Part 5
Seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän lähdettiin liikkeelle ja kuljettuamme tunnin kivitietä myöden, pysähdyttiin, kunnes päälliköt ehtisivät määrätä mihin paikkoihin meidät asettaisivat.
Vähäisen ajan perästä vietiin meitä eteenpäin ja levitettynä jääkäri-ketjulle annettiin jalkaväen tehtäväksi poistaa viholliset niiltä seuduilta joihin saattoi päästä.
Pravetsin tappelu oli määräävä ken kivitien herraksi tulisi. Kivitie tekee sillä kohdalla äkkinäisiä käänteitä, ylös- ja alas-mäkiä ja käy tammia kasvavien vuorien välissä. Oikealla puolen tietä oli vihollinen tehnyt tärkeimmät ja, voimme sanoa, erittäinkin tärkeät puolustus-varustukset; näitä hän puolustikin innokkaasti, jättäen vasemmalla puolen tietä olevat puolustuskeinot helposti meidän valtaamme, Turkkilaisten päävarustukset olivat erinomaisen säntillisesti rakennetut ja vieläpä huolellisesti valitulle paikallekin, sillä, vaikka, niinkuin sanottiin, tie kulki monissa mutkissa, saattoi niistä ampua mille puolelle tahansa, ilman että ahdistajilla oli juuri mainittavaa suojaa.
Kun jälkeenpäin tarkemmin otti huomataksensa kaikkia näitä seikkoja, on vaikea käsittää miten marssi tällä tiellä oli mahdollista ja ihan mahdottomana voi pitää noiden varustuksien valloittamista, jotka rakennettuina tuonne korkealle vuorien kukkuloille, näyttivät ikäänkuin keijuvan pilvissä. Osman pashakin oli sanonut kun hän Plevnan antaumisen jälkeen sai tiedon Pravetsin antaumisesta, ettei hän ensin sitä uskonut, mutta kun se hänelle vakuutettiin sanoi hän: "sitä en ymmärrä! Onhan se ihan mahdotonta." Mutta se ei ollutkaan mahdotonta; Pravetsi joutui kumminkin Wenäläisten valtaan.
Pataljoona oli tosin levitettynä jääkäriketjulle, mutta, kun ei kenraali Rauch'in osastoa kuulunut tulevaksi takaapäin turkkilaisten selkään, ei meidän puoliselle jalkaväelle annettu lähenemisen käskyä.
Tykillä ampuminen oli siis ensimäisen tappelupäivän (marraskuun 23 päivän) pää-asia.
Pimeän tullessa annettiin miehille käsky hinata kahta nelinaulaista tykkiä korkealle mäelle.
Samana yönä tehtiin patteri kahdeksalle tykille tien oikealle puolelle, vastapäätä vihollisen varustuksia. Tämän uuden patterin lähelle oli koottu prikaatimme päällikön teltti. Kreivi Shuvalov oli sill'aikaa saanut kenraali Rauchilta tiedon, että häntä oli matkallansa häirinnyt niin suuret kulku-esteet, että hänen oli välttämätön pysähtyä kolonnansa kanssa yöksi noin 4 taikka 5 virstaa Pravetsista. Tämän johdosta käskettiin herjetä ampumasta kello 3:meen aamulla. Edellinen osa yötä tulisi siis levolliseksi.
Tässä on nyt ehkä sopivaa seurata kenraali Rauch'in kolonnan matkaa, sill'aikaa kuin Elliksen joukot lepäsivät Rauch'ia odottaen.
Kenraali Rauch'in kolonna, johon, niinkuin jo on mainittu, kuului 6 pataljoonaa, (niissä Semenovan kaartinrykmentti, jonka päällikkönä oli Suomen kaartin entinen komentaja, kenraali Ramsay), 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pieni komanto sotakaivajia, lähti Jablonitsasta Wedrar'in ja Kalugarovon kylien kautta, kääntyen viimeksi mainitusta kylästä suoraan etelään päin ja pientä joki-laaksoa myöden piti sen lähenemän Pravetsin varustuksien lounaista puolta. Rauch sanoo raportissansa: "Arvaamattomia esteitä ja hankaluuksia oli meidän voittaminen matkallamme vuorien ylitte. Käyden yhdeltä kukkulalta toiselle, kiertäen syvien rotkojen reunoja pitkin, muuttui tie usein poluksi, joka katosi tammimetsiin ja pensaikkoihin, jotka tällä osalla Balkania peittävät sen rotkoisia mäkiä. Sotakaivaja-komannon täytyi tehdä tietä semmoiseksi, että sille rohkeni astua, mutta kuin kaikki laukaiseminen oli kielletty, kävi niidenkin työ milt'ei mahdottomaksi. Taajojen pilvien keskellä ja sentähden hämyisessä ilmassa kuljetettiin tykistöä syvien rotkojen äyräitä pitkin ja tässä tapahtuikin, jalkaväen kaikista ponnistuksista huolimatta, että kahdet ampuma-varavaunut liitivät tieltä ja vieden yhden hevosen mukanansa syöksyivät rotkoon. Marssin aikana kuoli kaksi sotamiestä liiallisesta ponnistuksesta --."
