Part 3
Kuu nousi; ilta oli kirkas ja kylmä. Tuolla etäällä etelässä siinti Balkanin lumen peittämät harjanteet, joille laskeuva aurinko loi viimeiset ruusuiset säteensä; äänettömyys oli salaisen tapainen, mutta syvä. -- Silloin tällöin kuului etuvartijoiden huudot, etäinen koiran haukunta, taikka tykin ammunta Plevnasta; -- kaikki tuntui erämaan tapaisen autiolta ja kolkolta kuun surumielisessä valossa. Siinä merkityksellinen kuva; hävittämätön niinkuin moni muukin, joka kohtaa soturia hänen verisillä retkillänsä.
Ilma oli kylmä ja Wid-virrasta noussut sumu lisäsi sitä yhä. Teltit olivat jo otetut alas ja sen kappaleet annetut miehien kannettaviksi; kaikki oli valmiina; viimeistä "mars!"-sanaa ei vielä vaan sanottu. Sotamiehet istuivat taikka olivat pitkänänsä kytevien puurunkojen ympärillä, hiljaa puhellen keskenänsä. -- Kodista paraasta päästä puhuttiin; -- "Kyllä nyt olis hyvä olla kotona -- mutt'ei auta itku nyt." -- "Saas nähdä kuinka moni mies meidän komppaniassa illallista syö." -- "Jos huomenna onnellisesti loppuu päivä ja Turkkilainen piestään, niin kenraali lupaa ryyppyjä antaa meille." -- "Tokkohan ilmoitetaan vaimolleni, jos minun tappavat?" -- j.n.e. Muuten oli rohkeus yleinen -- pelkoa ei osoittanut kukaan ja rekryytit (viimeksi palvelukseen tulleet) vähimmin.
Kello tuli vihdoin 1 aamulla. Pataljoona asettui riveihin, upseerit astuivat osastojensa eteen puoli ääneen tervehtien: "hyvää huomenta pojat!" johon hiljaa kuului vastaukseksi: "Jumala varjelkoon herra..."
Vielä muutamia viimeisiä kehoituksia, niinkuin esim.: "älä ammu ennen kuin näet vihollisen jyvän päältä", -- "seuratkaa minua", y.m., y.m. Siihen saapuivat pataljoonan päällikkö taapinensa ja prikaatin päällikkö kenraali Ellis niinikään taapinensa, ja lyhyen "Isä meidän" perästä kuului vihdoin "mars!" Hiljaa ja vaijeten astuivat miehet viinimäkien ohitse kylän sivua myöden; siellä täällä näkyi tummia varjoja, jotka nopeasti kiitivät edestakaisin: ne olivat kubanilaisia kasakoita ja heidän aseveikkojansa Terek-joen rannoilta -- voimakkaan runkoisia, tummissa viltti-kauhtanoissaan, joiden somaa pukua kaunistivat heidän rinnalla kannettavat hopeiset patruuna-säiliönsä, liepeellä koristettu sapelinsa, tikarinsa ja pistoolinsa. -- He tulivat ja katosivat yhtä äkkiä, nämät aron pojat, joita ei kukaan vakoilemassa voita.
Tie kävi alaspäin maissipeltojen lävitse, siellä täällä vanhojen nikamaisien tammien ja pähkinäpuiden siimeksessä. Jota enemmän lähenimme Wid-virtaa, sitä enemmän kävi maa mäkiseksi ja epätasaiseksi ja peltojen sijaan ilmestyi nyt pientä tammimetsikköä. Yhtäkkiä näkyi edessämme kaita hopean hohtava viiva, se oli Wid-virta.
