Part 16

Heinäkuun 24 p., joka tänä vuonna sattui sunnuntaipäivälle, oli tapeltu Kauhtuan sillan luona, ja vältvääpeti Roth oli samassa ottanut Wenäläisiltä veneillä kuljetetun varaston. Saatuansa vihollisen tavaran käsiinsä, möi Roth osan huutokaupalla, jakoi toisen talonpojille. Wenäläisten patikoitua matkoihinsa, ja hänen sen tehtyänsä, läksi hänkin pois, niinkuin hänen tapansa aina oli äkkiä tulla ja yhtä äkkiä kadota teille tietämättömille. Wiholliset, jotka eivät menneet kauas, palasivat jälleen, kun näkivät Roth'in joukkonensa kadonneeksi taas vähäksi aikaa. Ruoveden kirkon seutuihin asettivat he Ritoniemen taloon pari sataa miestä vartiaväeksi. Nämä tässä majailiat viholliset pitivät aina tarkastusmiehiänsä Matamäellä ja Ritoniemen ulkohuonetten katoilla, josta he varsinkin voivat nähdä, jos vihollinen tulisi pohjois-tietä. Roth, joka päätettyänsä Kauhtuan kahakan mieltänsä myöten, oli vetäinyt Wisuveden ja Tarjanteen vesille, sai kuulla vihollisia taas olevan Ritoniemessä ja päätti joukkonensa hätyyttää niitä sieltä. "Puolen toista viikon" kuluttua Kauhtuan sillan rymäkästä, ryhtyi väsymätön Roth hankkeisinsa. Tultuansa Ruovedelle, lähetti hän enimmän osan miehiänsä sitä varten kapraali Kortman'in johdossa veneillä Mustalahteen, jossa piti heidän astua maalle ja marssia sieltä Peskan, Mustajärven, Kankaan ja muiden taloin kautta kirkolle, jossa vihollisia oli.

Mustalahden kylään tultuansa vaativat jokaista, jonka tapasivat kotosella, lähtemään joukkoonsa. Monta ottivat puoli-väkisin ja kaikkia vaatiessaan lähtemään, lisäsivät aina tuon mokoman uhkauksen: "ku ei lähtene, se hirtetään oman porttinsa päälle." Siten saivatkin joltisen joukon miehiä mukiinsa, jotta heitä kaikkiaan nyt voi olla saman verta kuin vihollisiakin. Luonnollista on, ettei näilläkään hetikään kaikilla ollut aseita päteviä, kun ei Roth'in väelläkään ollut antaa pois; seiväs kävi kalusta yhdelle, viikate toiselle ja mikä millekin.

Roth ja hänen rahvaan muistossa paljoa pelkurimpi kumppaninsa Spof läksivät purjehtimaan lähemmäs Ruoveden kirkkoa, kun olivat eroittaneet Kortman'in joukon maalle. Luultavasti oli heidän mielensä näyttäitä vihollisille samaan aikaan, kuin arvelivat Kortman'in joukkonensa ehtineen maisin kirkolle, jotta vihollinen pelästyisi ja luullen olevansa kierroksissa ehkä pötkisi tiehensä. Sen aikuiset ukot tahtovat väittää Roth'in tehneen sen aivan aikomuksetta ja vaan "ylimielisyydestä"; mutta semmoinenpa ei uljaan Roth'in tapa ollut. -- Roth ehtikin aikaisin kirkolle ja näyttäysi heti vihollisille; totta arveli Kortman'in jo ehtineen miehinensä maille. Wihollisen ei tarvinnut nähdessään veneistä muuta kuin vilahduksen, ennenkuin tunsi nuo veneet, jotka heille olivat tehneet niin monta pilaa. Siitäpä saivatkin torvet soimaan ja rumput rämäjamään. Kohta joutuivat jaloillensa ja asettausivat täydessä asussa komppania-lakealla, joka on perinyt nimensä Ruoveden, Keuruun ja Orihveden sotamiesten harjoituksista tässä. Siinä järjestettyinä odottivat viholliset Roth'in maalle astumista; mutta hän souti vaan kahdakäteen, ett'eivät saaneet mitään selkoa sen vehkeistä.

