Part 2

Mutta nämät toiveet menivät pian mitättömiin, ja luonnollisestikin, sillä ei soturin virka sodan ajalla ole muurin pankolla makaaminen, vaan se vaatii ravakkuutta ja virkeitä toimia. Meille tuli nimittäin käsky jo seuraavana päivänä lähteä liikkeelle.

Vielä tahdon mainita yhden seikan.

Gorni Studen'issa ollessamme sai soittokuntamme kirjeen arvossa pidetyltä ja kaivatulta johtajaltansa Helsingistä. Kirjeen arvolliset ja vakaan yksinkertaiset sanat, ja erityiset terveisetkin otettiin vastaan rehellisellä ja teeskentelemättömällä liikutuksella, ja monesta kyyneltyneestä silmästä loisti kiitos kirjeen kirjoittajalle ja kodille.

Niinkuin jo äsken mainittiin lähti koko prikaati, Keisarin se tarkastettua, seuraavana päivänä marssimaan länteen päin. Sen päälliköksi oli määrätty kenraali _Ellis_.

Alkuosa matkasta kuljettiin pitkin hyvin hoidettua kivitietä, jolla tomu pöllysi pyrynä astuessamme ja päivän helteyden tähden olimme janosta nääntyä, kun ei ollut veden tippaa saatavana. Tosin löysimme tien vieressä kaivon, mutta kun sotaväkeä jo oli kulkenut edellämme, oli se tyhjennetty, niin ettei ollut jäljellä, kuin vähäisen mudansekaista liejua.

Myöhempään ehtoopäivällä kävi taivas pilviseksi ja vettä rupesi satamaan. Kaikenlaiset kertomukset Bulgarian sade-ajasta, jolloin kaikkien teiden y.m. piti muuttuman pohjattomiksi lokakaukaloiksi, rupesivat jo meitä peloittamaan. Pimeän tullessa olimme ehtineet täksi yöksi määrättyyn lepopaikkaamme, ja pian istuttiin teltoissa sateen suojassa.

Edellisen päivän illalla olimme jo poikenneet kivitieltä eräälle kylätielle. Pienen joen varrelle olivat telttamme pystytetyt. Siitä nyt seuraavana päivänä (7 p. lokak.) jatkettiin matkaa. Sateesta olivat tiet niin lioittuneet, että oli kurassa kahlaaminen. Vielä vaikeampaa oli kulkea niissä paikoin, joissa kulku kävi vilja-peltojen lävitse. Mies siinä juuri vaivoin pääsi kävelemään, mutta kuinka trossi ja muut ajokalut siinä kulki en todellakaan voi ymmärtää.

Helppoa on käsittää, että tämmöinen marssi, raskas takka seljässä, oli rasittavan raskasta. Molemmin puolin tietä näkyikin miehiä, jotka väsymyksestä olivat heittäyneet pitkäksensä, eikä niitä käskyt eikä pyynnöt saaneet liikkeelle. Minä näin kaksi venäläistä sotamiestä, joissa äärettömät ponnistukset olivat saaneet verikohtauksen aikaan. Ihan tainnuksissa seisoivat he hoiperrellen sotamies kummallakin puolen heitä kiinni pidellen; veri juoksi suusta ja sieramista. Miten heidän kävi, en tiedä.

Oli jo pimeä; kaikki olivat väsymyksestä uupua; etäällä näkyi muutamia valkeita ja me luulimme kaikki, että jo oli majapaikkamme lähellä. Mutta ikäänkuin virvatulet näyttivät valkeat etenevän sitä myöden kuin me kuljimme eteenpäin. Me, näet, olimme äärettömän suurella tasangolla, jonka toisesta päästä nuot valkeat näkyivät Tosin me jonkun valkean tykö ehdimme, mutta ne olivat vain väsymyksestä jäljelle jääneiden venäläisten soturien tekemiä, eivätkä siis meille olleet miksikään hyödyksi.

