Part 4

Ollessansa tuossa usein mainitussa metsikössä, rupesi hän ajamaan tupakkaa piippuunsa, mutta sen tehtyänsä huomasi hän, pahaksi onneksensa, ettei hänellä ollutkaan tulta. Tämän seurauksena kysäsi hän ympärillä olevilta eikö keliäkään olisi valkea-neuvoja? Eräs upseeri, joka oli hänestä noin 10 askelta perästä, sanoi itsellänsä olevan, mutta käski kumppanin tulla itse niitä noutamaan (niinkuin upseeri jälkeenpäin oli ilmoittanut: koettaaksensa olisiko tuo kumppani ollut pelkuri). Mies lähti siis, saadaksensa tulta piippuunsa kaupitsemaan henkeänsä kuolemalle, sillä tuskin oli hän noussut seisomaan, ennenkuin taasen alkoi luotia hurjasti vingahdella hänen ympärillänsä; hän teki kuitenkin tehtävänsä ja palasi rauhallisena tupakoiden tilallensa, sinellin liepeissä turkkilaisten tarkk'ampujien antamia muistoja. Täti tekoa älköön suinkaan pidettäkö uhkamielisyytenä, sillä miehessä ei ole sitä luontoa; se osoitti siis ainoasti suomalaisen soturin vankkaa ja rauhaista käytöstä taistelukentälläkin.

Pataljoonamme oikea siipi kulki eteenpäin koko ajan tasankoa pitkin; vasemmalla siivellä oli ensin suojaa tammimetsikössä, mutta päästyänsä siitä ulos kentälle, jolla kuljettiin siten, että juostiin sekaisin eteenpäin noin 10 askelta, jonka jälkeen taasen heittäyttiin pitkäksensä kentälle, ja jossa pidettiin 3 tuuman korkuinen mätäs, taikka korttelin syvyinen syvennys verrattomana suojeluksena. Meidän kaartissamme oli ensimmäisessä ketjurivissä 2:nen ja 3:mas komppania; 1:nen ja 4:jäs komppania oli alussa reservissä, joka nyt ei kuitenkaan ollut samaa kuin olla suojassa tulen takana, päin vastoin tuli luotia sinne ehkä taajemminkin, kuin edessä, sillä turkkilaisten pyssyt kannattivat 3000 askelta. Ei kestänyt kuitenkaan kauvan ennenkuin nekin astuivat ketju-riviin, ja siten oli koko pataljoona tuimimmassa tulessa. Tätä hirmuista kuolon-leikkiä kesti yhtä mittaa kello puoli yhdeksästä kello puoli kuuteen illalla, jonka ajalla suomalaiset olivat osoittaneet lujaa ja lannistamatonta rohkeutta ja miehuutta.

Hämyssä, niinkuin jo ylempänä sanottiin, tuotiin meidänkin pataljoonallemme uusi käsky rynnäkköä tekemään; sotamiehet hiipivät tämän johdosta pimeän suojassa varustuksia kohden ja jo oli muutama aikeessa ruveta kapuamaan varustukselle, kun sen sisästä yht'äkkiä nousi liekkiä ilmaan ja niiden keskellä liehui valkea lippu.

* * * * *

Ajaksi oli nyt teurastus loppunut. Luodit eivät enään suhisseet ruumiilla peitettyä kenttää pitkin, jolla satoja haavoitettuja vielä virui odottaen apua. Verenhohtavana nousi kuu taivaalle, luoden tantereelle kalmaisen valon.

Semmoinen oli Gorni Dubniakin tappelu. -- -- --

Illalla asettuivat kaikki sotajoukot leiriin entiselle tappokentälle isomman varustuksen ympärille. Täällä näkyi taistelukentän kuva paljaassa todellisuudessaan.

Pitkin, joka taholla oli särjettyjen leikkikalujen lajilla silvottuja ihmis-ruumiita. Monesta rinnasta, avoimesta haavasta juoksee veri. Minne katsotkin, on vastassasi verinen silmä, murrettu pääkallo. Sinä näet maahan painetut, kivussa kammottavaksi tehdyt ihmiskasvot; sen ruumiissa näet usean painetin tekemiä haavoja.

Varustuksen sisässä ja sen ulko-suojuksessa on häviö suurin. Siellä on ruumiita läjässä, toinen toisensa päällä, muserrettuina, verisinä, rikki-ammuttuina. Ulkosuojuksessa oli ainoasti kylmän teräs-aseen tappamia.

