Part 7

Warustuksien takana kokouneet talonpojat olivat hyvin hyvillä mielin, eivät pelänneet ollenkaan vihollista ja tekivät senkin seitsemän temppua. Kun kerran isompi joukko kasakoita lähestyi talonpoikain varustuksia, nakkausi muutama talonpoika vangitun kasakan hevosen selkään, kiinnitti kukon sulkia lakkiinsa, ja ratsasti täyttä laukkaa alangolle viita-metsikköön, alati karjuen: marssi! marssi! Toiset talonpojat katselivat häntä ällistyneinä, luullen häntä hassuksi. Waan tällä tempullaan sai mies sen matkaan, että kasakat katsoivat paraaksi vetäytyä takaisin: he näet luulivat häntä joksi kuksi Ruotsin upsieriksi, joka viidakossa komenti marssivaa väestöänsä. Miehen nimi oli Jonas Hvass.[11]

Toisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin tarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso ja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden nuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen vasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa, kotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta nuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan, läksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi kasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui se aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse. Mutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen, ojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin saattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja lähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin saavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa muutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn laukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa nousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi; mutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri kasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi laatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla laahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä jätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen rintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen jumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu rinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi luodin niskasta suun kautta ulos. -- Nämä laukaukset oli kaksi latoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui ensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja pelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä näki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle piloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin, uskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat miehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla malttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen aikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden mahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. -- Kun kasakkaa piti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän isolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki rahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita. Rahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni vasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat itse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen rehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin antavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden rehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin kohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan esim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa koko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman tapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin kehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.

Jonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän aikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä väestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän antoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta oli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta tullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati hän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta tätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät suvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan talonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.

"Koska katteini", sanoi talonpoika Isak Baas, "on houkutellut meidät onnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä. Ei ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette valhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen, joka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän jakaa vaaramme!"

Tähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa mainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen itsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa. Jakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja ylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian puheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen vuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä oltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen leirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti pyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta Jakobson vastasi: "Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan varmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli." "Eikö mitä! Minä vastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!" vastasi vaan kersantti. Mutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka "hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan." Ridderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon miestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei kehunut. -- Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen ympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista väestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia auttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä lahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja, joita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden lato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä, aina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa ja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n sillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön etuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa sitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin Thölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä pelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia ja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja alkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: "pitäisiköön laukaista?" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa ja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa vastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat saaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle heti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan miekan hamaralla.

Ehkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi aikomuksettakin -- ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon olleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi nähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen pois --, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan mitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin toitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä varten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut valmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, "totta luullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin muka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä." Toisna päivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]

Tiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain vartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja purjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen sotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.

III.

Sulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi ajassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä ennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein hyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan seikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.

Kertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson tuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia seurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä Sulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista otettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli Maalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman pituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8 aikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa ne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in tilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti Jakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä. Mutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle lähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti niin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8 miestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille, miten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia aseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä. Heidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja sen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri täälläkin.

Taas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin, talosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin maamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei tarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet odottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä touhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat Ulko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa kohden.

Eivät vielä olleet kerjenneet käydä pitkälle, ennenkuin Brännbacka'n mäellä tapasivat vastaansa tulevan kasakka-kurierin, jonka piti lennättää sana Petäjälahdelle. Häntä koettelivat talonpojat pyytää vangiksensa. Muutamat joutuivat käsikähmäänkin, jotta kasakan, laukaistuansa turhaan pistoolinsa, täytyi paljastaa miekkansa. Ottelussa löi eräs talonpoika sapelin hänen kädestänsä pirstoina menemään. Samassa pyörti kasakkakin hevosensa kertoaksensa tapahtuman everstilleen, jonka nimi oli Jagodin. Kuu tulivat talonpojat sitten paikalle, tapasivat siis kasakat aseissa hevostensa selissä Åminneborg'in kartanolla ja niin valmiina ottamaan vastaan.

Ennenkuin miesjoukko oli ehtinyt Åminneborg'iin, oli eräs Sulvalainen tullut mainitun tilan omistajan luoksi, joka oli entinen laivaston katteini meriväessä, nimeltään Edman -- jolta Ruotsinsalmen tappelussa tykin kuula oli vienyt toisen jalan, jonka vuoksi Edman nyt kulki puujalalla -- sanomaan hänelle, että ennen pitkää tultaisiin kasakoita tervehtimään. Tästä ei Edman hiiskunut mitään kasakoille eikä kellenkään; hän nakkeli vaan sinne tänne komppasanoja, joita ei kukaan älynnyt vielä. Hän oli edellisnä päivänäkin eli Juhanuspäivänä, ollessaan eversti Jagod'in kera hupailemassa saaristossa, ilvehtien sattunut sanomaan Jagodin'ille: "Mitäs sanoisitte, jos ottaisin teidät vangiksi?" Eversti naurahti vaan, ja he jatkoivat leikkiänsä, kummankaan silloin sen enempää huolimatta nyt katteinin sanoista.