Vihdoin kuitenkin ehdimme siihen paikkaan, joka oli määrätty yömajaksemme, mutta vielä sielläkin kiusa kohtasi meitä. Miehet, jotka olivat lähetetyt edelle katsomaan telttien paikkaa [niitä miehiä, joita on jokaisessa komppaniassa yksi, nimitetään "sjalanööreiksi"], olivat eksyneet, ties' minne, sillä seisoessamme lokaisella tiellä pimeässä ja kylmässä syys-yössä, kun merkin puhaltajat rupesivat merkkikäskyjänsä puhaltamaan, ilmestyivät hekin.

Vasta noin puoliyön aikaan, kuin pataljoona kumminkin tunnin oli seisonut sateessa tiellä ja kurassa polviin asti, hajosivat sotamiehet pilkkopimeässä, mikä minnekin, tien viereen etsimään kuivempaa paikkaa makuusijaksensa. Siinä oli miehiä sekaisin, suomalaisia ja venäläisiä, ei kukaan tietänyt, missä oma väki oli. Minäkin erään kumppanin kanssa vihdoin löysin korkeampaa maata, jossa ei ollut vettä niinkuin alempana; kiviä siinä tuntui olevan ja siinä nyt laskimme maahan väsyneet päämme. Uni ei kuitenkaan tahtonut maittaa, kuin vettä tuli yhtämittaa, ja hetken kuluttua päätimme lähteä etsimään parempaa yösijaa. Kun tarkemmin katsoimme ympärillemme, huomasimme olevamme -- kirkkomaassa. Bulgariassa, näet, ei kirkkomaan ympärillä mitään aitoja käytetä.

Siitä nyt lähdimme menemään, emme itsekään tienneet minne, mutta vähän käveltyämme näimme edessämme suuren suuren heinäsuovan. Päätimme heti kiivetä sen suojaan mutta siinäpä seisoikin venäläisen ratsuväen vartiomies kieltäen meitä lähenemästä ja selittäen, että heinät olivat heidän hevoisiansa varten. Mitä siis tehdä? -- Kun mies siirtyi vähän loitommalle, riensimme me heti kiipeämään heiniin, mutta tuskin olimme sinne pistäneet kätemme, ennenkuin suovan sisästä kuulimme venäläisen kiroten huutavan: "pasjol, pasjol!" (pois! pois!). Me kiiruusti toiselle puolelle ja vihdoin löysimme suovassa sen verran rakoa, että mahduimme sinne venäläisten keskelle, sillä niitä siellä oli pian toista kymmentä miestä.

Kun aamulla heräsimme ja konttasimme päivän valkeuteen majastamme, näkyi pitkin tasankoa samanlaisia heinäsuovia, joista useat nyt oli puiden puutteessa sytytetty palamaan. Se päivä oli sitten määrätty levähdyspäiväksi.

Päivällisten jälkeen siirrettiin pataljoona toiselle puolen Poradim'in kylää, se nimittäin oli kylän nimi jonne olimme tulleet. Siinä oli Rumaanian ruhtinaan Kaarlen pääkorttieri. [Täällä sai kaartin joukot Rumanian ruhtinaalta, joka silloin oli sen päällikkönä, niin kuuluvan sähköanomana tulleen päiväkäskyn: "Wenäläiset, Rumanialaiset, kokoontukaamme yhteisen lippumme ympärille. Tämä lippu, ihmisrakkauden ja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien voittoon. Kaarle."] Kylä oli sangen huono, vaikka väkiliike nyt teki näytelmän vähän elävämmäksi. Sinne oli kokoontunut aika lauma sotakauppiaita ja niille nyt meni monenkin sotamiehen viimeinen ropo rumaanialaisesta ryypystä.

