Part 1

MUISTELMIA VUOSIEN 1808-1809 SODASTA

Kansan suusta kokoillut

K. A. Castrén

Helsinki, J. F. Frenckell ja Poika, 1865.

Imprimatur: _C. R. Lindberg_.

SISÄLLYS:

A) Kahakat Kälviällä v. 1808. B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä. C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808. D) Hajapaikkaisia liikkeitä v. 1808. I. Tapahtumia Saarijärvellä. II. Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla. III. Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä. IV. Koiviston tappelu Toukokuun 29. p. V. Tapahtumia Keuruulla. VI. Kahakka Alahärmässä. VII. Kahakka Kantin keskievarissa. VIII. Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä. IX. Tapahtumia Rautalammilta. Viiteselitykset.

Alkulause.

Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa edestä, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa uros-näyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväisten tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta vaikutuksesta kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isämaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin Muistelmain ilmestymisen oikeus myönnetään.

Haastanen ehkä ensin sanasen näiden Muistelmain keräyksestä ylipäätänsä. Käydessäni useamman luona, sain tietää hiukan siltä toisen tältä. Mutta näiden tietoin sovittaminen ja järjestäminen ei ollutkaan helpointa, kun huomasin ukkoin juttuin ei pitävänkään yhtä, kun huomasin äijä parkain muistin jo ajan hävityksistä pettävän. Ei siinä muuta neuvoksi kuin panna jokaisen jutut rinnan ja sitten seurata niiden antamia tietoja, jotka puheissaan paraiten sopivat historian kertomuksen ja toistensa kanssa yhteen, ehkä asuivat eri suunnilla pitäjäässä ja siis arvattavasti eivät olleet kuulleet ainakaan kaikkea toisiltansa. Tämä oli, pait monta muuta seikkaa, vaikeimpia töitä, joka vaati useampia käymisiä saman vanhuksen luona, jotta saisi kaikki järjelliseen juoksuun ja tiedot sekä varmemmiksi että täydellisemmiksi. On tuokin tukalimpia hankaluuksia, kun moni vanhus pelkää haastella kaikki mitä tietää, juttelee vaan päällisin puolin eikä muta kuulekkaan jos sattuu kyselemään asioita, joita hän pitää vaarallisina ja siis salaa. Niinpä satuin, tultuani puhuttelemasta muutamaa vanhusta, kuulemaan hänen virkanneen: "Kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkään lie mielessä." Harvoin semmoisissa tiloissa auttaa vakuutukset, ja parasta olisi jos osaa ikäänkuin leikitellen saada jutun matkaan. Moni ehkä luulee esim. Kälviän kahakkain kertomissa löytävänsä jotain ala-upsieri Hake'n tappeluista Järvenaution taloissa Kälviällä ja jälemmin Ala-vetelissä, mutta hänen töistänsä en ole saanut edes sen vertaa kerätyksi, että voisin häntä mainita ollenkaan: vaan harva tuntee nimen, ja tuskin kukaan mitä hän on toiminut.

Kälviän muistelmat olivat minulla jo ennalta kerätyt, kun kesällä 1864 pääsin avarammalle keräys-matkalle. Ensinnä vaelsin pitkin Etelä-pohjamnaan rannelmia Koivulahdelta Sidebyy'n seurakuntaan saakka. Koivulahdellahan kenraal-adjutantti Bergenstråle astui maalle ja marssi sieltä Waasan kaupunkiin. Sulvan, Maalahden, Petäjälahden, Korsnäs'in, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan seurakunnathan ovat olleet kaikki talonpoikaissodan tappelu-tantereina ja muutoinkin sodan jaloissa, joten sieltä siis aineita kyllä. Lapvärtistä olisi myös ollut yhtä ja toista tallentamista, mutta kokoelmiani sieltä kohtasi kova onni, joka, pahoin kyllä, usein kohtaapi töllistä toiseen jalan kuljeskelevaa ja jollekkin paperille saatuja tietojansa panevaa kerääjää. Pait sitä onkin tärkein muistelma Lapväärtissä tämän sodan ajasta, nimittäin tappelu siellä Elokuun 29 p., tarkoin selitetty sekä Montgomeryn että Brakel'in historiassa. Sieltä pitkitin matkaani Ömossa'n keskievariin ja Sidebyy'hyn, tapahtumia sieltä keräilläkseni. Niistä tuskin puhumistakaan, kun en saanut tietää senkään vertaa mitä jo ennen on tuttua eikä yksityisyyksiä ollenkaan, muuta kuin jonkun julmuuden, jotka tässäkin sodassa olivat niin yleisiä varsinkin vihollisen puolelta, ett'ei niistä juuri kehtaa yksinänsä haastaa mitään. Sidebyy'stä poikkesin Isojoen läpi Karvian ja niin Parkanon seurakuntiin, jossa sain tietoni tapahtumista Kantin keskievarissa. Kurun kappelissa supenivat sotajutut epäselviin kertoelmiin majuri Eek'in onnettomuuksista ja vältvääpeli Roth'in urostöistä. Ruovedellä tapasin muutamia viime sodan aikuisia vanhuksia, jotka itse olivat olleet Ritoniemen eli Komppania-lakean kahakassa ja kertoivat asiat niinkuin itse olivat älynneet ja nähneet ne, ehkä heidän kertomansa eroaa muista jo ennemmin tehdyistä, kuni vasta paremmin näkyy. Kun en mielestäni voinut saada luotettavia tietoja muista Roth'in vehkeistä, heitin ne siksensä, koska ne jo ennen ovat kerrotut. Ruovedeltä tulin Keuruulle, jossa kerrottiin kahakasta Hoskarin keskievarissa, rovasti Rosenbach'in rääkkäyksistä j.n.e. Siellä satuin saamaan käsiini muutaman vanhemman, entisen kirkkoväärtin tekemän, kynäilyksen näistä asioista; paha vaan että kertoelmasta ei enään ollut monta lehteä jälellä. Matkattuani Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukkaan kautta, jossa tiedustelin yhtä ja toista, tulin Saarijärvelle, jossa sain tiedot Pohjanmaan talonpoikain hyökkäyksestä vihollisen kuormastoa ryöstämään. Liimattalan kylän ja Sumiasten seurakunnan kautta tulin Rautalammille, jossa vielä sain vähän tietoja v. 1808-1809 sodasta. Se, minkä Suonenjoella, Kuopiossa ja Maaningalla sain, oli aivan vähästä arvosta ja jo ennen tuttua. Siihen kuulustelemiseni v. 1808-1809 sodasta melkein taukosivatkin. Kesäni oli jo kyllä kulunut edellisillä matkoillanikin ja siis en kiireellä paluumatkallani ennättänyt enkä suurin huolinutkaan tiedustella suurista tappelukentistä, niinkuin Lintulahdella, Salmella ja Lapualla. Tiedot näet semmoisista valtatappeluista eivät mielestäni ole rahvaan hallussa, varsinkin kun se tappelun aikana ainakin enimmäksi oli paossa; sitä vastaan ovat ne jo kyllä tarkoin kerrotut Montgomery'n historiassa, joka tosin, ehkä ylimalkaansa kyllä tarkka ja täydellinen, ei ole sekään ilman virheittänsä. Sivu-tapahtumia olisin kentiesi voinut saada, mutta, ehkä hekin ovat arvosta, en ennättänyt, kuni sanoin jo äsken. -- Maininnen tässä tuonkin ehkä vastaisille saman aineen kerääjille, jotta Saarijärvellä itää kohden enemmän muistellaan ison vihan tapahtumia ja jutellaan enemmin kivekkäistä kuin tästä sodasta.

Mennä vuonna vielä ei ollut aivan myöhäinen kokoilla viime sodan tapahtumia, mutta sen kyllä kuuli ja huomasi, että monta tärkeätä tietoa on vaipunut multiin. Wielä satuin useimmiten saamaan tietoni vanhuksilta, jotka itse olivat toimineet ja puuhanneet tässä sodassa, ehkä monen muisti jo oli ijästä ja ajan vaivaloisuuksista hämärtynyt. Niin on muutaman vuoden perästä tämmöisten seikkain keräileminen hyvin vaikeaa, jos ei aivan mahdotonta, kun näiden kuluneitten, milloin riemuin kulloin polon, päiväin todistuksia on vaan Tuonelan tuvilla. -- Näistä vanhuksista puhellessani, en voi olla vaiti heidän nykyisen tilansa laidasta. Joku heistä kyllä vielä elää elatusvaarina entisessä omassa talossaan, mutta moni on kululla talosta taloon, kylästä toiseen. Usea valitti katkerasti köyhyyttänsä ja kyseli, miksi entiset sotamiehet saavat apurahaa vanhoilla päivillänsä, eikä heille anneta mitään, ehkä hekin ovat tapelleet ja uskaltaneet yhtä paljon kuin moni sotilas. Warsinkin Närpiön pitäjään vanhukset nurkuivat tilaansa, kun heistä moni on ollut suojelusväessäkin eikä siltä tule mitään apua heille. Eräs Petsjärvi, josta vasta tulen haastamaankin, näytti muutamia leipiä, joitten, ynnä jonkun vähän jyvä-avun hänen ruotutalostansa, sanoi vesissä silmin olevan ainoan, mistä hänen piti elää koko seuraava osa vuotta. Arvattavasti äijä parka vaikerteli vähän liiaksikin, mutta totta oli hänen valituksissaan joku perä, koska hartain toiveensa oli päästä Ruotsiin kuolemaan. Kylläpä luulisi, niinkuin Petsjärvi ja moni muu vanhus arveli, niitten, jotka ovat riidelleet vihollista vastaan, ehkä omankin komentonsa alla, ansaitsevan luettaa niiden joukkoon, joille annettaisiin eläkkeen apua muistakin varoista pait köyhäin holhouskunnan.

Niin ovat nämä Muistelmat saaneet syntynsä ja siten on aine aivan otettu kansan omasta suusta. Bennvik'in tilan kohtaloita kertoessani, olen kuitenkin seurannut enimmäksi C. J. Bladh'in kirjaa "Minnen ifrån Finska kriget", jonka kirjoittaja epäilemättä tietää ne asiat parahiten. Kykyäni myöten olen kokenut seurata totuutta ja kertoa asiain totista juoksua. Missä olen huomannut vanhusten muistin pettävän tai jutun muutoin olevan väärän, olen hyljännyt sen. Tosin on hyvinkin mahdollista, että olisin muistelmissani harhaillut, mutta sitä ei pantako ainakaan tahtoni syyksi, vaan missä virheet ilmestynevät, luettakoon vaillinaisten tietoin, väärän käsityksen ja puuttuvan kykyni matkaan-saamisiksi. Muun muassa on monta tallennettavaa seikkaa voinut joutua syrjään ja huomaamatta, vaan sen vuoksi ei kohdeltane tätäkään vähää tylyyden ankaruudella.

Muistelmain muodosta on jo vähän vihiä annettu ja näin siitä ei enään suurin haastelemistakaan. Ne eivät ole puetut sodan yleisen juoksun kuvaelmain pukuun, niinkuin ehkä moni ensiksi luuli. Näissä kuvailla asiallisesti sodan mainittavimpia tapahtumia, sankareita eikä muitakaan osan-ottajia. Waan kansan pyrinnöt ovat olleet tarkoituksena saada jotensakin kokoon ja tallelle.

Usein on lukia tapaava Muistelmissa poikkeemisia historiallisistakin tapahtumista. Semmoiset poikkeemiset ovat vaan harvoin sivumaineessa osoitetut ja tapahtumat kerrotut niinkuin jutteliat ovat ne haastaneet ja asian haarat ne todistaneet. Niiden joka kerta historiain kanssa rinnan paneminen olisi vaan vaatinut liian laveita arvosteluja. Missä rahvaan muistelmat ovat aivan sotineet historiaa vastaan ja niillä ei ole ollut otollista eikä nähtävää syytä uskottavammiksi luettaa, olen heittänyt ne mainitsematta.

A) Kahakat Kälviällä v. 1808.

I.

Suomen sotajoukon, joka paloi halusta saada mitellä miekkojaan vihollisensa kanssa, oli täytynyt päällikkönsä kelvottomuudesta paeta perimmäiseen Pohjolaan. Tämä päällikkö, kreivi Wilhelm Mauritz Klingspor, sai sen korkean ammatin, joka vaati suuria sekä sielun että ruumiin vointia, kuningas Gustaf IV Adolfin suosiosta eikä omasta ansiostansa. Klingspor oli arka ja hänen sotajoukkonsa täytyi olla arkana. Hämeenlinnasta, jonka jätti "laahinkia laukaisematta" -- niin sanoi eräs vanhuskin -- vihollisensa valtaan, oli hän jo marssinut lähelle Oulun kaupunkia, jättäen koko eteläisemmän maan hangasteliainsa valtaan. Ainoat linnatkin alkoivat antauta. Suomen miesten täytyi paeta vesissä silmin mielipahasta, kun näin piti pötkiä kotomailtaan. Mutta tämä arkana olo oli niin sotaherrain että sotureinkin mieliä kaiketi vastoin. Tämä pahoillaan olo muuttuikin toki Siikajoen tappeluun, jossa uljas Adlercreutz synnytti ensimäisen kunniapäivän. Jo oli sama uros, joka Revonlahdella rohkeni 160 miehellä rientää toistakymmentä kertaa väkilukuisempaa vihollista vastaan, kääntänyt häpeällisen pakomatkan riemulliseksi voiton retkeksi. Jopa oli mainio sankari Sandels'kin kolmanna kunniapäivänä voittanut viholliset Pulkkilassa ja jo pakeni vihollinen vuorostaan.

Tämä olikin tapahtuma, josta voimme alkaa.

Kun Kälviän miehet saivat kuulla venäläisten nyt palaavan pohjasesta, kokoitsi heitä aika joukkonen Asujan taloon. Muutamat sanovat heidän kokouneen kuulutuksen kautta, toiset taas väittävät erään jäykän talon-isännän Pietari Suonperän lähettäneen sanan lähimäiseen taloon. Sana saatettiin siitä toiseen ja niin pian ympäri koko tätä pientä pitäjästä. Wallan vaikeaa on sanoa, kumpi näistä puheista on uskottavampi, kun ei sodan aikuisia papereita eikä siten mainittua kuulutustakaan ole tallella enään. Nämä erilaiset tiedot saisi siten sopimaan että päättäisi kuulutuksen olleen jonkun kreivi Klingspor'an tahi Kuninkaan julistuksen ja Pietari Suonperän vainajan sen johdosta lähettäneen sanan vastustus-tuumistaan. Wihollisen oma tuttu käytös ja menetys oli toki varmaankin paras syy että käskyä niin toteltiin. Eräs vanhus virkkoikin: "en tiedä kuka käskyn lie pannut alkuun. Sitä ei silloin kyseltykään: mieli vaan teki tapella vihollista vastaan!"

Tämän Asujan taloon kokountuneen miehistön mieli oli estää vihollista pääsemästä ylös pitäjäälle rappaamaan tahi sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohden. Aseiksi olivat ottaneet mitä vaan käsiin päätyi ja saapuville sattui. Mikä sai vanhan ruotsin kiväärin, josta ei enään paljo minnekään, kuka kerskaili hyvästä hylje- eli luoti-pyssystänsä. Usealla ei ollut muuta kuin viikatteen poikkeimia pitkissä varsissa, seipäitä, vanhoja miekkoja ja taisipa olla jollakulla nuijakin. Pitäjälle pääsystä estäminen oli näet paraana tuumana miehillämme; mutta siltä eivät aikoneet pitää suurin väliä, jos rupeisivat hekin auttamaan Klingspor'aa, jonka luulivat yhtä kyytiä ajavan vihollista takaa. Tämä mielessä, lähtevät astua teppomaan Peitson keskievarin tykö, joka on noin kolme neljännestä kirkolta pohjoseen rantatien varrella ja jonka tykönä Kälviän pitäjään-tie yhtyy rantatien kanssa. Tämä pitäjään-tie on aika mäkistä ja loppupuoli on metsää, joka sitten korkeine kuusineen loppuu Peitson taloin tykönä paljaalla kalliolla, jonka rinta on rantatielle päin. Tähän metsään asettausivat miehemme pitkin tie-puolia. Oli miehiä äsken mainitun kallionkin takana, josta oli paras näkö-ala maantielle, jota pitkin vihollisen piti tulla. Näin täältä kuusien takaa toivoivat saavansa ja voivansa tappaa vihollisia oikein ololta.

Miehet vuottivat vuottamistaan, niin jo näkivät kallion takana seisojat vihollisia laumottain laskevan alas mäkeä, jonka ylitse tie juoksee. Nämä laumat olivat samoja, jotka olivat paluutetut Siikajoelta, Revonlahdelta ja Pulkkilasta. Ne astuivat taloon, jossa tunnin ajan levähtivät. Nyt eivät pakkauneetkaan pitäjäälle päin, -- eikä kreivi Klingspor'aa näkynyt ei kuulunut. Tästä sekä siitä että talonpojat huomasivat huonoine aseineen olevansa aivan kelvottomat säännöllistä ja säännöllisesti varustettua sekä väkilukuista, jos kohta voitettuakin, sotajoukkoa vastaan, päättivät miehemme heittää tuumansa sikseen.

Hiljaisuudessa kätkivät aseensa kuusien juurille, kivien alle, taloihin ja mikä minnekin. Nyt osuus heistä päätti mennä, kuni hyvinkin viattomat ja rauhalliset, likemmältä katselemaan noita keskievariin tulleita koreita sotaherroja. Toisten oli jääminen metsään, jott'ei vihollinen arvaisi mitään; taisipa moniaat jäädä pelvostakin. Heidän kartanolle tultuaan rupesivat viholliset ainakin tinkimään: "mitä miehiä he ovat" ja "mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee." Ensimäiseen kysymykseen kyllä vastasivat niinkuin asian laita olikin, mutta jälkimäistä kysymystä vastattaessa jäi totuus syrjään; vastattiin näet miten mieleen vaan johtui ja miten paraiten luultiin pääsevänsä. Se lie onnistunutkin kun tinkimiset loppuivat. -- Kun talonpojat tarkastelivat kasakkain komeita hevosia, oli jonkun ruvennut tekemään mieli tuommoista varsaa. Hän ei tuumannut vähempää kun viekoitella muutaman varsallisen viiksihuulen vähän nurkan taaksi, siellä kolhaista hengen miehestä, istua itse hevosen selkään ja niin ajaa kuusikkoon. Tämä tuuma toki ei käynyt toimeen, kaikeksi onneksi toisille miehille ja ehkä koko pitäjäällenkin. Siten raukesivat nämä puuhat tässä paikassa, mutta kyllä vielä tointakin tuli ehkä toisaalla. Useimmat läksivät kotio, mutta mitä lie jäänyt miehiä parikymmentä vielä maille. Heidät oli Hakunin talon isäntäväki pyytänyt taloansa vartioimaan, jos vihollinen sattuisi liian likelle tulemaan. Niin läksivätkin matkaan ja perille päästyään kehutaan heitä aika hyvin hoidetun ja ruokitun. Wenäläiset taas läksivät, niinkuin sanottiin, tunnin verran levähdettyänsä marssimaan Kokkolaan, jossa heidät vielä tapaamme.

Kun viholliset läksivät Peitsosta edellensä kulkemaan, veivät tien varrella olevista taloista kärryjä ja kaikenlaisia muita ajokaluja, joista heillä oli puute. Osasivatpa Järvenkin taloon (-- Hakunin ja Järven talot ovat lähellä toisiansa --). Mainittuun Järven taloon ajaa kapsautti 60 (?) viiksihuulta sieltäkin kärryjä hankkiakseen. vaan tässä talossa ottivat talon miehet ensinnä heitä kovasti vastaan, kunnes vihdoin saivat sanan rymäkästä Hakunin taloon, jossa tiesivät apumiehiä olevan varalla. Saatuansa sanan läksivät nämä Hakunista naapurin miehiä auttamaan. Taistelupaikalle tultuansa alottivat heti kovan ottelun. Kotvasen tuimasti tapeltua kummankin puolin, alkoivat vihollisen asiat kallistua tappiolle. Warsinkin mainitaan erään ruotsin armeijassa olevan rumparin pojan, nimeltään Lindgren, hätyyttäneen heitä. Wihollisen oli ollut asia peräytyä aina missä Lindgren liikkui, pitkä ja vanha vaan nyt teräväksi laskettu miekka kädessänsä. Yhtäällä leikkeli hän vihollisen kauhtanan selkiä rikki ja viilti muita haavoja, toisaalla hän katkaisi "pari päätäkin" (?). Lopuksi viholliselle ei muuta neuvoksi kuin pötkiä pakoon. Muudankin onneton heistä, joka jo oli kerjennyt tuvasta korjailemaan mitä silmiin pisti, ei enään ennättänytkään ovesta ulos kun näki kumppaninsa aika kyytiä pakenevan, vaan hypätä hurautti akkunasta lumihankeen pihalle. Kova onnensa saatti että upposi vyötäriänsä myöten kinokseen, ja miten lie siinä hädissään huppuroinut, niin jäi toinen saapas, joten sitten kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luoksi, eivätkä talonpojatkaan huolineet hätyyttää tuota yksinäistä. Tässä sanotaan haavoitetun useampia vihollisia ja vieläpä jonkun kuolleenkin, mutta talonpojille ei ollut vahinkoa tullut.

Kummalta kuuluu, että se muutoin tämmöisistä syistä vastakin aina niin ankara ja armahtamaton vihollinen jätti tämän vastarinnan kostamatta, ja syytä siihen lie vaikea saada ilmi. Pelkäsikö hän, samoin kuin talonpojat luulivat ja toivoivat, että Klingspor voittaneen sotajoukon päällikkönä ajaisi heitä takaa. Turha pelko! Nytkin päästi Klingspor käsistään vihollisensa, joka paitsi sitä oli tämän ainoan kerran vähemmällä väellä kuin hän itse. Klingspor näet vaan jäi verellä ostetuille kentilleen levähtelemään, kunnes vihollisensa taas sai lisää väkeä ja muuta muonaa. Tämä vahingollinen lepo kesti seitsemän viikkoa, järkiään Kalajoen seuduilla, Raahen kaupunki pääkorttierina: aikapa sitten syyttää semmoista velttoutta keliriiton eli muun tekosyyn viaksi.

Luokaamme silmäilys sodalle ja sen johtajille. Suomen joukko saatti itsensä syypääksi pahaan vikaan jo sodan alusta, kun ei tehnyt todellista vastarintaa; mutta venäläiset saavat lukea syykseen toisen miltei suuremman vian, kun eivät heti todestaan toimittaneet valloitusliikkeitään ja samalla Suonten valloitusta Kuopion kautta Ouluun, vaan minkä vihollinen sodan alussa laiminlöi, sitä ei kadottanut koskaan enään tarkoitustensa ja liikkeittensä näköpiiristä. Klingspor sitä vastaan ei huolinut käyttää vastustajansa vahingoita ja vikoja niin nerollisesti kuin asian tärkeys olisi vaatinut. Sandels, joka sai liikkua omin mielineen, näyttikin mitenkä karkoittaa väkevämpääkin vihollista. Sepä onkin Klingspor'an suurimpia vikoja, että jätti Sandels'in avutta paljoa väkevämpää vihollista vastaan. Wihollinen sai apuväkeä; Sandels'in joukot supeni alituisissa tappeluissa, mutta Klingspor ei puuttunut häneen eikä vehkeisinsä ennenkuin Rauman sotilakon kautta käski hänen vetäitä takaisin. Rohkeus ja liike oli Klingspor'an luontoa vastaan; hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun voitettua oli hän järkähtämättä yhdeksän päivää, ennenkuin Adlercreutz sai hänen myöntymään Revolahden tappeluun. Sen voitettua lepäsi hän samoin seitsemän viikkoa Raahen tienoissa. Uuden Karlepyyn tappelusta kului täydet kolme viikkoa, ennenkuin läksi liikkeelle. Lapualla voitettua lepäsi hän yhtä huolettomasti neljättä viikkoa j.n.e. Kuitenkin piti hän virkansa niin kauan: se oli kuninkaan omapäisyyden suuri vika. Toisin kävi vihollisten leirissä. Tutschkoff'in maali oli Oulun valloitus, mutta kun hän paluutettiin Siikajoelta, menetti hän päällikkyyden ja haastettiin vastaamaan käytöksestään. Hänen jälkeisensä kenraali Rajevskij menetti myös kohta päällikkyyden, kun hänen täytyi peräytyä, kun kadotti Lapuan tappelun ja kun paetessaan oli aikeissa peräytyä vältvääpeli Roth'in urotöiden vuoksi aina Hämeenlinnaan.

Näin hoidettiin ruotsin ja venäjän joukot. Wiholliset käyttivät, ensi vikansa tehtyä, kaikkia apukeinoja. Suomalaisten päällikkö hylkäsi kaikki. Kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen ja toivat tiedot että rahvas oli valmissa käymään mies talosta sotaan. Klingspor vastasi: "Kyllä mä kutsun teidät, kun tarvitsen"!!!

II.

Wiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa. venäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa Wetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa. Ruotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme. Eteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H. H. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat pistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen Riipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä varttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli vievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän tienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten viimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.