Mutta ei ainoasti kuolleita ole sekaisin ja läjissä kentällä. Löytyi haavoitettuja, jotka, viimeisien kärsimisiensä kivussa, kuin eivät saaneet veden-tilkkaa polttavien huultensa kostuttamiseksi, rukoilivat, että ohimenevät olisivat heitä armahtaneet pistämällä painetin heidän rintaansa, mutta tämä oli kuitenkin armeliaisuus, jota oli vaikea osoittaa. -- Eläimet olivat seuranneet ihmistä hänen kurjuuteensa. Kokien nousta kahdelle tai kolmelle jääneelle jalallensa, kamppailevat haavoitetut hevoiset, härjät, lampaat ja koiratkin kärsimisiensä kanssa.

Elleivät tunteemme jo tykkönään ole tylstyneet, tunkee meihin voittamaton inhon tunne samalla kuin huomaamme todellisen pieneytemme, voimattomuutemme, kuin huomaamme että olemme ainoasti -- ihmisiä; ja ainoa ajatus joka pääsee meihin, on: kirous sodalle!

Turkkilaisten häviö, ottamatta lukuun vangittuja, oli 2000 miestä; näistä melkein kaikki kuolleita. Tserkessiläinen ratsuväki oli viimeiseen mieheen tau'onnut olemasta.

"Ei ole häpeä antautua niin urhoisalle sotaväelle", sanoi turkkilaisten päällikkö, ojentaessaan miekkaansa kenraali Gurkolle. "Ja minä", vastasi hän, "pidän kunnianani, kun olen vanginnut niin miehuullisen kenraalin."

Wenäläisten häviöt olivat: 18 kuollutta upseeria ja 790 miestä; 99 haavoitettua upseeria (niissä kolme kenraaliakin) ja 2,384 sotamiestä. 21 miestä oli kadonnut. Tarkk'ampujapataljoonista oli suomalainen kärsinyt enimmin, siinä oli nimittäin 24 miestä kuollutta sekä 5 upseeria ja 94 miestä haavoittunut. -- -- --

Minun asiani ei ole tuomita tapahtuneita seikkoja, mutta tuskin voin olla sanomatta, että jonka käden viittauksesta tuhansien ihmisten elämä taikka kuolema riippuu, täytyisi -- -- -- mutta ei, hänen edesvastauksensa on muutenkin liian suuri, ettei olisi oikein hänen takallensa laskea kiveä.

Kenraali Gurkoa on jo tarpeeksi arvosteltu Gorni Dubniakin tappelun johdosta. Kuitenkaan ei hän yksin ollut tapauksien herra. Mutta jos olisi tarkemmin kaikkia enneseikkoja punnittu, olisi ehkä moni isä saanut pitää vanhuutensa päivien turvan ja moni äiti saanut likistää rintaansa vasten rakastetun poikansa, jonka ruumis nyt "Bulgarian aronurmessa maatuu."

IV.

Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia sekä Pravetsin tappelu.

Tuskin milloinkaan olen niin levottomasti odottanut aamun tuloa, kuin yöllä Gorni Dubniakin tappelun jälkeen ja se yö olikin hirmuinen. Terveissä vallitsi hiljaisuus, mutta tavan takaa kuului vaikeroivia ääniä, jotka avun puutteessa kituivat kentällä. Kuin vihdoin "aurinkoinen armas" nousi taivaalle, tervehdittiin sen tuloa ilomielin, vaikka sen säteet nyt valaisivat ihmisten hirmuisia kohtaloita ja ihmisen hirmuisimman työn kamalimpia seurauksia. Nyt vasta näyttihe meille taistelu-tanner kurjimmassa alastomuudessaan. Mutta -- siitä on jo puhuttu kylliksi, antakaamme lukijoillemme sielunlevähdystä eilisien hirmu-kuvien perästä. -- -- --

Kaikkien pataljoonain sairashoitojen kantajilla oli nyt kyllin tekemistä. Ei siinä ollut aikaa etsiä miehiä omasta osastosta. Kenen lääkäri taikka haavan-sitoja vaan ensiksi tapasi, se heidän apunsa ensiksi sai. Siinä nyt huomattiin turkkilaisten hurjan ampumisen seurauksia ja vaikutuksia. Ennen olen maininnut, että luotia tuli kuin rakeita, mutta eipä ihmettäkään, sillä, niinkuin jälkeenpäin kuulin, olivat turkkilaiset ampuneet siten, että kahdessa rivissä ollen, takarivi paljaastaan latasi ja eturivi ampui, pitäen tähtäämisen turhana, ja suurimpana tärkeytenä, että lyyjyä vaan sataisi tantereelle.

