea Waasaan. Päälle-päätteeksi sen puhuttiin olevan rahakuormaston. Sillä olikin 100 sotamiestä vartiana, ja sitä vetämään tarvittiin vaan 7 eli 8 hevosta. Nyt Markkulaisten teki mieli ryöstää tätä. Kuu näet tiesivät sen tulosta jo edeltäkäsin, olivat he jo tuumanneet tuumansakin valmiiksi. Alku oli se, ett'ei ollut hevosia koko kylässä, joten saataisiin kuormasto yöpymään siihen. Kuormasto kun ei arvannut mitään ja olikin yö tulossa, jäi huomiseksi hevosia odottamaan. Wasta aamulla annettiin hevosia, aikoivat antaa sen väijymättä kulkea vähän matkan päähän kylästä, kunnes joutuisi tuolle puolen muutamaa vähäistä siltaa; sitten karattaisiin muutamassa tien mutkassa vihollisten päälle. Mutta jott'eivät pääsisi pakenemaan Orloff-Denisoff'in luoksi jälleen, joka oli Lapväärtissä, piti mainittu silta hävitettämän vihollisten mentyä sen yli. Sitä varten olikin laitettu sillan alle jo valmiiksi tuohta, risuja, tervatynnyriä ja kaikenlaista herkkäpaloista ainetta. Tämä tuumittiin näin lauantaina. Seuraava Heinäkuun 26 p. oli rukouspäivä. Aamusella kävivät kuormaston vartiain johdattajat eineelle vierashuoneesen, jolla aikaa olivat käskeneet valjastaa hevosia kuormiensa eteen; mutta hevosia ei löytty nytkään mistään. Keskievarin tallista hirnahti hevonen; lähdettiinpä sinne katsomaan. Mutta jäykkä ja äkäinen keskievari, nimeltä Abram Brenn, ei päästänyt sinne ollenkaan. Brenn kun näki vihollisten sinne aikovan, juoksi oitis oven eteen ja sai käsiinsä re'en, jolla alkoi hosua ympärillensä niin sukkelaan ja rohkeasti, että siihen kokouneiden sotamiesten piti peräytyä. Kun eivät nähneet muun auttavan, niin käskivät herrat ampua tuon äkäisen ukon. Sen tekivätkin, mutta kun eivät osanneet, ei tämäkään jo 70 vuoden vanha, mutta vöyräs äijä herjennyt hosumasta re'ellänsä. Jo astui eräs vihollinen lähemmäs ja ojensi kiväärinsä Brenn'in rintoja vasten, kun samassa tuli toisaalta eräs talonpoika ja ampui tämän paikalle. Kaikkein silmät kääntyivät sinne mistä luoti tuli. Kerteästi joutui useampia talonpoikia saapuville, ja kun oli monta molemmin puolin, syntyi taas kova yhteen-otto. Kahakka kääntyi talonpoikain tappioksi. Eipä se kummakaan, kun ei puoletkaan kylän miehistä ollut tässä saapuvilla, vaan vartosivat määräpaikalla. Brenn'in ukolla oli ollut pitkin matkaa omat tuumansa, joita piti toisten päätöksiä parempina. Tässä kartanolla hän teki oman päänsä jälkeen, huolimatta toisten päätöksistä. Hän oli saanut muutamia aluslaisiansa ja muitakin suostumaan hänenkin tuumiinsa; tämä kohta tappeli jo kartanolla, toisten tien mutkassa sillan takana vartioidessa. Kaikesta näkyy toisten päätöksen olleen paljon pätevämmän tätä äkäisen Brenn'in ukon mielettömyyttä, jonka vuoksi yrityksen kävi huonosti. Tässä tappelussa 3 talonpoikaa heitti henkensä paikalle ja neljäs murhattiin sittemmin syyttömästi. Tämä näet kävi näin. Jonkun päivän perästä vaelti eräs vanhus Kotnäs'in (Kotaniemen) kylään Närpiölle, jonka muutama kasakka huomasi. Hän toisten kanssa ukkoa kiinni ajamaan, luullen hänen olevan keskievari Brenn'in. Saavuttivatkin ja antoivat hänen, ansa kaulassa ja käsivarressaan, juosta kahden kasakkahevosen välissä Lapväärtiin, jossa ukkoa tutkittiin tuiki tarkkaan. Luonnollisesti ukko ei osannut antaa mitään tietoja, semminkin Markun tapahtumista, kun ei ollut maillakaan. Mutta äijän tietämättömyyttä pidettiin teeskenteleväisyytenä, kun olivat olevinaan aivan varmoja siitä, että ukko ei olisi kukaan muu kuin äijä Brenn. Sen vuoksi hän kidutettiin kuoliaaksi Lapväärtissä olevan kenraalin käskystä keihäin pistämillä ja miekan pykällyksillä. -- Tappelun kestäessä oli eräs talonpoika vetäynyt muutamaan myllyyn ja ampui sieltä Wenäläisiä, jotka vaan varovasti uskalsivat lähestyä myllyä. Sillä joka kerta kun yrittivät likemmäs saivat vastaansa laukauksen, joka aina kellisti miehen. Kun sitten kotvaan eivät kuulleet myllystä napsaustakaan, astuivat he taas lähemmäs; vaan samassa räjähti vielä kerta laukaus, joka kaatoi miehen. Mutta tämä oli viimeinen laukauksensa; sillä miehellä ei ollut enään millä ampua. Taas arvelivat vähän, mutta kun vielä kerran koettelivat lähestyä myllyä, ei tullutkaan enään mitään laukausta. Siitä he tulivat rohkeammiksi, ryntäsivät myllyyn, ampuivat hänen ja rääkkäsivät hänen ruumistansakin kuoleman jälkeen kaikin mokomin.

