Part 2

Näinä parina viikkona oli talonpoikain olo ja elo jo muuttunut kovasti. Tien varrella olevista taloista, samoin kuin vihollisen hallussa olevista, olivat asukkaat paenneet metsiin ja synkkiin sydänmaihin, vieden muassaan kaikki mitä voivat ja kerkesivät. Niistä taloista, jotka eivät vielä olleet vihollisen vallassa, eivät asukkaat kuitenkaan olleet supi paenneet, mutta huonompi väki vaan. Metsätalot ja syrjätorpat olivat vieraita täynnä. Kummako siis, jos tautejakin tahtoi ilmauta! Ison vihan ajoista säilyneitä pakopirttejäkin viljeltiin. (Ne ovat maahan kaivetuita kuoppia, joihin mahtuu muutamia henkiä. Heidän kattonsa kuuluvat olleen harjattomia ja maantasaisia turpeiskattoja. Usein on pari tämmöistä kuoppaa vieressään). Kansa luuli, että nyt taas oli tekeminen ison vihan vihollisten kanssa. Monenkaltaiset sadut saattivat heidät siihen uskoon: vihollisilla olisi muka muassaan "koiran-kuontolaisia", jotka löytäisivät kaikki, kätkipä miten tarkkaan hyvänsä. Kuka ei ole kuullut vanhain haastavan ihmisen muotoisista eläimistä, nimeltä "kalmunkit", jotka muka vaskipilleillään imisivät veren tämän puolen ihmisistä. Kummallakin vainosuvulla luultiin olevan oma muotonsa: "koiran-kuontolaisilla" ihmisen ruumis ja koiran pää; "kalmunkeille" annetaan pitkä häntä ja ihan karvainen ruumis. Näin ei heitä luultu suinkaan ihmisiksi, vaan pedoiksi heitä arveli sivistymätön kansa. Tämä tunto ja semmoiset sadut ovat pysyneet meidän aikoihimme, ehkä luultavasti saivat alkunsa ison vihan aikana jos ei sitäkin ennen. Todella tämmöisten satuin esineet olivat ryökkeimpiä Don-virran kasakoita eli Aasian rajan sivistymättömiä pakanoita, jotka omilla hietiköillään olivat oppineet eroittamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet ja joille oma julmuutensa tuotti ansaitun eläinten ja petoin rinnalle arvaamisen. Mutta kun ihmiset nytkin kuvailivat täkäläisiä vihollisiansa ison vihan röykkeiksi vihollisiksi, olivat he väärässä. Isosta vihasta oli jo lähes sata vuotta kulunut, joka aika oli ainakin ennättänyt sivistää ylhäisempiä säätyjä; ja kyllä oli rahvaskin paljon muuttunut, ehkä raakuus kyllä vielä vallitsi. Niinpä tapaammekin usean päällikön pidättävän käskettäviänsä jokseenkin ihmisten rinnalla. Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti: eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä tapahtunut, johon lie paraina syinä ollut Tutschkoff'in leiri Kokkolassa ja asukasten paossa olo.

Haastettuamme tämän, on aika ryhtyä taas kertomukseen Kälviällä tapahtumista vehkeistä näiden kahden viikon kuluttua. -- Taas tapaamme pitäjään miehiä ko'ossa; he olivat kokouneet vartioimaan pitäjästään samoin varustettuina ja samoista syistä kuin kokousivat Peitsonkin tykö. Nyt vartioivat he kahdella suunnalla: vastatusten kumpaakin vihollisen vartiajoukkoa. Riipan pellolla oli noin sata vihollista, joita vielä oli edusvartioina kymmenen[2] miestä noin neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin, tahi toisin sanoen olivat nämä kymmenen miestä lähellä Suonperän taloja: vähäinen neva, jonka yli pitäjääntie kulkee, eroitti heidät talosta. Heitä vastaan vartioivat taas talonpojat Suonperässä, Kapraalin mäellä.