Mutta jälemmin muisti Jagodin Edman'in puheen; hän varoi sen vuoksi Edman'in olevan talonpoikain kanssa yksissä tuumin, ja luuli nyt vasta oikein älyävänsä katteinin kysymyksen saaressa. Todestaan katteini Edman'illa ei kuitenkin ollut mitään osaa koko yrityksessä, eikä ollut siitä tiennyt tuon taivaallista, ennenkuin Sulvalainen kuiskasi hänelle siitä, kertoen samana aamuna asian, tuskin tuntia ennen tapahtumaa. Sepä lieki syynä ollut siihen, että Jagodin vaati Edman'ia rouvinensa käskemään talonpoikia luopumaan vehkeistänsä, luullen hänen olevan heidän päänsä; ja senpä Edman rouvinensa oli tainneet tehdäkkin. Mutta siitäkös talonpojat huolivat. Kun everstikin näki tämän satamäärän miehiä uhkaavina ja järkähtämättöminä seisovan häntä vastassa, hän päätti paraaksi antautua vastustamatta, ja niin olikin jo antamaisillansa aseensa. Mutta talonpojat kun olivat järjestävää komentajaa vailla ja tämmöisiin tuiki tottumattomia, ampua räiskyttivät, huolimatta noista hänen antaumisensa tuumistansa. Kasakat tuosta luulivat, hurjain talonpoikain kostonsa vimmassa ei säästävänkään heidän henkiänsä. Siis muuttivatkin heti mielensä, ajoivat talonpoikajoukon läpi, vaikka nämä ampuivat vastaan, pyörtivät hevosensa ja pakenivat merta kohden, josta nakkausivat ratsastamaan metsään.

Kasakat pakenivat metsän läpi Sulvaa kohden. Mutta kun se heistä, jonka olivat lähettäneet tarkastamaan, palasi sillä tiedolla, että he Sulvalla kokoontuneiden ja aseihinsa ryhtyneiden talonpoikain kautta olivat estetyt Waasaan pääsemästä tätä tietä, niin palasivat metsään, ratsastelivat siellä ristin rastin ja tulivat lopuksi keskellä Maalahden metsää ylös maantielle. Tarkastamasta palannut mies jutteli myös nähneensä muutamalla harjulla savun Waasasta ja kuulleensa tykin-ammunnankin sieltä, -- sehän olikin samana päivänä, jona Waasassa tapeltiin. Siinä maantiellä ollessansa tapasivat he kolme talonpoikaa. Kaksi heistä oli ollut Åminneborg'in rymäkässä, jotka sen loputtua nyt palasivat Sulvaan, yhdistyäksensä siellä vartioivain Sulvalaisten joukkoon. Kolmas oli mies, joka palasi kuormaston viennistä Sundom'issa olevaan alukseen; sillä Riimal'an kylässä Maalahdella olivat talonpojat ottaneet Wenäläisiltä kuormaston, joka oli nyt kuljetettu laivaan.

Kasakat sulkivat näiltä tien, ja kun kummallakin ensimäisellä näkivät olevan pyssynsä kärryillä, sivalsivat he miehet lavoilta ja hakkasivat sapeleillansa. Kuu yksi, pahoin haavoitettuna jo ja verisenä monituisista haavoista päässänsä ja joka ruumiin osassa, pyrki pakoon metsään, syöksi yksi kasakka keihäänsä hänen hartioistansa läpi. Sama kohtalo tapasi toistakin. Kolmas, joka oli aseitta ja kasakkain tutkiessa vakuutti itsensä tulevan kuormastoa vedättämästä -- varmaan hän heitti sanomatta kenen jauhoja oli vedättänyt -- ja että hän siten ei millään mokomin olisi voinut ottaa osaa Åminneborg'in kahakkoihin, pääsi pahoilla sapelin-haavoilla ja maan mainion pampun pieksemällä. Mutta voi viheliäistä vapautta! Ei mies parka elänyt enään kolmea päivää näiden rääkkäysten perästä. Muutamat Maalahdelta palaavat Sulvalaiset tapasivat hänen ynnä hänen jo kuolleet kumppaninsa makaavina tien vierisestä ojasta. Kasakoita maantiellä ei enään silloin näkynyt, ei kuulunut.

