Part 6

Tappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen aika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät, joita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista verestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan rakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat kurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: "rosvoa!" ja se hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta riistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin akkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät sisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen onnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin surkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä pois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja, kirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja, ihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä näki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)! Se joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä eli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja vastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden mielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut mihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä alhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies hyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch. Reuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän olisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa painetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi kunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli uskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös lähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat hänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa kaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra Krabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella painetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille. Toista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa kantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia siksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan ja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin, he luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko kartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin palasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan rahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri oli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian miehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja ampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat saada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan Tengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään tunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin niistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen, että ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja muita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava peljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.

Kun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä korttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja sitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin kumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain ja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne. Länsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti haavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan kasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen luoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten, haasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin armeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään päästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla hänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa, pyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen ulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista henkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia; haavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.

Tämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää taukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen siellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut semmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali lähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet hänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen väkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli kovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä toteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen pistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita, kun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui Demidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin jäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä. Tämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes, että kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he olivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he asukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen akkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja aivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat asukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät suinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua odottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua saaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin; mutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä että Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa huoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan Demidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa oli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat eivät ole niin hevillä unhotetut.

Oli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat tämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat julmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa. Heitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa sitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä jalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä vielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä Wähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti vastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen Ruotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen. Sitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja palasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa, joiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten koko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit eteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi; ehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n mieltä.

Demidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p., oltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.

C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.

I.

Eihän mikään sido oikeata valtiasta ja rehellisiä alamaisia lähemmäs toisiinsa kuin suosio ja keskinäiset liitot; eikä myöskään tiedä omasta arvostansa huoliva kansalainen ja ihminen jäykemmistä siteistä, kuin valan kovat sitomussanat ovat. Jospa valaa herjettäisiin valana pitämästä, ja sanainsa syömiselle ei enään annettaisi palkkioksi ylenkatsetta ja inhoa, niin olisivat järjestyksen solmut auenneet ja yhteisöelämä hajoamaisillansa. Walan arvosta seuraa myös, ett'ei sitä saa vannoa muut eikä vaatia muilta, kuin jotka voivat vannoa valansa omantuntonsa ja mielipiteidensä myöntäessä. Alatipa sanan palveliatkin saarnastuoleiltansa ja oikeuden käyttäjät istuimiltansa muistuttelevat rahvasta valan painosta ja arvosta. Mutta näiden aikain uusi hallitus unhotti tämän, taikka ei huolinut siitä; se piti sitä päinvastoin oikein "otollisna keinona", ja saattoi itsensä siten syypääksi älyttömään ja luonnottomaan siveys-opillista lakia rikkovaan työhön, kuin valan väkisin-ottamiseen. Eikö Wenäjän hallitus ymmärtänyt sen valan heikkoutta, joka pakolla otettiin sodan vielä riehuessa ja aikana, jona Wenäjän vallan vastaisuus Suomessa näytti olevan melkeen sumuin saartamana? Tuttuhan oli Suomen kansan luottamus Ruotsin valtakuntaan; mitä se siis maksoi, pakolla ottaa Ruotsin alamaisilta valaa, ennenkuin sodan loppu oli aavistettavanakaan? Eihän lie ollut toivoa eikä toivomistakaan saada Suomalaisia pakko-valan kautta Wenäläisiksi, varsinkin kun vapaehtoisesti olivat vannoneet uskollisuuden valansa Ruotsin vallalle ja valtiaalle.

Luonnottomuus ja virhe ovat aina luonnottomuus ja virhe; mutta vasta kun valan otto tuli Pohjanmaalle, aukenivat kentiesi monen silmät oikein arvaamaan tätä oivallista käytöstä, "otollista keinoa". Pohjalaiset näet eivät suosiolla tahtoneet sitoutua tämmöisellä pakkovalalla, siltä he ovat aikain kuluen enemmän kentiesi kuin muut heidän kansalaisensa oppineet arvaamaan ja rakastamaan vapauttansa; he näet luulivat orjuuden olevan tämän valan seurauksena. Sitä vastaan ovat itäisemmät rajamaakunnat saaneet aina tavan takaa kukistua vihollisen alle, ja toiset maakunnat olivat enimmästi saaneet osaltansa oppia ja kokea vapasukuisten heimojen usein itsepäistä valtaa, josta kansan mieli aikoja voittaen tuli alakuloiseksi ja muutoksia, mullistuksia räpähtämättömin silmin katselevaksi. Siis voivat he tunnottomampina ja kylmemmillä tunteilla katsella tätäkin uutta isäntää, olletikkin kun eivät tienneet koko sodasta paljon muuta, kuin että sotajoukkoja kulki läpi heidän seutunsa; mutta Pohjalaiselle ei se voinut tuntua niin.