Pian olimme ehtineet sen ranta-äyräille, joka melkein pystysuoraan kohosi veden pinnasta muutamia sykliä ylöspäin. Niiden pohjassa vieri virran kirkas vesi tasaisien, kiiltävien kivien ylitse; me kahlasimme sen ylitse. Vettä ei silloin ainakaan ollut erin paljon -- ainoasti noin puolitoista jalkaa, mutta ei kahlaaminen sentähden helppoa ollut, sillä kivet joen pohjassa olivat liukkaita. Heti meidän jäljessämme tuli kaartin jalkaväen tykistö -- täyttä karkua ajoivat he tykkinsä virran ylitse, niin että vesi roiskui korkealle. Kun me katsoimme taaksemme kohtasi meitä sotamiehen silmälle kaunis näky. Kylästä alaspäin käyvällä tiellä astui kaartin jalkaväki-rykmentit; siellä täällä kiilsi kuutamossa sapeli, tuolla painetti taikka joku kiiltävä tykki; hevoisten hirnunta ja päristäminen, kohiseva virta, hopean hohtavana, ja näiden takana tumma metsikkö, -- kaikki vaikutti, että kuva oli viehättävä.
Tuskin olimme tulleet joen ylitse, joka tällä kohden oli noin 40 jalan levyinen, ennenkuin asetuimme taisteluasentoon, valmiina vastustamaan vihollista, jos se ulisi niin uskalias, että rohkenisi hyökätä H. M:tinsa kaartin kimppuun. -- Kun tuota ei kuitenkaan vielä ollut odottamistakaan, niin sopii tämän asettamisen pitää vain varovaisuutena; siinä seisottiin noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen ruvettiin astumaan Gorni-Dubniakia kohden. -- Upseerit panivat patruunat revolvereihinsa, tarkk'ampujat kunnostivat muutenkin kunnollisia pertaanilaisia tussariansa ja tykkimies pyhkäisi viimeisen tomun kirkkaasta tuliputkesta. -- Eteenpäin vaan Sofian ja Plevnan välistä tietä kohden kävi matka sylen korkean maissin lävitse, -- Ilma oli ihanaa, vaikka kovin kylmää (kaikissa ojissa ja lätäköissä oli paksu jää). -- Tuolla etäällä Plevnan törmien takaa pilkisti jo auringon ensimäiset säteet, jotka vaivalloisesti voivat tunkea sen sumun lävitse, joka yhä vieläkin keijui Wid'in ympärillä.
Me tulimme pian isolle tasangolle, jota pohjoisessa rajoitti etäällä oleva kivitie, lännessä harva metsä, jonka päällitse näimme valkeita savupilviä nousevan: ne olivat ensimmäisistä laukauksista, -- Sattumalta tulin katsoneeksi kelloa; se oli silloin 1/8 8 e.pp. Pian käännyimme vasemmalle (länteen) päin, ja olimme silloin asetetut seuraavasti: 1:nen pataljoona (eversti Ebeling'in johdolla), ja meidän (3:mas) pataljoona ensi rivissä, 2:nen pataljoona (eversti Gripenbergin komennolla) ja 4:jäs (kreivi Kleinmichel'in johdolla) toisessa rivissä. Kullakin pataljoonalla oli kaksi komppaniaa edessä ensi rivissä ja varana niille oli heti niiden takana toista kaksi komppaniaa. Sitten, 5 patteria (32 tykkiä) meidän oikealla siivellämme, astui urhea prikaatiimme eteenpäin ahdistamaan vihollista idästä päin, 2:sen kaartin jalkaväkitivisjoonan lähetessä etelästä ja rumanialaisten pohjoisesta. Me lähenimme yhä Turkkilaisten jääkäri-riviä, joka nähtävästi vetäytyi varustuksiinsa; laukaukset kuuluivat joka minuutti yhä selvemmin. -- Meidän jääkäri-ketjumme vastasi näihin tervehdyksiin muutamalla yksityisellä ampumisella.