Wielä saikin Roth soudella kotvasen ennenkuin Kortman'ista kuului mitään. Tämä hänen viivytyksensä tuli erhetyksestä eli väärin älyämisestä. Jo näet edeltä-käsin oli tuumattu, ett'ei lähdettäisi koko kimppuun, jos aamu olisi sateinen, ennenkuin sateen lakattua. Aamu sattuikin sateiseksi, jotta taivas selveni vasta puolipäivän rinnassa. Kortman siis viipyi sateen ajan Mustalahden kylässä ja läksi vasta sateen lakattua kulkemaan miehinensä kirkkoa kohden. Roth taas oli pitänyt sadetta niin vähänä ja vaan joutavana tuhruna, ett'ei huolinut siitä eikä pitänyt sitä minäkään esteenä, ja lähti siis jo varemmin matkaan. Siitä siis hänen odottamisensa.

Tultuansa Ritoniemen talon tykö huomasi valpas kapraali Kortman vartian aitan katolla. Arvelematta hän ojensi kiväärinsä, jotta vahtimies hänen ammuttuansa tuli rapisten alas, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä kumppaneilleen Matomäen harjun takaisella lakealla. Siitä kiirehdettiin toisten kimppuun, koska jo ilmankin ja ammunnasta varoivat vihollisensa saaneen sanan heidän tulostaan ja joutuvan varuilleen. Sen he jo ennestäänkin, kuni näimme äsken, olivat, Roth'in veneet nähtyään. -- Ei ukkoin tarvinnut kauan kiiruhtaa ja tuskin vielä tiesivät, missä vihollinen nyt olikaan, niin jo alkoi yht'äkkiä kuulia sohista heidän ylitsensä ja sivutsensa. He ampuivat vastaan. Niin oltiin kohta komppania-lakealla. Tiheä ammunnan tuprake syntyi kummallakin puolen. Tässä ei Suomalaisten hyvä ollut alussa, kun vihollisen kuulat lensivät liian likeltä. Nähtyänsä tämän, komenti Kortman heidät rynnistämään lähemmäs vihollista, joka vahvassa ruutin-savussa hyvin onnistikin. Nyt lensivät vihollisen luodit korkealta yli; Suomalaisten sitä vastoin nyt sopi hyvin ampua lyhempikutilla pyssyillänsäkin. Tässä tapeltiin puolen tunnin aika. Kortman joukkonensa rynnisti eteenpäin ja Wenäläiset peräytyivät vähitellen. Tuosta leikistä suuttui eräs suutari Wirroilta, kun mielestään ei tullut tolkkua niin rohki kahakasta. Hän juoksi lähemmäs vihollista ja sai, tuulen vähän savua hälvennettyä, nähdä Wenäläisten herran koreissa vaatteissaan. Suutari ojensi oitis luotipyssynsä ja ampui, jotta herra kaatui. Totta oli juuri tämä suutarin teko, kun päällikön vihollisilta ampui, syynä siihen, että kun nämä pari sataa säännöllistä sotamiestä ottivat pakoon pötkiäkseen, ehk'ei heitä vastassa ollut monta kymmenkuntaa säännöllistä suomen väkeä, vaan enimmästi harjauntumattomia talonpoikia. Warmaan pelkäsivät Roth'in edestakaisin-soudon myös tietävän jotakin. He pakenivat Orihvedelle päin. Tästä heidän paostassa ällistyi sekä Kortman että hänen miehensä, jott'eivät älynneet ajaa takaakaan, vaan vetäysivät hiljallensa hekin, kun eivät voineet uskoa heidän oikein paenneen, vaan varoivat heidän tekopaolla mielivän kiertää Kortman'ia joukkoneen. Niin läksivät kumpikin pakotuumissa lakealta, peläten kumpikin kiertämistä. Eroitusta oli sentään koko joukko kummankin paossa. Wenäläiset juoksivat henkensä perästä, Suomalaiset peräysivät hiljalleen, jutellen tovereilleen töistään ja muista tapahtumista.

