Part 10

Myös oli täälläkin tapana koristaita sotamiesten tavoin ainakin; sepä ei niin päätöntä aina ollutkaan, sillä siten saivat viholliset useita kertoja arvelemaan, eivätkö olisikin säännöllistä sotaväkeä, eli ainakin että semmoisia oli heidän joukossansa. Pait sitä tykkiä, jonka pistivät keskelle Finbyy'n sillan rintavarustusta, oli heillä Långbro'n varustuksissa ollut pölkky, musta pilkku päässä, joka ulompaa näytti tykiltä. Ilman sitä oli heillä kuusen kuorista valkeina hohtavia hihnoja ja kihängiä. Tähän aikaan käytettiin yleisesti villtihattuja; niihin pistivät pyrstöjä ja sulkia, ja kun ei kukoilta, kanoilta saatu tarpeeksi, kävivät variksenkin ja muitten lintuin siivet kalusta; olipa vielä jollakulla jäniksen käpäläkin hatussaan. Tämä kyllä näyttää joutavalta; mutta jo heidän ollessansa entisten varustustensa takana, olivat viholliset tohtori Hägg'iltä tutkineet "mitä väkeä nuo olisivat"; hän ei ollut tietävinään enempää kuin vihollisetkaan. Se heitä kummastutti, että muutamilla oli punaiset liivit, toisilla siniset tai muun näköiset.

Talonpojat eivät mielellänsä suvainneet kenenkään vieraan kulkevan heidän varustustensa läpi, olletikkin jos sattui olemaan joku aivan muukalainen tai jonka tiesivät vannoneeksi. Warsinkin katsoivat he karsain silmin herrasmiehiä. Niinpä kun sotapappi, sittemmin Lapväärtin kirkkoherra, J. Estlander kulki tästä läpi, otettiin hän tutkittavaksi. Ensi kysymyksiä oli: "Oletkos vannonut pappi?" Ehkä oli tehnyt sen, ei uskaltanut suoraan tunnustaa tuota, vaan kun ei tahtonut valhetellakaan, arveli hän vähän ja virkkoi: "Harvoin minä vannon." Talonpojat eivät siinä hoksanneet papin mutkaa ja päästivät hänen niin kulkemaan.

IX.

Heinäkuun 3 p. tuli Kaskisten kaupungin satamaan ruotsalainen sota-alus eli "priki", nimeltä "Fredrik", jolla oli päällikkönä luutnantti D. J. Thornton. Tämä hänen tulonsa näinä vaaran aikoina ilahutti sekä kaupunkilaisia että varsinkin Bennvik'in kotiväkeä ja sinne tulleita pakolaisia, joita oli parikin kymmentä. Bennvik'issä olleet olivat juuri päässeet kovasta hädästä, jonka muutaman riehuvan talonpoikajoukon sinne-tulo tuotti. He näet olivat tulleet varustuksiinsa vaatimaan Bennvik'in omistajalla olevia muutamia tykkilöitä. Kun ei niitä annettu, syyttivät venäläisyydestä ja vihollisien puolen pidosta ja tahtoivat väkisinkin ottaa. He uhkailivat kovastikin; mutta paikan jäykkä omistaja ei myöntynyt, eikä luvannut elävänä päästää heitä sisälle, kun väkisin yrittivät rynnistää sinne. Syynä sanoi hän olevan sen, että kun ei heillä ollut ampuvaroja, niin tykit joutuisivat vihollisten käsiin, ja kun eivät tienneet miten niitä käyttää, ne heiltä otettuina vaan ojennettaisiin heitä itsiänsä kohti; josta näytti kaikki käyvän heidän omaksi onnettomuudeksensa. Niin teki isännän jäykkyys ja muutoin kunnioitusta herättävä olento, että talonpoikain täytyi vastoin mieltänsä ja kiukkuisina palata, eivätkä rohjenneet käyttää väkivaltaa. Kun vanhus Bladh näki tämän talonpoikain malttamattomuuden ja tiesi heidän tuimuutensa vannoneita ja luultuja vihollis-ystäviä vastaan, sekä myös oli kuullut puhuttavan heidän ei oikein sopineen keskenänsä Finbyy'n sillan luona, kehoitti hän luutnantti Thornton'ia käymään heidän varustustensa luoksi, heidän mieliänsä ja aivojansa jähdyttämään. Tänne Kaskisiin tultuansa läksikin Thornton jo seuraavana päivänä Närpiölle. Heti tultuansa talonpoikain leiriin, käski hän irroittaa erään lautamiehen, kun ei häntä tietty syyttää muusta kuin vannonnasta, virkkaen sen ei olevan eri rikoksen esivaltaa eikä talonpoikia vastaan, että miehen pakosta oli täytynyt vannoa. Sillan luona irroitti hän samasta syystä vangitun kirkkoväärtin. Myös käski hän päästää erään Lapväärtin lukkarin, Hellman'in, jota hätyytettiin vakoilemisesta vihollisille. Wasta näemme, että tämä viime päästäminen oli vahingoksi. Thornton'in näin käskiessä alkoivat muutamat murista, mutta kun hän, ollen varteva ja pulska mies, astui lähemmäs ja ankaralla äänellä kuulusteli napisiaa, ei kukaan uskaltanut vastata. Muutoin tämä Thornton'in käynti teki, ett'eivät enään vimman innosta käyttäineet, vaan hyvä sopu vallitsi kaiken nyt seuraavan ajan.