Yön aikaan kuljetettiin kaartin jääkäriketjua yhä lähemmäksi, niin että se kello kolmen aikaan, kun ampuminen taasen alkoi, oli niin lähellä turkkilaisia että ainoasti pieni laakso eroitti sen niistä. Pataljoonan sota-historiassa on tämä yö mainittu senkin tähden, että silloin saapui pataljoonaan eräs vapaehtoinen upseeri, joka Wenäjän sota-hallitukselta oli pyytänyt ja saanut luvan palvella Suomen kaartissa. Tämä oli luutnantti Norjan tarkk'ampuja-prikaatissa _Sofus Kristensen_, joka heti rupesi sotapalvelukseen. Hän määrättiin pataljoonan päällikön käskyläis-upseeriksi; muuten hän luettiin kolmanteen komppaniaan kuuluvaksi.
Päivän valjetessa alkoi tykistö taasen ampumistansa uusista pattereistansa. Kreivi Shuvalov'in jääkäri-rivissä oli silloin: vasemmalla siivellä Moskovan rykmentin neljä pataljoonaa, keskirinnassa suomalaiset ja oikealla siivellä 2:nen tarkk'ampuja-pataljoona. Varaväkenä oli ensin 1 pataljoona Pskovin rykmenttiä, mutta jo aamulla lähetettiin se vasemman siiven lisäksi, sitten kuin sen sijaan ensin oli tullut 1 pataljoona Ismailovan rykmentistä, jonka toinen pataljoona oli ollut oikean siiven lisänä.
Koska vihollisen patterit olivat tehdyt sala-pattereiksi, ei tarkk'ampujien ampuminen ensin vaikuttanut juuri mitään, ennenkuin saatettiin arvata, kuinka pitkä matka oli vihollisen ja jääkäri-ketjun välillä; sillä sitten asetettiin pyssyn sihti (jota nimittäin käy siirtäminen) matkan mukaan ja nyt vasta oikea tarkkaan ampuminen alkoi; niin pian kuin vihollinen kohotti päätänsä vallin ylitse sai hän vetää sen verisenä takaisin. Tammimetsä tarjosi meille suojaa ja kuin turkkilaiset täälläkin ampuivat vanhaan totuttuun tapaansa umpimähkään, ei meidän puolelle juuri sanottavaa vahinkoa tullut. Niin pian kuin ketjurivi läheni, ampuivat törähyttivät viholliset, niin että kuori lähti puista ja oksia lenteli pyrynä maahan.
Kranaattituli olisi voinut olla paljoa turmiollisempi, jos vihollinen olisi ampunut vähän hajallisemmasti, mutta kun he aina tähtäsivät samaan paikkaan oli sitä lopulta jo helppo väistää; joskus juuri muutti se suuntaa ja silloin saimme katsoa eteemme. Salapattereista, joissa ei näkynyt ainoatakaan miestä, lakattiin aina vähän väliltä ampumasta, jonka tähden useat luulivat että vihollinen oli pötkinyt tiehensä. Kreivi Shuvalov'kin lähetti ajutanttinsa suomalaisten jääkäri-ketjulle, joka oli ihan vihollisten varustusta vastapäätä, kysymään, oliko vihollinen todellakin jättänyt asemansa. Päällikkö vastasi ett'ei siinä luulossa ollut perää, mutta sitä ei uskottu; päin vastoin lähetettiin yksi pataljoona astumaan varustusta kohden, mutta tuskin oli se vielä ehtinyt kivitiellekään ennenkuin alkoi samasta patterista läikyä tervetuliaisia niitä vastaan, pataljoona palasi kiiruimman kautta takaisin ja kyllä jo uskottiin että turkkilaiset olivat valveillansa. Rauch'in kolonnaa ruvettiin jo malttamattomuudella odottamaan, mutta ei siitä vieläkään mitään kuulunut. Ampumista jatkettiin koko päivän.