Joutuisan marssin perästä tulimme me noin 1/4 tunnin perästä, tungettuamme orapihlaja-viidan lävitse, suureksi osaksi maissipelloksi raivatulle tasangolle, toisella puolen mainittua metsää, ja nyt kuvautui eteemme sotaisa näky. Meidän oikealla puolellamme, pitkin tietä ajoi täyttä karkua ratsu-tykistöä, kaartin husaareja ja ulaaneja asemillensa, niiden edessä seisoi 4 jalkapatteria, jotka turkkilaisten varustuksiin ampuivat yhden kranaatin toisensa perästä. Vasemmalta puoleltamme läheni isoja, tummia sotajoukkoja samalle päin kuin mekin; niiden tykistö oli jo toimessa ja niillä näkyi olevan hyvä asema pienellä törmällä. Me astuimme nopeasti eteenpäin, jätimme 4:nen pataljoonan tykistömme suojelusväeksi ja pian se jäi ison matkaa meidän jälkeemme. Edessämme näkyi jo selvään turkkilaisten rintavarustukset tarkk'ampujia varten ja niiden takana törmällä niiden päävarustukset. Me riensimme yhä vaan eteenpäin tasangolla... kunnes yht'äkkiä muutamia tunnetuita ääniä kuului -- ensimmäiset viholliset luodit vingahtivat ohitsemme. Alussa ne kuitenkin menivät ylitsemme mutta kun olimme ehtineet vielä sata askelta eteenpäin, näin minä jotakin, joka ei milloinkaan mielestäni haihdu; minä näin ensimmäisen meidän miehistä kaatuvan; -- hän kaatui muutaman askeleen päästä minusta -- luoti tuli vatsaan, mutta hän ei kuitenkaan kuollut heti. Ei tuo poika parka juuri suurin vaikeroinnut mutta hänen suonenvedon tapaisia liikkeitänsä oli tuskastuttavaa katsella. -- Ja kuitenkin! -- mitäpä vielä sain nähdä tänä muistettavana päivänä!
Ennenkuin aurinko tänä päivänä on laskenut on moni suoni lakannut tykkimästä, moni sydän sykkimästä ja moni sielu sammunut niissä ruumiissa, joiden hengettömiä runkoja tallataan kedolla. Yksi hetki ihmiselämässä on epäilemättäkin määrätty hänen kuolin-hetkeksensä. Mutta se tunti, joka kerran kullekin ihmiselle lyö, näyttäikse selvempänä sille, joka astuu taistelutantereelle, kuin sille, joka järjestetyssä yhteiskunnassa toimii jäljellä olevien päiviensä toimittavia askareita. Äänettöminä kuin varjot kiitävät elämän kaikki muistelmat ihmis-hengen siiman ohitse, sen hyvät ja huonot teot, sen luokse-pyrittävät määrät ja sen pettyneet toivot, sen tyhjät haire-kuvat.
* * * * *
Luotia alkoi jo tulla taajemmin; lyhyt huudahdus silloin tällöin kuului -- mutta ei kukaan kääntynyt sen syytä katsomaan -- ja turhaa se olisi ollutkin. -- -- Kummallisen tunteen nämät ensimmäiset luodit antoivat, ainakin minulle; ei se kuitenkaan ollut niin pahanluontoista, kuin minä olin kuvitellut; ehkä oli siihen syynä, että luotien vinkuna oli vanha tuttu pilkkaanampumispaikalta. Pahinta oli kuitenkin alussa nähdä kumppanien kaatuvan vierestä, voimatta niiden kärsimisiä lieventää. --
Me olimme nyt ehtineet pienelle sylen-korkuiselle tammimetsikölle, joka puolikuun muotoisesti ympäröi Gorni Dubniakin eteläistä ja itäistä puolta; siitä oli turkkilaisten varustuksille noin 500-1,000 askelta ja me koimme parain voimin saada suojaa sen pensastoissa. Mutta kun ei koko metsikkö ollut leveämpi kuin noin 40-50 askelta, niin kiitivät luodit estämättä sen lävitse ja täällä moni "urhea soturi" sai tuntuvan muistomerkin.