Wenäläisiltä kaatui mainittu herra ja ainakin 16 sotamiestä, jotka löyttiin lakealta jälemmin; yksi Ruoveden komppaniasta ammuttiin kuoliaaksi. Ei ole tiettyä, kuinka monta vihollista haavoitettiin; mutta yhtä talonpoikaa pistettiin painetilla kalvosesta läpi. Wankeja ei saatu kummallakaan puolen, kun ei kumpikaan tiennyt pyytää semmoisia, ennenkuin jo oltiin kaiketi erillään. -- Tappelussa oli muutama toinenkin talonpoika pahassa pulassa, kun seipäinensä oli joutunut käsikähmään muutaman vihollisen kanssa. Hänen olisi tainnut lopuksi käydä pahoin; mutta tuli toki eräs sotamies, "tyranni-miehiä niinkuin kapraali Kortman'kin", ja varrasti vihollisen painetilleen. -- Kortman'in sanotaan olleen pelkäämättömän, vaan ankaran ja raa'an miehen.

Palattuansa Mustalahden kylään tapasivat Roth'in ja Spof'in, jotka juuri olivat hekin astuneet tässä maalle ja tulleet Kankaan taloon. Paluumiehet kertoivat, miten asiain oli käynyt ja että Ritoniemessä oli isoja varoja noudettavina; -- palatessaan olivat saaneet tiedon Wenäläisten oikeasta paosta. -- Mutta Roth -- totta tulevista syistä -- ei enään antanut lupaa lähteä niitä noutamaan, vaan käski talonpoikainkin mennä kotiinsa. He sekä Kortman olivat sitä kovasti vastaan; mutta Roth ei myöntynyt. Kortman'in mainitaan sanoneen Roth'ille: "Jos nyt menemme sinne, niin kyllä saamme päiväpalkkamme." vaan tässä ei auttanut mitään. Roth miehinensä läksi taas vesille sissi-elämäänsä pitkittämään.

Mutta kun ei kukaan näkynyt huolivan Wenäläisten jättämistä varoista, päätti eräs töllin mies, asuva vähäisellä saarella aivan lähellä kirkkoa, korjata niitä omakseen. Niin korjasikin varsinkin viljanpuolta, jota näki itsensä parahiten voivan käyttää, jos vähän muutakin ja kätki kaikki tölliinsä permannon alle. Waan kun paenneet Wenäläiset kolmen päivän kuluttua saivat kuulla, ett'eivät Roth'in miehet olleetkaan anastaneet varastoa, palasivat he ja rupesivat hakemaan läheisistä taloista ja tölleistä sitä, mitä oli otettu pois. Hakemaan tulivat saaren tölliinkin ja nuuskittuansa kauan aikaa kaikkia paikkoja löysivät varat permannon alta. Siitä poltettiin koko saari töllineen päivineen. Wäki oli pääsnyt pakoon. -- Sitten seurasi tutkimisia, joissa päättivät kiristää kuoliaaksi Aution sen aikuisen isännän Törnqvist'in, jolla nykyinen senaattori taitaa olla sukua. He vaativat häntä tunnustamaan tunnustamattomiakin ja pistelivät, hakkasivat hänen kuoliaaksi. Samasta syystä juoksutettiin hevosten välissä Antti Sillanpää ja muitakin Orihvedelle, jonne moni jäi sille matkalle.

IX.

Tapahtumia Rautalammilta.

