Part 9
Lopulta rupesi jo olomme Floriossa käymään hirveän yksitoikkoiseksi ja rasittavaksi. Jo olimme useampia päiviä odottaneet rauhan päättämistä ja yleinen tunne, jota tämä alituinen viipyminen kiusasi, kävi yhä herkemmäksi kuvailemaan kaikenlaista etenkin kun väliin taasen huhuttiin, että yleinen Europalainen sota oli puhkeamaisillansa. Kertomuksia Wenäjän vaatimuksista seurasi jutut epäluulon alaisesta laivaston täydentämisestä. Useana päivänä tuntui siltä, kuin olisimme seisoneet jonkun tulivuoren huipulla epätietoisina milloin ja millä tavalla joku mullistus kohtaisi meitä. Isoja soturi-patrullia marssi kaduilla Stefanossa, tiesi minkä tähden. Äänettömyys oli joskus niin syvä, että se ennakkoluuloisiin henkilöihin vaikutti raskaasti.
Lauvantaina maaliskuun 2 päivänä oli ihmeen kaunis kevät- vieläpä kesä-ilma koko päivän, kunnes illalla taivas pimeni ja näytti ennustavan myrskyä. "Nyt", sanoivat taikaluuloiset, "ennustaa tämä äkkinäinen ilman-muutos yhtä suurta muutosta valtioseikoissa ja huomenna olemme taasen sodan keskellä." Mutta yöllä katosivatkin uhkaavat pilvet ja rauhan ruusuinen aamurusko tervehti meitä sulosilmin aamulla maaliskuun 3:tena päivänä. Eräässä talossa San-Stefanon kylässä tehtiin tänä yönä ahkeraa työtä. Molempien valtioiden ministerien kirjurit kirjoittivat ja yhä kirjoittivat rauhantekopöytäkirjaa, kunnes se saatiin valmiiksi.
Tuskin oli päivä valjennut ennenkuin kaupungissa nousi outo liike. Yleisesti luultiin että vihdoinkin tänäpäivänä kirjoitettaisiin rauhan-sopimuksen alle. San-Stefanoon tuli äärettömiä uteliaita joukkoja Konstantinopolista katselemaan sitä suurta paraatia, joka oli keisari Aleksanterin valtioistuimelle nousun muistoksi määrätty. Kreikkalaisia, Bulgarialaisia, Turkkilaisia oli pikku San-Stefanon kaupunki täpö täynnä. Mutta kello löi yhtä, löipä jo kahtakin, vaan ei mitään vielä kuulunut. Se herätti ajatuksen, että jotain tärkeää oli tekeillä, että nyt sodasta taikka rauhasta päätettiin. Vihdoin sanottiin, että paraatin pitäminen oli lykätty kello kolmeen, mutta sekin tunti tuli ja kului ja toi mukanansa vielä tunnin viipymisen. Sadetta alkoi ripottaa, mutta kansa yhä vaan pysyi paikoillansa hajoamatta. Viimeinkin noin kello 4 iltapuolella nousi H. K:tensa Suuriruhtinas Nikolai hevosen selkään, ratsasti kanslian eteen ja kysyi: "Onko valmis?" Kohta sen jälkeen ajoi hän täyttä nelistä sille mäelle, jossa sotajoukot seisoivat. Tähän hän pysähtyi hetkeksi, kunnes kaupungista tuli vaunut, joissa istui kenraali Ignatiev [Wenäjän valtuutettu rauhan-teossa]. Liki suuriruhtinasta tultuaan nousi hän seisaalleen ja lausui: "Teidän keisarillinen korkeutenne! minulla on kunnia onnitella teitä; rauha on allekirjoitettu!"
Tätä seurasi pitkä ja raikas mieltymys-huuto. Noin 100 sotapäällikköä seurassaan ratsasti nyt suuriruhtinas Nikolai soturirivien luo ja lähti ajamaan niitä pitkin. Soturit eivät ensin tietäneet mitään rauhansanomasta, mutta se levisi kuitenkin salaman nopeudella mieheltä miehelle ja kohta sen jäljessä seurasi aina iloinen hurraaminen. Siellä seisoivat Shuvalov'in ja Rauch'in tivisjoonat sekä kaartin tarkk'ampujat, ratsuväki ja tykistö yhdessä rivissä. Suuri oli todellakin ero näiden joukkojen näössä nyt ja joitakuita kuukausia sitten. Lepopäivinänsä olivat he paikanneet ja sievistäneet vaatteensa ja saappaansa, pesseet liinavaatteensa ja jokainen näytti nyt yhtä soturimaiselta kuin milloinkaan ennen. Sittekuin suuriruhtinas oli ratsastanut kaikkien rivien ohitse, pysähtyi hän törmälle, josta hänen sopi nähdä kaikki joukot. Sitten sanoi hän heille: "Saan ilokseni ilmoittaa teille, että me nyt olemme Jumalan avulla saaneet rauhan aikaan."
Uusi, myrskyntapainen hurrahuuto 200,000:sta kurkusta nousi nyt, paisui kovimmilleen ja hälveni jälleen. Mielihyvän ja tyytyväisyyden tunne täytti jokaisen poven.
Sanomalehdet ja jokainen, joka vaan ensin miestä vastaan tuli, kertoivat siitä äärettömästä, rajattomasta innostuksesta, jolla sotajoukot Kishinev'issä huhtikuussa v. 1877 vastasivat sodanjulistukseen, mutta tokkohan se oli innokkaampi sitä huutoa, jolla samat joukot nyt tervehtivät rauhaa? -- Tuskin! -- -- Tällä lakeudella, jolle Wenäjän joukot nyt olivat kootut, seisoi Pietari suuren mainio sotajoukko, Preobrasjenien rykmentti, joka usein oli ensimmäisenä rientänyt tämänkin sodan moniin taisteluihin. Siellä seisoivat ne joukot, jotka Balkanien korkeilla, lumisilla harjuilla pitkän, kylmän ja vielä muistossakin hirmuisen kuukauden kuluessa voittaen ojensivat kalpansa vihollista vastaan. Siellä seisoivat ne miehet, jotka raivasivat vastukset jättiläis-vuorien rotkoista, jota tehdessänsä he kesäpuvussa ja nälkää kärsien, laahasivat perässänsä raskaita tykkiä sekä, näin taisteltuansa kylmää, nälkää ja väsymystä vastaan, riensivät murtamaan epätoivoon joutuneen vihollisensa viimeisen voiman. Siellä seisoivat samat urhoolliset miehet, jotka erinomaisen lyhyessä ajassa tekivät tuon pitkän marssin Sofiasta Filippopoliin ja vihdoin koko voimallansa ryntäsivät Osmanien pääkaupungin muuria vastaan ja mursivat sen.
Ja tuskin pyssyn kantaman matkan päässä heistä seisoi se vihollinen, jota he pitivät kyllin arvollisena vastustajanansa. Läheisellä kunnaalla seisoivat nimittäin turkkilaiset tarkasti ja uteliaasti katsellen edessänsä olevaa näytelmää. Molemmat armeijat seisoivat päättävässä rauhanhetkessä toinen toistansa silmäillen. Todellisina sotureina olivat he oppineet arvossa pitämään ja kunnioittamaan toisiansa sekä toivottivat nyt kummatkin rauhaa tervetulleeksi ja rehelliseksi lopuksi sodalle, jota eivät enään huolineet jatkaa. Se oli alku ystävyyteen, joka perustui siihen, että kokemus oli opettanut tuntemaan omaisuuksia, joista ennen ei mitään tiedetty, taikka -- sanomme ehkä toden mukaisemmin, joista ennen ei huolittu tietää.
Kaikki laskivat polvillensa sitten paljain päin ja nyt pidettiin juhlallinen ja kiitollinen Jumalan-palvelus.
Tokkohan milloinkaan on rauhaa päätetty enemmän draamallisissa ja ihantavissa suhteissa ja enemmän tunteita liikuttavalla ympäristöllä: Molemmat armeijat toistensa silmien edessä; hiljenevä myrsky; päivän himmenevä valo; tuulen humina ja aaltojen kuohu rannoille, joihin sekoittui pappien messuaminen, sotamiesten vastaus ja Marmora-meren kohina, jotka kaikki milloin kovenivat, milloin hiljenivät. Järven pinnan ja etäisien kunnaitten takaa kohoni ilmaan Sofia-moskeen korkea torni ja kapeat minaretit Istambulin [Konstantinopolin turkkilainen nimi] pääpisteenä. Poissa tuolla etelässä kohouivat Prinssi-saaret ikäänkuin vuoren kukkulat ilmoihin Wähän-Aasian rannelmalla ja niiden takana, sen tiesimme, piili Englannin sotalaivasto. Kaukana etelässä, niin etäällä, että silmä sen tuskin eroitti, näkyi Olympo-vuoren luminen kärki majesteetillisena ja suurena kun auringon viimeiset sateet kultasivat sen juhlalliset kupeet.
Rukous oli jo loppunut ja H.K. K:tensa sivutse alkoi nyt kukin joukko astumaan ilomielin ja kevein askelin, Suomen pataljoona myöskin ja käytyänsä ylipäällikön ohitse astui se majoituspaikallensa.
Niin päättyi juhlallisesti vv. 1877-1878 sota Wenäjän ja Turkin välillä.
* * * * *
Sota oli tosin jo loppunut, mutta vielä emme päässeet lähtemään kotiin. Aika rauhan-paraatin ja kotiin lähdön välillä olikin vaikeimpia mitä olimme kärsineet. Yksitoikkoisuuttakin oli vaikea voittaa, mutta vielä vaikeampi oli sairautta, joka peloittavalla tavalla alkoi poimimaan uhria soturien riveistä. Kukin valmistihe jo astumaan kalman polkua taikka ainakin tulevaisuutta vastaan. Sotamiesten kesken kävi huhu, että meidän piti jäämän kolmeksi vuodeksi Konstantinopolin eteen. Tämän kyllä ajattelevainen mies saattoi huomata jutuksi, mutta sekin juttu oli kuitenkin semmoinen, että se sai ennestäänkin jo raskaat mielet yhä raskaammiksi.
Vihdoinkin koitti meille kuitenkin ilon hetki. Eräänä päivänä oli pataljoonamme päällikkö käsketty prikaatin päällikön, kenraali Elliksen luo. Vähän ajan päästä palasi hän takaisin, ilmoittaen että me olimme saaneet luvan lähteä kotio. Tämän uutisen herättämää iloa en minä ota kertoakseni; kuvitelkoon jokainen, miltä hänen tuntuu, kun hän pitkän vankeuden perästä pääsee Jumalan raikasta ilmaa hengittämään. Jotenkin samanlaatuista oli tämäkin.
Vielä oli meillä kuitenkin vaikea tehtävä. Meillä oli lupa viedä kaikki vähemmän sairaat mukanamme; mutta kuitenkin täytyi meidän jättää vieraasen maahan, kenties parantumaan, kenties myöskin kuolemaan 23 miestä. Usea nousi sairas-vuoteeltansa kuumeenhohto kasvoillansa, veristävin silmin ja horjuvin askelin, vakuuttaen olevansa ihan terveitä, mutta vasta-todistukset olivat liian selvät ja -- käskyä täytyi totella. Toivottomuus hohti heidän silmistänsä, kun me surumielin otimme heiltä jäähyväiset.
Ennenkuin San-Stefanosta lähdettiin, annettiin pataljoonalle uudet vaatteet; vanhat poltettiin, ettei niissä vietäisi sotaruttoa Wenäjälle ja Suomeen.
Huhtikuun 22 päivänä tarkasti H.K. K:tensa ylipäällikkö pataljoonamme San-Stefanon kylän läheisellä lakeudella. Hän kiitti pataljoonaa koko sotaretkestä ja toivotti sille onnea kotomatkallansa. Vielä samana päivänä vietiin meitä veneillä isolle Tserkask-nimiselle sota-rekatille, jonka piti viemän meitä Mustan meren ylitse Wenäjän rannalle.
Seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja laiva kiiti Konstantinopolin salmeen, johon se pysähtyi noin tunniksi ottamaan vettä. Tällä ajalla piiritti laivaa jos jommoinenkin joukko kauppiaita, kaupitellen yksi yhtä toinen toista. Taasen lähdimme kulkemaan eteenpäin, höyrysimme sultaanin komean, Dolma-bagdse-nimisen linnan ohitse, mutta tultuamme salmen suuhun, huomattiinkin Mustalla merellä semmoisen myrskyn raivoovan, että pidettiin paraana laskea ankkuriin. Seuraavana aamuna, kun lähdettiin menemään eteen päin oli myrsky jo tosin tauvonnut, mutta aallot kävivät yhä vielä majesteetillisina, vaahtovina ja korkeina. Kun merellä myrskyilee, tuuli vinkuu, aallot vierivät vyörykkeinä ja kuohu pirskottaa vettä korkealle, silloin tuntuu avarammalta ja vapaammalta terveen ihmisen rinnassa. Mutta eivätpä kaikki, tuskin puoletkaan ollut terveitä; meritauti riensi heti laivalla ensikerran kulkevien kimppuun ja kiusasi heitä.
Huhtikuun 24 päivänä sai pataljoona Tserkaskilla päälliköltänsä suomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:
"Tänäpäivänä on pataljoona Bujukderestä [Konstantinopolin salmen suulla. jossa laiva oli tuulen suojassa] purjehtinut Bosporan lävitse Mustalle merelle, ja siis jättänyt Osmanien valtakunnan rajat. Wenäjän ison kaartin pienenä osana on Suomen kaartinpataljoona kunnialla ottanut osaa nyt jo lopetettuun sotaan; se meni Sistovan luona Tonavan ylitse lokakuun 3:tena päivänä; kamppaili kenraali Gurkon johdolla: Gorni Dubniakissa lokakuun 21 päivänä. Pravetsissa marraskuun 22 ja 23 päivinä, seisoi kuukauden 'Suomen vuorella' Wratshesin lähellä, turkkilaisten asemaa vastaan, lähti sieltä joulukuun 25 päivänä menemään Balkanien ylitse, astui Sofia-laaksoon ja karkoitti vihollisen Dolni-Komartsista tammikuun 1:nä ja Wratsevnasta 2:na päivänä, kiiruhti eteenpäin Trajanin porttien kautta Tatar-Basartsikiin ja otti saman kuun 15, 10 ja 17 päivinä osaa Suleiman pashan armeijan hajoittamiseen Filippopolin luona.
Eteenpäin menoa jatkettiin Adrianopolin ja Tsorlun lävitse Marmora-merelle ja sieltä San-Stefanoon, jossa pataljoona maaliskuun 3:na päivänä otti osaa paraatiin, joka rauhan allekirjoitettua pidettiin Konstantinopolin muurien edessä.
Bosporan rannat tekivät retkestämme lopun ja sieltä lähdimme me matkustamaan isäimme maahan.
Soturit! Kukin meistä saa ylpeydellä muistella sitä vaikeata aikaa, joka jo on jäänyt, niitä kärsimisiä ja vastuksia, joita olemme kestäneet, niitä vaivoja ja vaaroja, jotka ovat meitä kohdanneet.
Flyygeliajutantti Eversti Procopé."
Muuten pidettiin meistä hyvä hoito ruo'an suhteen. Hyvää keittoruokaa emme olleetkaan saaneet pitkiin aikoihin ja sitä oli nyt yllin kyllin, mutta eipä se juuri monelle maittanut; tuo riivattu meritauti oli oikea kiusan kappale. Loppumatkalla rupesi vesi loppumaan, niin että meitä janon sammuttamisen puolesta pidettiin "puuttu-moonalla."
Iltapuolella huhtikuun 25 päivänä laskettiin ankkuri Odessan satamassa. Vielä maallekin tultuamme tuntui kuin olisi maa keinunut allamme. Pataljoona majoitettiin suureen rakennukseen, jyvä-aitta tai mikä se lie ollut. Seuraavana päivänä pitivät kaupunkilaiset meille kestin, jossa meille annettiin vehnästä, viinaa, olutta, silliä y.m.
Odessaan jätettiin 93 sairasta sotamiestä, joissa peljättiin olevan sota-rutto.
Tästä lähdimme rautatietä myöden rientämään pohjoista kohden. Minne pysähdyimmekin, etenkin Puolasta alkaen, näimme paljon turkkilaisia vankeja, jotka niinkuin puhuttiin paraastaan tekivät puutarhurin tointa. Wenäjän hallitus oli heille laittanut pitkiä, harmaita, sarasta tehtyjä päällystakkia, muuten olivat he kotimaisissa puvuissansa.
Jota enemmän kuljimme kotoa kohden, sitä selvempään huomasimme lähenevämme Pohjolaa. San-Stefanon mehevä vehreys muuttui vähitellen kevääksi, mutta Etelä-Wenäjän keväästä tuli Pietariin tultuamme täysi talvi lumineen ja pakkasineen, ja niin näytti siis aika kulkevan taaksepäin.
Viikon kestävän rautatiematkan perästä saavuimme vihdoinkin Pietariin toukokuun 7 päivänä aikaisin aamulla.
Tultuamme erääsen maneessiin, jossa meille taasen annettiin uudet vaatteet (toinen osa siitä mitä Stefanossa saimme), ruvettiin kaikin kiiruin valmistamaan itsiämme siihen paraatiin, jonka H. M:tinsa Keisari piti pataljoonalla. Kiitettyänsä pataljoonaa osanotosta tässä nyt loppuneessa sodassa _koroitti Hänen Majesteettinsa Suomen tarkk'ampujapataljoonan vanhan kaartin arvoon_.
Kun toisen päivän aamuna tulimme Suomen asemahuoneelle, olivat Pietarissa asuvaiset kansalaisemme panneet meille toimeen kemut, joita nautittuamme lähdimme höyryjunassa kiitämään kotoamme kohden. Matka Suomen lävitse oli pelkkää riemu-kulkua.
Wiipuriin tullessamme oli ääretön väkijoukko kokoontunut asemahuoneen eteen. Niinpian kuin juna pysähtyi asemalle, tervehdittiin meitä suomen-kielisellä puheella, jota seurasi soiton kaikuessa vilkas hurraaminen. Niinpian kuin pataljoonan ensi rivi astui torille väkijoukon näkyviin, kaikui sitä vastaan ilmaa vapisuttava, ponneton eläköön-huuto. Torilla oli pitkiä pöytiä, joilta miehistö sai nauttia "tämän mailman hyvyyttä" piirakkojen, voileipien, viinan ja oluen muodossa.
Wiipurin naiset seppelöitsivät lippumme laakerilla. Upseerille pidettiin ensi luokan odotussalissa uhaalliset kemut, joissa pidettiin niin innokkaasti puheita, että yksi puhuja astui asemahuoneen eteiselle ja huusi jo kulkevan junan perään sanojansa; mutta juna meni ihmisjoukon hurratessa menoansa ja tuo puhujaparka sai perästäkin lopettaa puheensa kesken.
Seuraavana päivänä toukokuun 9 p:nä, saavuimme Helsinkiin, jossa juna seisatettiin Töölön puistoon Alppila nimisen huvipaikan alapuolelle, soittokuntamme soittaen "Maamme" suloisia säveliä. Iloisina hyppäsimme vaunuistamme ja muodostettuamme sotarinnan marssimme me tuolle suurelle nurmelle, joka alenee Töölön lahtea päin. Vasemmalle puolelle sitä tietä, jota kuljimme, oli kunniaosoitteeksi asetettu osa Helsingissä silloin majailevata venäläistä sotaväkeä soittokuntineen, joka soitti "Porin-marssia", meidän astuessamme heidän sivutsensa. Lippuja liehui sadottain sekä nurmella että sinne vievällä tiellä ja raikkaita hurrahuutoja kaikui kunnaasta kunnaasen. Nurmelle oli kaupunkilaisten huolesta valmistettu tulijais-aamiainen. Pitkät pöytärivit ruokineen olivat asetetut sotamiehiä varten. Ennenkuin astuimme pöytien viereen, nousi läänin maaherra puhuja-lavalle ja tervehti kotiin tulleita sotilaita juhlapuheella, lausuen sanansa vuoroin suomeksi vuoroin ruotsiksi. Puheen loputtua alkoi meidän soittokuntamme soittaa "Kolmenkymmenen-vuoden sodan marssia" ja sen sävelien soidessa mentiin ruo'alle. Nyt alkoivat myös tulijais-tervehdykset. Ilon kyyneleitä loisti monen silmistä, kun hän takaisin tulleiden joukossa huomasi omaisensa, jonka vaiheita vihollisen vieraassa maassa hän niin tarkasti oli seurannut. Kaivattu mies, rakastettu poika, armas veli, odotettu sulhanen oli nyt kotona. Yrjön risti, joka koristi monen rintaa, osoitti, että sotilas oli täyttänyt sotilas-velvollisuutensa. Mutta myös monta kaipauksen kyyneltä silloin puhkesi, moni rinta raskaasti huokasi, kun hänen odottamansa ei tullutkaan, kun hänen kaivattunsa ainiaksi jäi vieraalle maalle isien haudoilta pois.
Noin puoli kolmen ajoissa iltapäivällä marssimme kaupunkiin, väkijoukot seurassa. Etujoukkona kulkivat ensin ylioppilaat, mutta kun astuimme ylioppilashuoneen ohitse, olivat he jo siellä meitä laulullansa tervehtimässä. Raikkaasti ja voimakkaasti kaikui heidän laulunsa meidän kunniaksemme. Viimeksi pidettiin kasarmitorilla kiitosrukous kaikkivaltialle Jumalalle, joka niin onnellisesti kahdeksan kärsimyksillä täytetyn kuukauden perästä oli ohjannut askeleemme kotomaalle.
Siinä suuressa sodassa, joka jo vuoden oli vapisuttanut Europan valtioita, oli Suomenkin pieni parvi siis ollut osallisena ja siis puolestansa kantanut uhrinsa vapauden, sivistyksen ja kristin-opin alttarille, puolustanut pientä kansaa isomman kansan raa'oilta sivistyksen kuolettamis-toimilta. Ei kaikkien onnistunut kunnialla kuolla tappo-tantereelle, mutta ei sentähden ole sanottu että ainoasti kuolleet yksin ovat tehneet tehtävänsä. Päin vastoin ne, jotka taasen saivat astua kotomaansa mannerta, tervehtää sen uljasta väkeä, nähdä Suomenlahden vierittävän aaltojansa sen rakkaille rannoille, nekin olivat voimiensa mukaan täyttäneet velvollisuutensa.
Olkoon viimeisenä huokauksena muiston ja kaipauksen huokaus kumppanien haudoille, jotka valmiina näyttämään itsiänsä kunnon Suomalaisiksi, vuotivat verensä sen asian edestä, jonka tähden heitä oli viety vieraalle maalle.