Puolipäivän aikaan nähtiin isohkon jalkaväkijoukon lähenevän turkkilaisten vasenta siipeä. Sen luulimme ensin olevan Rauch'in joukkoa, mutta eipä aikaakaan, niin saimme tiedon että se olikin turkkilaista apuväkeä, jonka piti meidän oikean siipemme kautta kiertämän meidän taaksemme.
Juuri tämän tapahtuessa haavoittui yksi upseeristamme vänrikki _Brunou_, joka jo keväällä oli H. M:tinsa keisarin vartioväessä vapaehtoisena alaupseerina tullut sota-tantereelle ja oli osoittamastansa urhollisuudesta Tonavan ylimenossa, Keisarin omasta kädestä saatuansa Yrjön ristin, koroitettu upseeriksi Suomen kaartin pataljoonaan, jonne hän oli tullut jo ennenkuin tulimme Gorni Dubniak'iin. Täällä Pravetsissa ammuttiin hänen molempien sääriensä lävitse, niin että hänen täytyi jäädä pataljoonan jälkeen. Muuta upseeria ei haavoittunutkaan Suomen pataljoonasta eikä sotamiehiäkään haavoittunut muuta kuin kaksi miestä, 1 ensimmäisestä, H. Korkeutensa komppaniasta ja 1 neljännestä.
Samaan aikaan kun nämät turkkilais-joukot lähenivät vihollisen vasemmalta siiveltä, tuli tieto, että kuusi turkkilaista kolonnaa läheni sekä vasenta että oikeata siipeämme kohden. Näiden tietojen johdosta käski Shuvalov yhden pataljoonan varaväestä muutaman kanuunan kanssa asettua oikean siipemme avuksi juuri tien mutkaan, niin että tämän apuväen keskirinta olisi meidän oikean siipemme sivua kohden. tämä määräys saattoi matkaan, etteivät turkkilaiset enään voineet ainakaan vastustamatta päästä taaksemne. Ehtoopäivällä saapui Gurko itse meidän korkeimmasta asemastamme tarkastamaan taistelua.
Miellyttävää oli nähdä miten hän aina oli yhtä suuressa vaarassa kuin väkensäkin, eikä etsinyt itsellensä parempaa paikkaa kuin hän oli määrännyt sotamiehellensäkään.
Hän käski itse kahta komppaniaa suomalaisesta kaartinrykmentistä [ei Suomen kaarti] hinaamaan kahta kanuunaa eräälle korkealle mäelle ja pitkin koko taisteluriviä lisättiin ampumista. Vihollinenkin rupesi ampumaan yhä vilkkaammin ja lähettipä se muutaman tervehdyksen sillekin kukkulalle, jolla Gurko istui hevosensa selässä. Hänen seuransa tuli levottomaksi, mutta hän itse jatkoi vaan katselemistansa ja sanoi sangen levollisesti: "No, jopa vihdoin löysivät meidätkin."
Jota enemmän päivä läheni loppuansa sitä levottomammasti ruvettiin Rauch'ia odottamaan. Vihollisen äsken mainittujen liikkeitten tähden kävi tilamme arveluttavaksi ja päälliköille mahtoivat nämät hetket tuntua tuskastuttavan pitkiltä. Jo alkoi hämärtää, kun vilkasta ampumista ja kaikuvia hurrahuutoja alkoi kuulua vihollisten varustuksista. Nämät todistivat kenraali Rauch'in tuloa. Keskirinnan joukkojen ei sopinut juuri mitään nyt enään tehdä; ainoasti Moskovan rykmentti vasemmalla siivellämme, joka jo koko ehtopäivän oli ollut alhaalla laaksossa, ehti auttamaan semenovlaisia, jotka par'aikaa temmelsivät vihollisen kanssa tuolla ylhäällä. Tosin annettiin käsky ryntäämiseen, mutta kauvemmaksi emme päässeet kuin tuon jo ennen mainitun pystysuoran vuoriseinän juurelle. Pimeä ja luonnon tekemät esteet kielsivät meidän menemästä edemmäksi ja tarpeetonta se olikin; sillä kun vihollinen huomasi, että hänen takanansakin oli väkeä, herkesi luultavasti sen ajatusvoima tekemästä virkaa, sillä huolimatta kaikista hyvistä puolistansa, teki se joutuisaa pakoa Orhaniaa kohden jättäen leirin varoinensa, aseinensa venäläisten käsiin. Ja näin olivat Pravetsin voittamattomiksi sanotut ja todellakin voittamattoman näköiset varustukset valloitetut verraten pienellä mieshukalla.
Kenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300 kasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia valloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor'in ohitse, asettui hän Kaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien yhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei Etropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli turkkilaisten varustuksien takana.
Samalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg'in prinssin johdolla Isker-laakson oikeata puolta.
Sittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset etuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin leiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta pakoitettiin ahdistamalla yht'aikaa heidän keskirintaansa ja molempia siipiänsä, pakenemaan Arab-Konak'ia kohden.
Ensimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei onnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi muitakin tietoja.
Pskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän leirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka olivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että turkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät sentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja töytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle, jotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa. Nostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea ajaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin näkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan sotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa kolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei hän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat lähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, ett'eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan kaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet perille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien, innokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja peräytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa. Silloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa, varustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin heittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat kiiruhtaneet miesparoilta silpomaan -- -- --.
Toisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.
Näin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa toisistansa riippuvat Pravets'in ja Etropol'in varustuksien valloitus, ja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien herroiksi. -- -- --
Taistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen törmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo aamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja pian lepäsimme nukkumatin helmoissa.
Seuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä vieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää, ryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän yö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen sotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin joutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä tyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas lähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle puolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne asumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja 4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut tuotiin tämän vuoren juurelle.
Täällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten lunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta; sotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä kaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin saimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi, ruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle kaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä ei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja sivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan, niin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja tämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme siellä jotensakin välttäväksi.
Radomirtsassa meille annetut leivät, joiden piti kestämän kahdeksan päivää, olivat jo, niinkuin sanottiin, loppuneet toisena tappelu-päivänä. Sentähden ryhtyivät sotamiehet pyytämään lisää, mutta saivatkin vastaukseksi, ettei vielä ollut kahdeksaa päivää kulunut, jonka tähden sotamiehet saisivat hankkia mistä saivat. Minäkin lähdin siis muutaman kumppanin kanssa läheisiin kyliin, mutta siellä nostivatkin bulgarialais-ukot pystyn, ilmoittaen ett'ei heillä muka ollut mitään. Kun olimme turhaan käyneet useassa paikassa, ei ollut muuta tehtävänä kuin tutkia olivatko ukot puhuneet totta. Tuumasta toimeen. Kirstun kannet auki, muona-aitat samoin; ja me löysimmekin todella ruokaa kyliin. Mutta kun niitä rupesimme kokoomaan niin, kas siitä elämä. Ukot vakuuttivat Jumalan kautta kuolevansa nälkään, jos heidän kakkonsa vietäisiin ja eukot, nepä vasta rymäkän soittivat; emme ymmärtäneet puoliakaan heidän puheistansa, mutta emme sillä niin suurin väliäkään pitäneet. Arvattuamme näiden ruoka-varojen arvon, panimme ukon käteen rahaa ja lähdimme pois, eukko perässämme rupattaen ainakin puolen virstaa, jolloin hän vihdoin palasi takaisin, kuitenkin taukomatta "suutansa pruukaamasta".
Olostamme tällä vuorella, jolla olimme 1000 jalkaa korkeammalla kuin turkkilaiset, mainittakoon vielä, ett'ei ylhäällä mäellä ollut veden tilkkaakaan saatavana, jonka tähden meidän täytyi kulkea virstan alas sen juurelle sitä noutamaan, ja tien huonouden tähden tapahtui usein, että kun mies oli saanut vaskipullonsa täyteen vettä ja päässyt puolen matkaa ylöspäin, meni hän koreastikin nurin niskoinsa ja vesi -- maahan. Mitäs siis muuta kuin uutta noutamaan ja takaisin tullessa pitämään tarkkaa huolta, ett'eivät "alammaiset" pettäisi kannettavaansa. Kaksi sotamiestä, jotka Pravetsin varustuksissa olivat saaneet käsiinsä pienen noin 10 kannua vetävän tynnyrin eli ankkurin eli miksi sen sanoisin, alkoivat sillä kantaa vettä vuorelle, mutta ottivat myös palkkiota vaivoistansa, sillä jos joku tahtoi heiltä vaski-pullonsa vettä täyteen sai hän maksaa siitä 5 ja vieläpä 10:kin kopeikkaa, jonka summan monikin maksoi mielellänsä, kuin ei tarvinnut kavuta tuota vihattua mäkeä ylös ja alas.