Sitä myöden kuin haavoittuneet olivat sidotut, sovitettiin niitä vankkureille, niin pitkälle kuin niitä riitti ja lähetettiin Tsirikovan kylään, jossa niiden piti saaman paremman hoidon. Meidän pataljoonassamme kuolleille kumppaneille tehtiin hautasija pieneen metsikköön, tappo-kentän itäpuolella; siellä, nuorien tammien suojassa, pieni yksinkertainen puuristi, jonka hieno, suomeksi tehty, piirros-kirjoitus pian katoo, on ainoa merkki kulkijalle muistuttamassa niistä Pohjolan lapsista, jotka saivat osaksensa uros-kuoleman Bulgarian vieraanvarattomilla aroilla.

Toisetkin joukot olivat hautaamisen puuhassa. Kentälle kaivettiin suuren suuria hautoja ja niihin kantoivat Wenäläiset omiansa ja vangitut turkkilaiset, venäläisten vahtimiesten seuraamina, omia kuolleitansa omiin hautoihinsa.

Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jota jälkeenpäin minulle kerrottiin.

Turkkilaiset olivat jossakin saaneet vangiksi neekerin, ja sen ottivat venäläiset turkkilaisten kanssa vangiksi. Kun nyt turkkilaiset kantoivat ruumiitansa hautaansa, käski venäläinen vahtimies neekerinkin samaan työhön; mutta neekeripä ei huolinutkaan totella. Seuraus tästä oli sivallus selkään, mutta ei sekään auttanut. Wenäläinen löi ja käski, neekeri kielsi ja kärsi, mutta silmäyksillänsä vetosi hän kuitenkin venäläisen armeliaisuuteen. Vasta kun joku upseeri tuli lähelle kielsi hän sotamiehen lyömästä ja neekeriparka pääsi hosurinsa käsistä, kärsien hänkin uskontonsa puolesta. Neekerien uskonto, näet, kieltää heidän koskemasta vierasuskoisen kuolleesen ruumiisen.

Samana päivänä tarkasti ylipäällikkömme kenraali Gurko kaikki kokoontuneet kaartinjoukot ja kiitti heitä heidän urhollisuudestansa edellisen päivän tappelussa.

Lokakuun 26 päivänä jaettiin miehistölle, joka oli asetettu paraatiin kentälle, soiton kaikuessa ensimmäiset Yrjön tähdistön urhollisuuden ristit, joita annettiin kolme joka komppanialle. Miehet saivat itse määrätä kutka olisivat ansiollisimmat ja kelle siis niitä annettaisiin. Ensimmäinen suomalainen, jonka rintaan kenraali Ellis kiinnitti Yrjön ristin, oli ensi komppanian vältvääpeli.

Muutamien päivien kuluttua oli tuo ankara taistelu muuttunut ikäänkuin unelmaksi, mutta se oli kuitenkin unelma, joka ei milloinkaan haihdu sen näkijän silmistä.

Huomio käännettiin nyt Dolni Dubniakia kohden, sittekuin Telish erittäinkin tykistön toimesta lokakuun 25 p:nä oli antaunut. Tarkk'ampuja-prikaatista oli yksi pataljoona joka päivä etuvartiona Dolni Dubniakin läntisellä puolella, 3:mas kaartin tivisjoona teki samaa virkaa sen itä-puolella ja keskirintaa vartijoivat mariopuolalaiset husaarit.

Lokakuun 30 p:na tuli meidän pataljoonamme vuoro astua 1:sen sijaan etuvartioon. Vaihdon piti tapahtuman päivän valjetessa ja niin hiljaa kuin mahdollista, etteivät turkkilaiset sitä huomaisi ja rupeisi meitä ampumaan. Niin vallan hiljaa se ei kuitenkaan onnistunut, sillä he olivat varmaankin huomanneet sen, koska ampuivat muutamia laukauksia; se ei kuitenkaan vaikuttanut pahempaa kuin että yksi meidän miehistämme nimeksi vaan haavoittui. Sittekuin miehet taasen olivat päässeet ampuma-hautoihin taukosi vihollinen ampumasta. Ampumahaudat olivat osaksi aukealla tasangolla osaksi maissipelloissa. Niitä siirrettiin joka yö yhä lähemmäksi ja vihdoin ne jo olivat niin lähellä, että helposti saattoi nähdä vihollisen niitä valmistavan.