Kello oli nyt noin 9 e.p.p. -- Ilma oli vieläkin erinomaisen kaunis, vaikk'ei juuri lämmin, ja aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä taivaalta. -- Meidän osastomme, -- etenkin 2:sen tivisjoonan tarkk'ampujat -- olivat yhä lähenneet vihollisten etuvarustuksia, tykit paukkuivat yhä tuimemmin ja koko kranaattijoukkoja ammuttiin turkkilaisten varustuksiin, jonne koko vihollisen voima oli vetäynyt.
Kertomustamme on nyt tarpeen keskeyttää selittämällä Gorni Dubniakin varustusten laadun ja vaikka tämän kertomuksen kertoja ainoasti on luvannut jutella mitä yksin koskee Suomen kaartiin, niin on Gorni Dubniakin tappelu liian tärkeä seikka, voidaksemme olla kertomatta sitä kokonaisuudessaan.
Varustukset Gorni Dubniakissa ovat sen kivitien vieressä, joka vie Sofiasta Plevnaan, päävarustus ainoasti muutaman askeleen päässä tiestä ja pienempi samanlainen vähän kauvempana länteenpäin. Varustuksien ala-puolella, jotka ovat rakennetut mäen harjanteelle, mikä ulottuu Plevnaan asti, on Gorni Dubniakin kylä laaksossa, joka äkkiä alenee etelään päin ja siellä muodostaa 8 virstan pituisen tasangon. Nämät varustukset valtaavat siis täydellisesti niiden ympärillä olevan lakeuden. Itään ja kaakkoiseen päin, noin 3-400 askelta varustuksista, tekee pieni tammimetsikkö (josta jo puhuttiin) murteen tässä äärettömässä alassa, jossa 2 penikulman alalla ei mikään muu kuin muutamat pienet kummut estä sen tasaisuutta.
Noin 8 virstaa lounaan päin Gorni Dubniakista on Telish'in kylä, sekin laaksossa. Törmät Plevnaan päin ovat varustetut taidokkaasti, luultavasti ulkomaalaisien insinöörein tekemillä varustuksilla vallan samalla lajilla kuin Gorni Dubniakissakin, ehkä vielä laveammillakin, mutta ei ainakaan sillä voittamattoman linnoituksen huolella ulkonäöltä, jonka tuntijat suovat Gorni Dubniakin varustuksille. Noin 7 tai 8 virstan päässä Gorni Dubniakista Plevnaan päin on taasen turkkilaisia varustuksia Dolni Dubniakin kylän ympärillä.
Täältä eli Plevnan puolelta ahdisti tarkk'ampujaprikaatti, 15 tykin ja 3 kasakka-sotnian [sotnia on sata miestä] kanssa Gorni Dubniak'ia, kun samalla ajalla yksi prikaatti 2:sta kaartin tivisionaa myöskin 16 kanuunan kanssa läheni sitä idästäpäin Gorni Dubniakin ja Tsirikovan kylien välistä ja 2:nen prikaatti samaa tivisjoonaa niinikään 16 tykin kanssa alkoi taistelua Telish'in puolelta. Näiden joukkojen suojeluksena ja lisänä oli yksi prikaatti toista ratsutivisjoonaa tykistöinensä Gornin ja Telish'in välillä. Kaartin jääkäri-rykmentti tykistöinänsä ja ratsuväkinänsä, 4 pataljoonaa, 8 kanuunaa, 7 eskvadroonaa, 3 sotnia kasakoita ja 6 patteria ratsutykistöä kävivät samaan aikaan Telishin kimppuun. Varajoukkona oli vielä 12 pataljoonaa, 13 kanuunaa ja 1 sotnia kasakoita tiellä Tsirikovan ja Krusjevitsan kylien välillä sekä 7 eskvadroonaa 2:sta ratsutivisjoonaa ja 2 ratsutykistön patteria Tsirikovan ja Gorni Dubniakin kylien välissä. Dolni Dubniakin edessä oli vielä 12 eskvadroonaa ja 12 ratsutykistön kanunaa sekä pienempi ratsuväen osuus Rumanian puolelta; Plevnan tielle oli näiden lisäksi vielä asetettu 14 eskvadroonaa ratsuväkeä ja 6 kanunaa. Samaan aikaan läheni Plevnan ja Sofian väliselle tielle 7 sotniaa kasakoita 6 tykin kanssa estämään taikka ainakin viivyttämään avun tuloa Plevnasta.