Rautalammin kautta kuljetettiin viinakuormastoa. Sekä Klingspor'an kuulutuksista että vallesmannin yllytyksistä kokousi talonpoikia tätä ainakin hätyyttämään, jos eivät voisi ryöstää. Kehnon kelin vuoksi jäi se Hintikan keskievariin parempaa keliä odottamaan. Eräänä sunnuntai-iltana kokousi miehiä talon lähisyyteen ja Hintikan isännälle annettiin sana heidän aikeistansa. Isäntä suostui heti ja lupasi antaa sanan, milloin olisi soveliainta karata käsiksi. Sepä tulikin pian. Wiisi miestä ja talon-isäntä kuudentena läksi tavallisuuden mukaan huoneesen, jossa kuormaston viisi vartiaa olivat asuntoansa. Miehet tervehtivät, rupesivat porittamaan venäjää sen, minkä osasivat: "paljoa ei tarvitsekkaan, tulla Wenäläisen kanssa tutuksi." Mikä katseli aseita ja kiitti niitä, mikä teki muuta. Wihdoin oli isäntä menevinään pois pirtistä, mutta samassa pyörähti hän takaisin ja sieppasi seinältä heidän aseensa syliinsä, joiden kanssa rohki juoksi ulos. Samassa anastivat toiset vihollisten nurkkaan pinotut kivääritkin. Myös pölähti pirtti samalla talonpoikia täyteen, joten vihollisten oli antauminen. Nämä vartiat vietiin sitten vankeina Suomen väkeen. Tämä 17 eli 18 aamin kokoinen viina-kuormasto joutui nyt vaivatta talonpoikain käsiin. Siinä juotiin ja mässättiin aikansa, ja vei moni viinaa kotiinsakin; mutta tälle elämöitsemiselle tuli Rautalammin vara-vallesmanni loppua tekemään ja pani viinan muutamaan aittaan, lukun ja sinetin ta'a. Sen ei kuitenkaan sanota pidättäneen talon väkeä sieltä viinaa ammentamasta.

Pait että näin tässä ottivat "ryssän votkaa", tekivät he muutakin vastusta viholliselle, kun kuormastoja ei sattunut kulkemaan. Warismäen ja Hintikan taloin välillä on synkkä metsikkö-taival. Tälle taipaleelle väliin kokousi talonpoikia syrjäkylistä pyssyinensä vihollisen kurierien tuloa vartomaan. Usein saivat aikomisensa tuleentumaankin. Ainakin 4 kurieria ampuivat tällä taipaleella; yhden he hautasivat maantien rummun alle, kolme taas kaivettiin metsään, joka siitä vieläkin kantaa nimeä: "kasakkakorpi."

Tämä toki ei voinut käydä kauan laatuun vihollisen huomaamatta. Kummakos että suuttui tästä? Wenäläisten päällikkö oli vihoissaan sanonutkin: "saan kurierit kulkemaan Ruotsin armeijankin läpi, vaan en Warismäen kylän. Se on hävitettävä." Seuraavana sunnuntaina lensikin oiva joukko kasakoita Warismäelle, toinen Hintikkaan. Nämä kylät poltettiin ja hävitettiin aivan puhtaiksi, että tuskin jäi mitään palamatta. Warismäen kylässä paloi niin kahdeksan asumusta, taloja ja torppia, jott'ei säilynyt muuta kuin yksi aitta sytytys-tuohineen, tervaksineen ympärinsä, kun ei niitä ollut kerjetty oikein sytyttää. Aitta sisälti viljaa ja oli ainoa, joka silloin jäi alastomille asukkaille. Nyt on kylä kukoistavimpia ja varakkaimpia kyliä.