Heti kun venäläiset Riipalle tulivat, tekivät töitä, joilla kielsivät ihmis-arvoansa. Eivät nimittäin olleet kauan talossa, ennenkuin riensivät aitan ovelle. Tätä rikki murtaakseen ottivat miehissä hirren, jolla töyttivät oven auki. Kun tuossa työskentelivät, karkasi eräs mies tuvasta kirves kädessä heitä aitan ovelta ajamaan. Tämä mies parka oli mielipuoli, jota ei oltu saatu muitten kanssa pakenemaan. Muudan vanha ämmä oli hänen kanssaan jäänyt myös taloon. Tämän vaivaisen miehen ottivat nyt käsilleen ja kasakat pampuillaan pieksemään, rangaistakseen häntä rohkeudestaan. Ämmä, joka jo oli ijällinen, juoksi hätään avuksi kokien selvittää miehen olevan mieltänsä vailla. Siitä eivät viholliset huolineet, vaan sanoivat hänen tarvitsevan selkäänsä, kun tuli kirves kädessä heitä vastaan. Äijän pään-vikaisuuden kiistivät valheeksi ja väittivät vaan hänen olevan tuiki pahankurisen. Siis pieksivät kiljuen ja karjuen pieksemistään. Wihdoin vaipui äijä poloinen: hän oli pyörtynyt. Niin makasi maassa kasvot kaikki verissä ja koko ruumiinsa vereslihalla, kunnes taas potkimalla saivat hänen tointumaan. Ämmä rukoili hänen edestänsä, mutta se ei auttanut yhtään -- ämmälle itselleen eivät tehneet pahaa. Nyt alkoi miehen mielipuolen kanssa uusi leikki. Wihollisensa vetivät hänen käsistä ulommas kartanolle ja jättivät nauraen sekä irvistellen hänen sinne makaamaan veriinsä. Nyt valmistausi kymmenkunta kasakkaa hevostensa selkiin. Päällikkö kiljasi käskyn ja heti ratsasti yksi täyttä laukkaa pahoin jo piestyä miesparkaa kohti. Pian ajoivat toisetkin samoin. Nähtävästi oli heillä aikeena hevosillaan poljetuttaa tämän onnettoman mielipuolen hengiltä pois. Useampia toveja koettivat uudelleen tätä hirmutyötään, mutta korkeampi käsi varjeli aina raukkaa. Siten eivät saaneet täyttää julmaa aikomustansa sillä keinoin, eivätkä toki enään muutakaan rääkkäystä käyttäneet. Lienevätkö vihdoin ämmän rukoukset myönnyttäneet heidän kovat sydämmensä, tahi liekö ollut joku muu syynä. Semmoisia käytöksiä kuin tämä ei suinkaan saata lukea sodan koviksi välttämättömyyksiksi, ehkä tapana on sillä sanalla peittää monta inhottavaa tuhotyötä, joita raakuuskin häpeää, jos kohta ei tunne katumuksen tunteita.

Jatkojoella oli vihollisen vartiajoukko samoin noin 100 miehen kokoinen. Heitäkin vastaan vartioi joukkonen Ruotsalon kylän miehiä omasta toimestaan. Näiden toisiansa vartioivain joukkoin välillä syntyi kerran riitakin, ja koska tämä riita luultavasti oli ainoa joka tässä tapahtui, niin voipi sen kertoa tässä.

Eräänä päivänä menivät talonpojat ilman-aikojaan likemmältä katselemaan, miten vihollinen elelee ja muuta semmoista. He lähestyivät vihollisiaan ja tulivat lähelle rantaa, s.o. lähelle Jatkojoen rantaa, jonka yli vievää siltaa talonpojat pitivät revittynä. Sillan kohdalla ja alapuolella on joki jakaunut moneen haaraan, jotka tekevät pikku saarekkeita ja sitten kohta taas juoksevat yhteen. Rantain väliä voi tässä olla toistasataa askelta ja vasemman puolinen kohoaa korkeaksi törmäksi. Oikean käden puoliselta rannaltaan huomasivat, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön" rannalla. Täältä näkyi sitten hartaasti harovan koukulla jotain joesta. Kohta tuleekin rysä näkyville. Ryssä näet kalasti noin rysällä. Tuosta toisten kalavesille tulemisesta suuttui talonpoika Eerik Kippo, joka oli ollut Järvenkin kahakassa, jotta hän, arvellen: "Äläs vielä hävytön! Et kauan ihmisten rysiä koe", lähetti tuonne tuuheaan pensikkoon luodin hyvästä pyssystään. Mutta väli oli liian pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan, ett'ei luoti tainnut sattuakaan. Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.