Koska eivät asukkaat useimmissa muissa maakunnissamme, joissa vala ensiksi otettiin, panneet niin paljoa vastaan tätä pakolla vannottamista, niin voidaan kentiesi kreivi Buxhövden'ille, "jota kaikkien häntä tuntevien Suomalaisten täytyi rakastaa", suoda tämä työ anteeksi hänen seikoista tietämättömyytensä ja asiain arvaamattomuutensa vuoksi. Mutta kenraali Orloff-Denisoff ja Demidoff tiesivät ja näkivät kaikki; heille siis ei sovi niin helposti antaa anteeksi tätä siveyttä loukkaavaa työtä, heidän ottaessaan pakolla uskollisuuden valaa, ennenkuin uusi vannottaja oli voittanut maan ja kaikki toivo isänmaan-rakastajalta sammunut.

Älkään kukaan luulko tämän valan vannotun vapaehtoisesti sielläkään, missä ei julkisesti pantu vastaan. Kuni äsken sanoimme, ei rahvaan enemmistö, totuttuansa olemaan jonkun valtakunnan tai yksityisen hallussa, huolinut isännän muutteesta; hepä olivat enimmästi sodan jaloistakin poissa. Wirkamiehillä ja papeilla taas oli joitakin ulkonaisia syitä riitelemättä suostua väkevämmän vaatimuksiin, kun heidän monen tilansa, onnensa oli saman väkevämmän käsissä; mutta kuitenkin tekivät hekin sen epäilemättä huo'aten. Waan kun valan otto kerkesi Pohjanmaalle ja Pohjalaisen tuli vuoro vannoa, muisti hän entisen valansa eikä ollut hetikään vielä toivotonna oman entisen hallituksensa voitosta. Hän ei myöskään ajatellut apeilla tunteilla sitä aikaa, jos tuo tulisi isännäksi, joka aina ennenkin käydessään oli jättänyt hävityksen asukkaille ja hirmuja itsensä muistoksi. Siksipä syntyikin riitoja, jotka vasta miekka ja tuli ratkaisi. Myönnettävä on, että tämä vastaan-pano ei ollut älykkäästi tehtyä järjen työtä, jonka lopullisia seurauksia etenkin ei edeltäkäsin odotettu, mutta se on aina kantava kaunista todistusta kansan isänmaallisista ja esivallallensa uskollisista tunteista, jos väliin sattui niinkin, että vimma valtasi säveliäisyyden ja ihanan innon sian. Warsinkin rahvas Pohjalassa oli liian jäykkää sujuttamaan itseänsä ja mieltänsä laittomuuden alle; sillä vasta rauhan tultua vihollisten käytös ja vannoitus herkesi olemasta laittomuutena ja muuttui päinvastoin lailliseksi asiaksi, kun Ruotsin kuningas päästi Suomalaiset hänelle vannotusta valastansa.

Tehoisimpia syitä kansan riitelemisiin oli tämä valan vaatiminen. Toukokuussa heitä jo vaadittiin vannomaan, mutta jo silloin katsoivat asiata laittomuudeksi, kuten sopikin; he eivät vannoneet. Toiseksi on ajateltava, kuinka karvaalta se tuntui eteläisen Pohjanmaan Ruotsalaisille erota Ruotsista ja joutua emävallan tuimimman ja silloin raaimman vihollisen käskettäväksi. Jo äsken näimme ajan ei olevan otollisen, ja siis arveli moni valasta niinkin, että, lopun vielä tietämättömissä ollessa, Wenäläisten julistamat edut voivat helposti muuttua yhtä suuriksi vahingoiksi, ja heidän uhkaavat rangaistuksensa yhtä suuriksi palkkioiksi. Siinä kyllä syitä pidättämään kansaa vannomasta; mutta siinä myös syitä valmistamaan talonpoikain tulevia liikkeitä. Tuli vielä samalta viholliselta käsky antaa kaikki aseet hänen tallehdittavikseen. Talonpojat kun eivät tienneet mistä hyvästä tuon tekisivät, vihastuivat vieläkin enemmän, arvellen heiltä aseita vaadittavan, jotta sitten heidän kanssaan voitaisiin menetellä miten mieli tehnee: he eivät antaneet. Olipa vielä toinenkin samanlainen käsky tullut, joka vaati heitä antamaan aluksensa, yksinpä airotkin samalle viholliselle. Tässä käskyssä näkivät muutamat esteen yhteydelle veljiensä kanssa Ruotsissa, toiset väittivät vaan vihollisten sulan ilkeyden synnyttäneen tämän käskyn. Pane siihen sitten vielä lisäksi alituisia majoituksia, kuormastoin vedättämisiä, joissa hevoiset ja kärryt usein menivät sitä tietänsä; muutamaa niistä vielä muistellaan nimellä "pitkä syyti". Nämä kaikki seikat pantua yhteen, eikö ehkä seljenne heidän sotaisten vehkeittensä tuleentumisen syyt. Odottamatonta ei se lie ollut vannottajainkaan omille tunnoille, koska kohta käskettiin ilmoittaa jo Wenäläisten hallussa oleville virkakunnille, missä ja milloin rahvas joukottain kokoontui, mitä se toimi j.n.e.

