Part 15

Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén (?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi, ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin annettiin nimeksikään.

Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille, joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa, koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin. Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi uusia aikoja ja uusia toiveita.

Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta -- sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. -- Tätä oikeutta ja tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin. Papin syyllisyyden määrääminen -- ei tutkiminen -- otettiin ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään, jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi. Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen, minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet. Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he häntä Jämsään.

Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä, niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan, jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia, joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan, jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä, ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.

Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä, veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan; "mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?" Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.

Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä. Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia asumia uudesta hankkimaan. -- Kauan muistellaan täällä vielä tätä sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".

VI.

Kahakka Alahärmässä.

Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; -- hänen vetäymisestään ovat joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään --. Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla, tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi "hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.

Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan Härmään.

Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä; toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.

Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut, asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se, kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa, katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin raukesi nauruun. -- Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle, nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.

Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan. Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi. Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut käyttääkkään.

Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan, olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä, Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut: viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi, jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta, hänen hyvistä varustuksistansa.

Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen Pirin kylän.

VII.

Kahakka Kantin keskievarissa.

Wenäläiset lähettivät Waasan kaupungin ryöstöstä ja saman kaupungin seuduilta saatuja jyvä- ja jauhovaroja muille eteläisemmissä osissa maata oleville sotajoukoillensa. Tämän kuormaston muistellaan olleen 70 hevosen vedettävän, ja sitä varten olivat nimismiehet muutamat myöten, toiset vastoin tahtoansa, ko'onneet hevosia läheisimmistä seurakunnista. Heinäkuun 17 p. tuli tämä kuormasto Kauhajoelta Karvian kappeliin, joka nykyään on Kankaanpään pitäjästä; Karvialaisten oli nyt laittaminen se edemmäs. Kuormastossa oli 12 kasakkaa ja noin 50 jalkamiestä vartiaväkeä, paitsi kuormastoa kuljettavat talonpojat, jotka tähän aikaan eivät olleet luotettavimpia venäläis-varain suojelioita. Karvialaisetkin olivat kokouneet määräajaksi; mutta ei hevosinensa, vaan enimmäksi seipäinensä Kantin keskievariin, jossa viholliset aikoivat muuttaa hevoisia. He näet olivat Kauhajoella vähän ennen saaneet sotamarsalkki Klingspor'an nimeen kirjoitetun yllytyskirjeen kuormaston ryöstöön. Heidän ei kirjeen mukaan tarvitsisikaan muuta kuin vähän viivytellä vihollisia, kunnes Suomalaista säännöllistä sotaväkeä ehtisi tulla kuormastoa oikein ottamaan pois: se muka tulisi tuossa tuokiossa Kanttiin. Tämän kirjeen tekiäksi luullaan Knuuttilan herraa Kauhajoella Gustaf Inberg'iä,[31] jonka sanotaan lähettäneen samanmoisia joka naapuri-seurakuntaan. Että kirjeitä oli samanlaisia lähetetty muuallekin, tahtoo sekin todistaa, että tätä puheena olevaa kuormastoa ryöstämään kokousi Kanttiin miehiä Isolta-joelta, Honkajoelta ja Parkanosta, pait Karvialaisia. Waan harvalla heilläkään oli pätevämpiä aseita tai pyssyjä; mutta he siitä vähän pitivät lukua, kun heidän ei muka tarvinnutkaan muuta kuin vähän viivytellä vihollista. Näitä kirjeitä lennättämään oli Kauhajoelta laitettu useampia ratsumiehiä, joitten täytyi ajaa aika vauhtia, jos mieli kaikkein ei myöhästyä ja kuormaston ennättää sivu Kantin.

Kauhajoen tietä Nurmijärveltä tulevaa kuormastoa vastaan läksi Kantista kolme ratsumiestä tarkastamaan, jos ei hätyyttämään sieltä tulevia Wenäläisiä; kaksi näistä oli Kantin talonmiehiä ja kolmas oli kirjeentuoja, Tobias Kiviluoma nimeltään. He ratsastivat noin kuusi neljännestä Nurmijärvelle päin tätä ikävää Hämeenkangasta, kunnes pysähtyivät muutaman nevan eteläpuolelle. Sen pohjois-rannalla olevalta mäeltä näkivät kohta laskeuvan sotaväkeä. Eivät ensinnä tienneet oliko se luvattua Suomalais-väkeä vai vihollista, kunnes hevosmiehillä näkivät olevan keihäitä kuni ainakin kasakoilla ja muutoinkin kasakan hankkeet. Miehet arvelivat hetken pysyä vaan paikoillaan ja sanoa kasakoille, että he toivat hevosia kuormastoa varten; mutta päättivät sitten paon paremmaksi. Ennenkuin sieltä läksivät ajamaan pakoon, pistivät maantien poikki olevan ojan-rumpun palamaan. Rumpua sytyttäessä meni aikansa ja kun heidän ja kasakkain väli ei suurin ollut Wenäjän virstaa pitempi, pääsivät kasakat heitä lähemmäs. He kyllä kokivat ajaa aika vauhtia, mutta kun kasakat aina lähestyivät, niin eivät enää uskaltaneet ajaa tietä myöten, mutta poikkesivat metsään, ajettuansa tietä virstan verran. Sitä ennen olivat kasakat jo saavuttaneet Kauhajokelaisen, jolla oli sekä huonompi että matkasta väsyneempi hevonen. Hänen tappoivat siihen ampuen ja sapeleilla, piikeillä tuhansiksi palasiksi hakaten. Jolla kasakoista paras hevonen, se oikaisi taas niiden kahden toisen kimppuun, pysähdyttyänsä räpäyksen Kauhajokelaisen ympärillä; -- palama ojan-rumpu näet ei ollenkaan voinut estää hevosmiehiä pääsemästä. Pakenevat Kanttilaiset ajoivat muutamaa mäkeä alas keitaalle, jonka ranta oli parin kolmen sylen levyiseltä varsin vetelää. He, jotka tunsivat paikat, tiesivät kyllä mistä ja miten ajaa kiireissäänkin; mutta heitä takaa ajava innostunut kasakka ei arvannut päältäpäin rahkaista, vaan alta hyvin liejua nevanrantaa mitenkään vaaralliseksi, vaan ajaa hurotti täyttä laukkaa mäkeä alas. Mutta samassa kun tuli keitaan rannalle, kaatuivat hevonen ja mies, sekä tulon nopeudesta että suon vetelyydestä. Sepä olikin miesten onni; sillä eivät olleet enään edempänä paria kolmea syltä jälestä ajavasta kasakasta, kun se kaatui suohon. -- He siitä sitten edemmäs ajamaan; mutta eivät uskaltaneet enään lähteä Kanttiin, vaan pyrkivät kaiketi toisaalle syrjä-taloihin; sen enempää eivät enään joutaneet katsella kaatuneen eikä muiden kasakkain perään, asetonna kuni olivat, vaan pakenivat onnellisesti.

Tästä kasakat jälestä tulleen kuormaston kanssa vaan matkustivat edemmäs Kanttia kohden, ollen aina varuillansa. Kauhajoelta saakka olivat tulleet varsin varovaisesti, sillä heitä olivat talonpojat hätyyttäneet siellä, kokien ryöstää koko kuormastoa, joka yritys ei kuitenkaan onnistunut. -- Tämän kuormaston ryöstö-yrityksessä ja muutaman toisen ryöstämisestä saikin Kauhajoki kärsiä kielin kertomattomia poloja, joista kuitenkin jo ennen muut ovat vaikeroinneet ja jotka eivät kuulukkaan tähän. -- Kantin pohjois-puolella olevasta sillasta tapasivat Wenäläiset sinne tultuansa moniaita palkkia sillan kannesta revityksi pois; mutta hyvin oppineine hevosineen he helposti hyppäsivät yli tämän vähäisen esteen, hämmästykseksi talonpojille, jotka älyttömyydessänsä luulivat jo tämän repimisen auttavan eivätkä repineet koko siltaa auki, joten he itse olisivat ehtineet päästä pakoon. Säännöllistä luvattua väkeä ei ollut odottamistakaan; sillä se ei tullutkaan Nurmijärveä edemmäs. Tätä luvattua ja pari tuntia vihollisten Nummijärveltä lähdettyä sinne tullutta apu-miehistöä johdatti katteini Uggla, joka taisi senvuoksi palata, kun luuli Nurmijärvellä olevan vihollisella aika ison miehistön.[32] Mitenkä hän voi saada tämmöisen tiedon, on vaikea arvata, varsinkin kun oli juuri asian alkain laitettu Kauhajoelta Kanttiin sana rahvaalle, että ryhtyä aseisinsa, juuri tätä kuormastoa ottamaan tai viivyttelemään. Kukatiesi Uggla oli ainoastaan tietävinään; ehkäpä sentään joku olisi voinut tuoda hänelle vääriäkin tietoja.

Talonpojat kun näkivät tehtyin esteittensä mitättömyyden ja ennestäänkin vihaisten kasakkain rohkeuden, peljästyivät, semminkin kun olivat tulleet aseitta eivätkä kukatiesi moni uskoneet koko asiasta totta tulevankaan. Siis heittivät he seipäänsä yksi sinne ja toinen tänne. Neljä talonpoikaa eivät ennättäneet tuon ampuvan ja hirveällä nopeudella lähestyvän, innoistaan kiljuvan vihollisen jaloista; heitä hirmuisesti viilleltiin ja leikeltiin sapeleilla ja miekoilla, kunnes vihdoin keihään pistännällä murhattiin. Yksi näitä oli jo vanha ja tutiseva äijä, jonka sydämmellä vielä oli nuoruuden jäykkyys, joka tahtoi olla joukossa, kun jotakin oli tehtävänä. Hän sekä yksi toinen olivat Karvialta, yksi oli Honkajoelta ja neljäs Ilmajoelta. Paitsi näitä tässä murhattiin jo mainittu Kauhajokelainen, sekä samalla yksi kuormaston kuljettajia, joka pyrki pakoon, kun näki toisia tapettavan. Toiset talonpojat pääsivät pakoon mikä minnekin. Kuormasto läksi täältä itse otetuilla hevosilla kulkemaan edellensä Tamperetta kohden.

Koko sota-ajan oli Kantin keskievari sittemmin jonkun vartiajoukon majana; heitä oli tavallisesti 25 miestä. Ne söivät kylän karjat ja hävittivät paossa olevien talonmiesten elämisen. Ehk'ei rahvas enää uskaltanut hätyyttää julkisesti heitä, niin oli usein kahden-kesken riitoja, joissa aina tavan-takaa vihollinen heitti henkensä; mutta kun ei ollut näkiää, niin kaivettiin ruumis maahan ja koko asia jäi kaipailemiseen. Samoin kuoli hyvin monta vihollista, useimmissa paikoin koko maassamme, metsän ja sydänmaan yksinäisyyksissä, joissa ei toista todistamaan kykenevää vihollista ollut.

Warsinkin kävi monen niin, joka uskalsi liian syrjä-kyliin rappaamaan. Heidän luultiin sitten eksyneen, väsymisistä, haavoista tai taudeista nääntyneen ja kuolleen.

VIII.

Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.[33]