Tämän urostyön tehtyänsä poikkesivat kasakat taas metsään, päästäksensä uudelle maantielle, joka suorempana kulkee Waasasta eteläänpäin ja nyt sittemmin on aivan vallannut entisen rantatien arvon ja matkustajat; sillä vanhaa maantietä, joka kulkee rantakyläin läpi, ei muut kulje kuin niiden kyläin asukkaat. Mutta kasakkain kova onni sääti, että heidän metsässä samotessaan tuli eteen muutama avara ja vetelä suo, jota kulkemaan tuskin jalkamies pääsi. He olivat ratsastaneet hevosinensa suota niin kauas kuin suinkin pääsivät, mutta täytyi viimein jättää ne vetelään ja lähteä tästä pahasta paikasta jalkaisin. Suota sanotaan Kalasaaren suoksi. Kaksi vuorokautta vaelsivat he taistellen moninaisten vastusten kanssa metsässä oppaatta ja ruuatta, kunnes tultuaan lähemmäs uutta tietä tapasivat miehen, joka karhitsi peltojansa. Hänen ottivat oppaaksensa Tuovilaan, jonne päästyänsä antoivat miehen palata kotiansa, maksamatta hänelle opastajain tähän aikaan tavallista palkkaa, nimittäin pampun pieksemiä ja rääkkäyksiä. Itse siitä matkasivat edellensä Waasaan, jossa vielä piisasi ryöstöä. Rapatessaan olivat he varsinkin muistaneet katteini Edman'in siellä olevaa kartanoa, josta kaikki otettava otettiin ja loput lyötiin murskaksi: ovet, pöydät, tuolit, huonekalut, astiat j.n.e.

Kaikkiaan oli Åminneborg'iin majoitettuja kasakoita 36, joita vaan 15 pääsi Waasaan, ja niiden joukossa myös itse Jagodin. Toiset olivat joinkin joutuneet talonpoikain käsiin, joista taas muutamia tapettiin, toisia tuotiin aluksen vangiksi. Wankien joukossa oli eräs majuuri, yksi Jagodin'in tulkki ja "monta muuta kasakkaa." Åminneborg'in ottelussa ei ammuttu yhtään talonpoikaa, vaan kahta haavoitettiin. Wihollisiakaan ei ammuttu muuta kuin yksi kasakka selän läpi, jotta paikalle kaatui, ja talonpoikain lopetettua viime hengen, tämä haudattiin erääsen savikuoppaan; haavoitettuja kasakoita oli kuusi.

Asiain näin loputtua Åminneborg'in tilalla, ja miesjoukon alinomaa enettyä, päätti se ottaa kiinni kaikki, jotka olivat vannoneet uskollisuuden valansa Wenäläisille. He läksivät siis sen aikuisen varanimismiehen Udd'in luoksi, joka heidän tullessansa juuri murkinoi lautamies Köping'in kanssa. He olivat vähää ennen talonpoika-joukon Åminneborg'iin tuloa palanneet sieltä, jonne Jagodin oli heidät kutsunut käskeäksensä heidän pitää muretta muutaman kasakkain tarvitseman jauhokuormaston tulosta.

Muutamat arvelivat talonpoikain Riimal'assa ryöstäneen juuri saman kuormaston, jota Jagodin odotti ja heidän kauttansa mieli toimittaa Åminneborg'iin. -- Atrian täytyi jäädä siksensä, kun joukko vaan uhkasi armahtamatta köyttää heidät. Kun kysyivät syytä semmoisiin uhkauksiin, saivat vastineeksi: "Siinä on syytä kyllä, kun on vannonut itsensä vihollisen alle." Nyt ei auttanut nimismiehen eikä lautamiehen vastaamponnistaminen, vaan täytyi totella. Niin he vietiin sidottuina, kädet ristissä selän takana, kärryillä Sundom'iin ja sieltä alukseen. -- Samoin kävi Maalahden provastille Laurin'illekkin. Hän yritti ensiksi panna vastaan; mutta muutama voimakas mies tarttui rovastin käsivarteen, avasi oven ja komenti: "mene!" Tätä komentoa vastaan ei ollut tiuskaaminen, ja niin täytyi rovastinkin antaa ajaa itsensä alukseen. Se kumma on näiden "valtapetturein" vankeuden-olossa, että heidän itsensä oli hankkiminen ruokansa, elleivät "tahtoneet kuolla nälkään." Näille mainituille ja muille uskollisuusvalansa vannonnasta vangituille piti ruoka tuotaman vangitun kotoa koko se aika kun olivat aluksessa, jota kesti toista viikkoa. Muutoin heitä kohdeltiin tylymmin kuin itse vihollisia, sillä heitä pitivät talonpojat maansa kavaltajina.