Mutta jättäkäämme jo tämä syiden tarkastaminen, katsellaksemme syiden seurauksien ensimäisiä alkuja, talonpoikain ensimäisiä liikuntoja, -- syitten sytyttämiä seurauksia, jotka ensin kydettyänsä nyt ulkoa sattuvan tuulen vaikutuksessa virisivät palona leimuamaan.

II.

Kenraal-adjutantti Bergenstråle oli jo merenkurkussa eroittanut laivastostansa yhden aluksen, joka oli ennen vakoillut kauppalaivana merta, mutta nyt oli varustettu sota-aluksen tavoin ja ristitty nimellä "Kronprinsen." Tämän tehtävänä oli yllyttää kansaa Waasan eteläpuolella sotaa nostamaan Wenäläisiä vastaan. Aluksella oli 18 miestä laivaväkeä, luutnantti af Lund'in komennon alla, ja se toi pait niitä 50 miestä Jemtlannin rykmenttiä, joiden päällikköinä olivat katteini Fr. Ridderhjerta ja luutnantti Ad. Fr. Jakobson. Laivan tultua Korsör'in saarelle, tuli sinne talonpoikia Wallgrund'in ja Raippaluodon (Replot'in) saarilta sanomaan, että Wallgrund'in kappalainen K. Wennman olisi venäläismielinen ja että jo olisi vannonut uskollisuuden valan vihollisille. Ruotsalaiset astuivat maalle, Wennman otettiin kiinni ja vietiin aluksen, joka purjehti edellensä Wargöö'n (Susiluodon) saarelle, jossa kuni muuallakin yllytettiin kansaa aseisinsa ryhtymään.

Juhannuspäivänä läksivät Ruotsalaiset purjehtimaan rannemmas Brändöö'n eli Storfjerd'in selkää, ja laskivat samana päivänä ankkurinsa pohjaan Sundom'in kylän edustalle, joka tähän asti on kuulunut Mustasaaren, mutta kohta Sulvan uuteen pitäjääsen. Tänne tultua näkyy näillä seuduin Jakobson yksinänsä näillä paikoin pitäneen päällikkyyttä. Hän astuikin miehinensä maalle, kun sai kuulla Sundom'in kylässä, samoin kuin muissakin merikylissä, olevan rantavartioita asetetun. Näillä vartiakunnilla oli työnä tarkastella, josko ruotsalaisia laivoja lähestyisi rantoja, tuodaksensa apuväkeä. Sundom'in kylässä oli tämä vartiajoukko 15 miehen voimainen. Samana iltana, jona Ruotsalaiset tulivat, olivat kasakat laittaneet tanssit, joissa hyppelivät hyvässä sovussa kylän tyttärien ja poikain kanssa. Kun näet viholliset eivät ilmi-ilkeyksillä nostaneet asukasten vihaa ja inhoa, ei heidänkään tähän saakka ollut juuri tarvinnut pelätä vihaa talonpoikain puolelta; ehkä toki salassa heidän täällä olonsa puri monen sisuksia. Talonpoikia oppaina, läksi Jakobson heti miehinensä hyppytaloon 'Ulko-sundom'. Waivalla saatiin täällä olevat viholliset antaumaan, sillä kun hyppyä varten olivat riisunet aseensa ja asettaneet ne seinälle nauloihin, eivät kerjenneetkään saada niitä käsiinsä, ennenkuin tupa oli täynnä heidän vihollisiansa ja aseet Ruotsalaisten hallussa. Wankien luku oli 8, ja nämä, sekä YIi-sundom'iin asetetut ja nyt samoin helposti vangitut 7 miestä, vietiin aluksen. Sana Ruotsalaisten maalle astunnasta ja apuväen tulosta leveni tuiki nopeasti kylästä kylään, niin että jo ensi yönä Sulvan kirkonkylässä kaikki viholliset oli uhkauksilla ajettu unestansa, sidottu ja viety laivaan. Nämä täällä olleet kasakat eivät olleet raainta rotua Mustanmeren seuduilta eikä Don'in virran äärettömiltä alangoilta, vaan Keisarin henkivartiajoukkoa tai niin kutsuttuja "puna-kasakoita", heidän punaisista röijyistänsä ja sinisten housuinsa punaisista palteista. -- Talonpoikain uusi ja tähän saakka outo kohtelustapa peljästytti heitä kovasti, kun ajattelivat sitä loppua, jonka nyt luulivat kohtaavan heitä, koska olivat kaiketi hillitsemättömäin ja kentiesi kostoa vaativain talonpoikain käsissä ja mielivallassa. Kun heitä sitten vietiin rantaan, laivaan majoitettaviksi, huusivatkin iloissaan: "terve toveri!" Jakobsonille ja hänen Jemtlantilaisillensa, kun nämä marssiessansa Sundom'in ja Munsmo'n rantakylistä ylös Sulvan kirkon seuduille tapasivat vastaansa tulevia talonpoikia, jotka toivat vasta otettuja vihollis-vankejansa. Ilonsa näet tuli siitä, kun toivoivat säännöllisen sotaväen heitä paremmin kohtelevan.

Tultuansa Sulvaan ja koska häntä seuraava rahvasjoukko joka askeleella eneni, pysähtyi luutnantti Jakobson Åbro'n sillan päähän, joka viepi tuon kohta pohjois-puolella Sulvan kirkon juoksevan Thölbyy-puron yli. Tästä repi hän palkit pois, ja laitti, loi kaksi vähäistä patteria, yhden sillan korvaan ja toisen noin venäjän virstan päähän sillasta. Nämä patterit olivat yhtä kehnot antamaan Ruotsalaisille ja tuolle päivän pitkään kokoontuvalle talonpoika-joukolle suojaa, kuin mitättömät Wenäläisten vastustamiseksi. Warsinkin kun Jakobson'illa ei ollut maalle astuessansa muuta, kuin yksi ainoa pahanpäiväinen tykin tapainen. Mutta sittemmin sai hän Brändöö'n haminasta, kauppias Wasastjerna'n kauppalaivasta, kaksi samanmoista mitätöntä asetta. Warustus-laitokset taasen olivat joka suhteessa mitä kelvottomimpia; sillä ehkä talonpoikia oli niin paljon, oli kumminkin enin osa pätevittä ampu-aseitta, jos olisiki joku varustettu pyssyllä ja etenkin tarkasti ja pitkälle sattuvalla hyljepyssyllä. Useimmilla taisi olla vaan viikatetta, puukkoa seivästen päässä, kankia ja mitä vaan päätyi kullekkin. Olipa aivan aseettomiakin. Pait sitä oli Jakobson'illa tuiki vähän ampu-varoja; jo neljän, viiden päivän kuluttua oli ne huvenneet niin, että hänellä ei enään ollut antaa ruutia eikä luoteja heille mieheensä kolmeksi laahingiksi. Jo siihenkin saakka oli talonpoikain täytynyt aina välistä käyttää omia vähiä varojaan. Yhä huonommat oli hänen ampu-varansa kelvottomia tykkejänsä varten. Ne olivat lavoitta, ja kuuliksikin oli täytynyt ajaa muutama kuorma pikkukiviä Maalahden metsästä. Kuu tähän lisätään kolme hirremkappaletta, jotka Jakobson pani kolmen tykkinsä rinnalle ja joitten toiseen päähän tervattiin ymmyrjäinen pilkka, joka asetettiin näkymään viholliselle kun lähenisi, niin ovat meillä selvissä ne varat ja varustukset, joilla Jakobson kehui saavansa kenraali Demidoff'in pataljoonat ja Orloff-Denisoff'in kasakat sekä muun väestön ahdinkoon. Tämä todistaa Jakobson'in herkkä-uskoisuutta ja liiallista luottamista omiin kelvottomiin voimiinsa, ja myös viallista vakuutusta omain aikomustensa menestymisestä, kun esim. ei epäillyt Bergenstråle'n yrityksen onnellisesti päättyvän.

