Part 3

Saapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava mies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään vihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos sanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat ja muuta semmoista. "Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein tietää asiat." Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin rohki palasivat.

Päivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä liikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja minkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin heidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli ijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain joukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten joukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä oli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön. Siis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt elettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että Wenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan -- ett'eivät vartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla aseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä. -- Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten talonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin kuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen kielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että salaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut. Siinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei hänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä siltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole täydellisiä todistuksia saatavina.

Tämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä yhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin päättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät Krekelän talosta "suuren summattoman" lauman miehiään Järvenaution talon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot seudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin vanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä; siinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä miehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta ja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui aivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät joukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten marssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla näkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä olisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä ollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli joko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä olleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois, niin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille talonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn vastarintaan. Kaikki tämä -- ehkäpä jollakulla arkuuskin -- sai matkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin menivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen tämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon taivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet henkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät aivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat seuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan yksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään manaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä yksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa ampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin jo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä, jotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt tuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu silta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse ampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä oli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille, jotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen ha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia ehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.

Näin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset ulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä saataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen ollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin tulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan; hevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat revittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.

Tällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan yli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka Spåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan, joita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa alkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon nimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä ja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen keskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi auttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa? Enemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi jäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä. Siispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen syrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät onnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan pakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs hopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän ja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot arvelivat "etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne."

Jo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä tarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt tavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin mallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia lehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein ensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja heille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä. Kasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja ja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä, ellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta tahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen, olisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan valittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: "hehän olivat jo niin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään." Niin saivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni "kenraalin" luoksi rukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö -- kenraali eli joku alhaisempi -- myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta käski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja ukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät. Nämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan juosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa kuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä kihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä vastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän kiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin äijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta ja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa luoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä tuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta lempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä sodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden muistelemisessa.

V.

Jo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä. Heidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta hekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa olleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat tietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa asian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin ja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen voitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon, sillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet talonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin enemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs tulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi pakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin siltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei vihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta, mutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta kirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä, jotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan revityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli päälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni ja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon asti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä -- matka oli toista venäjän virstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin oven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä siltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin ja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan äkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa ymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin taas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata, kuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän jo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen kauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta nähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.

Ehkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen suunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut isoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät pappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis Simukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen Kristofer Carlenius. -- Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen virka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius kuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius hartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat Simukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle, sivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko vastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki yllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä? Waan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden, tarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat häntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei arveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot pamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten paljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja rupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.

Rouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi lunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas puoleltaan vakuutti jäykästi -- "valoilla vannoen (!)" -- itsensä ja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä olivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin eivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi vaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät tuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat, ellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta kieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet uhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan äijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset tahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista, polvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään ennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta kuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana "votka" papin hengen pelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus pappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia syytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä suuresti pelkäävää Riipan äijää.

Jättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan ja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle -- etämmäs pääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme niihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin mäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä luulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua ja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi ei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta hengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin jäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti suojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle eversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia vihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman eli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä. Nopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu vallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen turviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran, ehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt talonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä ylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: "en minä arkoja ajele suojaan."

Heidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita siellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli matkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in tuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan kuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä lähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan ja siis "pyysivät hartaasti" Suonperää toverineen oikein uskosta kärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun; he lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä sitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään toivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän päästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä oli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan Suonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta. Suonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän omista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: "Eipähän nekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne saavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?" "Elättäköön Keisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät", virkki Suonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon mitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon, mainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: "Minäkö sinne väkeäni panisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä ei tule mitään." Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin saivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita sekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki siihen: "Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet? Kun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä tarvitsemme." Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.

Heti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan palasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen venäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät hänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa Kainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös petollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta kirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in kunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän ja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen käytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman ja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki isänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että kansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä, kun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen petollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö kreivi Klingspor'assa.

Palatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten asiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat jo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen seuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan ruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä tynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat -- jotka kentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa -- siitä hiiden kyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee kaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis kokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat Suonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet olevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin hyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt ja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme, lymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin. Suonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in kourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat rohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin ovella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain juomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan heidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan. Wenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine aseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin selvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon ja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään. "Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?" virkki vielä Jaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun vihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili. Samassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään huolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan ne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen äkkinäistä pakoa.

VI.