Erästä Linholm'aa ja ukko Brenn'ia syytetään tämän yrityksen menestymättömyydestä; sillä hehän eivät malttaneet mieliänsä eivätkä seuranneet toisten paljon älykkäämpää tuumaa, joka, niinkuin näimme, oli karata vihollisen päälle vasta metsästä, kun jo silta ja niin palaamisen mahdollisuus olisi hävitetty.

Karkoitettuansa talonpojat kartanolta, hankkivat sotamiehet itse hevosia kuormastolle, joka heti läksikin matkaan. Mutta niinkuin aikomus alusta oli ollut, karkasi heidän päällensä tien varrella varttoneet talonpojat. Waan edellisestä karkauksesta Brenn'in keskievarissa olivatki varuillansa, ja talonpoikain täytyi tässäkin paeta, pait ne muutamat jotka kuolivat tai joutuivat vangiksi. 2 talonpoikaa ammuttiin tässä toisessa rymäkässä; 2 lisäksi kuoli haavoistansa. Neljä tai viisi miestä joutui vangiksi ja vietiin Lapväärtiin, jossa kuolivat kauheista kidutuksista ja julmista rääkkäyksistä, pait eräs vanhus, jonka päästivät irroillensa kotiojääneille kertomaan toveriensa onnettomuuksia ja surullista loppua. Kuormasto toki ei uskaltanut enään pitkittää matkaansa, vaan palasi Lapväärtiin, kun näki teitten olevan näin rauhattomia. Eipä se olisi rauhassa pääsnytkään kauas kulkemaan, kun Pirttikylässä vielä yhtä mittaa vartioittiin.

Tämän yrityksen näin pahoin onnistuttua paraasta päästä äkäisyyden ja omapäisyyden vuoksi, loppuivat talonpoikain kapinalliset vehkeet näillä paikoin ja koko tämän tienkin varrella.

VI.

Wiimeksi jätimme ukot rantatietä kulkemaan Långvik'in kylästä. He astuivat sieltä Norrnäs'in isoon kylään. Jo edeltäkäsin olivat he lähettäneet sinne erään Herrström'iläisen ynnä erään entisen kersantin, nimeltä Thölberg, jonka myös saivat joukkoonsa Herrström'in kylästä, jossa äijä asui. Nämä tulivat kylään vähää ennen joukkoa ja kokivat toimia asiatansa; heillä näet oli asiana antaa tiedoksi Norrnäs'iläisille talonpoikain tuumat sekä kehoittaa heitäkin yhtymään joukkoon. Heillä oli oikein kynäilty kehoitus- ja käskykirja muassaan, jonka muutamat muistelevat olleen sotamarsalkki Klingspor'an allekirjoituksella varustetun. Mutta jos hänen nimensä olikin alla, niin oli se kuitenkin arvattavasti Ridderhjertan eli Jakobson'in tekemä. Kirja käski heitä sotaan Kuninkaan ja esivallan nimessä ja vakuutti kivenkovaan erään Ruotsin sotajoukon astuneen maalle jonnekin Waasan ja Närpiön välillä.