Sade oli jo tauvonnut mutta lokaa oli niinkuin ennenkin, jonka tähden, kuin seuraavana päivänä (9 p. lokak.) lähdimme eteenpäin, marssiminen oli yhtä vaikeata. Yön vietimme Tukenikan kylässä ja pääsimme seuraavana päivänä Raljevon kylään, joka on suoraan eteläänpäin Plevnasta. Siitä ei ole kuin muutama virsta venäläisten piiritysasemalle. Kanuunan ammunta kuului vallan selvästi. Raljevossakin saimme yhden huokaus-päivän. Trossi oli 10:tenä päivänä huonon kelin tähden jäänyt vähän jälkeen; se tuli vasta puolen päivän aikaan, niin että meidän oli hakeminen ruokaa mistä vain saimme.

Raljevosta ei enään ollut kovasti pitkä matka _Jeni Barkatsin_ kylään, joka nyt oli ollut matkamme päämääränä. Sinne tulimme mitään hankaluuksia kohtaamatta lokakuun 12 päivänä. Jeni Barkatsin kylä on kauniin laakson päässä ja tie sinne kävi pitkin metsäisiä törmiä ja viehättäviä alangoita. Itse kylä on jotenkin sievällä paikalla pienen joen vieressä. Näköala eteläänpäin oli kaunis. Edessämme oli muutaman 'penikulman pituinen tasanko, jonka lävitse, noin 4 virstan paikalla leiristämme, juoksi Wid-virta, ja jonka alapuolella etäällä häämöittivät Balkan-vuorien sinertävät harjanteet.

Koska me useaksi päiväksi jäimme tänne ja prikaatimme päällikkö varusti kylän lähettämällä ulos jääkäri-ketjuja ja asetellen tykistöä sopiviin paikkoihin, oli meillä hyvää aikaa tässä katsella ympärillemme.

Olosta Jeni Barkatsissa on vielä kyllin puhumista, mutta sitä ennen on sopivaa luoda katse siihen kansaan, jonka maassa jo viikkoja olimme kävelleet, jonka oloja olimme nähneet, joiden vapauden ja rauhan edestä olimme kaukaisesta Pohjolastamme tulleet sotimaan ja vertamme vuodattamaan, mutta joka kuitenkin useastikin osoitti meille viekkautta ja vieläpä joskus vihollismieltäkin. Tästä ei kuitenkaan voi heitä moittia, sillä jo vuosisatojen alammaisuus Turkin vallan alla oli opettanut heitä epäilemään kaikkia paitsi itseänsä.

Usein heidän vastahakoisuutensa olla sotureille apuna ruo'ankin hankkimisessa, (jota luonnollisesti pyydettiin maksoa vastaan) saattoi etenkin soturin päähän sen luulon, että hänellä Bulgarialaisessakin oli vihollinen, mutta hänessä, joka vähänkin tunsi heidän olojansa ja kohtaloitansa ja joka punnitsi syitä heidän käytökseensä, herätti se sääliä ja myötätuntoisuutta. Eipä ihmettä, jos niinkuin jo sanottiin, Bulgarialainen epäili meitä, sillä saattoihan hän arvella, että soturit, jotka nyt hänen kylässänsä asuvat ja hänen puolestansa sotivat, voittaisivat Turkkilaiset ja tekisivät heidät -- Bulgarialaiset -- alammaisiksensa ja sitten kohtelisivat heitä vielä tylymmin kuin heidän nykyiset vallitsijansa konsanaankaan.

Bulgarialainen mies on isonkookas ja väkevä. Naiset ovat jotenkin lyhyitä; kasvot niillä on pitkulaiset, hiukset vaaleat, silmät tummat, pienet, mutta vilkkaat. Harvoin niissäkään huomaa mitäkään viehättävyyttä, olleevatko silmät yksin syynä siihen, vai antavatko heidän yleensä rumat kasvopiirteensä niille sen näön.