Muuta kahakan-tapaista tässä tuskin tapahtui, kun kumpikin vartiajoukko kentiesi päätti paraaksi olla aloillansa eikä suotta suututtaa toistansa, ennenkuin hätä tulisi ja täytyminen pakottaisi. Eivät talonpoikain vastustus-tuumat tässä olleetkaan niin todelliset, joten miehiä meni Ruotsalonkin kylästä Suonperään vartioimaan, jossa aijottiin lujasti panna vastaan.

III.

Talven paahto-pakkaset olivat loppuneet ja suloinen kevät ennusti kesän tuloa. Wesiltä oli jääkansi sulanut ja auringon säteet olivat saaneet kinokset sulamaan. Jopa alkoi taas jää sulaa ruotsinkin leiristä. Kohta valkeni näet päivä, jotta övesti Gripenberg lähetti Raumalta välivääpeli Spåre'n 30 miehen kanssa katselemaan miten vihollinen Kälviän seutuja vartioinee. Ei ole helppo sanoa, lähettikö Gripenberg hänen omia aikojaan vai pyysivätkö Kälviän miehet häntä lähettämään apuväkeä itsellensä. Eräs vanhus kuitenkin muisteli heitä käyneen pyytämässä: "sinne tehtiin useampia reissuja." Kyllä se näyttääkin uskottavalta, että heidän tulonsa paraasta päästä oli talonpoikain toimittama, sillä tämä Spåre'n tänne lähettäminen olikin ainoa retki sotatuumissa noiden seitsemän häpeällisten lepoviikkoin aikana.

Näine miehineen astui Spåre Hakunin taloihin, jotka ovat noin puolen neljännestä tie-poskessa.[3] Täältä sai hän miehen soutamaan itseänsä väkineen muutaman vähäisemmän järven (Isojärven) yli; hänellä näet oli mielessä metsien läpi päästä vihollisten selkään Riipan pellolle, ja mainittu järvi oli ensinnä edessä, kun läksivät Hakunilta. Mies soutikin heidät yli järven ja toiselle rannalle päästyään virkki Spåre hänelle: "älä lähde täältä pois, jotta pääsisimme takaisin, jos hätä tulee." Siltä ei mies viipynyt kauan tässä, vaan palasi kyllä petollisesti pois, huolimatta mitään sotamiehistä. Metsän läpi Spåre kulki suoraan ja sukkelaan, kun oli saanut Ruotsalon kyläläisiä koko joukon mukaansa, jotka kyllä tunsivat radat metsissä. Talonpoikain mainitaan seuranneen häntä hyvin kernaasti sen vuoksi että oli sanonut saavansa koht'ikään apuväkeä lisäksi ruotsin leiristä, ehkä nämä ja semmoiset lupaukset olivat vaan pikku petoksia saadakseen miehiä paremmin seuraamaan. Tultuansa metsäpolkuja myöden lähemmäs Riipan taloa, laittaa hän sanan Suonperässä Kapraalin mäellä vartioiville talonpojille että ehtiä lisäksi, ja käski heidän kello 8 aikana olla saapuvilla. Ei kuitenkaan malttanutkaan itse odottaa 8 asti, vaan alkoi ennen jo hiljaa hiipiä männikössä Riipan pellon aidan taaksi, jossa viholliset oleskelivat. Ehkä Spåre alkoi vehkeensä ennen määräaikaa, oli hänen luoksensa toki karttunut aikainen miesparvi Suonperästä, heti saatuansa tiedon hänen tulostansa ja aikeistansa. Hekään näet innoissaan eivät malttaneet odottaa 8 asti, ja ehkä saattikin heidän nopea tulonsa ja malttamattomuus Spåren vehkeilemään ennen omaa määräämää aikaa. -- Ennenkuin lähdettiin, muistutti Spåre talonpoikia yrityksen vaarasta ja lupasi jokaisen uskaltamattoman jäädä metsään. Taisipa aina moniaita jäädä aseitten puutteesta ja joku pelvostakin. Omat miehensä sanotaan hänen asettaneen puitten suojaan, vaan ei huolinut talonpoikain säilyttämisestä. Kyllä mainitaan hänen ensin vähän epäilleen, mutta sitten hypätä hurautti hän ensimäisnä tasakäpälässä yli aidan ja kiljaisi samassa miehilleen, jotta laukaisivat. Yleinen hämmästys nousi venäläis-leirissä. Ei se kummakaan, kun eivät olleet aavistaneet mitään. He vaan istuivat huolettomina nuotioinsa äärissä, joilla kiehua porisi kattiloita talonpojilta varastettua lihaa täynnä. Mutta nytkös kiire tuli! Männiköstä lähetettiin ehtimiseen tulisia tuliaisia ja rohki oli talonpoika-parvikin aidan yli. Pian säännölliset soturitkin samoin. Muutamia tuli-tuprakoita lähetettiin toisilleen, mutta pian kävi aika liian tiukaksi siihenkin. Pyssyin ja kiväärein ponsilla nyt käytiin toisiinsa käsiksi. Spåre itse joutui miekkasille erään vihollisen herran kanssa ja löi herralta, pyytäessään häntä vangikseen, käden kalvosesta poikki. Jo oli Spåre saamaisillansa, kun tämä urhoollinen vihollinen nakkausi pää edellä hevosensa selästä verissään aidan taaksi ja pääsi niin pakoon. Spåre, joka kyllä ei miekkaillut huonosti itsekään, sai vaan hevosen aseineen kaluineen. Kohta päällikön paettua täytyi toisten vihollistenkin paeta. He pääsivät mikä metsää, kuka tietä myöten Kokkolaan, jossa omassa leirissään tiesivät olevansa hyvässä turvassa, sillä Tutschkoff oli ja saanut apuväkeä ja lisävaroja.