Kaskisiin tullessa oli Thornton ampua järähytellyt, jotta se kajahteli loitommaskin ja kuului Ristiinan kaupungissa oleville kasakoillekkin, jotka siitä pelästyivät ja luulivat nyt koko ruotsalaisen laivaston tulleen, tuoden Suomeen apuväkeä. Tämän heidän pelästyksensä kuuli Thornton ja päätti käyttää sitä hyväksensä. -- Thornton kokosi Kaskisten "kalakaupungista" niin monta venettä kuin suinkin sai ja koki saada niihin aseihin kykeneviä kaupunkilaisia. Näiden sekä "prikin" väen, 8 muun sotilaan ja kahden aluksensa paatin kanssa lähti hän soutamaan Ristiinaan päin. Lähemmäs tultuansa oli hän täällä maalle pyrkivinänsä. Kun Ristiinan kirkkomäellä oleva vartiakunta huomasi hänen veneensä, teki se melun, ja niin pakeni siellä olevat 6 kasakkaa ja 20 jääkäriä upsierinensa. Wieläpä läksi itse Orloff-Denisoff'kin, näiden tultua melusanansa kanssa Lapväärtiin, leiristänsä säikäyksissään yhtä kyytiä marssimaan itää kohden Isolle-joelle ja Honkajoelle, josta vasta 11 p. palasi Kauhajoen kautta Lapväärtiin kenraali Kniper'in yhdyttyä hänen joukkoonsa. Näin oli teeskelty rynnistys muutamilla silakka-veneillä saanut koko tällä suunnalla olevan venäläisen sotavoiman pelosta pakenemaan laukausta ampumatta.

Sitten purjehti "Fredrik" pois ja majuri Martin'in johdossa tuli samaan satamaan korvetti "Der Biedermann". Wenäläiset palattuansa häpeällisestä paostaan asettivat taas kasakoita Ristiinan kaupunkiin, jotka käyttivät itsensä julmasti, muka poistaaksensa paon häpeää tällä törkeällä tavalla. Martin, sen kuultuansa purjehti sinne, ja kun viholliset taas näkivät sotalaivan niin pakenivat heti-kohta. Oltuaan siellä muutaman päivän, palasi Martin jälleen Kaskisiin, kun ei uskonut voivansa ainakaan pitkään pitää kaupunkia.

Näin olivat viholliset täydessä touhussa sen aikaa, minkä talonpojat hätyyttämättä olivat leirissään; tästäpä selveääkin, miten niin kauan saivat olla rauhassa. Mutta arvattava oli, että Orloff-Denisoff olisi nyt ähmissäänkin kostava talonpojille pakonsa jo häpeänsä. Sen hän näyttikin ihan syyttömille asukkaille Lapväärtissä, Ristiinan kaupungissa ja Närpiön kylissä, varustuksien ulkopuolella, eli toisin sanoen joen eteläis-puolella. Thornton käydessänsä talonpoikain varustuksissa varoi vihollisen vielä rynnistävän koko joukollansa ja tappion ennen pitkää tulevan talonpojille, ellei hallitukselta tai Suomen sotajoukolta apua tulisi. Siitäpä hän lähettikin jo Heinäk. 4 p. Suomen sotajoukon pääkorttieriin, joka nyt oli Uudessa Karlebyy'ssä kurierin sekä tulostansa että töistänsä ja siitä minkä nähnyt oli. Samalla kertoi sinne myös vanhus Bladh ja tohtori Hägg tapahtumat täältä. Wastauksia ja avun lupauksia tulikin; mutta päällikköin luvatta tämä apuväki jäikin välille Waasaan, joten talonpojat taas jäivät Jumalan ja omiin turviinsa.