Heidän arkipäiväinen pukunsa 011 tavallisesti hyvin yksinkertainen. Avarat housut, sidottuina nauhoilla kiinni sääreen. Samoilla nauhoilla kiinnittää hän anturuksensakin. Valkea paita, liivit, vyö ja lyhyt nuttu, iso lammasnahkainen lakki taikka punainen "fetsi" (turkkilainen pään-peite); siinä miehen puku. Vaimoväet taasen, niinkuin naiset ainakin, koristavat mielellänsä itsensä. Niiden puku on tosin yksinkertainen, lyhyt karkea hame, vaalea kirjava esiliina ja anturukset, mutta hiuksillansa oli naimattomilla naisilla iso tekeminen, iso joukko pieniä palmikkoja, rahoja, helmiä ja muita koristeita pää täynnä. Naineen päätä taasen peitti korkea kankaasta kiedottu myssy. Molemmilla oli rannerenkaita, isoja korvarenkaita, vanhoista rahoista yhteensovitettuja kaula-rengaksia. Emännällä on vyötäisillänsä vyö, jonka pitää kiinni iso solki.

Bulgarialainen asuinhuone on joko puuta taikka palmikkoa ja savea. Siinä on tavallisesti kaksi suojaa, joista ulkopuolinen käytetään keitto- ja asuinhuoneena, usein karja-suojanakin, sisimmäinen makuuhuoneena. Katto peitetään joko oljilla taikka kivilevyillä. Laattiaa ei ole, maa on vaan painettu ja astuttu lujaan. Tulisija on keskellä laattiaa ja katossa on savu-reikä. Seinässä on luukulla suljettavia nelikulmaisia aukkoja, joista päivä pääsee huoneeseen. Öljytyt paperit aukkojen edessä ovat yleisempiä, mutta lasia on vain varakkaimmilla.

Bulgarialaisella ei ole muita työ-aseita kuin puukko ja kirves, joka viimeksi mainittu on hyvin meidän piilikirveemme näköinen. Niillä hän tekee kaikki tarpeensa: huoneensa, puuastiansa, auransa ja rattaansa.

Elantotapansa osoittaa heidän sivistyksensä alhaista kantaa. Mies hoitaa pellon ja karjan; vaimo keittää maissin, leipoo leivän, joka käy sangen yksinkertaisesti: jauhoista tehdään taikina ja siitä muodostetaan iso, mutta ohut kakko. Se lasketaan pellille taikka laakealle kivelle, pannaan tulisijalle ja peitetään kuumalla tuhalla. Ei kulu tuntiakaan niin on kakko valmis. Tätä uudistetaan joka päivä. Maitoa tavataan harvoin ja saadaan joko kutusta taikka puhvelilehmästä. Voita tehdään kutunmaidosta.

Naiset kehräävät lankansa ja kutovat kankaansa vanhanaikuisilla teollisuus-aseilla. Kangas ei ole hienoa, mutta on joskus sievääkin. Itse Bulgarialainen tekee vaatteensa, jalkineensa, nahkansa. Koko kylässä ei ole muuta käsityöläistä kuin seppä. Nahkoja ei parkita niinkuin meillä, niiden valmistustapaa minä en tiedä, sillä minä en joutunut näkemään miten he niitä tekivät, mutta niissä on vielä käytettäissä karvat.

Heidän tapojansa on rauhattomana sota-aikana vaikea huomata. Soturien siellä-olo ei kuitenkaan tykkönään heitä voinut tehdä rauhattomiksi. Päivät kadoksiin toimivat he talous-askareitansa ja illalla kokoontui koko perhe lieden ympärille. Emäntä laittoi iltaruokaa ja miehet istuivat kymärässään piippu hampaissa heidän toimiansa katsellen tuskin mitäkään puhumatta.

Ollessamme eräässä kylässä lähellä Balkania, jouduin näkemään bulgarialaisten häiden loppu-osaa; näin, nimittäin, kuinka morsianta tuotiin uuteen kotoonsa, sulhasensa taloon.