Wasta iltamalla tuli, näiden jo aikaa tapahduttua, luutnantti Jakobson Sulvasta tänne ajaen tohussaan. Hän käski talonpoikain mennä Helga- eli Halenejoen sillalle, niin kutsutulle "mustalais-tielle", joka kulkee Maalahdelta Johannisdal'in keskievarin kautta Pirttikylään -- ja Närpiölle. Tännekkin näet oli toimitettava samanlainen vartiajoukko kuin Sulvaankin. Seuraavana päivänä läksivätkin talonpojat tänne ja laittoivat mullasta, seipäistä, turpeesta, haoista ja minkä mistäkin pahanpäiväisen rintasuojan tapaisen. Rinta-nojan keskelle pistivät he mitättömän tykin, jonka saivat lainaksi eräältä "Jonas vaarilta" Ylimaalahden kylästä. Tämä tykki kantoi tuskin kahta pyssynkannatusta etemmäs. Taisi tämä vartiakunta varustuksineen päivineen olla koko joukon kelvottomampi sitäkin joka Sulvassa oli. Mutta se ei estänyt ollenkaan siinä vartioivia talonpoikia olemasta hyvillä mielin ja iloisia. He toivoivat vaan, että vihollinen tulisi. Kerran tuli Ridderhjerta'kin katselemaan näitä varustuslaitoksia, ja miehet arvelivat hänelle: "Tulkootpa nyt! Kyllä me suolaamme heidät!" Ridderhjerta naurahti vähän ja virkkoi: "Rukoilkaa Jumalaa etteivät tulisi, sillä se on varmaan onnettomuutenne. Mutta yhden neuvon voin minä antaa teille: kun vihollinen tulee, niin levittäkää rivinne niin paljon kuin suinkin voitte tuonne niitylle, että luulisi teitä voimakkaammiksikin, eikä niin huolisikkaan rynnistää päällenne."

Näin vartosivat he kaksi viikkoa tässäkin, jonka jälkeen hajosivat mikä minnekin. Nyt arvelivat ukkoset pelkän lapsellisuuden vallinneen heidän töissänsä. Kylläpä se niin olisikin, jos ei huolittaisi muusta kuin heidän voimattomista vehkeistänsä, luottamisesta omiin voimiinsa ja tarjoumisesta monituisille vaaroille.

Näiden tapahtumien perästä ei katteini Edman enään luullut tilaisuuttansa Äminneborg'in tilalla luotettavaksi, vaan luuli itsensä, ehkä oli aivan viaton, vielä siellä joutuvan arvattavasti pian palaavain kasakkain koston esineeksi; sillä itsekin älysi asian varjon olevan hänen pahaksensa. Siis hän jonkun ajan kuluttua kannatti paraan ja arvokkaimman tavaransa isoihin veneisin. Ensin muutti hän pakoon eräälle vähäiselle saarelle Maalahden saaristossa, nimeltä Alholma. Mutta oltuansa siellä jonkun viikon, ei hän luullut itsensä olevan suojassa sielläkään, vaan purjehti muutamassa aivan avoimessa hyljeveneessä Tukholmaan, vieden muassansa rouvansa, kaksi poikaansa ja uskollisimmat palveliansa, sekä kalliimman irtaimen omaisuutensa. Hänellä oli ammattina salpetterikeitämöin tirehtöörin virka, jonka hänen sanotaan saaneen Gustaf III:lta siten, että olisi mennyt jolloinkin kuninkaan luoksi virkaten: "Nyt ovat Wenäläiset vieneet minulta teidän palveluksessanne toisen jalan; miten minä tästä lähtien elän ja tulen toimeen?" Tähän kerrotaan kuninkaan vastanneen, taputtaen häntä olkapäille: "Oh! kyllä minä palvelioistani murheen pidän. Jos tahdotte, niin saatte paikalla matkata Suomeen."

IV.

Sillä aikaa oli varustus-käsky alinomaa ehtinyt eteenpäin. Ihmeteltävää on nähdä, kuinka se lensi nopsasti seudusta seutuun: todella varma todistus siitä, mitkä tunteet silloin vallitsivat asukasten povissa. Näissäkin seurauksiensa suhteen vähäisissä tapahtumissa saamme ymmärtää kapinan hengen luontoa, joka muissa maan äärissä muutti mailman olennon ja kentiesi suhteessansa olisi täälläkin tehnyt ihmetöitä, jos sillä olisi ollut parempaa puoluetta ja johdatusta, kuin Jakobson'in lupaukset ja oppimattomain talonpoikain vaillinainen äly tämmöisissä asioissa. -- Jo samana päivänä, jona Bergenstråle yritti onnettoman yrityksensä, Waasan ryöstö tapahtui ja varustukset Sulvassa tulivat toimeen, sekä översti Jagodin'ia joukkoneen oli pyydetty vangita, oli Ruotsalaisten maalle-astumisesta levinnyt sana Närpiönkin eteläisimpiin kyliin. Siis oltiin jo joka paikassa valmisna, kun talonpoika-joukkoja alkoi rynnistää Maalahdelta etelään päin, ottaen kiinni kaikki, mitä Wenäläisiä tiesivät seudussa olevan ja vieden kaikki Jakobson'in huostaan Sundom'iin, joka niistä "oli antavinaan" kuitteja.[13]