Sotalaumoja kyllä marssi vieläkin edestakaisin sitten syksymmällä, vaan kun eivät toimineet täällä mitään sanottavaa eikä niiden vehkeissä enään suuresti ollut osaa talonpojilla, joiden sotaisia pyrinnöitä aikomuksemme olikin asiallisesti kertoa, niin voinevat sotakertoelmat tähän loppua. Sen siaan tahdomme kertoa moniaita tapahtumia ensimäisestä venäjän vallan alle tulosta ja niin moniaalla pikku tapahtumilla kuvata millä mielin ja silmin tätä uutta tilaa katsottiin ja ehkä miten rahvaan mieli täällä meidän aikanamme katselee sitä.

Ensi ajat venäläis-sotajoukkoin vallassa oli kyllä kurjaa niinkuin ainakin; mutta ehkä kansalla oli väkevän voittajan kanssa tekemistä, niin ei se aina jättänyt sikseen sen harjoittamia vääryyksiä ja vallattomuuksia, jos suinkin voi panna vastaan. Heillä oli puolellansa Buxhövden'in julistukset, nyt kun eivät enään vehkeilleet venäläisiä vastaan ja sepä antoi uskallusta usealle. -- Sydän ei voinut sulattaa ajatusta, että viimeinenkin vaikealla työllä ansaittu ja sodan hävityksistä säilynyt omaisuus ainakin väkisin joutuisi vihollisen valtaan. Se oli tosin kovaa ja siis kokivat kostaa. Kosto tapahtui usein julkisesti, mutta kussa eivät niin kyenneet sitä tekemään, otettiin pikku viekkaus avuksi.

Niin sattui kerran keväillä v. 1809, että eräs mies tuli heinästä. Häntä vastaan tuli ajaen seurakunnan räättäri ja muutamia venäläisiä, joista heti hyppäsi muutamia heinämiehen hevosen päähän käsiksi, toisia kamusi miestä häkiltä maahan vetämään. Nyt sanoivat vaativansa miehen hevosta kuljettaakseen muutamaa vihollisen heinäkuormastoa, jota tuotiin Kannuksesta. Mies ei luvannut hevostaan ennenkuin itse saisi kuormansa kotiin viedyksi; sitten lupasi tuoda hevosen minne vaativat. Tästä vastaan-pistännästä ryssät suutuksiin, kellistävät miehen lumihankeen ja alkavat "luimia" miestä pitkin selkää. Räättäri vaan yllytti sanoen: "luimikaa, luimikaa perkelettä." Toiset olivat sill'aikaa jo riisuneet hevosen heinähäkin edestä, jolla läksivät niin ajamaan tiehensä. Mies tuosta saunasta toki pian tointui ja läksi, ruumiinsa mustelmissa ja pää verissä, kävelemään kotiinsa, jonne enään oli vaan neljänneksen matka. Kotio tultuansa söi ateriansa, painoi lakin päähänsä ja läksi ulos mitään hiiskumatta toisten kysymyksille. Kartanosta lähtiessään pistäysi talliin, josta toi tullessaan suitset. Nämä saatuaan läksi astua teppomaan kaupunkia kohden, ajatellen jos jotakin. Kotvasen kuljettuaan näkikin kuormaston pysähtyneeksi Krekelän kartanolle, jonne hän nyt hiivi hiljaa. Kohta näki oman hevosensakin talon puuladon edessä muutamaan heinäkuormaan sidottuna. Miehemme pujahti latoon ja paneiksi ladon lattialle maata, katsellen alinomaa kartanolle seinässä olevasta reijästä. Tässä saikin maata tovin, ennenkuin sai sopivan tilaisuuden panna aikeitaan toimeen, kun pihalla oli hyvin paljon sekä venäläisiä että kyytimiehiä. Oleppashan vaiti ollakkaan, niin jopa näkee erään venäläisherran rupeevan hieromaan hevoskauppaa erään talonpojan kanssa. Tuota katsomaan katosivat kaikki toiselle puolen kartanoa ja yksin kuormain vahditkin. Nyt pujahti miehemme ladosta, pani suitset hevosensa suuhun, irroitti sen kuormasta ja istui itse selkään sekä löi kerran virkkuansa. Jo oli matkasen joutunut ja jo karjuu iloissaan hevoselleen, kun yht'äkkiä mielensä taas musteni. Ajoi näet muudan kasakka häntä jo perästä ja sillä näytti olevan oiva ruuna ratsastettavana. Joka kerta kun kurkisti taaksensa näki heidän välinsä vähenneen ja kohta näki joutuvansa varrastetuksi mokoman pitkälle piikille. Sen vuoksi kyllä koki sukia hevostaan, mutta eipä sekään suurin auttanut. Kerran katsahtaessaan taas taaksensa ei enään nähnytkään jälestä ajavaa kasakkaa: se oli näet saanut käsiinsä Järvenaution rengin hevosineen ja väkisin vienyt sen kuormastoa vetämään. Tästä kyllä kerraksi oli miehellemme iloa.