Tämmöinen oli ohjelma. Kuinka se sitten kaikin puolin täytettiin, todistakoot taitavammat, mutta ainakin saivat kaartin jääkärit, niinkuin puhuttiin varaväen puutteessa jättää Telish'in varustukset, jotka he jo olivat ottaneet ja joka maksoi heille 1,200 miestä, joista useammat suorastaan hakattiin kappaleiksi. Ruumiit olivat vielä jälkeisenä päivänä pitkin kenttää, osaksi peitettyinä mullalla, osaksi verhottomina, mutta eivät turkkilaiset kuitenkaan olleet vanhaan tapaansa niitä silponeet; mutta bulgarialaiset koirat olivat kuitenkin aterioinneet niiden jäännöksistä. Mutta näitä kaikkia näin minä vasta useampia päiviä myöhemmin kuin silmä jo oli tottunut katselemaan sodan kurjuutta.
Tähän otamme nyt osan siitä raportista eli ilmoituksesta, jonka kenraali Gurko antoi länsi-armeijan ylipäällikön sijaiselle kenraali-ajutantti _Todleben'ille_.
Ensin hän ilmoittaa sotajoukkojen aseman, mutta kun ne jo ovat selitetyt ei siitä ole tarpeen puhua. Sen verran kuitenkin sopii sanoa että oikeata siipeä, joka, niinkuin sanottiin, oli asetettu tielle Plevnaan päin ja johon suomalaisetkin kuuluivat, komensi kenraali majuri Ellis (vanh.) Keskirintaa johti kenraali majuri _Tseddeler_ ja vasenta siipeä komensi kenraali majuri _Rosenbach_.
"Kello puoli 10 olivat viholliset ympäröityt joka puolelta ja tykistö ohjasi heihin sama-keskisen tulen.
"Vähän jälkeen kello 10 teki eversti _Ljubovitski_ (keskirinnasta) hyökkäyksen itäistä varustusta vastaan. Siitä murhaavasta tulesta huolimatta, jonka viholliset molemmista varustuksista ohjasivat heihin päin, ryntäsivät kaartin kranatöörit vastustamattomalla voimalla eteenpäin ja tunkivat hurraata huutaen varustukseen. Turkkilaiset vetäyivät pää-linnoitukseen. Kranatöörit aikoivat nyt tunkea sinnekin, mutta heitä kohtasi sieltä niin kova tuli, että heidän täytyi jäädä ensiksi ottamaansa varustukseen.
"Toiset keskirinnan joukot riensivät nyt heidän avuksensa; mutta ne eivät vielä voineet saada muuta aikaan kuin että turkkilaiset kaikki ajettiin pää-varustukseen. Tätä tehdessä haavoittuivat keskirinnan päällikkö, kenraali Tseddeler ja eversti Ljubovitski.
"Oikea siipi, joka alkoi liikkeensä noin 1/2 7 aamulla, läheni tiellä Gorni ja Dolni Dubniakin välillä. H. M:tinsa vartiokunnasta tulleet kubanilaiset kasakat, jotka kulkivat tämän siiven etunenässä, puhdistivat seudun kaikista tserkesseistä, jotka olivat läheisyydessä, ja sittenkuin he olivat vallanneet tien, hävittivät he sananlennätin-langan. Kun siiven jalkaväki läheni tietä, kohtasi sitä tykkituli Dolni Dubniakin etuvarustuksista. Jättäen kaartin jääkärirykmentin 2:sen pataljoonan Dolni Dubniak'ia vastaan, suojellaksensa itseänsä siltä puolelta, vei kenraali Ellis prikaattinsa eteenpäin ja asetti sen taistelu-asentoon pantuansa kaksi patteria tielle.