Meidän asemastamme oli lavea näköala Balkaneihin päin. Edessämme oli Orhanian laakso ja siinä samanniminen kaupunki, kyliä, vainioita ja niiden keskellä Bebresjan kiertelevä joki. Kun turkkilaisten varustukset sekä Orhaniassa että myös Wratsjes'in kylän kohdalla olivat rakennetut toinen toisensa ylipuolelle vuoren rinteelle, saattoi niitä helposti, etenkin tähystimellä eroittaa. Pitkin niiden ympärillä oli vihollisen telttiä pystytettyinä.
Kaikilla Orhanian ympärillä olevilla vuorilla oli turkkilaisten varustuksia ja paikka olikin tärkeä sen tähden, että siitä kulki tie Balkanien ylitse Sofia-laaksoon. Kaikkia varustuksia yhdisti hyvin tehdyt tiet. Kuinka paljon puolustajia niissä oikeastaan oli, ei niin tarkoin tiedetä, mutta kyllä seutu oli varustettu hyvin Plevnan tapaan, jota pienempi väestö puolusti kolmen vertaista ahdistajaa vastaan.
Niinkuin jo sanottiin oli Etropol joutunut kenraali Dandevillen käsiin marraskuun 25 päivänä ja jo seuraavana päivänä käski Gurko saman kenraalin 3:nen armeija-tivisjoonan 2:sen prikaatin, kahden ison tykin ja yhden patterin sekä erään rakuuna-rykmentin ja yhden sotakaivaja-komppanian kanssa valloittaa Wratsjesin vuori-solan. Jo 27 päivänä lähti hän matkalle, aikoen samalla hyökätä vihollisen päälle Sjandornik'in ja Arab-Konak'in luona. Neljän asteen pakkasessa hinasi jalkaväki tykkiä liukasta, jäätikköistä vuoritietä myöden sopiville asemoille ja taistelu alkoi.
Saatuansa tästä tiedon, lähetti kenraali Ellis Moskovan kaartin rykmentin valloittamaan Orhaniata samana päivänä, kun Dandeville oli ajanut vihollisen Sjandomik'iin ja Arab-Konak'iin. Kun turkkilaiset Wratsjesissa pelkäsivät että he tämän liikkeen kautta eroitettaisiin pää-joukoistansa, peräytyivät Wratsjesista, jonka venäläiset heti valtasivat. Kenraali Ellis vei nyt osastonsa (Moskovan rykmentin ja tarkk'ampujaprikaatin) eteenpäin kivitieltä ahdistamaan Arab-Konakia ja Sjandornikia oikealta puolen samalla kun Dandeville hätyytti niitä vasemmalta puolen.
Yöllä 29 päivää vastaan saimme käskyn laahata tykkiä alas Pravets'ista, jonne ne sitten tappelun olivat jääneet ja kuljettaa niitä Wratsjes'iin, samalla kun toinen osasto kulki lähemmäksi vihollisen kimppuun. Tämä käsky ei ollut meille oikein tervetullut, sillä mekin olisimme taasen tahtoneet päästä "miekan mittelöhön", mutta totella täytyi. Päivä oli erinomaisen kaunis vaikka vähän kylmä; hyvään aikaan ehtoopäivällä ehdimme Wratsjes'in kylään, johon jäimme yöksi ennen mainitun Bebresja-joen rannalle.
Kun puolipäivän aikaan kuljimme Orhanian lävitse, kuulimme kellon soittoa jostakin pienestä bulgarilaiskirkosta; tämä tapahtui ensikerran Tonavan eteläpuolella ollessamme. Se vei ajatuksemme kotiimme, jossa usein jonakin kauniina lauvantai-iltana hartaudella kuultelimme kirkonkellon soittoa koto-pitäjissämme. Enemmän kuin mikään suoranainen puhe vaikutti tämmöinen muistelma, että jouduimme mietteihin, jotka olivat vähällä tykkönään meidät vallata; nämät kellon säveletkin semmoiseen ajatukseen veivät ja minä luulen että ne tunteet, joita nämä ajatukset herättivät, saattaa nimittää -- kodin-kaipuuksi. Ja niiden seurauksena oli ainoasti yksi toivo, se nimittäin että pian pääsisimme Suomen lempeille saloille takaisin, mutta -- turha se toivo oli.