Yhtä isänmaallista mieltä kuin rahvas, kantoi myös Rautalammin rovasti Mathias Calonius. Wenäläisten kosto kohtasi häntä sekä mainittuja kyliä, ehkä ne enimmäksi nytkin olivat syyttömiä, kun kurierien ammunta oli syrjäkyläläisten työtä. Wallesmanni karttoi koston paeten. Tiettyähän on, että viholliset aina pitivät herrasmiehiä talonpoikain yllyttäjinä ja siksi kohtasi kosto niin syyttömästikin heitä. Mutta Calonius ei ollut tyytynytkään alallansa olemiseen, vaan suosi ja koki auttaa Suomen sotajoukkoja missä voi. Hänen näet piti kerrankin laittaa sana Sandels'ille vihollisten olosta ja vehkeistä. Hän kirjoitti kirjeen, jossa kertoi asiain haarat, ja tuumasi lähettää sen luotettavan miehen kanssa sotaväkeen. Semmoiseksi luuli hän oman kirkkonsa unilukkaria. Mies mietti miettimisensä, otti kirjan ja vei sen -- vihollisille. Siitäpä syytä heille tulla nyt rovastia kahlehtimaan. Kuitenkaan eivät rääkänneet häntä; totta siitä kun päällikkönsä Barclay de Tolly oli lähellä, ett'eivät uskaltaneet. Samaan aikaan tuotiin myös Laukkaan postinhoitaja Essbjörn Murtoniemeltä. Hän oli sattunut kiinni vaan Wenäläisten inhottelevaisuudesta ja ilkeydestä. Hänen asiansa laita oli näet tämä. Eräältä Koivistossa olevalta katteinilta oli Essbjörn pyytänyt postikulun suojelemista varten vartioita taloonsa, jonka saikin. Wihollisen päällikkö tässä oli olevinansa hyvin ystävällinen, ehkä ajatteli toista. Se käski Essbjörn'iä myös laittamaan kalliinta ja käytöllisintä omaisuuttaan piiloon johonkin vihollisen jätöistä. Essbjörn tekikin niin ja laittoi parasta kaluansa metsään. Mutta kun niitä tuotiin sinne, oli katteini jo ennestään asettanut sinne sotamiehiä, jotka väkisin ottivat kalut omiksensa. Sitten ruvettiin Essbjörn'iä hätyyttämään siitä, että muka olisi tiennyt jostakin Suomalaisten rynnistys-aikeesta ja sen vuoksi ruvennut tavaraansa piilottamaan. Myös syyttivät häntä siitä, kun oli antanut muutaman palkan-määrän eräälle Klingspor'an lähettiläiselle, sekä siitä, että olisi lähettänyt kaikenlaisia tietoja Suomen väestölle. Kun asiaa tahdottiin väkisin ja näin julkisesti pahimmalle kannalle, eivät selittämiset eivätkä mitkään auttaneet; vaan Essbjörn pantiin kärryille ja sotamies ajamaan. Wälillä Rautalammille olisi hän pääsnyt kyllä karkaamaan; mutta luuli vietävänsä pääpäällikön tutkittavaksi, arveli itsensä siellä pääsevän vapaaksi ja itsensä siis ei voittavan karkaamisesta mitään. Rautalammilla sai hän Calonius'en toverikseen onnettomuudessaan. He lähetettiin sieltä yksissä Pietariin; nyt olivat tällä välillä jo niin vartioituina, ett'ei olisi ollut tuumailemistakaan pakoon. Täällä Pietarissa saivat he olla Maarian päiville asti toisna vuonna. He vapautettiin Calonius'en vanhan ijän ja veljesten kautta, jotka läksivät etsimään häntä sieltä ja kuljettuansa kauan vankihuoneesta toiseen, tapasivat he rovasti paran muutamasta koppelista. Samalla päästettiin Essbjörn'kin. He eivät aina saaneet olla toistensa parissakaan, vaan kumpikin surkeassa vankipuvussaan. Kun pääsivät, olivat jo hyvin vanhenneet ja vaalenneet.

Viiteselitykset:

[1] Tässä niinkuin muuallakin on ehkä paras kutsua tätä kappelia Raumaksi eikä Himangaksi, koska kansa enemmin käyttää nimeä Rauma, jos kohta Himanka ja Himango ovat kirjoissa viljeltyjä nimityksiä.

[2] Näemme näiden lukuin ei sopivan yhteen Montgomery'n antamain tietoin kanssa; mutta siitä enemmin kun tulemme laveammalta puhumaan näistä vartiajoukoista.

[3] Siis ei hän tullut, niinkuin Montgomery sanoo, Keralan talon kautta. Hän ei myöskään ollut tullut minkään venäläis-vartiajoukon sivu, kun ei niitä tänne asti ollutkaan; sillä viimeisen vartiajoukon tiedämme olleen Jatkojoen vasemmalla törmällä, jota Spåre väkineen ei olisi voinut lähetä venäjän virstaa lähemmäksi, kun tie Hakuniin eroaa maantiestä tämän matkan päässä Jatkojoen sillasta. -- Melkein joka sana Kälviän käymistä olisi itseni saamain tietoin mukaan väärä Montgomery'n historiassa; mutta enemmin pidän uskottavana näiden kahakkain toimijoilta saatuja tietojani ja muita sen aikuisia vanhusten kertomia kuin korotusta halaavan vältvääpelin virka-kertomusta.

[4] Ei ole helppo sanoa, oliko se 14 vai 21 päivä, kuin ei muisteta muuta päivän määrää kuin "lauantai." Luonnon joutumisesta ja toisista pikku seikoista päättäisin päivän 21 päiväksi.