"Keisarillisen perheen tarkk'ampuja-pataljoona kulki oikealla puolella, Suomen kaartin vasemmalla ja keisarin tarkkampujat (1:nen patalj.) olivat varaväkenä.
"Noin 850 syltä päävarustuksesta asettivat molemmat patterit tykkinsä ja rupesivat ampumaan, tarkk'ampujien yhä vaan mennessä eteenpäin, Samassa hetkessä, kuin kaartin kranatörien rynnäkkö oli pakoittanut turkkilaisten jättämään etu-varustuksensa, valloittivat jääkäripataljoonat nämät vallitukset ja alkoivat sieltä ampua vihollisia noin 750-900 askeleen päästä. Jääkärit joutuivat nyt siis omien väkien ja vihollisten välille ja olivat siis vaarassa joutua oman väen ammuttaviksi, jonka tähden niille annettiin käsky lähetä turkkilaisen päälinnoituksen etuvarustuksia. Turkkilaisten hävittävästä tulesta huolimatta, tulivat he melkein vihollisen ulkovarustuksen eteen ja rupesivat ampumaan noin 400 askeleen päästä.
"Kun tähän saakka ainoasti kaksi pataljoonaa oli ollut tulessa, ja toista kahta pidettiin varaväkenä, suojelemaan edellisiä Dolni Dubniakista mahdollisesti tehtävää rynnäkköä vastaan, lähetin minä (Gurko) käskyn 1:selle kaartin jalkaväki-tivisjoonalle asettua tielle, eturintana Dolni Dubniak'ia kohden, ja 1:selle ja 2:selle jääkäri-pataljoonalle käskyn siirtyä lähemmäksi taisteluriviä. Sittenkuin minä olin nämät käskyt antanut, menin itse lähemmäksi turkkilaisten etuvarustuksia tutkimaan päävarustusta ja taistelun tilaa.
"Siellä minulle päivällisen aikaan ilmoitettiin, että kenraali Rosenbach'in kolonna oli ajettu takaisin, sekä että hän ja kenraali parooni Tseddeler olivat haavoitetut. Siellä näin myöskin kaikki esteet, joita keskirinnan oli voittaminen. Oikealle puolelle päin siitä paikasta, jossa minä seisoin, oli rotkotie, joka vei siihen laaksoon, jossa Gorni Dubniakin kylä oli. Koettaen suojella itseänsä sitä luotiruiskuamista vastaan, jota viholliset ohjasivat heihin, kääntyi kolme jääkäri-pataljoonaa, jotka olivat asetetut patterin oikealle puolelle, rotkotien kautta kulkemaan laaksoon päävarustuksen vasemman puolen eteen, Tämän liikkeen seurauksena oli, että patterin ja jääkärien välille oli ilmestynyt iso aukko. Oli siis välttämätöntä täyttää tämä tyhjä paikka. Toiselta puolen oli välttämätöntä hankkia apua keskirinnalle ja vasemmalle siivelle, jotka molemmat olivat kärsineet suurta häviötä. Minä lähetin siis Ismailovan kaartille käskyn astua taisteluriviin; määräsin 2 pataljoonaa astumaan äsken mainittuun tyhjikköön ja lähetin yhden pataljoonan keskirinnan vasemman puolen lisäksi. Sittenkuin olin antanut nämät käskyt, siirryin minä keskirinnan patterille kello 2 j.pp." (Tässä seuraa kertomus vasemman siiven rynnäköstä, mutta sen olemme jättäneet pois, kosk'ei siinä muuta mainittavampaa tapahtunut kuin että sen rynnäkkö suurella mieshukalla tehtiin turhaksi).