Se hyöty näistä kirjeistä Suomen väestön päällikkyydelle toki oli, että kohta sen perästä tuli kuulutus, jonka kautta asukkaita kutsuttiin kokoon Närpiön pappilaan Heinäk. 11 päiväksi tuumaileman, eivätkö suostuisi asettamaan omaa suojelus-väkeänsä (landtvärn), jonka taitavat sotaupsierit harjottaisi ja johdattaisi, mutta jonka ei tarvitsisi kulkea yli maaherran lääninsä rajain minnekään päin. Kenraal-majuri Aminoff tuli tähän kokousta pitämään. Hän oli jo sitä ennen käynyt Maalahdella samassa aikeissa. Aminoff piti vähäisen puhelman rahvaalle, kehoitti heitä kiitettäviä sotaisia vehkeitänsä pitkittämään, kiitti heitä kun vapaehtoisesti panivat henkensä alttiiksi isämaansa suojelemiseksi ja lupasi pikaista apua. Myös tarkasti hän heidän varustuksiansa, kehui paikkaa hyväksi vastustuspaikaksi, mutta kielsi samalla muuttamasta suojeluslinjaa etämmäs, koska se voisi olla isoksi vahingoksi ja tuottaa nyt vielä arvaamattomia poloja kaikille seuduille Närpiön ja Waasan välillä. -- Huolimatta niistä raskauksista, joita Aminoff'in esitys oli tuottava, suostuivat asukkaat siihen kernaasti; varsinkin siitä syystä, kun tämä laitettava suojelus-väki oli asetettava talonpoikain joukkoa auttamaan ja vahvistamaan. Joka ruodun oli nyt laittaminen kaksi miestä,[19] pait joka jo oli laitettu säännölliseen sotaväestöön. Melkein sukkelaan asetettiinkin ripeitä nuoria miehiä; muutamat ruvenneista suojelusmiehistä kyllä katuivat kauppaansa, mutta toisia oli valmiita astumaan siaan, jotta heidän lukunsa ei siitä vähennyt. Sittemmin pakoitettiin moniaat vastahakoisetkin asettamaan suojelus-miehensä. Nimismies sai Suomen päällikkyydeltä useampia kirjoja, joissa käskettiin ennen vapautettuin postitaloin ja pappilankin asettaa miehensä. Suojelusmiehen palkka tosiaan ei ollut kaksinen; muutamat saivat vuoteensa 3 riksiä, toiset pari plootua kuukauteensa; mutta palkastako tässä paljon huolittiinkaan. -- Tämän suojelusväen melkein saatua kokoon, luulivat muutamat Maalahtelaiset ja Sulvalaiset itsiänsä enään ei niin tarvittavan ja lähtivät vähitellen kotiinsa päin. Eipä tietoa, sanoako tätä heidän lähtöänsä pahaksi vai hyväksi; sillä tuskin olisivat asiat käyneet paremmin, jos jokainen olisikin ollut saapuvilla koko ajan. Kun taas vihollinen koetti koetuksensa, niin oli suojelusväki jo melkein valmisna ett'ei jonkun kymmenkunnan poissa-olo voinut tuntua paljo minnekään. Tälle heidän pois-lähdöllensä ei saa hakea muuta syytä, kuin että luulivat itsiänsä ei enään niin kaivattavan; syynä oli sekin, että joutilasna-olo leirissä kävi tukalaksi ja maa kotona näytti paremmin tarvitsevan hoitoa ja huolta tänä tärkeänä kesäis-aikana, kuin tämä joukko, jonka viholliset näyttivät unhottaneen.

Tässäpä sopii kerrassaan haastella tämän suojelusväen vaiheista, kun siitä kerran on puhe. Sen olon-aika oli ylipäätänsä lyhyt, eikä se ottanut kokonaisna osaa muuhun, kuin yhteen kahakkaan. Heinäkuun 20 p. näistä tulemme laveammin juttelemaan. Silloinkaan ei ollut tämä väki tottumatonta talonpoikajoukkoa parempi, kun sen luvattu opettaja tuli vasta saman kuun 18 p. perille. Muutamat vanhukset sanovat suojelusmiehinä olleensa Pielahden kahakassa; mutta heitä on silloin vielä tuskin eri väeksi lukeminenkaan, kun töin-tuskin olivat ehtineet semmoisiksi kirjoitettaakkaan. Kun vihollinen sitten poistui Lapväärtistä ja Närpiöstäkin, yhdistettiin tämä väki katteini Gyllenbögel'in vapaehtois-joukon kanssa, joten melkein katoaa tämän sodan historiasta nimi "suojelusväki", jos sitä eri väestöksi luettaisiin. Yhdistettynä Gyllenbögel'in väestön kanssa oli osa suojelusmiehiä myös Lapväärtin tappelussa Elokuun 29 p., jossa von Begefach oli päällikkönä. Ihastuksella ja kunnioituksella muistelevat entiset suojelusmiehet tätä kenraalia: urhoollisempaa ja kelvollisempaa he eivät tiedä. Woiton perästä Lapväärtissä, tuli hänen luoksensa kurieri kovalla käskyllä pakenemiseen; -- Fieandt'in tappio Karstulassa kenraali Wlastoff'ia vastaan teki näiden Suomen sotajoukon liian kauas eroitettuin sivujoukkoin toisiinsa kokoamisen tarpeelliseksi. Juuri olivat voittaneet ja heti pakoon! Se hämmästytti heitä ja vihastutti niin von Begefach'ia, jotta hän kiukuissaan ja kasvoiltansa vaaleana oli kovasti kiroillut ja oikein korviansa väännellyt.