Pataljoona vietti yön vartiopaikallansa toiseen aamuun, jolloin 4:jäs pataljoona tuli meidän sijaamme sinne. Prikaatin leiripaikka oli sillä välin siirretty Gorni Dubniakista Dolni Dubniak'iin, jonka tähden pääsimme kävelemästä tuota 8 virstan matkaa edelliselle leirisijallemme. 4:nen pataljoonan perästä tuli vartijaksi ensimmäinen, ja kun sen perästä Moskovan kaartin rykmentin piti tuleman vahtiin, huomattiinkin että turkkilaiset yöllä olivat menneet matkoihinsa ja jättäneet varustuksen ihan puolustuksetta. Sen ottivat siis Wenäläiset haltuunsa, eikä aikaakaan niin istuimme kaikessa rauhassa isomman vallituksen sisässä; niitä oli kolme ja olivat ihan samankaltaisia kuin Gorni Dubniakissa. Sittekuin leiri oli muutettu kylään, oli Gurko tehnyt tehtävänsä mitä koski Plevnan lopullista piirittämistä.

Dolni Dubniak'iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä alkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin tyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin sateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli yksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli yllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada sotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.

Vähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak'iin kiihoitti mieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak'in antauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa Keisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti jälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei ollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin hyvässä kunnossa.

H. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä kunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak'in voitosta, joka oli hänelle tuonut tiedon siitä, ett'ei Hänen kaartinsa ole velttoutunut.

Meidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli suuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti että hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti _Ramsayn_ kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin rykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan. Suomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin päällikkö eversti _Procopé_.

Marraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen, ja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri, everstiluutnantti _Sundman_.

Päivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä äkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo, sitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla puhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti kai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä muistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei kuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme, sovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu, kuin -- reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja -- nukuimme uudestaan.

Joskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta nousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin vakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka pataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten määrätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten "härkä-postiksi". Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin -- kai -- ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin teurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä ikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin -- virassansa uutterina -- valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä kilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän polvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja ampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen todistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja etenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti kielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta koska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin tästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies kahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa paikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden päivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.

Niinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi, kello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa kohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin kolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen vaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin vastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä etelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket vierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin. Lähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui tilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta Plevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.

Pilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me marssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit, saaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden eläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja häviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. -- -- --

Tuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa kaatuneet kumppanimme lepäävät! -- --

Siellä te veikot lepäätte maan povessa. Nuoruutenne ijässä katkaisi kuolon kalpa elämänne langan; verisellä tantereella sammui sydämenne tykkiminen! Levätkööt mullat kepeinä teidän luillanne! Levitköön rauhan hiljainen varjo teidän hautakummuillenne!

Minne kulki meidän tiemme, veikö se meidät kunniaan taikka tappioon, toiko se meille elämän taikka kuoleman? Niiden, jotka täällä lepäsivät, ei enään tarvinnut kohtalollensa tehdä tätä kysymystä, niiden arpa oli jo langennut, he olivat taistelleet miehinä, nyt olivat he saaneet levon.

Päivällisen aikaan ehdimme Telish'in kylään, jossa Sofiaan käyvä tie jakaa sen linnoitukset kahteen osaan. Täällä pari viikkoa ennen kaatuneet henki-jääkärit maatuivat jo suunnattoman suurissa haudoissa, ja turkkilaisetkin olivat jo laahanneet ruumiita kenttää pitkin niiden jalkoihin kiinnitetystä köysi-ansasta jonnekin kuoppaan, kuitenkin niin pitkälle kuin mahdollista kristittyjen "koirien" haudoista.

Pitkin kenttää oli ääretön joukko avaistuja patruuna-laatikoita ja laukaisemattomia patruunia ja pommia sekä kranaatin palasia.