"Silloin olivat jo meidän joukot kaikilta puolin saartaneet vihollisen varustukset. Kello yhdeksästä aamulla oli tuimaa tykkiammuntaa neljältä puolen ohjattu linnoituksen puolustajia kohden. Silloin sain tiedon, että kaartin jääkärirykmentit olivat vetäyneet takaisin Telish'iin päin, jonka tähden oli peljättävää, että vihollinen olisi etelästä päin voinut saada apua. Minä päätin siis, sittekuin Ismailovan kaarti oli ehtinyt äsken määräämilleni paikoille, antaa kaikkien joukkojen rynnätä joka puolelta yhtä aikaa; minä määräsin tämän päättävän liikkeen tapahtumaan kello 3 jälkeen puolenpäivän. Itse minä ilmoitin tämän päätökseni kenraali Brock'ille, joka oli saanut johdatettavaksensa 2:sen kaartin jalkaväki-tivisioonan 1:sen prikaatin, ja lähetin kirjallisen käskyn kenraali Ellis'elle.
"Siksi että kaikki tekisivät rynnäkön yht'aikaa määräsin minä, että kun kaikki joukot olivat ehtineet saada tiedon käskystäni, ammuttaisiin vasemman siiven patterista kolme laukausta merkiksi, että heti sen jälkeen ammuttaisiin keskirinnan ja oikean siiven pattereista myöskin kolme laukausta, jonka jälkeen kaikkein heti piti rynnätä. Minä arvasin, että tämmöinen kaikilta puolin ja lyhyeltä matkalta 100-400 ask. yht'aikaa tehty rynnäkkö onnistuisi hyvin. Kuitenkin annettiin, jostakin arvaamattomasta syystä tämä merkki-ampuminen liian aikasin ennenkuin kaikki käskyt olivat ehtineet perille, oikealta siiveltä, joka siis yksin rupesi ryntäämään.
"Levottomuudella odotin mitä tuleman piti, sillä yht'aikaisen rynnäkön asemesta, tehtäisiin nyt eristettyjä rynnäköitä, joiden onnistumista oli syytä epäillä. Mahdollisuuden mukaan parantaakseni asiaa ja saadakseni apua oikealle siivelle, joka, niinkuin jo sanottiin, oli alkanut rynnäkön, lähetin heti ajutanttia kaikille joukoille ilmoittamaan, ett'eivät enään vartoisi merkkiä vaan rientäisivät oikean siiven avuksi. Niinkuin oli arvattavaakin, tehtiin perättäisin rynnäköitä. Turkkilaisten murhaava tuli esti minkään joukon pääsemästä päävarustukseen asti. Mutta paitsi suomalaista kaarti-rykmenttiä ei mikään joukko vetäynyt takaisin; astuen eteenpäin käyttävät he hyväksensä kaikkea mahdollista suojaa, ja muutamat pääsivät aina 40:nen askelen päähän varustuksesta. Suomalaisen kaartin [ei Suomen kaarti! Tämän väen nimi on Wenäjän kielellä 'Finljanskij polk.' Tekijän muistutus.], joka ei löytänyt mitään suojaa edessänsä, oli välttämätön vetäytyä takaisin ja uudestaan asettua sota-asentoon mäen rinteelle.
"Tässä rynnäkössä kaatui suomalaisen kaartin rykmentin päällikkö kenraalimajuri _Lavrov_, joka urhollisella rohkeudella astui rykmenttinsä eturinnassa, kuolinhaava rinnassaan tantereelle.
"Näiden rynnäkköjen jälkeen, jotka loppuivat noin kello 4:jän aikaan ehtoopäivällä, taukosivat kaikki patterit ampumasta, sillä sotajoukot olivat nyt niin lähellä varustusta, että ne olisivat olleet vaarassa saada kärsiä yhtä paljon kuin vihollisetkin patterin ampumisien seurauksia.