Suostumuksen jälkeen ei suojelusväen olisi tarvinnut käydä lääninsä rajain yli; mutta tuolle puolen eli Oulun lääniin tuli kuitenkin osa. Lienevätkö kulkeneet sinne vapaehtoisesti vai liekö väkisin tahdottu viedä, sitä emme tiedä. Se vaan varma on, että toinen toisensa perästä palasi karaten kotiinsa, astuttuansa rajan yli ja joku jo ennenkin. Loppu palasi Kalajoelta. Sinne tultua, heitä ei ollut enään kaikkiaan muuta, kuin kolme-, korkeintaan neljäkymmentä miestä; muut olivat omin luvin palanneet. Näistä jälille jääneistä näytti karkaaminen väärältä, ehkä heitä väärin tahdottiin edemmäskin kulkemaan; mutta ei tämä marssinta toki ollut heidänkään mieltänsä myöten. He latoivat aseensa kokoon ja sanoivat kersantilleen, nimeltä Wikström, ett'eivät enään käy askelettakaan sinnepäin, ett'eivät aijo marssia koko maan rajan yli ja että vastoin suostumusta he jo ovat saaneet marssia maaherran lääninsä rajan tuolle puolen. Kersantti kertoi seikan päälliköille, jotka näkivät hyväksi antaa näittenkin palata kotiinsa; niin loppui tämä väki supi. Suojelusväestössä oli Mustasaarelaisia, Sulvalaisia, Maalahtelaisia, Petäjälahden ja Korsnäs'in miehiä, Pirttikylä-, Markku- ja Teuvalaisia; mutta enimmäksi oli kuitenkin Närpiöläisiä.

X.

Pitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa vailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä kymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet Wiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa linnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa; heidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä vastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten ei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää näitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi, kun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi kerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta alkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi; kentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen ja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan olleet niille mieliksi.

Närpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka olivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään pahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon kanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan. Mutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan huomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä enempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun olivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan karsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä varustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin etelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta tuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin kenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa linjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n ja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, "koko pitäjästä suojeltaisiin." Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai halveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he sen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet herjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus lujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli heittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan tulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut heidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle astuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas kävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat kuin koskaan ennen.

Äsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman tykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä tietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä vihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme vähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet luutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden kylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. -- Wihollisen päävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan (Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme neljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia talonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa, ehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia vastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä sen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös ruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia. Tykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja itse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström itsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen ennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia, jotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen heidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat lemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein vetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia laukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun ei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia tykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet käyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät kuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui päälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä väärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen tykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli sisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu laahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa paloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat lähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät talonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan. Kyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt kasakkaparvea, ja niin "tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli miestäkin." Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset tulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi noutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä; mutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka olivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin leiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut aikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti Wikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi Finbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat, kertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa ja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa ei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa, joka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström oli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti "Der Biedermann'ista". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka nyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun olivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia jäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]

Niin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt matkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän luottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös epäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun 13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja muuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli kaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin, karjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan muutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman piti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä rääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei taas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä rauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus. Täällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko heidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta vuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina, eikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä eikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa kohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle vähää vanhempain lasten seurassa. -- Närpiölle onneksi, oli Orloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta oikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan Ikaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes vähän pakoon.

XI.

Wihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin heitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät nyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat käsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla julman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo pois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin siellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun viholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta ruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko olivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja veräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä, jotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita sytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä rantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa paeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki rantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin, kaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo saivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin neljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti pelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi hänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä äskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä toki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen rannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa oli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja ampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä ja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin. Avutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon veneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan suojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren aallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle. Hän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha ukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa; he pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää selkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa roimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi kyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi kodista pois pakolaisuuteen.

Monta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia otettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin Lapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä ja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä, kun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten keskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat Lapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse irti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen taivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli säännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja käski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan salvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta ("30 eli 40") muutakin onnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä, varsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän rintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka saadaksensa heitä tunnustamaan.