[5] Hänen asumapaikastaan oli sen niminen mäkikin saanut nimensä.

[6] Tässä taas ei ole päivän määrä oikein varma. Asian laita on tässä sama kuin edellistä lauantaita määrätessä. Se vaan on varmaa, että kaikki tämä tapahtui seuraavana perjantaina.

[7] Muudan toinen vanhus sanoi heitä olleen venäjän virstan pituisen matkan täynnä. Sillekin välille jo mahtuisi muutamia tuhansia! Yleisesti sanotaankin heillä olleen käskiänä kenraalin, johon luuloon saamme syytä kohta seuraavastakin.

[8] Tämä näet kävi näin. Carlenius'kin kyllä oli päässyt kirkkoherran vaaliin, vaan ei saanutkaan seurakunnan ääniä, kun ei ollut kappalaisnakaan ollenkaan sen mieleen. Enemmistön huudot sai eräs Lagus. Senpä vuoksi läksi Carlenius ajamaan Lohtajalle, jossa kreivi Klingspor silloin oli. Hän Klingspor'alle valittamaan vaivojaan ja uskotti, kertoman mukaan, vihdoin Klingspor'aa siihen luuloon ett'eivät talonpojat muka sen vuoksi olisi anoneet häntä että aina piti Ruotsin puolta -- (hän tosin oli kokenut toimittaa talonpoikia vahtiin, mutta äijät arvelevat hänen silloinkin varoneen enemmin oman omaisuutensa häviötä kuin ruotsin väen tappiota). Haastellen Klingspor'alle näin, saikin taskuunsa avoimen kirjan Kälviän kirkkoherran virkaan. Päivän parin perästä tuli Lagus samoin saamaan valtuuskirjaa virkaansa Klingspor'alta; vaan kun sen jo oli antanut toiselle, sai Lagus "vesissä silmin" palata perheensä luoksi entiseen vähäiseen paikkaansa. Klingspor asetti papin Ullavaankin, ehk'ei se tainnut tapahtua vääryyden kautta. Siis oli tällä ylipäälliköllä -- joka, Lohtajan pappilassa istuessaan ruokapöydän ääressä, itkien valitti "nälkään kuolevansa tässä kirotussa maassa" kun ei saatu tuoretta voita pöydälle -- aikaa ryhtyä asioihin, joihin hänellä ei ollut mitään tekemistä, kun hän vaan pääsi kuulia, ruutia ja uljuutta ajattelemasta.

[9] Todistuksena siitä, ett'eivät suomen sotajoukot puuttuneet sota-intoa on tuhansien entisten joukossa tämäkin jääkärien toive. Sama merkitys on silläkin tapahtumalla, että useimmat Kälviän sotamiehet palasivat Kalajoelta pois kun valmistaittiin yhä etemmäs pakenemaan. Eräs heistä, nimeltään Fast, oli vihoissaan virkannut: "Lempo lähteköön kenenkään karjanmaita rämpimään, kun ei ollenkaan taistella saa, mutta paeta vaan."

[10] Täältä Jungsund'in kylästä on meillä kertoma, joka kyllä ei tule kehumaan kyläläisten käytöstä, koska julmuus häpäisee isänmaallisenkin työn; muutoinpa olkoon syrjäpiirteenä tämä sodan kauhuihin ja kuvaelmiin. Tännekkin vartomaan Ruotsalaisten maalle astuntoa lähetettiin sotamiehiä. Grönvik'in lasitehtaasen kuuluvalle niemelle, nimeltä Alskatan, oli asetettu 2 miestä; sillä tämäkin mereen pistävä niemeke oli myös välttävä nousupaikaksi. Mainitut 2 miestä, isä ja poika, toinen harmaapäinen, toinen isänsä kukoistus-päivissä, saapuivat puolen yön aikana paikalle. Niemellä oli kalasaunoja, joissa miehet toivoivat saavansa pahanpäiväisen majasian. He sitoivat heponsa kiinni ja kävivät saunaan, jossa kaikki oli pimeää ja hiljaa. Iskettyänsä valkean riisuivat aseensa ja nukahtivat niin nopeaa. Mutta äkkiä herätti heidät kolina. Nyt huomasivat, että heidän kätensä jo olivat sidotut. Näkivät samalla saunassa kolme talonpoikaa, hyljepyssyt käsissänsä; yksi seisoi oven suussa, toiset pyssyjänsä laahasivat. Nähtyänsä vankiensa avanneen silmänsä, vetivät talonpojat heidät lavoilta alas saunan toiseen päähän, asettuen itse toiseen, ja näyttivät selvästi mikä heidän aikomus oli. Wanhus laskeusi polvillensa anoen armoa pojallensa; mutta talonpojat nauroivat vaan, tähdäten kukin nuorukaista. He laukasivat -- ja nuorukainen kuoli siihen isänsä silmäin alle. Ehkä isä näki saman uhkaavan itseänsä, ei hän rukoillut enään. Mutta talonpojat veivät hänen niittylle, sitoivat kiinni muutamaan pylvääsen ja ampuivat kaukaa. Kun eivät hämärässä osanneet oikein, eivätkä saaneet ammunnallaan muuta kuin miehen kerran parkaisemaan, juoksi yksi esiin ja hutki vanhuksen päätä pyssynsä ponnella, kunnes meni aivan muodottomaksi. -- Nyt lepäävät, kertoo taru, isä ja poika saman niityn povessa, jossa kuolema vanhuksen tavoitti; ja pilatyön tekiät eivät sen enempää enään puhuneet asiasta, ennenkuin vasta rauhan tultua, kun kerran olivat saaneet ruumiit korjuusen vihollisen silmistä.

[11] Tavallista oli, että nyt talonpojat täällä, samoin kuin usein muuallakin tapahtui, kuusen kuorista leikkelivät itselleen valkoisia nauhoja ja kihänkiä. Siten he kaukaa-katsojasta näyttivät säännölliseltä sotaväeltä ja uskottelivat useinkin vihollista siihen luuloon.

[12] Muutoin eivät täällä olleet kasakat ole jättäneet aivan kirottua muistoa jälkeensä, niinkuin ne Närpiöllä ja monessa muussa paikassa. Warsinkin mainitaan heidän antaneen arvonsa kaikelle, minkä tiesivät olevan jotenkaan yhteydessä säännöllisen sotajoukon kanssa. Sen he näyttivät kun esim. ratsastivat erään ala-upsieri K. Westman'in kartanolle Thölbyy'n kylässä. He näet riensivät ensin porstuan vielä suljettua ovea vastaan, tultuansa varhain aamulla sisään. Kaikki nukkuivat, mutta nuori rouva heräsi ja kävi puolipukeissa avaamaan, ei tietäen kuka kolisti. Kasakat töytäsivät häntä vastaan kuumia kirouksia vannoen; muutama nakkasi keihäänsä huoneen toiseen seinäänkin, vihansa todistukseksi. Mutta samassa huomasivat sotamiehen virkapukeen rippuvan naulasta. Kun kysyivät kenen se oli ja rouva sanoi sen olevan hänen miehensä, kerrotaan muutaman sanoneen: "kunnia sotilaan talolle!" ja heidän käytöksensä kaiketi muuttuneen.

[13] Tässä pantakoon semmoinen näytteeksi:

'Talonpojat Närpiön pitäjässä ja Norrnäs'in kylässä ovat allekirjoittaneelle jättäneet seuraavia Keisarillisia Wenäläisiä kaluja, nimittäin:

Hevosia -- jotka ovat lähetetyt parooni von Otter'in luoksi ... 15. Siloja ... 4. Satuloita, kuolaimia ja 3 säkkilöä ... 18. Lakkeja ... 7. Housuja ... 3. Pyrstösulkia ... 2. Loimia ... 2. Matkalaukkuja ... 5. Hevosen pääkopsia ... 16. Siloja ... 1. Kärryjä ... 1. Kattiloita ... 1. Sinisiä takkeja ... 5.

Sulvasta Heinäkuun 7 p. 1808.

Ad. Fredr. Jakobson, päällikkö (chef) yli Sulvaan asetetun osuuden (commendering) kuninkaallista Jemtlandin rykmenttiä.'