Täll'aikaa lisäytyi Suonperästä ehtimiseen väkeä, mutta nämä eivät enään ennättäneet paraasen pöläkkään, kun jo kello 7 aikana kuulivat tiheän ammunnan ja he siis hiljastuivat. Wihollisen miestappiosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta muudan vanhus arveli noin kymmenkunnan vihollisia tapetuksi ja saman verran eli useampiakin haavoitetuksi. Talonpojille ei tullut muuta vahinkoa kuin että Järvenaution isäntää ammuttiin käsivarresta läpi, kun laahasi pyssyänsä. Tätä vikaansa parannuttamassa oli hän kauan ruotsin leirissä, jossa häntä muutoinkin kohdeltiin hyvästi niinkuin sopikin.

Kun Riipassa oteltiin olivat ne 10 miestä -- 8 sotamiestä ja 2 "korkeampaa" --, jotka muistamme asetetuiksi neljänneksen päähän Riipasta kirkolle päin, kahdella päällä mitä tehdä: lähteäkö sinne mistä ammunta kuului, vai pysyä paikoillansa niinkuin käsky oli ja velvollisuus siis vaati. Paikoilleen päättivät jäädä, arvellen venäläisten voittavan kun heitä oli siksikin monta. Waan tästä luulostansa pian pääsivät kun näkivät jonkun ajan kuluttua Spåren väkineen ja talonpoikineen astuvan Riipasta. Wenäläiset näkivät kohta että ainoastansa pikanen pako metsään voisi tarjota pelastusta. Kohta juoksivatkin metsään. Mutta täällä eivät tavanneetkaan toivottua turvaa, sillä talonpojat eivät tyytyneet heidän pakoansa katselemaan vaan ajoivat heitä takaa. Täällä metsän sisällä syntyi kovia yhteenottoja ja hirmuisuuksiakin, kun yksi tulvillaan oleva oja teki vihollisten etemmäksi pakenemisen tätä suuntaa mahdottomaksi. Talonpojat olivat menestyksestä Riipassa hyvin innostuneet ja juoksivat ympäri metsiä saavuttaaksensa vihollisiansa. Mainitun ojan reunalla tapasivatkin moniaita. Eräs esimerkiksi juoksi heti ojan tykö kun tuli maille ja näki mihin vihollinen mieli. Täällä hän kohta kohtasi 3 vihollista ja saavutti juoksemalla jälkimäisen heistä, tarttui takin kaulustasta häntä ja paiskasi maahan. Tässä löivät painia kotvan, vihollinen alla, hän päällä pieksäen aika lailla hangasteliaansa. Mutta kohta lakkasi tämä leikki. Talonpoika huomasi samassa noiden kahden toisen vihollisen aikovan käydä häneen käsiksi kivääreillään; nämä näet tuumasivat kolmen päästä tuosta painajaisesta, kun näkivät miehen olevankin aivan yksin. Pahoin näyttikin jo käyvän ukollemme, kun oli aivan aseitta, mutta samassa tuli toki toisia tovereita hänelle avuksi. Heidän avullansa saikin hän nyt nämä kaikki kolme vihollistansa kiinni. Kaksi husaaria oli myös kätkeynyt muualle metsään ja olisivat luultavasti jääneet löytämättä, ellei sattuma olisi toisin sallinut. Jo palattiin metsästä kun kuultiin hevosen hirnuvan. Heti hyppäsikin miehiä hirnuntaa kohden, jotka kohta löysivät kaksi hevosta sidottuina puihin. Siitä arvasivat hevosten omistajainkin olevan lähellä. He siis hakemaan, kunnes löysivät husaarit, jotka olivat lymynneet tuuheaan katajikkoon, luullen tässä säilyvänsä. Toisaalla oli eräs lyhytläntä, mustanverinen ja matala-otsanen pyssynseppä juosnut metsään, piilonnut risukkoin ja pensikkoin ta'a, josta hänen sopi tehdä tekojansa. Aina kun hänen sivutsensa juoksi ryssiä, niin ampui takavarikostaan heidät hartioista läpi. Hänen mainitaan olleen pelkurin, jott'ei uskaltanut ampua edestä, peläten heidän ampuvan takaisin. Niin sai ammutuksi kolme vihollisparkaa, jotka eivät mitään vaaraa täältä odottaneet. Paikalle eivät siltä kaatuneet; totta vääntyivät johonkin metsään: "heidät olisi kyllä löynnyt, jos heistä vuotavia veripilkkoja olisi seurannut."

Tämä kaikki tapahtui metsässä. Mutta tielläkin sattui sattuma, jossa eräs mies sai näyttää kuntoansa. Kun näet näki toisen näistä kahdesta korkeammasta vihollisesta ajavan hänen sivutsensa pakoon, niin juoksi herran rinnalle ja kun oli aivan aseetta, repäisi sen käsivarrella huiskaavan karpiinan. Sitten kävi hän hevosen päähän käsiksi, josta herra häntä hosumaan miekallansa. Jo olisikin miehemme tainnut käydä pahoin, ellei olisi takaa ammuttu herraa käsivarresta läpi, jotta miekka putosi. Itse ei antaunut ammuttunakaan, vaan käski hevostansa ja ajoi matkoihinsa ehkä pahoin haavoitettuna. Tämän nuorukaisemme isä oli ruotsin väessä ja hän itsekin Tyrnävän kappelista, mutta hänen nimensä on jo unohtunut.

Samalla tiellä oli Spåre'nkin käydä pahoin, ehkä oli äsköisistä riitapaikoista metsässä erillään. Hän näet ratsasti Suonperän taloja liki, Kapraalin mäen alle, jolla tiedämme talonpoikain entistä paremmin varustauneina vartioivan. Nyt oli Spåre'lla päässä melkeen samanlainen korkea hattu kuin venäläisherroillakin tavallisesti oli. Jakob Suonperä jo valmistausi ampumaan, luullen hänen olevan vihollisia, varsinkin kun toinen lähellä oleva mies yllytti häntä laukaisemaan. Se toki arvelutti Suonperää itseä, että miten yksinäinen vihollinen uskaltaisi tulla kahden tulen keskelle -- Spåren oman väen ja talonpoikain. -- Samassa huusi Spåre'kin: "älkää minua ampuko; minä olen ruotsin herroja." Siten pääsikin hengissä.

Tämä kaikki tapahtui lauantai-iltana Toukokuun 21 p.[4] Ruotsalaiset saivat talonpoikain avulla näissä taisteluissa 8 vankia -- missä ja miten ne kaikki saatiin, on nyt jo hyvin vaikea sanoa, -- hevosta ja muuta kalua kuormallisen: kiväärejä, miekkoja, satuloita ja muuta, jota ei viety Raumalle. Kansa sai jälleen kattilat lihoineen päivineen, rosvottuja vaatteita j.n.e. Muutamassa muuripadassa kiehui kokonainen sika, jonka, Krekelän ison talon nyt ainoan eläimen, olivat ottaneet. Siasta saivat Spåre'n miehet aika aterian, josta sotamiehet kokivat lyödä laukkuihinsakin sian-lihaa. Eivät suinkaan viholliset aavistaneetkaan tuon komean saaliin jäävän heiltä syömättä ja joutuvan heidän vihollistensa ravinnoksi. Pyhänä palasi Spåre Raumalle, josta oli tullutkin.