Kummallakin puolen tietä Telish'istä eteenpäin, olivat turkkilaiset jokaiselle törmälle tehneet varustuksia, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjiä, ainakin turkkilaisista, joita Gorni Dubniakin ja Telish'in tappelujen jälkeen helposti oli ajettu etelään päin. Puhuttiin, että jonakuna päivänä Telish'in valloituksen jälkeen, oli varustuksissa Radomirtsan kylän vieressä ollut 12 taaporia [taapori on turkkilaista sotaväkeä, johon kuuluu noin 1000 miestä] turkkilaisia, mutta nähtyänsä yhden eskvadroonan venäläistä ratsuväkeä, olivat he ylen niskojensa pötkineet pakoon, muistamatta hävittää, sotajohdollisessa suhteessa tärkeätä siltaa erään Isker-virran lisä-joen ylitse, joka juoksee tien poikki muutamia satoja askeleita varustuksien ja Radomirtsan kylän eteläpuolella.

Viimeksi mainittuun kylään saavuimme keskiviikkona marraskuun 14:n päivänä illalla; menimme sillan ylitse ja asetuimme leiriin tien vasemmalle puolelle lähelle tuota äsken mainittua virtaa, joka näytti olevan vesi-rikkaampi ja syvempi kuin muut Bulgarian virrat, joiden ylitse olimme kulkeneet, ja jotka juoksevat syvissä äkki-jyrkillä ranta-äyräillä varustetuissa laaksoissa, mutta joissa harvoin kesän aikana näytti olevan vettä enemmän kuin yhden jalan syvyyteen.

Pataljoona jäi Radomirtsaan yhdeksi päiväksi, mutta trossi oli määrätty täällä viettämään useamman viikon. Pataljoonaa seurasi: yhdet sairasvaunut, lasarettitavarain kuorma, kahdet vaunut muonavarojen tarpeeksi ja yksi kuorma vallitus-aseita. Kahden hevosen selkään sovitettiin patruuna-varat. Niin kutsuttu iso trossi sai käskyn asettautua vaunuvarustukseen. Kun nyt oli kiito-marssi alkava, käskettiin tänne jättää kaikki vähemmin sairaat. Trossiin jääneiden sairaittein lukumäärä nousi sataan (100) mieheen. Tämä sotavoimien vähennys rupesi jo arveluttamaan, etenkin kun jo Dolni Dubniak'issa ollessamme jokainen päivä vietiin lasarettiin 4 ja 5 miestä; lopulta jo useampiakin. Kuolleet ja haavoitetut nousivat jo sataan, eikä siis ihmettä, jos rivit harvenivat; harvassa komppaniassa oli enään sataa enempää sotaan kelvollista miestä.

Radomirtsassa ollessamme näin hirveän tapauksen: Bulgarialainen näki erään, luultavasti sattumalta kylään tulleen, turkkilaisvaimon kävelevän tiellä. Bulgarialainen alkoi heti juosta hänen perässänsä, ja saavutettuansa hänet löi hän häntä niin että vaimo kuoliaana kaatui hänen eteensä. Syyksi käytökseensä sanoi bulgarialainen, että tuolla muslemi-vaimolla oli aikomus polttaa heidän kylänsä, mutta oikea syy oli ehkä helpoin löytää tuossa vanhassa jutussa sorrosta ja kostosta.

Miehille annettiin korppuja 8:ksi päiväksi ja aamulla marraskuun 16 päivänä alkoi prikaatti marssimaan Petrevenin kylää kohden, kreivi Shuvalov'in joukkojen etuväkenä.

Kivitietä myöden oli helppo ja hauska kulkea, etenkin kun ilma oli mitä suotuisinta. Seutu kävi yhä kauniimmaksi jota Iähemmälle tulimme Balkan'in sivuharjanteita. Lukovitsin kylän kohdalla käy tie ihan virran rantaa myöden korkean ja ahtaan vuori-solan lävitse: tästä kuljimme noin puolipäivän aikaan. Pitkin virran rantaa oli kyliä ja myllyjä, joita viimeksi mainittuja käytettiin sodan tarpeiksi.

Kun Moskovan kaartin rykmentti oli saapunut kylään, oli päällikkö huomattuansa väkensä olevan leivättä, heti jauhattanut jauhoja, joka ei ollutkaan vaikeata, koska maa täällä on sangen viljavaa.