Kävellessäni tiellä eräänä päivänä kuulin jonkinlaista kummallista lauluntapaista melua etäämmällä. Ihmetellen mistä se tulisi, lähdin muutamien kumppanien kanssa kävelemään eteenpäin, eikä aikaakaan niin näkyi väkijoukko tulevan kujaa pitkin vastaamme. Edellä kulki vanha harmaapäinen mies, laulellen, hyppien ja tehden jos jonkinmoisia koukeroisia liikkeitä ruumiillaan ja kantaen kädessänsä kivi-ruukkua. Hänen perässänsä tuli kahden puhvelin vetämät suuren suuret raudoittamattomat vankkurit. Lukija muistanee vielä kertomukseni Rumanialaisten ajokaluista? Nämät olivat ihan samanlaiset. Kumpaisistakin längistä nousi noin parin kyynärän pituinen keppi, jonka päähän oli pantu naisen päähuivi liehumaan. Keppien päitä yhdisti nauha, johon oli kiinnitetty pieniä rautaisia kelloja. Keskelle vankkuria oli asetettu iso kirstu. Sen päälle oli tehty peitosta kuomi, joka kuitenkin oli niin matala, että morsiamen, joka seisoi kirstunsa edessä, täytyi olla pää kymärässä. Hänellä oli huntu silmillä, mutta oli muuten koristettu miten paraiten sopi. Etenkin oli rahoja sovitettu jos jonnekin hänen vaatteihinsa, semmenkin olivat hiukset niitä täynnä. [Turkkilaisten rahoissa on nimittäin reikä syrjässä.] Hänen vaatetuksensa oli semmoinen kuin Bulgarialaisten tavallisesti on. Heijastavan valkeat paidan hijat ja sukat näyttivät sangen sieviltä. Jalkineita hänellä ei ollut. Hänen edessänsä seisoi kaksi tyttöä ja takanansa samoin kaksi, jotka kaikki lauloivat täyttä kurkkua. Nämät tytöt epäilemättäkin tekivät samaa virkaa kuin telturit meillä. Vankkurien perässä marssi jalkaisin noin 30 henkeä, joista, niinkuin jälkeenpäin huomasin, suurin osa oli "kuokka-vieraita". Matkaa jatkettiin sitten sulhasen talolle, härjät talutettiin tuvan oven eteen, riisuttiin valjaista ja talutettiin pois. Naiset, paitsi morsian, hyppäsivät alas vankkurista, kävivät huoneessa ja toimittivat jotakin, josta emme kuitenkaan viisastuneet. Vieraat, jotka kulkivat perässä, asettuivat seisomaan siten, että vankkurit jäivät heidän ja tuvan oven välille. Mies, joka äsken oli astunut edellä, astui nyt väkijoukkoon ja antoi jokaiselle viini-ryypyn ruukustansa; tätä tehdessä laulaen yhtämittaa. Sittekuin kukin oli saanut ryyppynsä, herkesi mies laulamasta ja jäi väkijoukkoon seisomaan. Eipä aikaakaan, niin tuli vankkurien viereen vanha mies ja vaimo, arvelumme mukaan joko sulhasen taikka morsiamen vanhemmat, ja alkoivat laulellen tanssimaan ja hyppimään vankkurien ympäri. Tätä he uudistivat kaksi kertaa, jonka jälkeen hekin tulivat väkijoukkoon seisomaan. Nyt tuli tuvasta nuori mies, tämä oli sulhanen, kädessä vanha sapeli, jolla hän aika lailla sivalsi oven pieleen ja kääntyi sitten väki-joukon puoleen ja puhui hetken aikaa. Hänkin uudisti puhettansa ja lyömistänsä kaksi kertaa. Pantuansa sapelin pois, kapusi hän katon päälle, jonne tytöt heittivät hänelle valkean liinasen, kaksi kakkoa ja puukon. Liinasen levitti hän syliinsä ja alkoi sitten puhua rupattaen paloitella leipiänsä pienille palaisille. Sitten hän otti liinasen kulmista kiinni, heitti kaikki leivän palaset yht'aikaa väkijoukkoon, jättäen kuitenkin liinasen käteensä. Näistä palasista kiirehti kukin ottamaan yhden, jonka syötyänsä, suurin osa väkeä lähti pois. Minä jäin kuitenkin kumppanineni katsomaan, miten tämä päättyisi. Sittekuin tämä oli tapahtunut, tuli kaksi tyttöä tuvasta, ottivat morsiamen, joka koko ajan oli liikkumattomana seisonut hankalassa asemassansa, syliinsä ja kantoivat hänen sisälle. Sulhanen hyppäsi alas katolta ja parin muun miehen kanssa hinasivat he morsiamen kirstun tupaan. Sinne meni nyt kaikki väkikin perässä.

Mekin päätimme rohkeasti astua tupaan; arvelimme, näet, että sotamiehen vapaus vieraalla maalla, jossa sota oli paraillaan, tässä kohden oli hyväksi käytettävä. Tuvassa oli savi-laattialle levitetty kaksi valkeata vaatetta, jolle tytöt paraikaa kantoivat leipää, kutun juustoa ja ainakin kolmenlajista soppaa. Vieraat istuivat ruokien ympärille ja ristinmerkin tehtyä kiersi viiniruukku taasen hengeltä hengelle. Ainoastaan ensimmäistä soppalajia, jossa oli kanan lihaa, riisi-ryyniä, väskynöitä, rusinoita ja tiesi mitä sekoitusta, minäkin maistoin. Syöminen kävi sangen yksinkertaisesti: leipänsä palasella tuhri kukin soppa-astiaan ja jos sieltä jonkun kappaleen löysi, täytyi heti painaa se peukalollansa leipäänsä vasten, jos tahtoi sitä suuhunsa kuljettaa. Tavantakaa maistettiin ruukusta viiniä.

Kun oli lakattu syömästä, pani kukin piippuunsa tupakkaa ja tuskin olivat ehtineet saada valkeata päälle, tuli morsian, joka ei ollut läsnä aterialla, sisähuoneesta ja istui myös laattialle lähelle sisähuoneen ovea. Nyt oli hän jo pannut huntunsa pois. Niinpian kuin hän oli tullut tupaan kantoivat naiset sinne kaikenlaatuisia tavaroita, joita rupesivat jakelemaan, ensin morsiamelle ja sulhaselle, sitten muillekin vieraalle. Mikä sai huivin, mikä liinasen, mikä paidan j.n.e. Se joka oli lahjan saanut laski sen olallensa, meni sitten morsiamen ja sulhasen eteen, ojensi heille molemmat kätensä, puhui jotakin ja lähti sitten pois.

Me huomasimme että nyt oli lähdön aika tullut, nousimme siis ylös ja lähdimme pois, ensin kuitenkin suomalaisen tapaan sanoen heille: "hyvästi", johon myös jotakin vastattiin, mutta josta emme mitään ymmärtäneet.

Meillä oli vielä tuoreessa muistossa päivät ennen lokakuun 12:tä päivää, että oikein Jumalaa kiittäen tervehdimme sitä aurinkoista päivää, joka Jeni Barkatsissa heti loisti vastaamme. Tänne jäimme 10:ksi päiväksi. Koko tämän ajan oli päivät mitä kauniimpia. Yöt olivat tosin kylmiä, maa oli aamuisilla huurteessa, ja eräänä yönä oli vesi sangossa teltin edessä jäätynyt, mutta kun päivä oli tunninkin paistanut, oli ilma lämmin ja vilustuneet soturit muuttuivat elävämmiksi niinkuin lumikukka toukokuussa. Kun tulimme Barkatsiin olivat sotamiehet sekä viluisia että märkiä; mutta vaikka seuraavana päivänä aurinko poistikin nämät huolet, jäi kuitenkin ensimmäisiksi päiviksi pahempi vihollinen kärsittäväksi, nimittäin -- nälkä. Juuri tämän seurauksena nimittävätkin sotamiehet tämän kylän "nälkä-kyläksi", ja syytä oli sanoakin niin. Leipää ja suolaa ei ollut ollenkaan, ja vaikka ryhdyttiin mitä tehokkaimpiin keinoihin, siihenkin esim. että koko kylän väestö pantiin leipiä leipomaan, ei se meidän olojamme parantanut. Sillä näitä kuumassa tuhassa paistettuja happamattomia maissikakkuja, ja yhä vaan samaa suolatonta lampaan soppaa kävi tosin niin tuiki nälkäisen väen kuin mekin olimme syöminen, mutta pian tämä ruoka näytti meille terveyttä vihaavan laatunsa. Ripuli ja muu vatsatauti rupesi miehissä ilmestymään. Aika olikin jo täpärällä, kun vihdoin leipää, suolaa ja härkiä tuotiin meille. Kaunis ilma teki parastansa, ja muutaman päivän perästä oli mielen- ja terveyden-tila melkoisesti parantunut. Ja kun eräänä aamuna tieto levisi leiriin, että eräs sotakauppias oli saapunut lähistölle, riensi kaikki, jolla vaan jalkoja oli, täyttä karkua jotenkin huonosti varustetun kuorman luo. Olisihan tässä kuitenkin saanut monet tarpeensa täytetyksi, mutta ei siinä ehtinyt urkkia mitä myyjällä oli; kysymys oli vaan mitä voi saada. Vähässä ajassa oli hän mahdottomiin hintoihin myynyt kaikki varansa ja joka oli saanut palasen juustoa taikka makkaraa vei sen riemu-kulussa teltille.

Leiri-olomme oli muuten hiljaista ja rauhallista. Joka aamu pidettiin lyhyt rukous, ja sitten meni kukin askareillensa. Nuoret, seikkailuja haluavaiset vakoilijamme tekivät yhtämittaa retkiä turkkilaiselle alueelle, josta he toivat mukanansa sotasaaliita, joskus vähän olkia taikka heiniä, toisten viinirypäleitä, jostakusta onnensa nojaan jätetystä viinimäestä, josta he kerran muun muassa saivat käsiinsä satuloitun hevosen, sekä toisten useoita pienen kasvuisia, mutta hyvän-juoksuisia ja kestäviä turkkilaisia hevosia, jotka puoli villissä tilassa liikkuivat meidän leirimme alapuolella olevalla tasangolla. Tämä tasanko ulottui, niinkuin jo sanottiin, muutaman penikulman etelään päin, ja sen lävitse juoksi noin 4 virstaa meistä Wid-virta. Sen takana käy tie Plevnaan, jolla me ensimmäisinä päivinä tähystimillä saatoimme nähdä pitkiä koilliseen päin liikkuvia viivoja, luultavasti turkkilaisia tavarastoja. Jos niin oli, oli siinä monia satoja kuormia. Iltaisin ja öisin näimme turkkilaisia valkeita etäällä meistä, muutamat niistä olivat kohdallansa ja ne loistivat luultavasti Gorni Dubniakista, toisia muuteltiin jokainen yö. Kaikki tämä oli luonnollisesti yhä puheen ja mietteen aineena. Me kyselimme ja arvailimme minne meitä oikeastaan piti vietämän. Näinä päivinä saimme tiedon _Muktar-pashan_ häviöstä ja Wenäjän joukkojen voitoista Kaukaasiassa, jonka tiedon me Bulgariassa, katsellen Balkanin harjuja, jotka etäällä "pilviä pistelit", sydämmellisellä mielihyvällä ja riemulla otimme vastaan. Sitä toiveellista ja soturillista mieltä, jota tämä voitto-uutinen meissä vaikutti, lisäsi ja elähytti toinenkin samaan aikaan sattunut tapahtuma. Meitä oli siellä koossa 2 tivisjoonaa ja tarkk'ampujaprikaatti sekä tykistöä ja ehkä vielä enempikin väkeä, sillä kaikilla mäillä ja kaikissa laaksoissa paloi iltaisin tuli tulen rinnalla, mutta ei kukaan vielä tietänyt sanoa mitä tuleman piti. Silloin saapui eräänä päivänä kenraali Gurko ja ilmoitti sotureille, että H. M:tinsa oli antanut hänen tehtäväksensä viedä sinne kokoontuneet kaartin joukot vihollista vastaan. Gurkon nimikin jo vaikutti meihin myötäisen tunteen, joka ei vähentynyt, kun näimme sen miehen, josta tämän sodan aikana oli niin paljon kuultu, puhuttu ja kirjoitettu. Kenraalin koko olo osoittihe selvästi sodan leikkiin tottunutta miestä; hän oli ponteva, kylmä, vakaa ja rohkea. Ne toimet, joihin hän heti ryhtyi, herättivät myöskin luottamusta. Niiden pohja-aate oli nähtävästi: Ei alentaa vihollisensa arvoa! Jättää pois kaikki tarpeeton kiire! Vakaisuus ja järjennäinen valmistus! ja kun kaikki on kunnossa, silloin vasta eteenpäin kylmällä mielellä voittoon taikka kuolemaan. Niiden vaivalloisien marssien ja kärsimisien perästä, joita olimme kokeneet, vaikutti meihin kenraali Gurkon läheisyys erinomaisen virkistävästi.

Vielä muutama päivä käytettiin valmistuksiin, joista muun muassa mainittakoon, että nahka-reput nyt jätettiin pois ja kun kaikki oli valmiina, saimme lokakuun 23 p:nä käskyn, kello 1 yöllä lähteä Wid-virran luo, kahlata sen ylitse Sirikovan kylän kohdalla ja sitten kello 6 1/4 alkaa ahdistamaan turkkilaisien varustuksia Gorni Dubniakin kylän luona.

III.

Gorni Dubniakin tappelu.

Me marssimme Jeni Barkatsista, oltuamme siellä niinkuin sanottiin 10 päivää odottamassa 2:sta kaartin jalkaväki-tivisjoonaa, jonka piti Gorni Studenista tulemaan meidän seuraamme täydentämään kaartin joukkoja, joihin nyt kuului 53 pataljoonaa, 27 eskvadroonaa ja noin 150 tykkiä, kaikki kenraali Gurkon komennon alla. Me tunsimme tykönämme, että meidän nyt oli uudistaminen Suomalaisten ikivanhaa soturimainetta, että meidän nyt oli näyttäminen itsemme Narvan, Leipsigin ja Lechin uroiden kunnollisiksi jälkeläisiksi; -- että meidän nyt oli osoittaminen, että me taisimme muutakin kuin paraatikentällä itseämme kunnostaa; ja -- miksi en sitä tunnustaisi? -- vakuuden ja epätiedon tunne valtasi silloin meitä kaikkia. -- Ei sentähden, että meihin olisi pelko päässyt vaikuttamaan, ei! -- mutta tämmöinen tappelu on usein onnen uhka-peli, jossa pieni arvaamaton väliseikka usein vie paraammatkin tuumat tuhoon. Niinpä täälläkin, -- etenkin kun tiedettiin että Gorni Dubniak oli erinomaisen hyvin varustettu linnoitus, että Turkkilaiset tiesivät tämän taistelun määräävän Plevnan kohtalon ja viimeiseksi mahdollisuus, että niinhyvin Osman Plevnasta kuin Sjelket Telish'istä rientäisi Gorni Dubniakin avuksi; asia oli siis arveluttava.

Kello 5 j.p.p. lokakuun 23:ttä päivänä saatiin lähtö-käsky sekä ilmoitus, että kaikki tulet piti sammutettaman kello 7, jolla piti Turkkilaisia harhautettaman; miehille annettiin ryyppy kullekin ja ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi.