Part 6
Näissä vahtipalveluksissa koettivat nuoremmat upseerit sekä alaupseerit ja sotamiehet välistä poistaa yksitoikkoisuutta pikku ilveillä turkkilaisille, joiden ampuma-ojain ja varustusten vastassa he seisoivat. Täten tapahtui muutamana yönä, että eräs alaupseeri H. K:tensa komppaniassa, joka oli yksi niistä kahdeksasta, jotka Pravets'in tappelussa osoittamastansa urhoollisuudesta olivat saaneet Yrjön ristin rintaansa, pani toimeen ilveen semmoisen, että hän sai aseisin koko turkkilaisen aseman. Hän, näet, yhdellä plutoonalla sotamiehiä, pitkänä hajanaisena ketjuna, lähestyi vihollista ja kovalla äänellä huusi kymmenelle pojallensa tämän tälle parvelle jotenkin mahtavan komentosanan: "koko pataljoona! ampukaa!" Turkkilaiset, jotka siellä täällä kuulivat luotien vinkuvan ja joiden korviin aivan läheltä kajahti tuo mahtava "koko pataljoonan" komanto, luulivat tästä leikin olevan kaukana ja riensivät kiireesti ampuma-ojiinsa sekä alkoivat, tietämättä missä päin tämä "pataljoona" oikeastaan oli, umpimähkään kauheasti ampua joka haaralle. Kolmen laukauksen jälkeen vetäyi uljas "pataljoona" takaisin pensaston suojaan nauraen makeasti tulituiskulle, jonka se oli saanut aikaan.
Toisten taasen rupesi vahtiväki laulamaan kotimaisia laulujansa, jota turkkilaisetkin usein kuultelivat huolimatta ruveta ampumaan.
Syksyn kylmät sateet kävivät yhä rasittavimmiksi ja pakkanen yltyi. Alinomaista sadetta vastaan eivät vaatteet voineet antaa suojaa, se päin vastoin liuvoitti vähitellen kaikki jalkineet ja turmeli vaatteet. Ja jos anturoilla sittenkin oli halu pysyä kiinni saappaissa, ne kyllä saatiin lohkeamaan, kun koko komppanian miehet pantiin vetämään ja raastamaan tykkejä sitkeästä liejussa, joka muutenkin tahtoi ryöstää jalkineet omaksensa. Näin ollen ei saattanut ihmetellä, ett'ei miesten terveys ollut tyydyttäväinen, ihmeellistä on vaan, että edes yksikin kesti. Useimmilla ei ollut enään anturoista puhettakaan, lumi ja vesi pääsi esteettä kenkään, ja liioittelematta saattaa sanoa, että usea kävi aivan kuin paljain jaloin. Tämä oli kaikilla sillä seudulla olevilla sotajoukoilla yhtäläistä. Näin ollen seisoa vuorokauden ja useammankin lumessa taikka kylmässä liejussa, vaikutti tietysti kaikkea paitsi hyvää. Kuitenkin oli viime aikoina hankittu miehille tallukoita peittcomattomista nahoista; nämät toki johonkin määrin auttoivat pakkasta vastaan. Ei ollut kuitenkaan ihmettä että sairasten luku yhä nousi. Siten oli lokakuun kuluessa 56 sairauden kohtausta, marraskuussa 87 ja joulukuun alkupuoliskolla 55. Tämä suuri luku ei kuitenkaan vaikuttanut niin paljon pataljoonaan, kuin ensi katsannossa ehkä näyttäisi, sillä useat sairaista ja haavoitetuista olivat taasen parantuneet ja vähitellen palanneet pataljoonaan hajallansa olevista hospitaleista, jopa aina Bukarestista ja Jassystakin saakka Rumaniassa. Eri aikoina sairastuneista oli jo 20 parantunut ja palannut pataljoonaan, enin osa joulukuun kuluessa. Kuolleita oli jo kaikkiansa, Gorni Dubniakissa kaatuneita lukuun ottamatta kahdeksan miestä.
Wratsjesissakin, -- vuoresta, jolla me olimme, puhumattakaan, oli jo lunta, ja kaikin puolin täysi talvi. Viikon satoi yhtämittaa lunta, pakkanen lujeni päivä päivältä, lunta oli maassa ainakin kolme korttelia. Ei ainoakaan tähti kiilunut taivaalla, mutta sumuisesta yötaivaasta levitti kuu loihtoisan valon valkealle kylmälle laaksolle ja vuorien harjanteille, jotka määräämättömissä hahmoissa kätkivät korkeat huippunsa pilvien pimeihin kätköihin. Mutta pari päivää ennen joulua selveni taivas, joulutähdet kiiluivat tuhansien säkenöiden tapaisina ilomielin päällämme. -- --
Joulukuun 13 päivänä saimme tiedon Plevnan antaumisesta, sekä että Osman pasha koko armeijansa kanssa oli joutunut vangiksi. Kun se uutinen ilmoitettiin, nousi vuorilla ääretön hurraaminen, ja turkkilaisten kunniaksi ammuttiin meidän pattereista vihollisiin kolme laukausta. "Plevna on antaunut! Osman pasha on venäläisten vankina!" Näitä huutoja kuului yllä, vaikka vaikea on arvata minkälaisia tunteita se eri ihmisissä herätti. Turhaa työtä tekisin, jos koettaisin ruveta kertomaan mitä nuo sanat meissä vaikuttivat, kuin ne viimeinkin todenperäisinä meille ilmoitettiin. Sen, joka pitkän ja kiusaavan hammaspolton perästä vihdoinkin antauu hammaslääkärin autettavaksi, on ensi hetkessä vaikea uskoa, että kipu on kadonnut; kärsimys oli jo käynyt tottumukseksi. Riippuiko se jostakin liiallisesta hermojen ponnistuksesta? En tiedä, mutta kun sain tiedon Plevnan antaumisesta, oli ensin vaikea ymmärtääni eli uskoani tuota uutista. Se, niin sanoakseni, laskettiin väsyneesen mieleen. Pitkä, turha odottaminen oli opettanut meidän pitämään Plevnan antaumista yhä vaan pettyvänä toiveena. Sittekuin vähän ehdimme toipumaan ensimmäisestä hämmästyksestä, sillä jotenkin semmoista se herätti, ja aprikoimaan mitä sen seurauksena oikeastaan tulisi, vaikutti tämä tieto ihmeellisen elähyttävästi hieman raskaasen mieli-alaan. Vireämmällä mielellä teimme toimiamme ja syksy-taivaskin näytti ottavan osaa iloomme, luoden auringosta kultaiset säteet vuoren valkeille huipuille. -- -- --
Joulun edelliset päivät olivat kylmän kylmät. Vaikka ei meillä ollut ilma-puntaria, saattoi kuitenkin semmoisista merkeistä kuin esim. että parta ja hiukset 5 minuutin kävelemisen perästä olivat valkeassa huurteessa, että juokseva vesi jäätyi, päättää että oli vähinnäkin 20 asteen pakkanen. Semmoinen talvi oli jo täälläkin, ja yhä korkeammalle oli vaan sota-joukkojen matka, vielä lumi-rikkaampiin, tiettömämpiin ja kylmempiin seutuihin. Korkeemmilla vuorilla jäähmettyivät miehet, pelkästä kylmyydestä leiri-valkeidensa vieressä, ja juuri samaan aikaan tapahtui että yhtenä ainoana päivänä kaksisataa (200) miestä eräässä rykmentissä sairastui. Hospitaalit olivat täynnä väkeä, jotka olivat palelluttaneet kätensä ja jalkansa. Sota-toimisto ja sairashoito saa turhaan ponnistaa voimiansa siinä, jossa luonnon ja ilman suhteet tulevat niiden eteen; siinä muuttuu ihmisvoima, vaikka se olisi suurikin, vähäpätöisyydeksi. Kummaa oli nähdä ja huomata suomalaisen ja venäläisen sotilaan ihmeteltävää kestäväisyyttä ja rauhallista rohkeutta kaikkia näitä hankaluuksia kärsiessänsä. Jos vaan turkkilaiset olisivat astuneet esiin patteriensa takaisista valli-majoista, eivätpä olisikaan meidän miehissä löytäneet väsymyksen ja voimattomuuden haavettakaan; siitä todistivat kyllä sotamiesten virkkailemiset ja keskinäiset puheet. Ja jos joskus joutuikin kuulemaan vakaan ja näöltänsä joutavan kysymyksen: "tuleekohan täältä pian lähtö kotiopäin?" niin useimmin vielä kuuli jonkun myhevän pilkkapuheen "Turkkilaisista", toivon päästä Adrianopolin lämpimille seuduille y.m., joista saattoi helposti huomata, ettei voimaa, rohkeutta ja toivoa puuttunut. Mutta jos miehistö kärsi kärsimisensä niinkuin miehet konsanaankin, ei ollut varsin vaikea huomata, että niillä kuitenkin kärsimistä oli.
Joulukuusi 19 päivänä tuli meidän sijaamme "Suomen vuorelle" toisia joukkoja ja me siirryimme taasen leiriin Wratsjesin kylään, jossa niin moni kuin pääsi tunki huoneihin ja latoihin, loput saivat sovittaa itsensä hangelle miten paraiten taisivat. Puita ei ollut, sentähden ei muuta käsiksi, kuin repiä bulgarialais-ukkojen aitoja poltettaviksi.
Huhu ei erehtynytkään, joka arveli että Balkanin ylimeno pian oli tehtävä. Päivä-käskyssä 22 päivänä ilmoitettiin meille, että varustaisimme menemään Balkanien ylitse joulukuun 25 päivänä. Varustuksiin ryhdyttiin heti. Käskyssä oli ilmoitettu, että "sotamiehille annetaan 24 päivänä korppuja seitsemäksi päiväksi lukien tiistaista (25:stä päivästä), lihamäärät ja 3 naulaa jauhoja taikka ryyniä." -- "Viinaa kolmeksi päiväksi. 20 teuras-härkää ja niinpaljon elukan-ruokaa kuin mahdollista otetaan mukaan." -- "Koska ei muita ajokaluja kuin rekiä voida ottaa mukaan, ryhdyttiin tarpeenmukaisiin keinoihin sairas-varojen kuljettamista varten." -- Leipää oli kyllä, mutta lihaa, suolaa ja rehuja puuttui milt'ei tykkönään.
Vielä on mainittava surullinen seikka, joka tapahtui joulu-aattona j.p.p. Erään majan katto putosi yhtäkkiä, sillä seurauksella, että majassa olevista sotamiehistä 2 vahingoittui, heistä toinen niin pahasti, että hän puolen tunnin perästä kuoli ja haudattiin sitten Wratsjesiin.
Joulu-aatto-iltana noin kello kuuden aikaan kutsuttiin pataljoona kokoon rukoukseen. Tultuamme yhteen toimitti sielunhoitajamme yksinkertaisen jumalan-palveluksen; hänen sanansa löysivät kyllä sydämmiemme vienommat ja hellemmät tunteet, mutta niitä oli vähällä jäähdyttää -- ei pakkanen, vaikka sekin kyllä oli kylmää -- vaan kateus. Rukouksen jälkeen, näet, annettiin meille viina-ryyppy, lihapalanen, tuskin pienenmoisen kahvi-tassinkaan kokoinen nisuleipä ja niin pieni palanen juustoa, ett'ei moni mies sitä leipänsä päällä huomannutkaan, vaan -- pudotti tuon herkun maahan. Nisuleipä ja liha oli niin jäässä, ettemme niidenkään kimppuun saaneet ruveta, ennenkuin olimme ne tulessa sulattaneet. Sitten saimme mennä valkeillemme syömään suolatonta, puoli-raakaa ohrapuuroa. [Ei riisi-puuroa, eikä muitakaan herkkuja, joista sanomalehdet tiesivät niin paljon kertoa, silloin enään riittänyt meille, vaikka sitä kuului muutamilla olleen.]
Upseerit olivat nekin panneet toimeen enemmän kotimme tapaisen joulu-aatto-illan kuin meidän osaksemme tuli. Siitä kerrotaan näin: Sotamies pantiin etsimään joulukuusta, jonka löysikin parin kolmen virstan päästä; se oli tosin vain lehtikuusi ja ainoasti kahden kyynärän korkuinen, mutta sotamies toi sitä kuitenkin tavallansa riemukulussa upseerien "pykningille". Hän sai siis myös nauttia Pohjolan tapaista joulua, vaikka se ilo oli jotenkin samanlaista kuin ajajan ilo kuullessansa piiskan lyömän mäikinää. Huoneessa oli riisi-puurolla ja sianpaistilla katettu pöytä; sen ympärille nyt istuttiin, soittokunta soitti ja maljoja maisteltiin. Esiteltiinpä maljoja kotona-oleville, Suomelle, pataljoonalle ja Pohjolan naisille. Näihin maljoihin olisimme mekin yhtyneet, ja muun puutteessa vedellä tyhjentäneet näiden onneksi juoma-astiamme, jos olisimme olleet yhdessä, mutta me saimme tyytyä (ja parempi se ehkä olikin) pyytää Kaikkivaltiaan näitä onnen-toivotuksiamme hyvällä menestyksellä Pohjolaan viemään.
VI.
Balkanien ylitse Sofiaan.
Pataljoonan varustukset lähdettäissä olivat ruumiillisessa suhteessa jotenkin vaillinaiset. Tuskin kukaan, joka luki tahi kuuli kerrottavan tästä historiassa erinomaisen merkillisestä vuorien ylimenosta, saattoi kuvitellakaan, mitä kärsimisiä se maksoi. Wenäläisen sotamiehen ihmeteltävästä kestäväisyydestä ja rohkeudesta ei suomalainen ensinkään jäänyt jälkeen. Ne 400 miestä jotka seisoivat lipun alla, kun Suomen tarkk'ampujapataljoona joulu-päivänä alkoi retkensä, olivat niin kärsimyksissä karaistut, niin tottuneet vaivoihin ja puutteisin, ett'ei niitä kärsimyksissä ja kestäväisyydessä olisi voittanut mikään sotajoukko. Eräs englantilainen sanomalehden kirjoittaja sanoi niistä muun muassa: "Ne eivät milloinkaan valita, ovat aina hyvällä mielellä ja kestävät rauhallisesti kaikki vastukset."
"Kuluneissa univormuissa ja housuissa, osaksi luotien läpäsiminä osaksi nuotio-tulen polttamina, suureksi osaksi melkein jalkineitta, ja useallakin ainoa paita päällänsä, astuivat he hyvällä mielellä uusiin verileikkeihin." Useilla oli sentään peittoomattomasta lampaan ja kutun nahasta tehtyjä tallukoita, jotka koko tavalla auttoivat pakkasta vastaan. Lakki ja "paslikki" lopettivat yksinkertaisen puvun, jolla menimme osoittamaan itsiämme niiden miehien kunnollisiksi jälkeläisiksi, jotka "nälissään, palellessahan kuitenkin vielä voitti."
Jokaisella sotamiehellä oli vielä paitsi kivääriä, 90 patruunaa, kaksi pussia, joista toisessa oli leipää _seitsemäksi päiväksi_ (?), toisessa kolme naulaa jauhoja taikka ryyniä ja hyppysellinen suolaa sekä pieni lihapalanen.
Pataljoona lähti liikkeelle Wratsjesista joulupäivänä kello 8 aamulla yhdeksän muun pataljoonan ja tykistön kanssa kenraali Filasofov'in [kenraali Filasofov kuoli myöhemmin saamisia haavoistansa] komennon alla; kello neljään jälkeen puolen päivän emme kuitenkaan olleet ehtineet muuta kuin 6 virstaa. Tänne täytyi meidän jäädä, kunnes kolonnan tykistö oli ehtinyt kavuta vuorille. Kattona oli taivas, lepo-sijana lumikinos, lämmintä saimme tuoreista puun oksista tehdystä valkeasta. Tässä olimme kylmän ja tuulen käsissä puoli kolmatta vuorokautta, levottomasti odottaen, että mekin saisimme lähteä. Vihdoin tuli hetki meillekin ja nyt vasta alkoi oikea ylimeno. -- Meidän piti poikkeaman oikealle päin kivitiestä, mennä Etropoli-Balkanien kahden harjan ylitse ja astua alas Sofiaan käyvälle tielle ja siitä sitte uhata Arab-Konak'issa olevaa vihollista takaa päin.
Niinkuin sanottiin, nyt vasta (joulukuun 27 päivänä) alkoi varsinainen Balkanien ylimeno. -- Jokaiselle sotamiehelle annettiin yhdeksän naulan painoinen kranaatti kannettavaksi ja niin ruvettiin kapuamaan ylöspäin. Tie kierteli jyrkkiä vuoren rinteitä myöden, köyttyi ikäänkuin jättiläis muuri-vihreä-köynnös vuoren pienimpäänkin nystermään; harjanteiden sivuilla kasvoi satavuotisia tammia, joiden pitkiä oksia nyt raskaasti painoi alas niiden päällä oleva lumi. -- Tie oli ainoasti viiden jalan levyinen, toisin paikoin vielä kapeampikin.
Syvällä allamme näkyi varajoukkojen pitkät, tummat kolonnat käärmeentapaisesti vitkaan kiertelevän laakso-teillä. Orhania kiilsi minareettinensa kirkkaassa talvisessa päiväpaisteessa, lumi säkenöi ja narisi... tuolla etäällä näkyi "Gripenbergin vuoren" [sille vuorelle annettiin Moskovan kaartinrykmentin urhean päällikön, evesti Gripenbergin nimi, sentähden, että hän neljällä pataljoonallansa puolusti vuoria turkkilaisten kahtatoista vastaan] huippu, jolle aurinko loi heijastavan valon; väliin taasen haihdutti vaaleat savu-pilvet sen loiston. -- Siellä jymisivät par'aikaa Mehemed Ali pashaa vastaan venäläisten kanuunat, lähettäen yhden kranaatin toisensa perästä vihollisen varustuksiin!... Mutta yhä korkeammalle nousevat meidän esteitä voittavat kolonnamme, ei lepoa, ei rauhaa -- ylös vain uupumatta! Se on päivän sotahuuto. Yhtäkkiä kuuluu ikäänkuin huokaus metsästä; vaikeroiva humina kuuluu ikivanhojen puitten latvoissa; kas! jo sinkoilee maahan yksi ja toinen lumihöyde. "Gripenbergin vuon" on jo läpäisemättömien lumipilvien keskellä, ja syvällä allamme vyöryy vuoren seinää pitkin ylöspäin pilvijoukkoja; metsä kohisee kovemmin; -- -- yht'äkkiä olemme joutuneet Balkanin lumimyrskyn keskelle.
Mutta mikään ei voi estää kaartin kulkua; se muisti vielä Suvorov'in matkan Alppien ylitse, ja tahtoo, että sen matka Balkanien ylitse vv. 1877-1878 suo kotkille sen vanhoilla, kunniarikkailla lipuilla, kunnia-kirkkauden, joka vaalentaa Suvorov'in muistoa. -- --
Joulukuun 27 p. illalla ehdittiin Budi-Grad'in vuoren juurelle, johon jäätiin yöksi ja siitä kavuttiin seuraavana päivänä äärettömillä vastuksilla ja vaikeuksilla Balkanien huipulle päin. Kello 3 j.p.p. ehti väsymyksestä uupumaisillansa oleva kolonna ylös. -- -- Alhaalla laaksossa on pimeä, mutta ylhäällä korkeimmalla kukkulalla, jolla me seisomme, on vielä päivä, lumi-myrsky metelöitsee hirmuisessa raivossa, mahdottoman paksut oksat taittuvat yhtä helposti kuin korsi, ja yhä enemmän tulee lunta uhaten kylmään peitteesensä kääriä nämät urosjoukot, sammuttaa heidän lämpimät sydämmensä, ja ikuiseksi ajaksi kätkeä heidän ruumiinsa surevan synnyinmaan silmiltä! -- -- -- Mutta tuolla kaukana, etäällä etelässä, siellä kohoavat korkeuteen Etropoli-Balkanien äärettömät huiput; eipä lumimyrsky jaksakaan raivoansa nostaa niiden jättien luo, sen raivo on voimatonta, ei sen siipilyömät kannata vuoren huipun puoliväliinkään, mutta, huipun korkein kukkula -- -- katso sitä tarkkaan; siinäpä näytelmä, jota ei kuolevainen ihminen milloinkaan unohda, jospa hän eläisikin vaikka satoja vuosia!!! Se kiiltää ihanimmasta purpura-loistosta laskeuvan auringon säteitä vastaan ja sen kupeet säkenöivät mitä somimmissa kellervän- ja ruusunpunaisissa ja ruohon vihreissä väreissä! Ja tämän sulokuvan takana ikuisesti sininen taivaankansi, kainosti kumottava kuu ja jopa muutama tuikkiva tähtikin! -- Alhaalla laaksossa: pimeys, lumi, myrsky, -- ylhäällä tähtien valo, auringon laskeuminen, -- ikuinen rauha, kirkkaus! -- Eivätkö nämät ole suurien kadonneitten muistojen kaltaisia, näiden ihmis-jättien, näiden viisasten, näiden ajan sunnuntai-lasten kaltaisia, jotka ihmisellisen huonouden ja kurjuuden yläpuolella, sallivat meidän katsoa heihin niinkuin viisauden, voiman, neron ja elämän taisteluissa tarpeellisen rauhan korkeihin esikuviin? Toki, nämät muistot ovat eloa täynnä, ne eivät kuole milloinkaan, niiden muisto elää aina kiitollisen jälki-maailman helmassa, mutta nämät vuori-jätit olivat kylmiä, kuolleita -- mutta kuinka komeita, kuinka kauniita, kuinka suuria ne kuitenkin olivat. Ei milloinkaan haihdu mielestäni sen illan muisto, sen oudot näytelmät eivätkä ne aatteet ja tunteet, joita se herätti, -- siitä olen varma! --
Valkeita oli vaikea saada palamaan, kun puut olivat ihan tuoreita; tuli leimusi joka taholle, tuuli ajoi tuhan ja savun silmiin. Jolla oli teetä jäljellä, se sitä keitti, muut saivat olla ilman. Tuuli puhalsi yhä vaan yhtä hurjasti, lunta satoi aina vaan enemmän. Valkeiden ympärille nukkuivat miehet -- lumelle, nyt jo tyhjät pussit pään alla. Väsymys voittaa pakkasen -- väsyneet silmät vaipuivat yhteen -- -- kultaiset unet kuivaavat pian jäätyneet kyyneleet, joita savu sai esiin ja kauvas rakkaasen kotoomme Pohjolassa kiitävät ajatuksemme unien siivillä; -- -- me tunnemme joulukuusen riemun, me näemme sen kirkkaan valon säteilevän, me näemme paljon -- iloa ja surua, ylellisyyttä ja kurjuutta. -- -- -- Tuleepa vihdoin aamu, jäinen, kylmä aamu, -- mutta sitte eilisen on näytelmä muuttunut; siellä, missä eilen oli lunta polviin, siinä vaipuu nyt lanteihtn asti. Nyt alkaa alas kapuaminen, taikka "mäen-lasku."
Tuskin olimme ehtineet ensimmäisen ahdekerroksen, ennenkuin saimme käskyn viedä alas muutamia 9:n naulaisia kanuunia, patruuna-vaunuja ja vara-lavettia. -- Tämä ei ollut juuri hauskin taksa, mutta totella täytyi! Joka komppanialle jaettiin neljä tykkiä ja kutakin hinaamaan oli vaan 40-45 miestä. -- Ei ollut ketään neuvojaa ja suuri edesvastaus oli pantu, jos tykille taikka miehille mitäkään vahinkoa tapahtuisi, mutta sota oli meidät tykkönään uusiksi muodostanut, kaikkea tiedettiin, kaikkea tehtiin, kaikkea taidettiin.
Vihdoin tuli meidänkin vuoromme ruveta menemään alaspäin. -- Köydet pantiin kiinni, pyöriin sidottiin paksuja tankoja, ett'eivät päässeet pyörimään, miehet tarttuvat köysiin ja -- Jumalan nimeen lähdetään liikkeelle. Näyttipä naurettavalta nähdä upseerien, jotka eivät luonnollisesti vetäneet tykkiä, aika vauhtia menevän mäkeä alas milloin seisoen, milloin istuen, milloin etuperin milloin takaperin, milloin taas päis'tikkaa töytäten johonkuhun rotkoon. Tykki tulee perässä, hinaten miehiä pitkin vuorta, heittäen niitä palloina sivulle päin, mutta nepä vaan eivät hellitä iskuansa. Suomalaisen tapaan "järräävät" he yks'päisesti kiinni köydestä.
Yhdessä kohden teki tie mutkan: tykki tuli aika vauhtia, eivätkä miehet voineetkaan estää sen kulkua, tykki hyökkäsi siis mäkeen miehinensä, ja siinäkös työtä oli, ennenkuin se saatiin oikealle tolalle jälleen.
Yhä alemmaksi, yhä jyrkempiä äyräitä myöden käy matka, satoja kertoja olemme vaarassa musertua, mutta lopuksi, -- Jumalalle kiitos, olemmekin terveinä alhaalla laaksossa. -- Balkanien ylitse on menty; meidän joukosta ei ainoallekaan ole onnettomuutta tapahtunut, se kuuluu jo historiaan! [Yksi mies H. K:tensa komppaniassa loukkasi kuitenkin jalkansa sentähden että tykinpyörä meni sen ylitse. Ei se ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että hän muutaman päivän perästä oli terve ja raitis jälleen.] Se on jo mennyttä aikaa. -- Tuolla tulee Gurko itse taapinensa; hän ratsastaa ohitsemme, tervehtää meitä, kiittää meidän ravakkuuttamme ja miehuuttamme ja -- menee eteenpäin. Kyliäpä hän semmoiselta mieheltä näyttää, että hän on valmis menemään, vaikkapa Himalaijan ylitse, mutta ainoastaan niillä joukoilla, joilla hän nytkin tämän suurtyön teki. -- Se joka itse näki tämän retken, itse sai kokea miten siinä oltiin, se joutuu epäilemättäkin siihen päätökseen, että mikä muu armeija tahansa olisi kieltäynyt menemästä eteenpäin, ylöspäin ja alaspäin, ruoatta ja kesä-puvussa, joulukuussa 15-20 asteen pakkasessa, lumiärjyssä ja tuulessa, hinaten mukanansa tykkiä, joita esim. preussiläiset pitävät liian raskaina kuljettaa tasaisia teitä pitkin, eivätkä sentähden ensinkään niitä käytä tykistössänsä (niillä on nimittäin 6, eikä 9 naulaisia kanuunia tykistössänsä). Eikä kuitenkaan kuulunut nurjamielisyyttä eikä tyytymättömyyttä, laulaen ja hurraten kulkivat miehet kurjaa kulkuansa.
Kun sitten vihdoinkin tulimme alas laaksoon, oli tie tasaista ja hyvää; sitä paitsi saimme jättää tykit sinne, sillä tykkiväki otti ne nyt itse hoitoonsa. -- Kello 8 illalla (jouluk. 29 päivänä) tulimme pieneen Tsurjak'in kylään, johon jäimme yöksi ja toiseksi päiväksi. Minä lähdin yksin kävelemään löytääkseni edes vähän parempaa yö-sijaa kuin lumikinos meille tarjosi. Näin kävellessäni tulin pienelle hökkelille, jonka ovelle rupesin kolkuttamaan. Huoneesta vastattiin venäjän kielellä, ettei siellä enään ollut tilaa, mutta kuin minä vakuutin olevani yksin, avattiin ovi ja minä astuin huoneesen, joka oli täynnä venäläisiä sotamiehiä. Minä riisuin vaatteeni ja rupesin niitä valkean loisteessa kuivaamaan, mutta tuskin aloin katsella makuu-sijaa, ennenkuin taas kolkutettiin ovea ja nyt tuli huoneesen neljä taikka viisi upseeria, jotka tarkastettuansa huonetta ja ruotsin kielellä keskusteltuansa sen kelvollisuudesta, ilmoittivat meille että he olivat nähneet hyväksi ottaa siinä asuaksensa ja käskivät sentähden meidän hyvin joutuen lähtemään mäelle; meillä ei siis muuta tehtävänä kuin -- lumipöykkyyn maata. Seuraava päivä levättiin vielä Tsurjak'issa ja lähdimme sitte joulukuun 31 päivänä kello 5 aamulla pilkko-pimeässä Tiskissenin kylään, estämään turkkilaisilta palausmatkaa Sofiaan. (Tiskissenin kylä on nimittäin kivitien varrella Sofian ja Balkanien välillä). Väsyneinä marssista koukeroisilla vuoriteillä, pääsimme perille noin kello 11 e.p.p. ja saimme nyt seisoa turkkilaisten ampumamatkalla koko päivän, mutta kun me seisoimme heidän takanansa ja kun niitä yhtä-mittaa edestäpäin ahdistivat Shuvalovin, Gripenbergin, Rauch'in ja Dandeville'n joukot, ei heillä ollut aikaa meidän kanssamme taistella, vaan lähettivät meille ainoasti muutamia kranaatteja, jotka eivät kuitenkaan räjähtäneet eivätkä muutenkaan saaneet mitään vahinkoa aikaan -- tuskin ne saivat meitä säikähtymäänkään; yksi niistä putosi maahan noin 150 kyynärää meistä, mutta kun ei sekään haljennut, ei tämä tappelu, mitä meihin koski, ollut juuri mistäkään arvosta.