V.
"Suomen vuorella."
Meidän leirimme Wratsjesissa asetettiin kylän Orhanian-puoliselle sivulle. Turkkilaisten läheisyydestä emme vielä tietäneet ja sentähden nukuimmekin sangen rauhallisesti. Seuraavana päivänä vietimme joulua jo ennakolta; olimme, näet, saaneet vihollisen jälkeensä jättämistä varoista melkoisen joukon riisi-ryyniä, voita ja "galetteja" (turkkilaista kuivaa leipä-lajia). Ettei sianpaistiakaan puuttuisi, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on erinomaisen tärkeä osa joulu-ruokaa, olimme ryhtyneet sian pyyntiin, joka onnistuikin mielihyväksemme. Riisi-puuro maistuikin koko hyvältä.
Prikaatin muut pataljoonat olivat taistelussa; me teimme etuvartio-virkaa ylhäällä vuorella. Tämä ei ollut varsin mieleemme, mutta mitä tehdä muuta kuin totella. Myöhemmin kuulimme, että kenraali Ellis eli määrännyt Suomen pataljoonan tähän toimeen, antaaksensa sille vähän lepo-aikaa sentähden, että se oli enimmin kärsinyt sairauden vuoksi. Luonnollista olikin etteivät meidän nuoret tottumattomat rekryytimme voineet vetää vertoja Wenäjän asevelvolliselle, valitulle väelle, mitä koski sota-taitoon, mutta taistelussa olivat meidän miehemme osoittaneet samaa lujaa miehuutta kuin mikä vanha sotilas tahansa. Kenraali Elliksen käytöksessä emme siis löytäneet kylläksi vaikuttavaa syytä, ruvetaksemme varsin rauhallisina tilaamme tyytymään. Mutta "toista sinä tahdot, toista sinulle annetaan", sanoo sananlasku ja saimmepa kiittää onneamme, kun ei meidän tarvinnut nälkää nähdä. Siitä saamme kiittää vihollistamme, joka paetessaan jätti Wenäläisille kaikki sotavaransa, jotka, kun ei niitä enään saatu Plevnaan kuljetetuksi, jäivät tänne Sjeiket pashan armeijan hyväksi. Paraat talot Wratsjesissa oli tehty vara-aitoiksi, joissa suurissa määrin säilytettiin riisiä, maissia, ohraa, kauraa, leipää, voita, vaatteita, lasarettitarpeita, keitto-astioita, jalkineita y.m.
Suomen pataljoona käskettiin joulukuun 4 päivänä nousemaan vuorelle, jolla olimme öisin olleet vahdissa. Se sai nimeksensä "Suomen vuori", ja niin sitä sittemmin virallisestikin nimitettiin. Tämä vuori, joka on oitis oikeaan päin kylästä, Orhaniasta tullessa, on jotenkin jyrkällä ja silmäkaupalla noin 4-600 jalan korkuinen. Vuori oli varustettu pattereilla, joita asiantuntijat erittäin kehuivat malliksi kelpaaviksi. Tie ylös mäelle oli hyvin jyrkkä ja vaikea kulkea. Kului tunti hevosella ratsastaessa ylimpään patteriin, jossa pataljoona majaili. Täällä asuivat upseerit suuressa risumajassa, joka kyllä ei paljon antanut suojaa sadetta ja sumua vastaan, vaan josta kuitenkin alinomaisella lämmittämisellä hieman saatiin pakkanen haihtumaan ja jossa voitiin valmistaa lämmintä ruokaa ja juomaa. Sotamiehillekin, jotka ensimmäisen viikon makasivat taivasalla, hankittiin sittemmin pari sellaista suojusta. Mutta kuitenkin ainoastaan vähäisempi osa pataljoonasta voi näin joka kolmas taikka neljäs päivä päästä katon, vaikka kehnonkin, alle, sillä suurin osa ajasta ja pataljoonasta käytettiin etuvahtipalvelukseen, jossa sekä upseerit että sotamiehet saivat viettää yöt ja päivät, kiväärit kädessä, niin hyvin kuin taisivat. Sopinee mainita että nämät vuoret jo isomman ajan olivat olleet pilvien taikka paksun läpäisemättömän sumun sisällä, joka usein muuttui vedeksi ja vieläpä lumeksikin.