Jota enemmän lähenimme vuoristoa, sitä silmään pistävämmäksi kävi eroitus vuorelaisen ja alankolaisen Bulgarialaisen välillä. Edellisessä osoittihe suurempi avomielisyys, ystävällisyys, rehellisyys ja luotettavaisuus. Lukovitsin kylässä toivat asukkaat pyytämättämme meille ensikerran Bulgariassa ollessamme, leipää ja muita tarpeita. 16:nen päivän illalla saavuimme Petrevenin kylään ja jatkoimme seuraavana päivänä (marraskuun 17:nä p:nä) Jablonitsan kylään, johon jäimme useaksi päiväksi. Telttimme asetettiin paikan korkeimman vuoren juurelle. Niinkuin jo ennenkin oli tapahtunut, saimme käskyn tännekin panna kuntoon varustetun talvileirin. Sopivista vallituspaikoista ei ollut puutetta, ja eipä aikaakaan niin olimme vähällä työllä muuttaneet nuot paikat mainioiksi puolustus-asemoiksi.

Marraskuun 18 päivänä tuli Gurko seuroinensa ja taapinensa kylään, ja sill'aikaa kuin leirissä huhuiltiin talvehtimisesta täällä, maa-kojujen rakentamisesta y.m., harkitsi hän ohjelmaa eteenpäin menemisellemme.

Sotajoukkoja seuranneet sotakauppiaat luulivat ehkä myöskin että tänne jäätäisiin hyvänmoiseksi ajaksi, koska nekin juuri olivat alkamaisillansa tehdä itsellensä kunnollisempia kauppa-puotia.

Täällä yhtyi kaartin joukkoihin Pskovin ja Welikolutskin armejarykmentit, jotka olivat olleet Tetevettia valloittamassa. Nyt vasta koko sodan ajalla yhdyimme ensikerran venäläisen armeija-soturin kanssa. Niistä ei voi sanoa muuta kuin kiitettävää, sekä urhoollisuutensa, että käytöksensäkin puolesta.

Meidän oloamme täällä kaunisti erinomaisen ihana ilma, joka yhteydessä seudun kolkon vuorelaissulouden kanssa vaikutti sen, ettei aika täällä tuntunut pitkältä.

Marraskuun 21 p:nä ilmoitettiin meille Gurkon käsky, jonka mukaan prikaatin seuraavana päivänä piti marssiman Osikovan kylään yhdistymään Moskovan rykmenttiin ja sitten sen kanssa ahdistamaan Pravetsin kylän lähelle tehtyjä turkkilaisia varustuksia, samalla aikaa kun toisen osan Gurkon johdon alle kuuluvista joukoista piti valloittaman Etropolin.

Niiden käskyjen mukaan piti kreivi Shuvalovin johtaman taistelua Pravetsia vastaan, ja kenraali _Dandeville'n_ ahdistaman Etropolia, hän oli saanut käskyn, että heti, jos turkkilaiset osoittivat horjuvaisuutta, tehdä rynnäkön.

Kreivi Shuvalov'in joukko oli jaettu kahteen kolonnaan, joista ensimmäinen asetettiin vihollisen eturintaa vastaan ja jota komensi kenraali Ellis (vanh.): tähän kolonnaan kuului 6 pataljoonaa (niissä meidänkin) 300 kasakkaa ja 14 tykkiä. Toinen kolonna, kenraali Rauch'in johdolla kiersi vihollisen vasemman siiven ja ahdisti sitä takaapäin; siihen kuului 6 pataljoonaa, 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pienempi sota-kaivaja-komanto.

Illalla marraskuun 22 p:nä yhdyimme Moskovan rykmenttiin Osikovassa ja ikäänkuin huominen päivä olisi ollut samanlainen kuin muutkin, nukkuivat miehet;sangen rauhallisina, huolimatta harkitakaan miten tuo huominen loppuisi. Se ei enään ollut mitään uutta ojentaa murha-asetta ihmistä kohtaan, se oli nyt jo muuttunut pelkäksi viran täyttämiseksi, ja juuri sentähden ei sitä pidetty niin tärkeänä asiana, että sentähden olisimme sallineet ajattelemisiemme ryöstää meiltä tarpeellisen unen. Myöhemmin kuin oikein tarkoin rupesimme harkitsemaan sekä omaa että esim. Bulgarialaisten kohtaloa syttyi meissä viha vihollistamme kohtaan ja se silloin elähytti meidän taistelu-intoamme. Vaikka me nytkin jo esim. juuri samassa kylässä, jossa olimme, näimme turkkilaisten hirmu-töiden seurauksia, eivät ne meihin vielä koskeneet. Niinkuin nytkin, nukuimme me vaan rauhallisesti, jättäen huomisen päivän tehtävät huomiseksi.