Ennen yritykseen ryhtymistään lupasi Spåre joka miehelle, joka ottaisi osan taisteluun aika rehevästi 2 riksiä; "mutta eipä tullut tuon enempää." Wanhukset täällä tahtovat syyttää Spåre'a uskalluksen puutteesta, vaan liekö siinä syytöksessä perää. Ainakaan ei hänen rohkea käytöksensä Riipassa kantele hänen pahaksensa. Sitä myös nurkuvat vielä, että aina tahtoi säästää omia miehiään ja pani talonpojat sinne missä vaarallista. Toisen ja vähäisemmän edusvartiakunnan paettua metsään, asetti hän myös omat miehensä maantielle seisomaan, mutta yllytti talonpoikia juoksemaan metsään ajamaan vihollisia takaa. Siten olivat useat vangitkin talonpoikain saamia, ehkä Spåre ei mainitse luultavasti virkakirjassaan talonpojista ollenkaan eikä anna siis heille ansiotakaan, että olisivat saaneet kiinni vangit. Jos Spåre taas olisi maininnut talonpoikain avusta mitään, niin olisi varmaan Montgomery'kin seurannut hänen virkakirjaansa. Wieläpä kummastuttaa tuokin, että tämä tapahtuma Kälviällä on mainitussa historiassa joka kohdassa väärin selitetty, johon vääryyteen nähtävästi käsillä olleen (Spåren?) virkakirjotuksen vääryys on ensi syynä.

Samana iltana oli virkeä liike vihollisenkin leirissä, kun paenneet viholliset tappiostaan toivat sinne sanan. Witikan sen-aikuiseen keskievariin vietiin tykkejä ja kovasti väkeä. Witikkaa vähän pohjoisempana laitettiin ammunta-varustuksia tykeille. Lähellä olevan töllin ulkokatto purettiin maahan ja välikatolle pantiin kasakoita vahtiin, josta voivat katsella Kälviän kyläntietä vähän matkaa. Hämmennystä enentämään tulivat Jatkojoellakin olleet vahdit, jotka olivat lähteneet matkoihinsa kun Riipasta kuulivat ammunta-räiskeen. Kasakoita lähetettiin nyt kahdelle haaralle, valtatietä ja Kälviän tietä, katsomaan, tuleeko koko ruotsin väki nyt heitä vastaan. Samana iltana tuli Suonperäänkin asti kaksi kasakkaa, mutta talonpojat alkoivat ilman-aikojansa ampua heti heidät nähtyään. Siitä nämä palaamaan aika vonkaa, jotta vaan kavioin kapse iltamassa kajahteli.

IV.

Näistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä muuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään säännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli odotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli heille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen sopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi nyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet. Talonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli tavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin mäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä enemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta kuusen parkista tehdyt viilekkeet eli "kihängit" kuni sotamiehillä ainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen parkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa. Joilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5] sotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin. Tämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka yhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat heitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat sen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen polttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos tuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei heillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat kun Peitsonkin luona.

Kaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä oli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu kantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa ja taloissa, riihien lakassa -- jonne kalut katon kautta laskettiin -- kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin vetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako oli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän ja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven kyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin kylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan pakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi. Kirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut ja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän pohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä -- Raumalta Raaheen asti. -- Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin rivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys ja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta ja loistamasta.

Toukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin. Mitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti se itse sen.

Edeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain vihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin ja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia -- joita tätä nykyä juur oli 180 -- meni Krekelään vieraitaan katselemaan ja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun aivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu Jakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota myöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun hyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. -- (Jo ennen olemme nähneet että Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli vähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee. Sen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen pituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) -- Tuon Jakob Suonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä laukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä, niin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! "niillä oli vaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat housuissani." Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta ainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski siis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla paikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä miestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään, lähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös nekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin pois.