"Oli ihan mahdotonta vetää joukkoja takaisin, voidakseni taasen ruveta ampumaan varustusta tykeillä, sentähden että tämä liike olisi välttämättä tuottanut niille suurta häviötä, mutta ennen kaikkia sentähden, että tämä takapero olisi tehnyt huonon vaikutuksen sotamiesten velvollisuuden tunteelle.
"Minä päätin sentähden jättää joukot asemillensa, ja tehdä uuden rynnäkön pimeän tullessa. Tämän käskyn annettuani, palasin mäelle vastapäätä Gorni Dubniak'ia siellä odottaakseni hämyä. Hirveä, haudan tapainen äänettömyys vallitsi nyt kaikkialla. Pimeän tultua läheni vielä useampi sotajoukko varustusta. Kaksi pataljoonaa Ismailovan kaartista kenraali-majuri Ellis'en (nuor.) johdolla, hiipi sitten kontaten noin 1,500 askelta ja ehtivät aina 50 askeleen päähän varustuksesta. Yht'äkkiä hyökkäsivät joukot eteenpäin ja tunkivat joka puolelta varustukseen. Kirkas liekki, eräästä tulipalosta, joka oli syttynyt vihollisten rintavarustuksessa, teki koko seudun valoisaksi ja ilmoitti sen linnoituksen valloittamisen, jota turkkilaiset niin kauvan ja innokkaasti olivat puolustaneet.
"Huomattuansa, että hänen oli mahdoton kauvemmin tehdä vastarintaa, nosti varustuksen päällikkö, _Akmed Hivtsi pasha, valkoisen lipun_ ja laski sotilainensa aseet.
"Voiton merkit Gorni Dubniakin voitosta ovat yksi pasha, 53 upseeria ja 2,235 haavoittumatonta miestä, suuri rykmentin lippu, neljä isoa kruppilaista tykkiä ja ääretön joukko kivääriä ja sotatarpeita. Etenkin jäi meidän käsiimme suuri joukkio mitalli-kartessia."
Tämän raportin lopettaa ilmoitus erityisien rykmenttien ja sota-osastojen häviöistä, mutta sen otamme vasta myöhemmin kertoaksemme ja pyydämme nyt kunn. lukijaa palajamaan kanssamme takaisin siihen pieneen tammimetsikköön, johon aamulla kello 10 aikaan jätimme Suomen kaartin ja vastuudesta astumaan Gorni Dubniakin taistelutantereen halki, tällä kertaa kuitenkin yksin Suomalaisten kanssa, muihin silmiänsä luomatta.
* * * * *
Vieläkin oli aamu yhä vaan kylmä, kirkas ja vakaa, mutta itse tanner oli läpi-tunkeumattomaan savupilveen peitettynä, jossa ainoasti salamoiden mukaan kävi päättää varustuksien asemasta. Turkkilaisten tuli oli hirvittävä. Alussa saattoi kuitenkin eroittaa säännöllistä ampumista, mutta jokaista rynnäkön yritystä tehtäissä, taikka jos vain joku pää nostettiin korkeammalle tarkk'ampuja-ketjussa, muuttui säännöllisyys mitä hurjimmaksi ampumiseksi, josta minä en voi heikointakaan kuvitusta antaa. Ajatelkaa 20 minuuttia kestävää taajan taajaa rummun päärrytystä, niin voitte ehkä arvata sitä hurjaa taajuutta, jolla luotia kihisi ympärillämme. Mutta sitä suorastaan persoonallista tunnetta, jonka nämät kuolon soittokunnan soittajaiset meihin vaikuttivat, ette kuitenkaan voi saada. En voinut olla ajattelematta, että jos meidän pojat yksinomaan olisivat olleet tuon raesateen esineinä, mikä hirmustuttava kohtalo niillä olisi ollut. Mutta kaikeksi onneksi ampuivat turkkilaiset yhtä epävakaisesti, kuin taajaan; muuten tuskin ainoakaan meistä olisi päässyt hengissä tältä kentältä.
Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jonka eräs kumppaneistani jälkeenpäin minulle kertoi: