Part 4

Samassa hevosten pulakassa oli Riipan äijäkin ollut pääsemättömissä. Hän näet oli lautamiehiä, jotka velvoitettiin hankkimaan hevosia kulkevia kuormastoja varten. Kun kerran ryssät eivät saaneet hevosia, niin suuttuivat siitä silmittömiksi ja pieksivät äijän pahan-päiväseksi. Häntä pidettiin niin kauan pahoin, kunnes äijän vartiat läksivät itse Suonperästä hevosia hakemaan. Suonperään tultuaan kysyivät venäläiset heti hevosia, herätettyänsä jyrinällään ja porituksillaan koko talonväen makeasta unestaan. Yksi pojista pantiin heitä talliin opastamaan. Täältä hakivat hevosia vaan eivät löynneet niitä; aikapa niitä löytääkkin, kun olivat missä kaukana lienevät olleetkaan. Nyt taas kasakat viljelemään pamppujaan yksillään olevan pojan selällä. Poika pääsi piestynä tupaan ja painajaisensa perässä. Yörauhan rikkojat julistivat nyt, että miehet pääsevät, ellei heillä ole hevosia, jos maksavat heille mieheensä riksin. Tuo julistus vihloi makaavan Jaakko Suonperän korvia, joka rohkeasti hyppäsi vuoteeltaan lattialle lausuen miehilleen: "hoi miehet, tämä ei käy laatuun!" Itse sai käsiinsä puisevan tuolin ja alkoi sillä sukia hävyttömiä vieraitaan korville. Niin saivatkin rohki vieraansa ajetuiksi tuvasta pois. Palatessaan Riippaan tältä onnettomalta retkeltään huomasivat Riipan äijän karanneeksi. Hän näet, kun jäi vartioitta, läksi pois ja rämmittyänsä vetelää nevaa tuli hän Klapurin saunaan, jonne yötyi ja joten pääsi ainakin tämän kerran kovat kohtelemiset.

Öitä he lienevät rakastaneetkin tehdäkseen tuhojaan, Yöllä tuli niin tuvallinen viiksihuulia Järvenaution taloon kerrankin. Kun jo ennen olivat käyneet kerjäilemässä (ja jos eivät saaneet rosvomassa), niin oli isäntä -- sama jota Riipan kahakassa ammuttiin käsivarresta läpi -- kyllästynyt heidän vierastelemisilleen. -- Aina kun ei heille tahdottu antaa mitä vaativat, niin porittivat uskonsa heikkoudesta jos viekkaudestakin, jotta "bohu luimii" ("Jumala lyö, rankaisee") ellei anneta heille mitä tahtovat. Niin aina tekivät, kussa eivät väkisin uskaltaneet ottaa. -- Koska siten taas rikkoivat yö-rauhan Järvenautiossa ja kamusivat seiniltä viemään mitä näkivät päret-soiton valossa, niin isäntä ei enään tyytynyt pahastumisiin. Siis sivalsi hän, nopeasti noustuaan vuoteeltaan, ovensuusta rautakangen ja hänen veljensä sai aika halon. Näillä aseillaan alkoivat nyt he "luimia" venäläisiä mitä ennättivät. Heidän vanha äitinsä nousi myös vuoteettaan ja yllytti poikiansa vaan sukimaan herjoja aika-lailla selkään. Pian olivatkin ovesta ulkona, ja jälimmäisiä sanotaan pökertyneenkin pihalle.

Waan eivät ainoastaan miehet otelleet heidän kanssaan, mutta näyttipä moni vaimonpuolikin rohkeutensa. Seuraava tapahtuma olkoon esimerkkinä. -- Tikkasen talossa eli tähän aikaan impi, joka tyttöjoukossa oli paraita kuntonsa ja kauneutensa, rotevuutensa ja rohkeutensa puolesta. Rohkeuttaan saikin näyttää, kun kerran astui tupaan "joku kolmekymmentä" (?) vihollista ryöstämään ja rappaamaan kaikkea, minkä sen veroiseksi katsoivat. -- Rahvas näet oli taas jo aikaa palannut entisille aloilleen paostansa kaikkine kiluineen kaluineen Buxhövden'in julistusten turvissa. -- Eräs kiipesi kattoonkin leipiä leipähäkistä hulmuamaan. Tuo oli isännästä jo aivan liiaksi, jonka vuoksi manasi vihollista tuosta ja väitti heillä ei olevan minkään-laista lupaa menetellä noin kansan kanssa. He taas uhkaamaan Jumalan "luiminnalla" isäntää, ellei heille muka tarvitseville antane. Isäntä ei huolinut siitä, vaan torui heitä hävyttömyydestään, kunnes suuttuivat ja ottivat miehen kynsiinsä, paiskasivat hänen penkille pitkäkseen ja rupesivat itse Jumalan siaisiksi uhatussa luiminnassa, jotta isäntä parka alkoi parkua mitä voi heidän käsissään. Kuullessaan hätähuudot tuli mainittu impi sisälle tupaan, näki kuinka pahoin isännän asiat noin monen kurittaessa olivat ja teki samassa rohkean päätöksensä. Sivaltaa näet tuosta lämpiämästä uunista aikaisen halon, jonka toisessa päässä tuli vielä paloi ja jo oli polttanut sitä kekäleelle. Sillä aseellaan sitten alkaa mätkiä isäntänsä kiristäjiä korville. Wenäläiset ällistyivät nähdessään noin oudon vastustelian; mutta tyttö -- nyt jo vanha ämmä -- suki lakkaamatta halolla ympärilleen ja poltti usean korvallisia kangella tulisella. Kohta saikin ne kaikki pötkimään pihalle. Heidän pötkittyänsä tulivat talon lapsetkin ilmi. Ne olivat pelosta konttinut mikä vuoteiden, kuka penkkien alle; vanhin poika oli hurjain tullessa lähettäinyt akkunasta ulos.

Wiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä myöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin pääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet useinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo tarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen taloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä lehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; -- he näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa tarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat olivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää äijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään tehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä vastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei tunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta, vaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta vihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan tuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa lattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat viittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla paistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat. Toiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä uhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin sen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista lähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä olisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt taikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti vihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä liian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan. Hän hiiskui vaan: "Polttakaa jos tahansa", eikä myöntynyt sittenkään. Siitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä sytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä kovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä tietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta väkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin korviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.

* * * * *

Jopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät jutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa mikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut edes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain vehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan varmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat kalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan rienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä kuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten tapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava, että sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin se että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun raskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän kansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä olemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin muuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut voimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että täytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen kansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon kohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä paljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin nykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat kuunnella vanhain -- heidän mielestään -- vain "loruja" ja "satuja" edesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa muinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi isäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen vanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä liekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat sulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen kahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi eräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki: "Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on." "No mitenkä niin?" "Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä härnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin", vastasi vaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.

Tämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja josta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen kansan ensimäinen sota yksinään ja -- kentiesi -- viimeinen sota kaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin suomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät siteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi "urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään hillitsemättömän kohtalon kanssa." Waan vanhusten jäykkä luulo koko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa maassamme, se että oli vaan "veristä leikkisotaa", jota ruhtinaat tyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus ilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä kuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan oli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta ja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon koskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan keskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin upsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: "Pidä sinä viina tästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå)." Toinen suostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe kovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut todestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia eikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta, virkki vihdoin heille: "Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme valtaan?" "Näin", vastasi toinen herra, "ruhtinaat pitävät keskenänsä sarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja Ruotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan." "Ja niin kävikin", jatkoi kertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä päättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa tuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta, "ehkä kaikki oli ennen jo sovittu."

Gustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he kuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää Suomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs vanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan. Warmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta varmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo ammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander kävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin ja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen: muiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.

B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.

I.

Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.

Warovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen tarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen, Itähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille. Aluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n osuus nousi tässä maalle.

Kauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan, luvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin lähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään siitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä Löfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että monen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi toivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle päättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä Ruotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on yksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin Ruotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta liekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja Suomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain portille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä suhteessa menestyneetkään.

Bergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin, ja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4 tykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia Itähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä Kesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia, joilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen olopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa jalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in komennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella. Toinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali Jankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat voittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut vielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon Siikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij, joka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. -- Tälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että mieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa toimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys, tai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää. Sillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa Demidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt ajatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän armeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas häntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen joukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti olisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat ja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä tehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään, ennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin on myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta. Kuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat parahiten.

Noustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia ryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät tarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti viha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja valhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos pitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei kansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja ja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa oleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä ajoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä Wenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin kutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä usein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana riensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina, totta lujuuden vuoksi, sanat: "joka ei lähtene, hirtetään oman porttinsa päälle" -- samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa, jossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä hyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa sotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja vieläpä Karjalassakin. -- Sekä huolimatta käskyn uhkauksista, että suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä myöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään, on rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat Koivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten heillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia luotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua viikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa meni kaikki kalusta.

Heti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä seuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä Lappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille, käskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta päinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin. Tämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen saisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä; sillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä näin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta säännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat tavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon maalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä jossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan Wörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä toimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan kertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä, varuillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka suunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen kirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi jääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies, nimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi, antoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa yli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja kivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli. Mutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti. Wankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä veneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin, joilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä kaksi. -- Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af Lund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa se näiden seikkain tapahtuessa olikin. -- Talonpoikia tarjousi kernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan maksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait sitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja että nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu talonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä oikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin pitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien käsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon kiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä oli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla haukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki kaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin, kun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen vallesmanniksi pääsemistänsä.

Mutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi joukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti Bergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana, Kosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa rantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse aikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä Sandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista. Eroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan Weikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen talonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa, tarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä sattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä pyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia eli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha. "On", vastaa vanhus, "mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa tykkejä vedättämässä." "Saat ukko", sanoo taas Bergenstråle, "mennä kotisi. Waan poikasi seuratkoot!" "En", vastaa ukko, "en lähde. Tahdon tapella maamme vihollisia vastaan." Myhäellen kääntyi nyt Bergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet, jotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen käytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa vähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa "Jumalan ja talonpoikain avulla" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin valloitetuksi ennen auringon laskeumista. -- Tämä aurinko, Juhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja tulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän ihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä, joka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät ovat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä muistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.