Wenäläiset, joita oli joukko Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman päässä Sulvasta Waasaan päin, saivat kohta kuulla mitä Jakobson ja talonpojat puuhasivat. Ratsastipa siis muutamia kasakoita joka vuorokausi lähelle Jakobson'in pattereita tarkastelemaan. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Aluksi näet olivat hänen kolme vähäistä ja toiset kolme vale-tykkiänsä jotakin sen silmissä, joka ei tuntenut niiden oikeata laitaa. Sitä pait oli Jakobson ollut sukkela levittämään rahvaasen puheen, jotta 9000 miestä oli jo astunut maahan, taikka oli maahan astumaisillaan jonnekin rannemmalle Sulvan eteläpuolelle. Myös vakuutti hän, että mainittu voima tuossa tuokiossa tulisi Sulvaan ja auttaisi heitä karkoittamaan vihollisia. Tämän teki hän monesta syystä, eikä ollutkaan ajatuksensa päätön, jos se ei voinut auttaakkaan muuta kuin aluksi, jonka jälkeen valheen seuraukset taas olivat aivan tietymättömissä. Mutta siitä ei Jakobson'illa paljo muretta, kun vaan pääsi matkaan. Ensinnä mietti hän näet, että tuolla keinollaan saa talonpojat vielä paremmin puolelleen ja suostumaan hänen toimiinsa; tuolla myös pidättää hän kansan uskalluksen yllä, kunnes saa sen ottamaan askeleita, joiden otettua se ei enään voisi peräytyä, joten saisi heidät sitten myös täytymisestä auttamaan itseänsä. Wielä tuumasi hän, että levitettyänsä tuon huhun uskoisi rahvas sen ja niinpä sen kyllä vihollinenkin saisi tietää, mutta kuultuansa myös tuon suuren miesluvun, ei uskaltaisi käydä häneen käsiksi; jota vastoin vihollinen kentiesi kohtakin rynnistäisi hänen päällensä, jos saisi tietää asiain haarain oikean laidan. Niin kävikin, kuin Jakobson oli arvellut. Kasakat saivat semmoisia tietoja, että jos kohta Jakobson'in joukko ei olisikkaan niin väkevä, niin hänen takanansa olisi suunnattaman suuri joukko, joka tuossa tuokiossa ehtisi avuksi. Sattuipa toinenkin seikka Jakobson'in mieltä myöten. Kun hän oli jokaiselle kertonut saman asian samaan tapaan, sopivat Wenäläisten saamat tiedot aina yhteen ja näyttivät siis hyvin luotettavilta. Siitä taas seurasi, ett'eivät uskaltaneet rynnistää pattereita vastaan eivätkä tehdä useampia hirmutöitä, kuin että saivat kaksi miestä hengettömiksi.

Nämä olivat kumpikin harmaapäisiä äijä parkoja. Ehkä heidän antamat tietonsa olivat sopineet toisiinsa ja kaikkein muiden antamiin tietoihin, oli se heidän kova onnensa joutua vihan uhriksi ja kidutettaviksi. Tämä kävi näet näin. Thölbyy'n kylässä ottivat he nämä vanhukset ynnä erään nuorukaisen, heitä ensin tarkoin tutkittuansa, opastamaan itseänsä Åbro'n sillan luoksi. Mies parat saivat juosta kasakkain välissä, kärsien alinomaisia pampulla-lyömisiä. Yksi äijistä sanoi tässä juoksussa nuorukaiselle, pojallensa: "Itse olen liian vanha, mutta pyri sinä pakoon! Ei sinun aikasi vielä ole tullut; vaan toista on meidän vanhusten ja voimattomain laita." Nuorukainen katsahti kerkeästi ympärillensä, kuiskasi jää-hyväisensä isällensä ja heittäysi arvelematta ojan ja aidan yli; sitten katosi hän viitojen ja pensasten ta'a niitylle, ett'eivät takaa ajavat kasakat voineet löytää häntä. Mutta nyt kohtasi kosto vanhuksia. Oikein julmasti kostaaksensa, päästivät he toisen niistä irroillensa vähän matkaa juoksemaan; mutta syöksivät kohta keihään hänen hartioistansa läpi, hänen, joka luuli itsensä jälleen saaneen vapauden ja hänelle sallittavan ummistaa rauhassa ajasta ryppyiset silmänsä. Samoin sai toinenkin vanhus loppunsa sapelin haavoista ja keihään pistämistä.